tiistai 29. huhtikuuta 2014

ELÄMÄN PYSÄKKI

KÄSI ETSII TOISTA KÄTTÄ

Edellisen blogini “Asiat halki” tiimoilta käytiin jonkin verran kommenttien vaihtoa. Keskustelu, jos sitä siksi voidaan kutsua painottui alkuun katkeruuteen, sitten toimintaan vapaaehtoisena työntekijänä yhdistyksessä.

Yleensä tuntui siltä, että en saanut auki sitä solmua, jota yritin avata. Kyvyt ja taidot eivät riittäneet, tai sitten siimat ovat vain liian sekaisin. On ehkä parempi jättää selvittely ja antaa ajan selvittää. Sillä on aikaa.

Moni asia avautuu vasta ajan kautta. Moni ihminen löytää rauhan vasta, kun aika on kypsyttänyt kovimman kiihkon, kun uho on laantunut ja voimat rauenneet. Rajut tunteet laantuneet.

Siihen asti on parempi, että kukin kulkee oman järvensä ympäri, koluaa kivikkonsa ja kokee omat pyydyksensä. Vetää vesiperänsä itse. Näkee, ettei sittenkään riitä ja matka jää aina kesken. Aina on välillä tullessaan perille.

Olen nähnyt muutamia ihmisiä, joiden on ollut tuo tie käytävä. Heitä oli vaikea lähestyä voiman päivinä. Sana leimahti ja joskus nyrkki heilahti. Oli parempi pitää etäisyys, oli odotettava ajan tulien kypsentävän voimansa tunnossa uhoajan.

Ja aikaa on. Koskaan se ei lopu kesken, vaikka päättyykin odottamatta. Katsele rauhassa ja odota levossa. Ota uusi näkökulma ja kuuntele sydäntä. Anna sen hiljaisen äänen voimistua. Anna rauhan vallita ja levitä koko olemukseesi. Rauhan ja levon.

ELÄMÄ TAIVUTTAA JOKAISEN

Voiman päivinä ei kannata yrittää. On parempi, että ihminen itse väsyy, uupuu uhoonsa. Näkee, että turhaan kantoi kaunaa, turhaan vaati tilille, turhaan asetti vastuun itsensä ulkopuolelle. Oma voima piti kuluttaa loppuun. Piti uupua täysin, ennen kuin apu kelpasi. Tyhjäksi asti. Tyhjäksi astiaksi.

Ja sinä päivänä, sinä päivänä kun se tapahtuu, on muutos huomattava. Ihminen on taipunut kuin rauta taivuteltu ja väännelty. On ollut pakko taipua, elämä on kova vastus, se taivuttaa kyllä jokaisen. Uuvuttaa aikansa.

Kovinkin ihminen sen käsissä uupuu. Valmistuu apua vastaanottamaan, vaikka vannoi yksin läpi tästä menevänsä. Ei mennyt. Oli lopulta avuton ja avun tarpeessa. Tahto riitti pitkälle, mutta matka oli vielä pidempi. Suunta oli oikea, mutta voimat eivät riittäneet.

KÄSI ETSII TOISTA KÄTTÄ

Paljon saa vahva ihminen aikaan. Ihminen, joka tahtoo ja haluaa. Hänen silmilleen ei hypitä eikä häntä isommin neuvota. On oma tie ja tahto vie. Vakaa ja väkevä näkemys elämästä. Kunnes kaikki murskataan. Kunnes kaikki luhistuu. Ja siinä tuo tahtoihminen on, kulissien alle murjottuna.

Apu kelpaa siinä vaiheessa. Ääni käy lempeämmäksi. Katse hakee jo toista, näkee vähäisemmänkin. Käsi etsii tukea, tarttuu toiseen eikä kysele tutkintoja tai menestystä. Ihminen riittää, toinen ihminen. Käsi kelpaa jo, on tultu pitkä matka.

On kierretty järvi ympäri, toiset isommankin kierroksen tehneet. Nähneet, ettei mikään riitä. Mahdottoman eteen piti mennä, että ymmärsi oman mahdottomuuden. Nyt on vain käsi, joka kaipaa toista kättä. Ojentuva, vapiseva käsi.

PAHINTA EI OLE MUUTTUA NÄKYMÄTTÖMÄKSI

Olen tarttunut siihen käteen. Olen ojentanut sen käden. Olen uupunut ja nähnyt toisen uupuvan. Tiedän miltä tuntuu muuttua näkymättömäksi. Olen muuttunut pari kertaa. Vierestä kävelleetkään eivät nähneet minua.

Ihminen voi kadota, niin ettei häntä enää näe. Kadota itseltäänkin, niin että on vain etäispääte, jonkun vahvan luonteen ohjaamana. Mielestäni se ei ole edes pahinta. Pahinta ei ole kadota. Pahinta ei ole muuttua näkymättömäksi.

PEILISTÄ KATSOO VIERAS MIES

On vielä pahempaakin. Paljon pahempaa. Pahinta on nähdä itsensä ja tajuta, ettei tunne peilistä katsovaa ihmistä. Se on pelottavaa, se oli elämäni pelottavin hetki. Olen kokenut sen ja pelkään vieläkin, kun sitä ajattelen. Kuka katsoi minua peilistä?

En tunnista itseäni. En ole tuossa. Siinä on joku vieras, joka seisoo edessäni ja katsoo minua. Tuijotin pitkään. Annoin katseen tunkeutua lävitseni. Olenko minä tuossa vai valehteleeko peili. Itseäni en pääse karkuun. Olen tässä enkä muuta voi.

PÄÄNI ON SIIRTYNYT

Istun passikuvassa ja katson tyyppiä näytöllä. Näen, että pää on siirtynyt vasemman olkapään kohdalle. Dystonia näkyy kuvassa selkeästi. Servikaalinen dystonia, joka vääntää päätä vasemmalle on leimannut olemukseni. Pää on oudossa paikassa.

Pyydän uutta kuvaa ja yritän suoristaa ryhtiäni. Saan niskat lähes suoraan ja kuvat käteeni. Kuka niissä kuvissa on, se on minulle vieläkin arvoitus. Olen ihmeissäni.

Tiedän, että tämä on pian ohi. Matka on kohta tehty ja saan jättää tuon oudon tyypin kuvissa. Kuka se oli, en tiedä. Tietääkö kukaan?

KUVITELTU TURVAKEHÄ

Ihminen muovaa koko ajan itseään. Yrittää saada kuvaa, joka miellyttäisi tai ilmaisisi jotain sisäistä persoonaa. Hän ei pysty näkemään itseään sellaisena kuin on. Onko se edes mahdollista. Voiko virtaan pysähtyä. Kaikki on menneisyyttä tai tulevaa, onko edes tätä hetkeä?

Tuttu ja turvallinen oli eräänä hetkenä outoa ja pelottavaa, sitten sen koki ja toisti. Siitä tuli tapa ja nyt sen on reviiri, jonka sisälle aina haluaa. Turvallinen karsina.

Ulkopuolella on pelottavaa. On taas koettava outous. Ehkä siksi useimmat tekevät samoja asioita samassa paikassa samalla tavoin samaan aikaan. Tunne on vakuuttava.

ON LÖYDETTÄVÄ YHTEYS ITSEENSÄ

Turvallisuuden kehässä on kuvitellut turvakaiteet. Kerran käsi tarttuu niihin, tarttuu tyhjään. Elämä horjahtaa, kehästä putoaa ja huomaa, että olikin keskellä tuntematonta maailmaa. Olikin yksin. Siinä vaiheessa huomaa, että outo ihminen katsoo peilistä.

On löydettävä uudelleen yhteys itseensä. Tunnistettava oman sydämen syke. On etsittävä järkähtämättä. Eräänä päivänä se on joka tapauksessa tehtävä. Itseään ei pääse karkuun. Sisäinen ääni vaimeni vaatimusten meluun, katosi vahvempien ja älykkäämpien selityksiin. Oma ääni.

AINOA OMA ÄÄNI MAAILMASSA

Ihmisellä on vain yksi ääni. On helppo menettää se. On helppo muuttua papukaijaksi ja hokea toisten sanoja. Kaikua vahvempien soinnissa. On itsekin vähän viisaamman oloinen. Kuvittelee, ettei kukaan huomaa matkimista, ettei puhu omalla äänellään. On väkisin kääntänyt äänensä pois päältä, eikä tunnista sitä enää.

Eräänä päivänä tuo ääni tunkeutuu väkisin sydämestä. Ryöstäytyy tuskanhuutona ulos. Parkuu itsensä vapaaksi. Oma ääni löytyy. Ehkä sen pakottaa sydämestä sairaus, ehkä joku elämän taakka tai kokemus, joka on liian raskas.

Vaikerrus voi olla ensimmäinen oma ääni. Kuin vauvan parkaisu. Oma ääni on se sama, joka kerran kiljui riemusta kun näki jotain, mikä tänään on arvotonta. Oma ääni, jota kukaan muu ei tähän maailmaan voi huutaa.



KOSKETUS


Aamuyön tunteina
 yön peilissä.
Väsyneet kasvot,
elämän kuvassa.
Tuulenvire väräjää
järvenselällä.
Höyhen värähtää
kämmenselällä.
Enkelit istuvat
       hipaisemalla.



















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti