torstai 24. huhtikuuta 2014

ELÄMÄN LEIKKI

HÄN MENETTI UNELMANSA, OMAISUUTENSA JA TERVEYTENSÄ

Puhelin soi. Katson numeroa ja tunnistan heti soittajan. Hänestä ei ole kuulunut vuosiin mitään. Vastaan ja keskustelemme pitkään.

Hän on elänyt kovia aikoja kuulen sen äänestä. Aikoja, jotka ovat murtaneet taakkojen alle.

Keskustelun aikana mieleeni tule kuva rannasta. Pitkä kaisla, joka taipuu myrskyssä, mutta ei katkea.

Rajuilmassa se painuu töyrästä vasten ja katoaa näkyvistä. Tuuli tyyntyy ja kaisla nousee jälleen pystyyn.

Ystäväni kertoo töiden loppuneen ja odottavansa päivärahoja. Niiden maksu tuli kuitenkin pitkällä viiveellä. Talo oli menossa myyntiin ja terveys reistaili. Kuuntelin rankkaa tarinaa ja katselin kuvaa mielessäni.

Kerron tuon kuvan hänelle ja sanon uskovani, että myös hän nousee sieltä elämän myrskystä vielä. Aikanaan tuulet tyyntyvät kyllä. On vain odotettava nöyrästi. On annettava ajan painaa, kun on sen aika, myrskyn aika. Tulevat myös toiset ajat kerran vielä.

JUOKSUT ON JUOSTU

Pyydän häntä lenkille kanssani joelle jonain päivänä. Voisimme jutella kunnolla. Uskoin, että raitis ilma tekisi hyvää. Taakkojen alla ihminen jumittuu helposti seinien sisään ja ajatukset kiertävät vain ongelmien ympärillä.

Muistutan häntä, kuinka silloin aikoinaan kävimme joella lenkillä enkä ollut pysyä hänen perässään. Hän naurahtaa, että aina ylämäessä minä sitten tulin rinnalle ja ohi.

Nyt on kuitenkin juoksut juostu, hän huokaa. Enää ei kirmailla jokivarsilla, nyt hiljokseen kävellään ja jutellaan. Sovimme lopuksi päivän ja lopetan puhelun.

TAPASIMME KURSSILLA

Katselen mieleni kuvaa rannan kaislasta ja muistan kuinka tapasin ystäväni ensimmäisen kerran. Olin silloin työttömänä. Elettiin vaikeita aikoja ja töitä oli vähän.

Ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja hain kurssille. En päässyt ja se harmitti minua, koska juuri sitä alaa olisin halunnut kokeilla.

Myöhemmin kurssin opettaja soitti minulle ja kertoi erään opiskelijan joutuneen keskeyttämään sairauden vuoksi.

Hän kysyi olisinko minä valmis tulemaan kesken kurssin mukaan. Estelin jonkin verran. Sanoin, että on vaikea hypätä liikuvaan junaan.

Hän tunsi minut eräältä aikaisemmalta kurssilta ja rohkaisi mukaan. Hän uskoi minun putoavan sinne kuin kala veteen. Niinpä lähdin kurssille vaikka jännitän kovin sosiaalisia tilanteita.

PIIRIT PIENET PYÖRIVÄT

Muistan hyvin, kun istun luokkaan, joka on täynnä aikuisopiskelijoita. Muistan jokaisen luokassa vaikka siitä on vuosia aikaa.

Jännitin niin paljon, että kuva tallentui mieleeni ja näen sen kuin kolmiulotteisena valokuvana. Tuntuu vieraalta tulla kesken mukaan.

Tauolla en oikein tiedä mihin istuisin. Jännitys saa niskat jäykistymään, kädet tärisemään ja olon levottomaksi.

Pöydissä istuu rupattelevia opiskelijoita. Piirit ovat jo muodostuneet. Tutut hakeutuvat toistensa seuraan.

SILEÄÄ JA KOVAA

En kestä näitä sosiaalisia tilanteita. Tunnen olevani kuin vieraalta planeetalta. Muukalainen, joka ei kuulu joukkoon. En löydä tartuntapintaa. Kaikki on minulle liian sileää ja kovaa. Lähden ulos kävelemään.

Menen kirjaston lukusaliin ja istun tauot siellä. Palaan tauon päättyessä luokkaan ja näin menevät ensimmäiset päivät.

Yritän aina välillä mukaan ryhmiin, jotka ovat muodostuneet kurssin alussa, mutta vierauden tunne ei poistu, se on liian syvällä minussa.

MYRSKY MENEE OHI

Tiedän, ettei tämä vierauden tunne johdu muista, sillä kaikki ovat kohteliaita aikuisopiskelijoita. Olen aina ollut tällainen ja kokenut helposti vierauden tunteen.

Koin sen jo pikkupoikana. Koskaan en kuitenkaan ole luovuttanut tuolle eristävälle tunteelle. Opin jo kauan sitten, että kun jaksaa odottaa avoimin mielin, niin jotain tapahtuu.

Myrsky menee ohi, tuuli tyyntyy ja kaisla kohoaa. Nousee kohti hymyilevää sinitaivasta ja huomaa lähellään toisen samanlaisen. Niin me silloin tapasimme tuon ystäväni kanssa.

TUPAKKAPAIKALLA RENNOMPAA

En huomannut häntä aluksi koska hän kävi tupakalla tauoilla. Minä yritin aina mennä johonkin pöytään ja osallistua keskusteluihin. Käteni pyrkivät vapisemaan, niin että kahvi läikkyi ja niskat jäykistyivät lukkoon, mutta oli kestettävä.

Aloin käydä tupakkapaikalla vaikka en ollut enää vuosiin polttanutkaan. Siellä oli rennompaa ja sai olla vähän katveessa. Ei tarvinnut istua kirkkaissa valoissa niska jäykkänä. Siellä kuulee myös parhaat jutut. Parhaat jutut kerrotaan aina katveessa.

HÄNELLÄ OLI UNELMA

Niin minä lopulta pääsin sisään tuolle kurssille vaikka sinne kesken tulinkin. Tutustuin tuohon minulle soittaneeseen ystävään ja kävimme lenkillä toisinaan.

Silloin kirmailimme kilpaa jokivarressa. Hän oli vielä hyvässä kunnossa ja täynnä unelmia.

Keskustelimme usein hänen suuresta unelmastaan. Olin jo lähdössä siihen mukaankin ja pohdimme usein eri vaihtoehtoja.

Lopulta päättelin sen mielessäni omalta kohdaltani umpikujaksi ja vetäydyin suunnitelmasta. Kurssin lopuksi menin harjoittelemaan paikkaan, josta sain myöhemmin töitäkin.

KUUNTELEN HÄNEN TARINAANSA

Nyt kävelemme tuon ystäväni kanssa jokivartta. Hän on heikossa kunnossa, mutta entinen nopeus on tallella ja puhekyvyt.

Kuuntelen soljuvaa tarinaa ja imen sanat sisääni. Kerään tarinat kuin mustikat poimuriin. Olen tarinankerääjä.

Kurrsista on kulunut vuosia ja kysyn kuinka hänen unelmansa kävi. Hän sanoo sen jääneen kurssin jälkeen.

Hän oli palannut vanhaan ammattiinsa ja jäänyt nyt työttömäksi. Kaikki oli nyt menossa. Terveys oli mennyt ja pian menisi kotikin.

PINTTYNYT TUOKSU

En koskaan unohda niitä paria lenkkiä, jotka teimme jokivarressa. En unohda niitä tarinoita, joita hän kertoi elämästään.

Ihminen joutuu toisinaan kokemaan liikaa. Liian rankkoja asioita. Mies murtuu, vahvakin mies. Ymmärrän sen.

Sinä keväänä hän menetti kaiken ja jäi vielä raskaasti velkaakin.

Ulosottomies osti päältä hänen moottoripyöränsä ja jotain hän antoi minullekin.

Laatikollisen tietokonetarvikkeita. Niissä oli tupakan ja yksin asuvan miehen jälki. Vuosien pinttynyt tuoksu.

MYRSKY OLI LIIAN KOVA

Hän muutti asumaan pieneen yksiöön ja katosi elämästäni. Kerran vielä hän vastasi tekstiviestiini, sen jälkeen vastausta ei enää tullut.

Ajattelin, että myrsky oli nyt liian kova. Kaisla oli painunut töyrästä vasten. Toivoin ettei se katkeaisi.

Muistan, kuinka hän kertoi talonsa myynnistä. Pihaan oli ajanut kalliimpi auto kuin talosta oli maksettu.

EMME YMMÄRRÄ VIELÄ

Näin se elämässä menee ajattelin. Näin se menee, mutta tämän kaiken kestettyäsi sinulla on jotain arvokkaampaa kuin tuo talo tai auto yhteensä.

Pohdin elämän menoa ja ajattelen, että tämän on pakko olla erilaista miltä se näyttää. Emme vain ymmärrä sitä tällä hetkellä.

Eräänä päivänä näemme sen ja ymmärrämme. Silloin voittajat vaihtuvat. Silloin arvot ovat erilaisia. Uskon niin.

KUVA KAISLARANNASTA

Näen yhä silmissäni tuon ystäväni silloin kurssilla. Hän otti minut siipiensä suojaan. Antoi ystävyyttä ja tukea.

Hän kertoi unelmansa ja olisi ottanut minutkin siihen mukaan. Nyt hän oli menettänyt kaiken. Unelmansa, omaisuutensa ja terveytensä.

Näen mielessäni tuon kuvan kaislarannasta. Näen myrskyn laantuneen. Kaislat kohoavat kohti sinitaivasta. Sudenkorento lentää kaislikon yli.

LEIKKI JATKUU

Muisto lapsuudesta palaa mieleeni. Olemme muuttaneet kesken kouluvuoden. Seison yksin koulun pihalla välitunnilla ja ikävöin vanhaan tuttuun kouluuni.

Katselen riehakkaasti ryntäileviä uusia koulukavereitani ja tunnen itseni oudoksi.

Äkkiä eräs suurikokoinen poika erkanee hälisevästä laumasta.  Hän tulee minua kohti ja pysähtyy eteeni.  “Tuu mukaan leikkiin”, hän sanoo.

Minä menen ja leikki jatkuu yhä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti