tiistai 29. huhtikuuta 2014

ELÄMÄN PYSÄKKI

KÄSI ETSII TOISTA KÄTTÄ

Edellisen blogini “Asiat halki” tiimoilta käytiin jonkin verran kommenttien vaihtoa. Keskustelu, jos sitä siksi voidaan kutsua painottui alkuun katkeruuteen, sitten toimintaan vapaaehtoisena työntekijänä yhdistyksessä.

Yleensä tuntui siltä, että en saanut auki sitä solmua, jota yritin avata. Kyvyt ja taidot eivät riittäneet, tai sitten siimat ovat vain liian sekaisin. On ehkä parempi jättää selvittely ja antaa ajan selvittää. Sillä on aikaa.

Moni asia avautuu vasta ajan kautta. Moni ihminen löytää rauhan vasta, kun aika on kypsyttänyt kovimman kiihkon, kun uho on laantunut ja voimat rauenneet. Rajut tunteet laantuneet.

Siihen asti on parempi, että kukin kulkee oman järvensä ympäri, koluaa kivikkonsa ja kokee omat pyydyksensä. Vetää vesiperänsä itse. Näkee, ettei sittenkään riitä ja matka jää aina kesken. Aina on välillä tullessaan perille.

Olen nähnyt muutamia ihmisiä, joiden on ollut tuo tie käytävä. Heitä oli vaikea lähestyä voiman päivinä. Sana leimahti ja joskus nyrkki heilahti. Oli parempi pitää etäisyys, oli odotettava ajan tulien kypsentävän voimansa tunnossa uhoajan.

Ja aikaa on. Koskaan se ei lopu kesken, vaikka päättyykin odottamatta. Katsele rauhassa ja odota levossa. Ota uusi näkökulma ja kuuntele sydäntä. Anna sen hiljaisen äänen voimistua. Anna rauhan vallita ja levitä koko olemukseesi. Rauhan ja levon.

ELÄMÄ TAIVUTTAA JOKAISEN

Voiman päivinä ei kannata yrittää. On parempi, että ihminen itse väsyy, uupuu uhoonsa. Näkee, että turhaan kantoi kaunaa, turhaan vaati tilille, turhaan asetti vastuun itsensä ulkopuolelle. Oma voima piti kuluttaa loppuun. Piti uupua täysin, ennen kuin apu kelpasi. Tyhjäksi asti. Tyhjäksi astiaksi.

Ja sinä päivänä, sinä päivänä kun se tapahtuu, on muutos huomattava. Ihminen on taipunut kuin rauta taivuteltu ja väännelty. On ollut pakko taipua, elämä on kova vastus, se taivuttaa kyllä jokaisen. Uuvuttaa aikansa.

Kovinkin ihminen sen käsissä uupuu. Valmistuu apua vastaanottamaan, vaikka vannoi yksin läpi tästä menevänsä. Ei mennyt. Oli lopulta avuton ja avun tarpeessa. Tahto riitti pitkälle, mutta matka oli vielä pidempi. Suunta oli oikea, mutta voimat eivät riittäneet.

KÄSI ETSII TOISTA KÄTTÄ

Paljon saa vahva ihminen aikaan. Ihminen, joka tahtoo ja haluaa. Hänen silmilleen ei hypitä eikä häntä isommin neuvota. On oma tie ja tahto vie. Vakaa ja väkevä näkemys elämästä. Kunnes kaikki murskataan. Kunnes kaikki luhistuu. Ja siinä tuo tahtoihminen on, kulissien alle murjottuna.

Apu kelpaa siinä vaiheessa. Ääni käy lempeämmäksi. Katse hakee jo toista, näkee vähäisemmänkin. Käsi etsii tukea, tarttuu toiseen eikä kysele tutkintoja tai menestystä. Ihminen riittää, toinen ihminen. Käsi kelpaa jo, on tultu pitkä matka.

On kierretty järvi ympäri, toiset isommankin kierroksen tehneet. Nähneet, ettei mikään riitä. Mahdottoman eteen piti mennä, että ymmärsi oman mahdottomuuden. Nyt on vain käsi, joka kaipaa toista kättä. Ojentuva, vapiseva käsi.

PAHINTA EI OLE MUUTTUA NÄKYMÄTTÖMÄKSI

Olen tarttunut siihen käteen. Olen ojentanut sen käden. Olen uupunut ja nähnyt toisen uupuvan. Tiedän miltä tuntuu muuttua näkymättömäksi. Olen muuttunut pari kertaa. Vierestä kävelleetkään eivät nähneet minua.

Ihminen voi kadota, niin ettei häntä enää näe. Kadota itseltäänkin, niin että on vain etäispääte, jonkun vahvan luonteen ohjaamana. Mielestäni se ei ole edes pahinta. Pahinta ei ole kadota. Pahinta ei ole muuttua näkymättömäksi.

PEILISTÄ KATSOO VIERAS MIES

On vielä pahempaakin. Paljon pahempaa. Pahinta on nähdä itsensä ja tajuta, ettei tunne peilistä katsovaa ihmistä. Se on pelottavaa, se oli elämäni pelottavin hetki. Olen kokenut sen ja pelkään vieläkin, kun sitä ajattelen. Kuka katsoi minua peilistä?

En tunnista itseäni. En ole tuossa. Siinä on joku vieras, joka seisoo edessäni ja katsoo minua. Tuijotin pitkään. Annoin katseen tunkeutua lävitseni. Olenko minä tuossa vai valehteleeko peili. Itseäni en pääse karkuun. Olen tässä enkä muuta voi.

PÄÄNI ON SIIRTYNYT

Istun passikuvassa ja katson tyyppiä näytöllä. Näen, että pää on siirtynyt vasemman olkapään kohdalle. Dystonia näkyy kuvassa selkeästi. Servikaalinen dystonia, joka vääntää päätä vasemmalle on leimannut olemukseni. Pää on oudossa paikassa.

Pyydän uutta kuvaa ja yritän suoristaa ryhtiäni. Saan niskat lähes suoraan ja kuvat käteeni. Kuka niissä kuvissa on, se on minulle vieläkin arvoitus. Olen ihmeissäni.

Tiedän, että tämä on pian ohi. Matka on kohta tehty ja saan jättää tuon oudon tyypin kuvissa. Kuka se oli, en tiedä. Tietääkö kukaan?

KUVITELTU TURVAKEHÄ

Ihminen muovaa koko ajan itseään. Yrittää saada kuvaa, joka miellyttäisi tai ilmaisisi jotain sisäistä persoonaa. Hän ei pysty näkemään itseään sellaisena kuin on. Onko se edes mahdollista. Voiko virtaan pysähtyä. Kaikki on menneisyyttä tai tulevaa, onko edes tätä hetkeä?

Tuttu ja turvallinen oli eräänä hetkenä outoa ja pelottavaa, sitten sen koki ja toisti. Siitä tuli tapa ja nyt sen on reviiri, jonka sisälle aina haluaa. Turvallinen karsina.

Ulkopuolella on pelottavaa. On taas koettava outous. Ehkä siksi useimmat tekevät samoja asioita samassa paikassa samalla tavoin samaan aikaan. Tunne on vakuuttava.

ON LÖYDETTÄVÄ YHTEYS ITSEENSÄ

Turvallisuuden kehässä on kuvitellut turvakaiteet. Kerran käsi tarttuu niihin, tarttuu tyhjään. Elämä horjahtaa, kehästä putoaa ja huomaa, että olikin keskellä tuntematonta maailmaa. Olikin yksin. Siinä vaiheessa huomaa, että outo ihminen katsoo peilistä.

On löydettävä uudelleen yhteys itseensä. Tunnistettava oman sydämen syke. On etsittävä järkähtämättä. Eräänä päivänä se on joka tapauksessa tehtävä. Itseään ei pääse karkuun. Sisäinen ääni vaimeni vaatimusten meluun, katosi vahvempien ja älykkäämpien selityksiin. Oma ääni.

AINOA OMA ÄÄNI MAAILMASSA

Ihmisellä on vain yksi ääni. On helppo menettää se. On helppo muuttua papukaijaksi ja hokea toisten sanoja. Kaikua vahvempien soinnissa. On itsekin vähän viisaamman oloinen. Kuvittelee, ettei kukaan huomaa matkimista, ettei puhu omalla äänellään. On väkisin kääntänyt äänensä pois päältä, eikä tunnista sitä enää.

Eräänä päivänä tuo ääni tunkeutuu väkisin sydämestä. Ryöstäytyy tuskanhuutona ulos. Parkuu itsensä vapaaksi. Oma ääni löytyy. Ehkä sen pakottaa sydämestä sairaus, ehkä joku elämän taakka tai kokemus, joka on liian raskas.

Vaikerrus voi olla ensimmäinen oma ääni. Kuin vauvan parkaisu. Oma ääni on se sama, joka kerran kiljui riemusta kun näki jotain, mikä tänään on arvotonta. Oma ääni, jota kukaan muu ei tähän maailmaan voi huutaa.



KOSKETUS


Aamuyön tunteina
 yön peilissä.
Väsyneet kasvot,
elämän kuvassa.
Tuulenvire väräjää
järvenselällä.
Höyhen värähtää
kämmenselällä.
Enkelit istuvat
       hipaisemalla.



















perjantai 25. huhtikuuta 2014

ASIAT HALKI

TÄMÄ ARPA EI VOITA

“Olet katkera” sanon saarnamiehelle, hän nytkähtää ja tuntuu kuin Lada heilahtaisi hieman.

Hän ei suutu, mutta verbaalinen sanatulva on sitä luokkkaa, että kaipaan Nooan arkkia. Lada tulvii kirpeitä sanoja.

Olen päässyt kokeneen saarnamiehen “salkunkantajaksi” Ruotsiin puhematkalle ja käymme autossa monet keskustelut.

Ihmisten kodeissa tapaan ruotsinsuomalaisia ja nautimme heidän vieraanvaraisuudestaan.

Kuulen monta tarinaa siirtolaisuudesta. Olenhan itsekin kokenut sen ja tiedän miltä tuntuu asua vieraalla maalla. Tosin Ruotsissa se oli varsin kotoista, sillä suomalaisia on siellä niin paljon.

VILLA, VOVVE JA VOLVO

Eräässä kodissa mykistyn tavallisen tehdastyöläisen älykkyyden edessä. Hän puhuu niin vaikeista asioista luontevasti ja sujuvasti, että en edes ymmärrä mitä hän sanoo. Minä olen yksinkertainen mies ja ymmärrän vain kuvakieltä.

Hän kertoo, ettei kaipaa Suomeen takaisin. Pienellä paikkakunnalla, josta hän lähti oli tarjolla vain työttömyyttä. Täällä oli kuitenkin käsien ulottuvilla Ruotsalainen unelma “Villa, vovve ja Volvo”.

SUOMALAINEN NAAPURI

Hän muistelee ensimmäistä vuoroaan tehtaalla. Vuoron päätyttyä hän oli pukuhuoneessa tavannut suomea puhuvan miehen. Juttelu oli jatkunut kadulla ja edennyt uutta kotia kohti.

Hän oli kerrostalon pihassa ihmetellyt miksi mies tulee hänen matkassaan rappuun. Lopulta tämä oli astunut viereisen asunnon ovesta kotiinsa. Mies oli hänen naapurinsa.

MENESTYKSEN OJAT TULEVAT KORPISOILTA

Surumielisyys on suomalainen pohjavire, ei siitä pääse mihinkään huomasin erityisesti tuolla retkellä.

Voi olla, että se on pelkistetympää ihmisissä, jotka elävät siirtolaisina vieraalla maalla. Moni on joutunut lähtemään pakon edessä, koska töitä ei ollut kotimaassa.

Kyllä sen haikeuden tuntee kun tapaa ja keskustelee ihmisten kanssa, jostain taustalta se nousee kuin usva hallaiselta suolta.

Ollaan tultu metsien läpi, raivattu tie rämeiköistä ja kaivettu menestyksen ojat soiden halki. Nyt ne virtaavat muualle, menestyksen tuotot. Sellaista on nykymeno.

KATKERUUDEN SULOISUUS

Kuulen tuon matkan aikana monta hyvää puhetta, keskustelua ja pohdiskelua. Nautin minut matkaansa ottaneen saarnamiehen suorasta puheesta. Hän laukoo ajatuksiaan kuin Clint Eastwood. Kuuntelen aikani. Olen nuori ja kokematon, enkä tohdi sanoa vastaan.

Lopulta puhe menee hänen kokemiinsa vääryyksiin, niihinhän ne aina lopulta menevät. On hyvä purkaa sydäntään ja vapautua ahdistavista muistoista. Meitä kaikkia kohdellaan väliin väärin. Olemme siihen syyllistyneet useimmat itsekin.

PAHUUS KIRKASTUU HYVYYDESSÄ

Katkeruutta on kuitenkin raskas kuunnella tai lukea. Usein se on liian yksipuolista ja unohtaa oman osuutensa. Kaikella on syynsä ja lähtökohtansa. Usein olemme itsekin synnyttämässä katkeria muistoja. Oman puolen unohtaminen on ymmärrettävää, mutta kohtalokasta.

Olin silloin naivi nuori uskovainen ja ajattelin, että kaikkien tuli rakastaa toisiaan varsinkin uskovien yhteisössä. En ollut vielä oppinut, että pahuus kirkastuu siellä missä hyvyys on vallitsevaa. Raato kutsuu kotkia kaikkialla. Katkeruuden raato.

PAINO OLI RASKAS

Saarnamiehen puhe on tietenkin tavallista puhetta tehokkaampaa, onhan se virittynyt ihmisen mielen muuttamiseen ja kohdistaa painonsa aina vastustamattomaksi loppuhuipennokseksi.

Niin nytkin paino oli niin raskas, etten kestänyt sitä. Sanoin nuo alussa mainitsemani sanat. Kerroin tuolle saarnamiehelle, että hänen tulisi mennä ja sopia välinsä näiden katkeruutta tuntemiensa veljien kanssa.

Hän oli täysin eri mieltä eikä oikein edes noteerannut puheitani. Seisoin vuoren juurella ja katselin arkana ylöspäin. Kaiku vastasi huutooni.

HENKINEN MÄTÄPAISE

Saarnamies oli sitä mieltä, että hän oli tehnyt virheen avatessaan sydäntään nuorelle ja kokemattomalle uskovalle.

Hänen olisi pitänyt puhua kokeneemmalle, vanhemmalle uskovalle, joka olisi ymmärtänyt sydämen tuskan. Paine oli kova ja Lada tuntui ahtaalta.

En silti katunut sanojani. Katkeruutta oli tullut sanojen muodossa niin paljon, etten ollut sitä enää sietänyt. Minun oli pakko sanoa mielipiteeni.

Ellen olisi sanonut sitä niin se olisi tullut ulos itsestään. Olin puhkaissut henkisen mätäpaiseen ja nyt sitä tulvi ikkunoihin asti.

AUTO JA SUKKAHOUSUT

Muistan kuinka tuo saarnamies kertoi elämästään. Niukoista oloista, joista hän lähti vaimonsa kanssa. Kerran olimme heillä kylässä ja hän muisteli ensimmäisen auton ostoaan.

Nauraen hän muisteli, kuinka nuori vaimo oli huokaillut, että kuinka hän saa sukkahousut jos auto ostetaan.

Saarnamiehen mielestä oli hyvä vitsi verrata sukkahousuja autoon, ovathan ne sentään eri hintaluokassa. Hän nauraa hohotti ruokapöydässä vitsilleen ja mielestäni nolasi härskisti vaimonsa. Meitä ei naurattanut.

SANOIN SYDÄMESTÄNI

Nyt olin sanonut sisälleni pakahtuneen sanottavani ja sain täyslaidallisen niskaani. Olen edelleenkin tyytyväinen, että sanoin mitä sydämeni ajatteli, minulla on rauha siitä.

Emme riidelleet edes. Kuuntelin hänen rankan tarinansa ja paljolti ymmärsin häntä.

Jälkeenpäin kun olen tavannut hänenkaltaisiaan olen ymmärtänyt lisää. Näin se elämässä usein menee. Nämäkin ovat tarinataakkoja joita tarinankerääjän repussa tulee olla.

SAARNAMIEHEN NEUVO

Palasimme kotiin sopuisina. Mitään juopaa tuosta sanomisesta ja puolustusten tulvasta ei välillemme jäänyt. Opin sillä matkalla paljon ja olen iloinen että hän pyysi minut mukaansa.

Hän lopuksi jopa kehaisi minua sanomalla, ettei itse tuossa vaiheessa vielä puhunut noin hyvin. Olinhan muutaman kerran puhunut tilaisuuksien alussa.

Hän sanoi vielä neuvonaan, että älä lähde kiertäväksi evankelistaksi, koska se on niin kova tie, mutta jos seurakunnassa avautuu puhujan tehtävä niin mene sellaiseen.

Kumpaakaan minusta ei tullut, tuskin jatkuvaan puhumiseen olisin kyennytkään.




VIMEINEN TARINA

Hän oli suorapuheinen mies, mutta sydämessään mielestäni hyvää tahtova, eikä lähtenyt edes suuttuessaan henkilökohtaisiin loukkauksiin, jotka olisivat jääneet sieluani jäytämään.

En tiedä sanoinko oikein kun totesin hänen olevan katkeran, mutta sydämeni sanoisi sen tänäänkin.

Vielä yksi tarina, jonka hän kertoi jäi mieleeni elämään. Ymmärsin siinä tarinassa häntä ehkä kaikkein eniten. Suuren miehen suuren tuskan ja lahjan, jonka hän armosta oli saanut.

TÄMÄ ARPA EI VOITA

Hänet oli kutsuttu puhumaan seurakuntaan eräänä sunnuntaina päivätilaisuuteen. Sanoma ei vain millään tullut hänen sydämeensä. Ei mitään puhuttavaa. Tyhjyys huusi tyhjyydelle ja sai tyhjän vastauksen. Hän oli pulassa. Aamulla vähän ennen tilaisuuden alkua hän lähti vielä kävelylle.

Saarnamies käveli pururataa pitkin synkissä mietteissään. Oli tunti kokouksen alkuun. Pian hänen oli noustava ihmisjoukon eteen ja tarjoiltava uskovien laumalle hengen ravintoa, eikä hänellä ollut mitään sanottavaa. Ei mitään. Tuska oli kova.

Polulla hän näkee paperinpalasen ja kumartuu poimimaan sen, nostaa lapun ja huomaa sen olevan arpalipun. Saarnamies avaa sen ja lukee tekstin “Tämä arpa ei voita”. Sanoma vyöryy hänen lävitseen. Sanat tulvivat mieleen ja puhe on valmis ennen kotiin paluuta.

LUKIJAN PALAUTE

Tuo saarnamies ja hänen tarinansa tuli mieleeni eilen ollessani lenkillä. Pohdin erään blogini lukijan rankkoja kommentteja ja tilitystä. Kesken lenkin tulivat mieleeni nuo samat sanat katkeruudesta.

Tuo lukijani, joka kirjoitti minulle oli kokenut mielestään kovia erään yhdistyksen toimesta. Kyseessä ei ollut uskovien yhdistys vaan sairaiden tukiyhdistys. Hän koki saaneensa väärää kohtelua ja oli ottanut sen hyvin raskaasti

Vastasin hänelle, että mielestäni hän on hieman katkera ja se näkyy tekstistä. Kerroin, että toivoisin hänen pystyvän antamaan anteeksi ja vapautumaan tuosta painolastista. Sain tiukan palautteen vähän kuin tuolta saarnamieheltä. Liitän tähän loppuun vastauksen lukijani kommentteihin.



VASTAUS BLOGINI LUKIJALLE

Kiitos Ystäväni!

Tekstiäsi oli paljon, se oli alueeltaan ja ajaltaan laajaa ja polveilevaa, kävit ikäänkuin painia välillä itsesi kanssa. Kirjoitanko vai enkö kirjoita.

Onneksi voitit monta erää, varsinkin viimeisiä ja kirjoitit avointa, sydämeesi kertynyttä tarinataakkaa, luin mieluusti, olenhan tarinankerääjä.

Loppua kohden mielestäni tekstisi koko ajan tiivistyi ja parani, pääsit irti katkeruudesta henkilöitä kohtaan, sait otetta ja analysoit dystoniaa ja minun blogiani kuin tutkija.

Arvostan sitä puolta tekstissäsi kovimmaksi ytimeksi. Omaat selvästi viiltävän tarkan kritiikin lahjan ja oikeudentunnon, jonka on vaikea antaa anteeksi koettuja pettymyksiä.

Anteeksi antaminen ei ole helppoa. Täydellinen anteeksi antaminen vielä vaikeampaa. Huomaan, että olet jonkin verran katkera, mutta et ole antanut kokonaan katkeruudelle periksi.

Viimeinen erä on vielä käymättä. Uskon, että voitat itsesi siinä Ystäväni. Sana on vahva työkalu ja voitat sen avulla. Kirjoitat itsesi ulos katkeruudesta. Näin siitä jo vahvoja merkkejä viestiesi lopussa ja olin iloinen.

Kirjoitat siellä lopussa koko ajan tiivistyvää tekstiä, todella hyvää analyysiä. Rehtiä on myös tuoda tunteesi peliin, osa meistä on aina silloin tekstissä. Pisara kirjoittajan verta on tekstissä aina oltava.

Voin vielä tehdä tästä blogiin pohdiskelua. Moni asia jäi käyntiin ajatuksissani, asioita ei ole loppuun käsitelty ja peli on vielä kesken.

Kiitos syötöstä, pelasit mielestäni välillä paitsiossa ja palasitkin sinne, mutta lopulta tulit sitten taitavasti ja voimalla kentän läpi ja syötit pallon minulle.

Hyvä syöttö Ystäväni! Peli jatkuu...

...pallo jaloissa jatkaa harzu





torstai 24. huhtikuuta 2014

ELÄMÄN LEIKKI

HÄN MENETTI UNELMANSA, OMAISUUTENSA JA TERVEYTENSÄ

Puhelin soi. Katson numeroa ja tunnistan heti soittajan. Hänestä ei ole kuulunut vuosiin mitään. Vastaan ja keskustelemme pitkään.

Hän on elänyt kovia aikoja kuulen sen äänestä. Aikoja, jotka ovat murtaneet taakkojen alle.

Keskustelun aikana mieleeni tule kuva rannasta. Pitkä kaisla, joka taipuu myrskyssä, mutta ei katkea.

Rajuilmassa se painuu töyrästä vasten ja katoaa näkyvistä. Tuuli tyyntyy ja kaisla nousee jälleen pystyyn.

Ystäväni kertoo töiden loppuneen ja odottavansa päivärahoja. Niiden maksu tuli kuitenkin pitkällä viiveellä. Talo oli menossa myyntiin ja terveys reistaili. Kuuntelin rankkaa tarinaa ja katselin kuvaa mielessäni.

Kerron tuon kuvan hänelle ja sanon uskovani, että myös hän nousee sieltä elämän myrskystä vielä. Aikanaan tuulet tyyntyvät kyllä. On vain odotettava nöyrästi. On annettava ajan painaa, kun on sen aika, myrskyn aika. Tulevat myös toiset ajat kerran vielä.

JUOKSUT ON JUOSTU

Pyydän häntä lenkille kanssani joelle jonain päivänä. Voisimme jutella kunnolla. Uskoin, että raitis ilma tekisi hyvää. Taakkojen alla ihminen jumittuu helposti seinien sisään ja ajatukset kiertävät vain ongelmien ympärillä.

Muistutan häntä, kuinka silloin aikoinaan kävimme joella lenkillä enkä ollut pysyä hänen perässään. Hän naurahtaa, että aina ylämäessä minä sitten tulin rinnalle ja ohi.

Nyt on kuitenkin juoksut juostu, hän huokaa. Enää ei kirmailla jokivarsilla, nyt hiljokseen kävellään ja jutellaan. Sovimme lopuksi päivän ja lopetan puhelun.

TAPASIMME KURSSILLA

Katselen mieleni kuvaa rannan kaislasta ja muistan kuinka tapasin ystäväni ensimmäisen kerran. Olin silloin työttömänä. Elettiin vaikeita aikoja ja töitä oli vähän.

Ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja hain kurssille. En päässyt ja se harmitti minua, koska juuri sitä alaa olisin halunnut kokeilla.

Myöhemmin kurssin opettaja soitti minulle ja kertoi erään opiskelijan joutuneen keskeyttämään sairauden vuoksi.

Hän kysyi olisinko minä valmis tulemaan kesken kurssin mukaan. Estelin jonkin verran. Sanoin, että on vaikea hypätä liikuvaan junaan.

Hän tunsi minut eräältä aikaisemmalta kurssilta ja rohkaisi mukaan. Hän uskoi minun putoavan sinne kuin kala veteen. Niinpä lähdin kurssille vaikka jännitän kovin sosiaalisia tilanteita.

PIIRIT PIENET PYÖRIVÄT

Muistan hyvin, kun istun luokkaan, joka on täynnä aikuisopiskelijoita. Muistan jokaisen luokassa vaikka siitä on vuosia aikaa.

Jännitin niin paljon, että kuva tallentui mieleeni ja näen sen kuin kolmiulotteisena valokuvana. Tuntuu vieraalta tulla kesken mukaan.

Tauolla en oikein tiedä mihin istuisin. Jännitys saa niskat jäykistymään, kädet tärisemään ja olon levottomaksi.

Pöydissä istuu rupattelevia opiskelijoita. Piirit ovat jo muodostuneet. Tutut hakeutuvat toistensa seuraan.

SILEÄÄ JA KOVAA

En kestä näitä sosiaalisia tilanteita. Tunnen olevani kuin vieraalta planeetalta. Muukalainen, joka ei kuulu joukkoon. En löydä tartuntapintaa. Kaikki on minulle liian sileää ja kovaa. Lähden ulos kävelemään.

Menen kirjaston lukusaliin ja istun tauot siellä. Palaan tauon päättyessä luokkaan ja näin menevät ensimmäiset päivät.

Yritän aina välillä mukaan ryhmiin, jotka ovat muodostuneet kurssin alussa, mutta vierauden tunne ei poistu, se on liian syvällä minussa.

MYRSKY MENEE OHI

Tiedän, ettei tämä vierauden tunne johdu muista, sillä kaikki ovat kohteliaita aikuisopiskelijoita. Olen aina ollut tällainen ja kokenut helposti vierauden tunteen.

Koin sen jo pikkupoikana. Koskaan en kuitenkaan ole luovuttanut tuolle eristävälle tunteelle. Opin jo kauan sitten, että kun jaksaa odottaa avoimin mielin, niin jotain tapahtuu.

Myrsky menee ohi, tuuli tyyntyy ja kaisla kohoaa. Nousee kohti hymyilevää sinitaivasta ja huomaa lähellään toisen samanlaisen. Niin me silloin tapasimme tuon ystäväni kanssa.

TUPAKKAPAIKALLA RENNOMPAA

En huomannut häntä aluksi koska hän kävi tupakalla tauoilla. Minä yritin aina mennä johonkin pöytään ja osallistua keskusteluihin. Käteni pyrkivät vapisemaan, niin että kahvi läikkyi ja niskat jäykistyivät lukkoon, mutta oli kestettävä.

Aloin käydä tupakkapaikalla vaikka en ollut enää vuosiin polttanutkaan. Siellä oli rennompaa ja sai olla vähän katveessa. Ei tarvinnut istua kirkkaissa valoissa niska jäykkänä. Siellä kuulee myös parhaat jutut. Parhaat jutut kerrotaan aina katveessa.

HÄNELLÄ OLI UNELMA

Niin minä lopulta pääsin sisään tuolle kurssille vaikka sinne kesken tulinkin. Tutustuin tuohon minulle soittaneeseen ystävään ja kävimme lenkillä toisinaan.

Silloin kirmailimme kilpaa jokivarressa. Hän oli vielä hyvässä kunnossa ja täynnä unelmia.

Keskustelimme usein hänen suuresta unelmastaan. Olin jo lähdössä siihen mukaankin ja pohdimme usein eri vaihtoehtoja.

Lopulta päättelin sen mielessäni omalta kohdaltani umpikujaksi ja vetäydyin suunnitelmasta. Kurssin lopuksi menin harjoittelemaan paikkaan, josta sain myöhemmin töitäkin.

KUUNTELEN HÄNEN TARINAANSA

Nyt kävelemme tuon ystäväni kanssa jokivartta. Hän on heikossa kunnossa, mutta entinen nopeus on tallella ja puhekyvyt.

Kuuntelen soljuvaa tarinaa ja imen sanat sisääni. Kerään tarinat kuin mustikat poimuriin. Olen tarinankerääjä.

Kurrsista on kulunut vuosia ja kysyn kuinka hänen unelmansa kävi. Hän sanoo sen jääneen kurssin jälkeen.

Hän oli palannut vanhaan ammattiinsa ja jäänyt nyt työttömäksi. Kaikki oli nyt menossa. Terveys oli mennyt ja pian menisi kotikin.

PINTTYNYT TUOKSU

En koskaan unohda niitä paria lenkkiä, jotka teimme jokivarressa. En unohda niitä tarinoita, joita hän kertoi elämästään.

Ihminen joutuu toisinaan kokemaan liikaa. Liian rankkoja asioita. Mies murtuu, vahvakin mies. Ymmärrän sen.

Sinä keväänä hän menetti kaiken ja jäi vielä raskaasti velkaakin.

Ulosottomies osti päältä hänen moottoripyöränsä ja jotain hän antoi minullekin.

Laatikollisen tietokonetarvikkeita. Niissä oli tupakan ja yksin asuvan miehen jälki. Vuosien pinttynyt tuoksu.

MYRSKY OLI LIIAN KOVA

Hän muutti asumaan pieneen yksiöön ja katosi elämästäni. Kerran vielä hän vastasi tekstiviestiini, sen jälkeen vastausta ei enää tullut.

Ajattelin, että myrsky oli nyt liian kova. Kaisla oli painunut töyrästä vasten. Toivoin ettei se katkeaisi.

Muistan, kuinka hän kertoi talonsa myynnistä. Pihaan oli ajanut kalliimpi auto kuin talosta oli maksettu.

EMME YMMÄRRÄ VIELÄ

Näin se elämässä menee ajattelin. Näin se menee, mutta tämän kaiken kestettyäsi sinulla on jotain arvokkaampaa kuin tuo talo tai auto yhteensä.

Pohdin elämän menoa ja ajattelen, että tämän on pakko olla erilaista miltä se näyttää. Emme vain ymmärrä sitä tällä hetkellä.

Eräänä päivänä näemme sen ja ymmärrämme. Silloin voittajat vaihtuvat. Silloin arvot ovat erilaisia. Uskon niin.

KUVA KAISLARANNASTA

Näen yhä silmissäni tuon ystäväni silloin kurssilla. Hän otti minut siipiensä suojaan. Antoi ystävyyttä ja tukea.

Hän kertoi unelmansa ja olisi ottanut minutkin siihen mukaan. Nyt hän oli menettänyt kaiken. Unelmansa, omaisuutensa ja terveytensä.

Näen mielessäni tuon kuvan kaislarannasta. Näen myrskyn laantuneen. Kaislat kohoavat kohti sinitaivasta. Sudenkorento lentää kaislikon yli.

LEIKKI JATKUU

Muisto lapsuudesta palaa mieleeni. Olemme muuttaneet kesken kouluvuoden. Seison yksin koulun pihalla välitunnilla ja ikävöin vanhaan tuttuun kouluuni.

Katselen riehakkaasti ryntäileviä uusia koulukavereitani ja tunnen itseni oudoksi.

Äkkiä eräs suurikokoinen poika erkanee hälisevästä laumasta.  Hän tulee minua kohti ja pysähtyy eteeni.  “Tuu mukaan leikkiin”, hän sanoo.

Minä menen ja leikki jatkuu yhä.






maanantai 21. huhtikuuta 2014

AURINKO TANSSII

HUOLTOASEMALLE MURTAUTUJA TIESI AVAINKÄTKÖN

Nousen varhain toisena pääsiäisaamuna ja lähden heti ulos. Haluan nähdä auringon tanssivan. Olen kuullut, että tänä aamuna sen näkee ja kokee. On pilvetön sinitaivas ja asteen verran lämmintä.

Istun terassille iso muki uittokahvia kädessäni. Hörpin kookosrasvalla maustamaani, höyryävää voimajuomaa ja annan auringon ensisäteiden lämmittää kasvojani.

Nautin lintujen konsertista. Peipponen on päätähti nyt pihalla. Laulutaituri visertelee nokkelasti. Pikkuvarpuset hyppivät syreeneissä ja harakat kiitävät kuusen latvaan.

NÄRHI ON KAUNIS LINTU

Lähden juoksemaan hiljaisia katuja. Aurinko värittää jykeviä männynkylkiä kultaisiksi. Näen jotain harmaata vilahtavan oksistosta kiville. Västäräkki keikuttelee kälmin oloisena pyrstöään.

Ensimmäinen västini tänä keväänä. Teollisuuskylässä näen vielä västäräkkipariskunnan ja yhden närhen. Närhi on metka lintu, se lennähtää oksalle polun viereen ja katselee sivusilmällä minua.

Kaivan kännykän esille ja painautan kameran valmiiksi. Otan kuvan, mutta oksa on tyhjä ja närhi katselee minua kauempaa. Hiljaa se häipyy pusikkoon. Kaunis lintu.

KOLME JOUTSENTA

Peipponen on nyt sooloartisti metsikössä. Kaikkialta kuuluu sen iloista ja virkeää laulua. Punertavan kirjava urospeippo käy näyttäytymässä polun vieressä oksalla.

Juoksen alas joenvierustalle ja karkotan pientareelta sinisorsan lentoon. Kolme joutsenta lentää yli ja kohta toiset kolme perässä.

Koskikarat ovat jo palanneet lapin tunturipuroja kohti. Muistan samalla runon, jonka viime syksynä kirjoitin. Katselen ohi juostessani kiveä, johon runo päättyy ja ajattelen vastausta.

SIKARILAATIKON KANSI

Tulen kosken ja pienen voimalaitoksen juurelle. Juoksen ottamaan kuvia aamuaurinkon valossa kauniisti ryöppyävästä koskesta. Äkkiä näen jotain maassa. Kumarrun katsomaan ja näen sikarilaatikon kannen.

Peltinen, ruostunut kansi vie minut muistoissani nuoruuteen ja erääseen tapahtumaan, johon törmäsin sattumalta kesäisenä yönä. Otan peltisen kannen ja juoksen takaisin polulle.

KENEN OLOHUONEESSA ISTUT

Menen paikkaan jossa usein istun ja pohdiskelen katseilta kätkössä. Muistelen sikarilaatikon tarinaa. Katselen sen ruostunutta kantta ja hovinarrin kuvaa. Narri nauraa. Nauraa niin kuin minä nauroin silloin.

Vilkaisen suojaisen paikkani taakse ja näen sinne ilmestyneen pressun. Tajuan, että joku yöpyy täällä.

Paras tulla varovasti seuraavalla kerralla, etten herättäisi nukkujaa. Koskaan ei tiedä kenen olohuoneeseen saapuu. Kenties saan kuulla vielä uuden tarinan.

TUPAKKAA HAKEMASSA

Olen alle viidentoista ja tupakat loppuvat yöllä. Aurinko paistaa vielä aamuyöllä pohjoisessa kuin päivällä eikä nukkuminen huvita. Elämä virtaa kiivaana suonissa. Tupakkaa on kuitenkin saatava ja tiedän kuinka se onnistuu.

Äitini pitää baaria huoltoaseman yhteydessä ja teen siellä aina joskus tuurauksia. Palkaksi saan tupakkaa ja vähän taskurahaa. Tiedän missä baarin avaimet ovat, joten lähdemme kaverini kanssa sinne.

OVET KOLISEVAT

Pyöräilemme halki hiljaisen kaupungin katuja ja tulemme huoltoaseman pihaan. Avaan takaoven ja menemme sisään. Jostain kuuluu kolahdus. Jähmetymme hetkeksi, mutta sitten kävelen heilurioville ja nappaan hyllystä tupakka-askin.

Taas kolahtaa jossain ja kaverini sanoo jonkun liikkuneen lasi-ikkunan takana. Samalla ohi ajaa poliisiauto ja me painumme tiskin taakse. Ovet kolahtelevat ja yläkerrasta kuuluu askelia. Näen taksin lähtevän pihasta.

POLIISI PYYTÄÄ MUKAANSA

Sanon kaverilleni yläkerran asukkien tulleen kapakasta. Poistumme ja ajelemme kotiinpäin. Kaverini väittää edelleen, että joku siellä oli. Hän kertoo nähneensä jonkun piileksivän roskalaatikoiden takana.

Aamulla isä tulee herättämään. Hän pyytää keittiöön. Näen siellä leppoisan miehen, joka sanoo olevansa poliisi vaikka on siviiliasussa.

Isä kysyy olimmeko käyneet baarilla viime yönä. Minä kerron, että hain tupakkaa kun loppuivat. Poliisi pyytää meidät mukaansa.

ASEMAPERÄN POIKIA

Kävelemme hänen siviiliautoonsa ja poliisi kyselee ajomatkan aikana yön tapahtumia. Kerron käyneeni hakemassa tupakkaa kahvilasta omin lupineni, mutta saavani niitä palkaksi tuurauksista.

Poliisi vie meidät baarin keittiöön ja näyttää salissa istuvia asiakkaita. Hän kysyy näimmekö yöllä ketään heistä.

Näen joukossa tutun asemaperän ajoilta, lapsuudenystävän, mutta minua vanhemman. En nähnyt ketään heistä ja kerron sen poliisille. Kaverini on takanamme hiljaa.




MURTAUTUJA TIESI KÄTKÖN

Jälkeenpäin kaverini kertoo, että se asemaperän tuttu kaveri oli silloin yöllä siellä roskalaatikon takana. En usko häntä. Vanha tuttuni on mukava kaveri eikä mikään murtovaras.

Kuulen jälkeenpäin, että huoltoasemalle on murtauduttu alakerran lasioven kautta. Murtautuja on sieltä tullut ylös ja tiennyt tarkalleen kassakaapin avaimen piilon ruuvilaatikon pohjalla.

Rahaa varastettiin iso summa ja tekijä tuntui tietävän, että juuri silloin kassa oli suurimmillaan.

Tiesin, että vanha asemaperän tuttuni oli ollut huoltoasemalla kesätöissä, mutta kyllä avaimen piilon tunsi moni muukin.

HOVINARRIN KUVA

Meni muutama vuosi ja satuin paikalliseen ravintolaan. Näin siellä tuon vanhan kaverin ja hän vinkkasi pöytäänsä. Istuin ja juttelimme muutaman sanan.

Hän kävi ostamassa kaksi peltistä sikarirasiaa ja ojensi toisen minulle. Sikarilaatikkoa ojentaessaan hän katsoi minua silmiin. Ymmärsin katseen. Otin sikarilaatikon käteeni, siinä oli hovinarrin kuva.

REISSUMIES JA KISSA

Nousen pohdiskelupaikaltani seisomaan ja jatkan juoksua. Rullaan katujen yli ja tulen jokivartta kosken partaalle puistoon. Näen siellä miehen pyöräilemässä. Hän kysyy minulta olenko nähnyt mustaa kissaa.

Hän kertoo kissan olevan leikatun ja karanneen koska oli säikähtänyt jotain. Kerron siinä omia muistojani kadonneista lemmikeistä ja juttelemme hetken. Jatkan juoksua ja ajattelen Tapio Rautavaaran laulua “Reissumies ja kissa”.

MINNE UNELMAT KARKAAVAT

Eräänlaisia etsijöitä olemme kaikki. Meillä on jotain hukassa kaikilla. Ihminen on eksynyt elämään eikä tiedä mitä etsii. Toinen etsii puolisoa, joku omaisuutta, toinen työtä ja kolmas elämäänsä. Aina on jotain kadoksissa.

Unelmilla on aina taipumus paeta. Mitä kaikkein eniten haluaa on usein se mikä satuttaa eniten. Ajattelen sitä, kun juoksen aution talon ohitse. Talo on uutena rakennettu, mutta tietääkseni siinä ei ole koskaan asuttu.

Rakennus on jäänyt rakentajien ja rakennuttajien riitojen vuoksi tyhjäksi. Vuodet ovat olleet nopeita ja armottomia. Näen unelmien karkaavan vuosien myötä. Mitään ei aika armahda. Vain kaipaus on todellista.

KULKURI JA JOUTSEN

Istun alakertaan kirjoittamaan tätä blogia kun kuulen kovan pörinän. Näen valtavan kimalaisen lentävän ikkunassa. Muistan eilisen blogini ja pelkoni, jonka suuri kimalainen aiheutti.

Ajattelen nyt korjata tilanteen ja haen sankon saunasta. Otan levyhyllystä Tapio Rautavaaran LP-levyn “Kulkuri ja joutsen” ja menen ikkunalle. Ohjaan levylle kimalaisen sankkoon ja peitän sen.

Vien sankon ulos ja otan levyn päältä. Innokkaasti suristen kimalainen lentää vapauteen yli syreenipensaiden.





ELÄMÄN VIRRALLA



Pitkän lenkkini puolimatkasssa
saavuin tutun virran rannalle.
Nousin sileälle kivelle,
katsellen kysyvänä kuohuihin.

Mikä on elämän tarkoitus, pohdin?

Mitä näet, kun painat pääsi, virta kysyi?
Näen vain oman hahmoni, vastasin.
Katso vasempaan päin, virta jatkoi.
Näin lehmuksen oksan kuvastuvan vedestä.

Mikä on elämän tarkoitus, kysyin lehmukselta?

Kantaa metsän lintuja oksillaan, se sanoi.
Antaa niille pesä ja syötävää.
Kaatua sitten virtaan suojaksi kaloille.

Mikä on elämän tarkoitus, kysyin kaloilta?

Uida vastavirtaan, ne sanoivat.
Syödä ja tulla syödyksi, siinä kaikki.
Katselin sileää kiveä jalkojeni alla.
Vaiti se oli kuunnellut kyselyäni.

Mikä sinun mielestäsi on elämän tarkoitus?

Hioutua sileäksi särmistä, kivi vastasi.
Kantaa talven  jäinen kansi ja lumipeite.
Sulaa kevätauringossa paljaaksi.

Valkorintaisen koskikaran levähtää,
muuttomatkallaan pohjoiseen.
Keräämään voimia ja sukeltamaan syötävää.

Tule ensi keväänä tähän,
niin lupaan että se kertoo sinulle
elämän tarkoituksen.



sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

KIMALAINEN VARASTOSSA

PÄÄ PYÖRI KUIN VALVONTAKAMERA

Herään aamulla puoli seitsemältä, olen nukkunut tavalliset kuutisen tuntia. Nousen ja laitan kahvin kiehumaan, on kaunis aamu. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja sinitiaiset touhuavat pesäpöntöllään innokkaina.

Kävin eilen rullaluistelemassa parikymmentä kilometriä ja toissapäivänä juoksin kympin lenkin, nyt oloni on hieman uupunut. Tänään on varmaan pidettävä kevyempi päivä.

Palatessani rullaluistelemasta tuntui yläkropassa muutaman kerran kramppeja. Olen varmaankin rasittanut itseäni hieman enemmän viime aikoina.

Täytyy ottaa huomioon ja keventää välillä hieman kuntoilua. Painoa olen kutenkin saanut jonkun verran nousemaan, painan nyt jo yli 70-kiloa.

KESKITTYMINEN AKTIVOI DYSTONIAN

Niskan vääntö on jonkun verran voimakkaampaa väsyneenä, mutta olen jo tottunut siihen. Petollista tottumista se tietysti on.

Pystyn tällä hetkellä valitsemaan kaikki tekemiseni dystonian ehdoilla ja se helpottaa oloa. Heti kuitenkin, kun jotain on keskittyen tehtävä astuu dystonia kehään mestarin ottein.

Yleensä väistelen sitä ja suoraa matsia, turha sitä vastaan on taistella. Parempi elää niin kuin dystoniaa ei olisi olemassakaan.

Pakko kuitenkin ottaa se huomioon tosiasiana. On vaikea myöntyä sairauteen.




LIIKUNTA AUTTAA KESTÄMÄÄN

Yritän kaikin voimin pitää kiinni asioista joita tein terveenäkin ja pystyn vielä hyvin harrastamaan monipuolisesti liikuntaa.

Kävelen, juoksen, rullaluistelen ja pyöräilen säännöllisesti. Saan niistä voimaa, joka auttaa kestämään sairauden vaikutuksia.

Näin tällä hetkellä, mutta jos oireet leviävät niin sitten on mietittävä asenne uudelleen.

Tällä hetkellä elän kuitenkin niin normaalia elämää kuin pystyn enkä tingi mistään tekemisistäni dystonian vuoksi.

Tai, ehkä muutama asia on jäänyt. En oikein pysty makoilemaan enää selälläni. Lepotilassa niskaa vääntää niin voimakkaasti, että tuloksena on vain jännittynyt kaari vasemmalle.

Harmittaa hieman, koska olen aina nauttinut selällään makoilusta ja lukemisesta siinä.

PARIISIN KATUVARPUNEN

Katselin eilen televisiosta Edith Piaf dokumentteja ja viimeisimmän elokuvan hänestä. Minulla on kirpputoreilta ostettuja vanhoja LP-levyjä ja levysoitin nostalgisiin hetkiin. Eräs levyistäni on Edith Piafin kokoelmalevy.

Toisinaan inspiroin itseni sen avulla lenkille. Joskus on niin vaikea löytää motivaatiota juoksemiseen. Ilma on surkea tai mieli maassa, kaikki tuntuu vastentahtoiselta.

Siinä hetkessä laitan Edith Piafin levyn soimaan ja kuuntelen, kuinka tuo nainen laulaa sielunsa koko voimalla ja tarmolla, kaikkensa antaen ja eläytyen.

Aina silloin näen hänet laulamassa kadulla ja ansaitsemassa elämiseen tarvittavia rahoja laulamalla kadut raikuen. Pariisin katuvarpunen saa näin minutkin kaduille ja poluille juoksemaan.

LAULAMALLA ELÄMÄN LÄPI

Dokumentti ja elokuva hänestä oli hyvin koskettava ja seurasin sitä koko illan. Järkyttävä oli varsinkin Edith Piafin lapsuus. Voi vain kuvitella, kuinka hänelle olisi käynyt, ellei hän olisi ollut niin lahjakas laulaja.

Edith Piaf käytti laulun lahjansa. Lahja oli hänen mahdollisuutensa ja hän lauloi sen avulla tiensä elämän läpi.

Ei se helppo tai kovin onnellinen ollut, mutta täysillä hän eli. Eli joka hetken koko sielullaan ja sydämellään. “Pariisin katuvarpunen” jäi soimaan sydämeeni ja monia asioita jäin pohtimaan.

PAREMPI LAULAJA KUIN KOKKI

Edith Piaf rakasti ulkona syömistä. Näytti siltä, että hän oli onnellinen vain niissä hetkissä ja laulaessaan.

Hauska kommentti oli dokumenttien kaitafilmit piknikeistä, jossa syötiin Edithin valmistamaa spagettia. Puolet voita ja puolet spagettia oli Edith Piafin valmistama lounas.

Kommentoija totesi, että Piaf oli parempi laulaja kuin kokki. Kaikilla vaikutti olevan kuitenkin hauskaa ja haarukat pyörivät spagetissa kuin pallo ruletissa.

LENNONJOHTOTORNI KUUSESSA

Keitän vahvat uittokahvit, maustan ison kupillisen kookosrasvalla ja menen terassille istumaan aurinkoon.

Ulkona on jo kuuma. Suuressa kuusessa parin tontin päässä harakat hähättävät. Niillä on kuusen latvassa joka vuosi pesä.

Poikasten aikaan meno on kuin karnevaaleissa. Kuusenlatva on silloin kuin lennonjohtotorni. Pesää valmistellaan taas ja harakat lennähtelevät latvaan tiuhasti.

PÄÄ PYÖRI KUIN VALVONTAKAMERA

Varpuset noppivat omenapuun alle talven aikanana lyhteistä tippuneita kauransiemeniä. Harakka lennähtää vähän matkan päähän.

Hähättelee itsekseen ja kekkuloi varpusten ympärillä pyrstö pystyssä. Hyppää matalan aidan päälle, kallistaa päänsä ja tutkii varpusten syömisiä.

Toinen harakka lennähtää räksyttämään tueksi läheisen koivun latvaan. Pää pyörii kuin valvontakamera.

UHKAROHKEA MATKA

Huomaan jotain auringossa kiiltävää muutaman metrin päässä maassa. Näen sen liikkuvan hiljalleen. Menen katsomaan tasaisella rytmillä etenevää kastematoa.

Muistan viime kesänä kuuntelemani ohjelman kastemadoista. Ne ovat varsin mielenkiintoisia otuksia. Pyörätien ylittäminen on kastemadolle isompi riski kuin ihmiselle valtameren ylittäminen.

Luultavimmin se kuivuu auringossa kesken matkan, tulee syödyksi tai kulkijan liiskaamaksi. Useimmin tuo uhkarohkea seikkailija onnistuu retkellään yön kosteudessa ja rauhassa.

SISÄLLÄ IHMINEN NÄIVETTYY

Sitruunaperhonen lepattaa samalla ohitseni kohti koristeomenapuun alta kasvavia krookuksia. Yritän ottaa siitä kuvaa kännykällä ja palaan sitten istumaan terassille.

Hörpin kahvia ja nautin auringon lämmöstä. On hyvä olla vain näin. Tämä pieni lämmin hetki. Ymmärrän nyt miksi Edith Piaf halusi aina ulos luontoon syömään.

Ulkona, raittiissa ilmassa, lintujen laulussa on ihminenkin mukana elämässä. Sisällä kaikki näivettyy. Yksinäisyys puristaa seinät yhteen ja keuhkot pihalle.

On lähdettävä ulos aina välillä jos aikoo selvitä. Siksi minäkin juoksen ja liikun paljon. En tee sitä vain kuntoilun vuoksi.

Liikun paljon ulkona, että selviäisin ja jaksaisin elää. Kaikenlaisia ötököitä mahtuu luontoon, kyllä sinne aina pieni ihminenkin mahtuu.

HELIKOPTERIN KEKSIJÄ

Kimalaisen pörinä herättää minut ajatuksistani. Katselen sen lentoa pihalla. Vähän pökkyrässä on iso pörriäinen vielä.

Uupuneen oloisena se istahtaa ikkunapellille ja kömpii nurkkaan, levähtelee siinä ja kerää voimia.

Edessä on vielä pitkä kesä ja monta kukkasta pölytettävänä.

Ajattelen tuttua tarinaa kimalaisen lentämisestä. Luin kerran, ettei sen pitäisi pystyä lentämään.

On laskettu, ettei sen siipien pinta-ala riitä otuksen painoon verrattuna pitämään sitä ilmassa. Onneksi kimalainen ei tiedä tuota laskelmaa.

Viime kesänä luin jostain lehdestä tutkijoiden tulleen siihen tulokseen, että kimalainen lentää kuin helikopteri. Siitä syntyy myös pörisevä ääni. Kuka siis keksi helikopterin?

KIMALAINEN VARASTOSSA

Pikkupoikana minä pelkäsin kimalaisia ja kaikkia ilmassa pöriseviä otuksia. Muistan kun meille rakennettiin omakotitaloa ja minua pyydettiin noutamaan jotain varastosta.

Toiset istuivat valetun sokkelin reunalla tauolla ja minä avasin varaston oven. Menin sisään ja näin valtavan suuren kimalaisen. Innoissaan se lähti pöristelemään kohti ulko-ovea ja vapautta.

Näen vieläkin silmissäni tuon hetken ja lähestyvän kimalaisen, kauhun joka valtasi minut. Huusin kauhuissani niin kovaa kuin pystyin ja syöksyin ohi kippurassa nauravien talkoolaisten.

Kimalainen pöristi vapauteen kohti sinitaivaita ja minä pingoin karkuun. En juossut enää pelon takia. Pakenin naurua ja häpeää.










lauantai 19. huhtikuuta 2014

ARAT SANAT

VIA DOLOROSA KOULUTIELLÄ

Sanat ovat kaikonneet. Ne ovat pelästyneet ja piiloutuneet. En tiedä miksi. Sanat ovat arkoja, niitä on kohdeltava hellästi. Arat sanat, tarinat varjoista.

Minä pidän niistä eniten. Niillä on eniten kerrottavaa, mutta vähiten rohkeutta. On vain löydettävä ne ja kuunneltava hiljaa niiden tarinaa. Arkojen sanojen tarinaa.

On niin paljon suuria sanoja. Suuhun liian suuria, ruhjovia sanoja. Sanoja, joiden sanoma on niiden takana. On helppo pitää sitä piilossa, kun on iso. Suurten sanojen taakse kannattaa katsoa.

SINITIAISILLA ON KIIRE

Juon vahvat uittokahvit kookosrasvalla ja lähden lenkille. On kaunis aamu. Aurinko kultaa pihan ja soratien. Sinitiainen nököttää pöntönsuussa koivunurpu suussaan. Nyt on tosi kyseessä. On ehdittävä tehdä pesä ennen kirjosieppoja.

Kirjosiepot tulevat pian ja jos ne löytävät sinitiaisen pesästä pelkät munat, ne tekevät armotta pesän siihen päälle. Varsinaisia asunnonvaltaajia nämä yhden kertosäkeistön laulajat.

Mutta jos sinitiainen ehtii hautoa munat poikasiksi ei kirjosieppo enää pesää valtaa. Siksi tiaisilla on kiire. Niiden ilmeessä on tekemisen meininkiä. Hyvää lenkkipsyykkausta. Näin mennään ja tehdään hommat.


PIKKUVARPUNEN JÄKÄTTÄÄ

Pesintä on selvästi aikaisessa ja pieni vaara poikasten paleltumisesta on olemassa. Sinitiaiset pystyvät suojelemaan hautomiaan munia yöpakkasilta, mutta poikasia ne eivät ehdi pelastamaan. Ihan huoletonta ei pikku tiaisen elämäkään ole.

Istun terassilla ja kiinnitän lenkkareita. Syreenipensaaseen viereeni lentää jäkättävä pikkuvarpunen. Musta täplä hehkuu valkean poskiläikän keskellä. Itsekseen jäkättäen se hyppii nurin käännetyn saavin urasta noppimaan vettä.

ARAT SANAT TULEVAT

Lähden juoksemaan. On vielä varhainen aamu ja kaduilla hiljaista. Joku koirantaluttaja nauttii myös kauniista aamusta. Suuntaan päätien laitaa joelle ja juoksen alas jokisuistoon. Tikkapariskunta pyrähtää edestäni. Kalastaja laskeutuu virveli notkuen rinnettä virralle.

Katselen jokivartta ja annan ajatusten virrata veden tahdissa, poukkoilla koskikivissä ja oksiston tinttien mukana. Näen arkojen sanojen tulevan esiin. Täällä ne ovat turvassa. Täällä niitä voi kuulla. Täällä niiden tarinoita olen usein pohtinut.

KORSKEAT SANAT

Pienet ja arat sanat ovat sellaisenaan kuultavia. Sanoma on herkkä ja hiljainen, kuin vieno tuuli ja peipposen lurittelu oksan suojista. Ymmärrän sitä ja annan sen tulla sydämeeni. Minun on helppo kuulla niitä täällä virran rytmissä.

Arat sanat eivät meuhkaa. Niiltä on otettu luulot pois. Niitä on väheksytty ja käytetty hyväksi. Korskeat sanat lainaavat niitä mielellään. Yrittävät näytellä nöyrää niiden avulla. Toisinaan menee halpaan, mutta huomaa pian mistä on kysymys.

ARKOJEN SANOJEN SANOMA

Arat sanat eivät vaadi mitään, kaikki muut vaativat. Pane merkille se, anna sanojen vaikuttaa ja näet, että kaikki muut sanat pyrkivät mieleesi ja muuttamaan sinua haluamaansa suuntaan. Arat sanat haluavat vain kertoa tarinansa, sen jälkeen ne katoavat.

Arat sanat ovat sen takia minulle rakkaita ja arvostan niitä. Olen nähnyt ja kuullut niin paljon röyhkeitä, vaativia, julkeita sanoja, että arkojen sanojen ääni on voimistunut ja kaunistunut. Niiden sanoma elää vielä sen jälkeenkin, kun sanat ovat vaienneet. Arat sanat.

RUJOT SANAT

Elämä on joskus rujoa ja toisinaan kaunista, joskus kaunis on rujoa ja toisinaan rujo niin kaunis. Arat sanat ovat joskus rujoja sanoja. Niiden ulkonäkö voi pettää. Ajattelee, ettei niitä kannata kuunnella, on niin paljon kauniimpia sanoja, ehjiä ja kiiltäviä.

Usein näkökanta, kuulijan sijoitus ja kypsyys vaikuttavat eniten. Iän ja sairauden kypsyttämälle arat sanat näyttävät asioita, jotka ennen olivat näkymättömiä, kertovat tarinoita, jotka ennen olivat niin mitättömiä, mutta nyt huutavat. Arat sanat.

VANHUS RISTEYKSESSÄ

Me näemme ja koemme sen verran kuin kykenemme, eikä se ole paljon. Ihmeteltävää riittää loppuun asti. Kauneus lisääntyy ja sisääntyy iän myötä. Arkojen sanojen sanoma on täällä. Niin monta kertaa olen kuullut, että tiedän sen. Muistan niin monta tarinaa, että sydämeni täyttyy kiitoksesta.

Juoksen polullani risteykseen, josta lähtee kapea tie joelle ja ylös maantietä ja liikenteen melua kohti. Muistan erään vanhuksen vuosien takaa. Hän seisoi tässä keskellä risteystä ja katseli kevätaurinkoon. Hän oli äärettömän kaunis.

JÄÄVUORI SULAA SISÄLLÄ

Kasvot hehkuivat auringon lämpöä hänen kasvoiltaan. Hän kertoi tulevansa tähän ja antavansa auringon sulattaa sieluaan. Vuodattaa kyynelin sisäisen jäävuoren pienemmäksi. Elämä oli ajanut vanhuksen kylmille vesille. Jäävuoret olivat kasvaneet ja vasta nyt aurinko niitä sulatti.

Hänellä oli arkoja sanoja. Kovia kolhuja elämän varrelta. Iskuja, jotka eivät koskaan parane. Arpia, joita ei saa enää avata. Niiden kautta elämä virtaa ulos. Vuotaa kuiviin. On vain annettava olla. Annettava armollisen auringon lämmittää ja hoitaa.

TARINA PAHUUDESTA

Hetken kuljemme tuon vanhuksen kanssa ja hän kertoo tarinaansa. Arat sanat putoavat hiljalleen. Niissä on rytmi. Ikuinen rytmi elämän loputtomasta kärsimyspassiosta, joka jatkuu ihmiskunnan loppuun asti. Kuulen tarinan ihmisen pahuudesta ja äärettömästä julmuudesta.

Kokemus, jonka hän kertoo on jo vanha, mutta silti tuore ja arka. Kaikki tapahtui kauan sitten toisella paikkakunnalla, mutta jätti sisäiset kivut ja tuskat. Vain ihminen voi jättää sellaiset haavat. Arat sanat ovat tulleet esiin, nyt ne kertovat kaiken. Arat sanat.



ILOISEN KOULUMATKAN KÄRSIMYSTIE

Paljon taakkoja on tuo vanhus elämässään kantanut. Kokemuksia, joita ei pitäisi tapahtua. Hän kertoo tarinaansa siinä hiljalleen. Niistä on jo niin pitkä aika, että pystyy jo puhumaan. On helpottavaakin kertoa vieraalle ohikulkijalle. Tarina aroista sanoista. Tarina kärsimystiestä.

Tuon vanhuksen kärsimystie oli koulumatka kauan sitten. Kotoa kouluun, iloinen reitti oppimaan. Reppu selässä tien laitaa. Viereen pysähtyy auto ja sieltä tarjotaan kyytiä. Lapsi suostuu ja menee kyytiin. Hän saa kyydistä ikuiset arvet sieluunsa.

TEOT TOISTUVAT

Koulussa hän kertoo kaiken. Kotona tulevat syytökset kyytiin menemisestä. Lapsi ei ymmärtänyt, että ei olisi pitänyt mennä. Tekijä saadaan kiinni.

Hän on vanha rikollinen ja samat teot toistuvasti tehnyt. Pian hän on taas vapaana jahtaamassa seuraavaa uhria. Kärsimys toistuu jonkun toisen kohdalla.

VIA DOLOROSA

Vanhus risteyksessä kertoo arat sanansa ja lähtee jatkamaan tielle. Minä jatkan juoksuani joen vierustaa.

On pitkäperjantai. Ymmärrän nyt mitä arat sanat halusivat kertoa.

Ne kertoivat minulle Via Dolorosan kulkijasta.




torstai 17. huhtikuuta 2014

PUOLEN MILJOONAN PASSIKUVA

KUTSUSSA OLI VÄÄRÄ NUMERO JA PUUTTUVAT TIEDOT

Mies pesee auton ja kiillottaa sen. Aamulla hän lähtee ajamaan kohti kauppalaa, on katsastuksen aika. Katsatusmies käy kauppalassa kerran kuukaudessa pitämässä katsastuspäivän.

Miehellä jännittää. Matka kyliltä kauppalaan on pitkä ja sorainen. Nimismiehen kiharoita riittää. Yöllinen sade on tehnyt kuoppiin kiilteleviä lätäköitä.

Mies kaartelee niiden ohi, ettei auto sotkeennu. Katsastusvirkailija on iso herra. Hän voi pompauttaa auton pelkästä likaisuudesta mies tiesi.

PÄÄKATU TÄYNNÄ AUTOJA

Vastaan tulee auto juuri mutkan kohdalla ja ajaa suoraan lätäkön yli. Mies kiroaa raskaasti kuraisen veden valuessa sivuikkunan poikki.

Hän saapuu kaupalaan ja asettuu jonoon. Katsastus on jo alkanut ja Kemijärven pääkatu on täynnä jonottavia autoja.

Katsastusmies kävelee kuin kukko kanalassa autoja katsellen. Mies on tullut kaukaa syrjäkyliltä ja kiertelee autoaan huolissaan.

Hän kaivaa takaluukusta rätiksi joutaneet vanhat alushousunsa ja alkaa puhdistaa auton kylkeä. Katsastusmies on kävellyt huomaamatta hänen selkänsä taakse ja katselee miehen puuhia yrmeänä.

AUTON PESUUN JA JONON HÄNNILLE

Mies näkee ikkunasta virkamiehen ja hätkähtää, yrittää tunkea likaista luutua selkänsä taakse ja nyökkää katsastusmiehelle. Tämä katselee miestä ja autoa pitkään.

Lopulta virkamies ärähtää, että menkäähän pesemään autonne ennen kuin tuotte sen katsastukseen. Poistuessaan hän vielä huutaa, ettei heillä ole täällä aikaa autoja putsailla.

Mies vilkaisee kymmenien autojen jonoa ja lähtee pesemään autoaan. On iltapäivä kun hän pääsee uudelleen katsastusvirkailijan eteen.

JOULUKUUSI JA JARRUVALOT

Tämän tarinan kertoi minulle eräs vanha mies, kun muistelimme katsastusaikoja ennen vanhaan. Silloin katsastusvirkailija oli iso herra ja autoilija pieni.

Muistan itsekin, kun muutin Ruotsista takaisin Suomeen ja kävin katsastamassa autoani täällä. Olin asentanut lisäjarruvalot autooni ja katsastusmies tutki niitä ihmeissään.

Hän tokaisi, että täällä koristellaan vain joulukuuset ja määräsi ottamaan valot pois. Ei mennyt monta vuotta, kun samanlaiset lisäjarruvalot olivat vakiovarusteina lähes kaikissa autoissa. Minkäs teet, virkamies on aina oikeassa.

DYSTONIA JA AJOKORTTI

Jotain näitä virkailijoiden suuruuden ajoista ja sanomisen vallasta kaikuu vielä tähänkin päivään. Tämän huomasin, kun kävin hakemassa Lohjan poliisiasemalta ajokorttipäätöksen.

Olen kertonut ajokorttimuutoksesta blogissani “Dystonia ja ajokortti”. Kävin silloin lääkärintarkastuksessa ajokorttia varten ja ajoluvastani jätettiin pois C-kirjain, eli kuorma-autolla ajo.

SERVIKAALINEN DYSTONIA

Lääkäri kertoi, että silloin ei tarvitse käydä niin usein tarkistamassa ajokykyä. Myös sairastamani servikaalinen dystonia, joka vaikuttaa jonkin verran ajooni oli syynä. Olin itse sitä mieltä, etten pystyisi hallitsemaan suuremmalla autolla ajoa niskaväännön takia.

Terveyskeskuslääkäri, joka oli vielä sillä hetkellä lääketieteen kandidaatti ei tuntenut sairautta nimeltä servikaalinen dystonia.

KANDIDAATTIA EI DYSTONIA KIINNOSTANUT

Yritin sitä hänelle selittää, mutta hän ei jaksanut monta sanaa kuunnella. Harvinainen sairaus on kyseessä, jota moni terveyskeskuslääkäri ei kohtaa koskaan.

Muutenkin ajokortin lääkärintarkastuksessa tuntui olevan pallo hukassa Nummelan terveyskeskuksessa. Kandidaatin ja terveyskeskuksen toimintaa ihmeteltiin Lohjan neurologisella polillakin.

OMA POSTI JA POLIISIASEMA

Nyt päätös oli noudettavissa Lohjan poliisiasemalta puolensadan kilometrin päästä. Ajattelin haikeana, kuinka nykyisessä kotikaupungissani oli vielä takavuosina oma posti ja poliisiasema.

Nykymeno on järkyttävää kuntien pakkoliitoksineen ja pienten paikkakuntien järjestelmällinen näivettäminen törkeää.

Pakko tällaiseen on joku tolkku tulla ennen pitkää, en usko että me nöyrät suomalaisetkaan enää nykyisin siedämme tällaista pakkovaltaa loputtomiin.

PÄÄTÄN VARMISTAA SOITTAMALLA

Nyt kuitenkin on Lohjalle lähtö edessä ja luen kutsun tarkkaan, että osaisin ottaa matkaan vaikka passikuvat jos niitä pyydetään.

Kutsussa ei mainita passikuvia, mutta virkailijat tuntien päätän soittaa Lohjan poliisiasemalle kysyäkseni otanko jotain matkaan, kun näin kaukaa tulen.

Ilokseni huomaan, että kutsussa on jopa lisätietoja varten puhelinnumero ja virkailijan nimi, jolta saa kysyä lisätietoja.

Tämäpä hyvää palvelua erehdyn luulemaan. Pian palaan suomalaiseen vanhaan virkatodellisuuteen. Virkailija on yhä hyvin tärkeä henkilö.

ROBOTTIÄÄNI PAJATTAA

Soitan kutsussa olleeseen numeroon, mutta mitä vielä. Koneääni alkaa jauhaa, että numero johon soititte ei ole enää käytössä, soittakaa uuteen numeroon.

Nopeasti robottiääni takoo jo ruotsinkielistä numeroa kun löydän kynän. Ihmeellistä, että juuri tulleessa kutsussa on numero, joka ei ole enää käytössä.

VANHA NUMERO UUDESSA KUTSUSSA

Onko niin, että näitä kopioita on joskus joku harjoittelija pantu ottamaan joku komeron hylly täyteen ja täytyyhän ne tietysti käyttää. Tottakai.

Katselen kanslistin nimeä, jolta saisi lisätietoja ja pohdin onkohan hänkin jo pois käytöstä. Kuntien yt-neuvottelut ja pienten paikkakuntien näivetys toimipaikkojen keskittämisineen tunkevat ihmisiä pihalle solkenaan. Palvelut huononevat ja muuttuvat robottiääniksi. Näin meitä kohdellaan.

VIRKAILIJA ON AINA OIKEASSA

Soitan koneäänen numeroon ja asetun puhelujonoon kuin tarinani alun katsastukseen kauppalaan lähtenyt maalaiskylän mies. Toiset asiat eivät koskaan muutu. Virkamies on yhä virkamies vaikka onkin nykyisin virkailija.

Pitkän jonotuksen jälkeen hento ääni ilmoittaa Lohjan poliisiaseman. Selitän asian ja kerron varmistavani pitäisikö jotain ottaa matkaan ajokortin ajoluvan muutosta varten.

ILTASATU ALKAA

Hän sanoo yhdistävänsä virkailijalle. Alkaa taas koneäänifestivaalit. Väliin tulee vaihteen pyyntö odotella vielä hetki. Minä jonotan.

Lopulta robottiääni käskee ystävällisen lempeästi kuin iltasatua ennen lukenut mattiranin, että virkailijat ovat nyt kiireisiä, soita myöhemmin uudelleen tai lähetä sähköpostia. Plimp, käännä sivua.

TÖYKEÄN YSTÄVÄLLINEN VIRKAILIJA

Ajan kuitenkin Lohjalle ja ajattelen asian sitten selviävän siellä. Aulasta otan jonotuslapun ja haen paikkani. Pääsen yllättävän nopeasti virkailijan tiskin taakse.

Töykeän ystävällinen virkailija katselee antamaani kutsua ja pian tulee luonnollinen kysymys. “Oliko sinulla passikuvat?”

Hetken kelaan tyhjää ja ajattelen kauniita ajatuksia suomalaisesta virkamieskulttuurista. Näen komerojen hyllyt täynnä kaavakkeita, jotka on joskus otettu ja täytyy myös käyttää vaikka tiedot ovat vanhentuneita ja niistä puuttuu oleellinen tieto.

RIVIEN VÄLISSÄ TIETO OLI SELVÄSTI

Ajattelen, että passikuvat, luonnolisesti minun olisi pitänyt osata lukea sieltä rivien välistä, vanhentuneiden puhelinnumerojen ja robottiäänen tylyn komentokielen takaa tämä tieto. Lukea ja käydä paikallisen pikkukaupungin passikuvissa varmuuden vuoksi.

Sanon virkailijalle, että kutsussa ei pyydetty passikuvia eikä puheluun aamupäivällä vastattu. Hän ei pahoittele eikä pyytele anteeksi, katselee vain totisena. Virkailijan on varmaan vaikea pyytää anteeksi, kuuluu sekin varmaan vanhaan kulttuuriin. Virkailija on aina oikeassa.

VIISI EUROA PER KUVA

Hän sanoo, että passikuvat voi tuoda tai lähettää sitten postissa. Kysyn kuinka nopeasti ne tarvitaan ja hän sanoo, että mahdollisimman pian. Kysyn onko tässä lähellä kuvaamoa, jossa voisin käydä passikuvassa. Hän neuvoo ystävällisesti lähimmän valokuvaamon.

Menen ulos kadulle ja kävelen virkailijan neuvomaan  valokuvausliikkeeseen. Passikuvan ottaminen on muutaman sekunnin toimenpide. Menen kassalle ja myyjä pyytää parikymppiä. Neljä pientä kuvaa maksaa siis viisi euroa kappale ja kaksi tarvittaisiin.

PUOLEN MILJOONAN PASSIKUVA

Ovella vastaan tulee seuraava passikuvan ottaja. Hän kysyy myyjältä paljonko paperikuvan teettäminen maksaa? Kuulen ovella myyjän sanovan, että kolkytviis senttiä kappale. Ajattelen poliisiasemalle kävellessäni, että huikea on passikuvien kate verrattuna tavallisiin valokuviin.

Lasken siinä kävellessäni, että jos passikuvia ottaa tuohon tahtiin jatkuvasti nousee vuosipalkka kevyelläkin arviolla puoleen miljoonaan euroon.

Huikeaa hommaa. Kannattaa perustaa passikuvaamo poliisilaitoksen viereen. Keskitetyissä kunnissa luonnollisesti.

PASSIKUVAN RAHAT KOTIPAIKKAKUNNALLE

Mietin, että kyllä nämä passikuvarahat olisivat varmaan kelvanneet myös kotipaikkakuntani keskitysten näivettämälle taloudelle.

Pienellä vaivannäöllä kopioihin oikeat puhelinnumerot ja tiedot passikuvista. Päätän lähettää palautetta Lohjan poliisiasemalle.

ONKO KYSEESSÄ KORRUPTIO?

Pohdin myös ajatusta, että jos virkailija aina neuvoo tuon saman passikuvaamon, niin onko kyseessä jonkinlainen korruptio? En tiedä, itsehän kysyin lähintä kuvaamoa.

Mitä siihen sanoisivat kilpailevat passikuvaamot? Puolella miljoonalla eurolla olisi varmaan muitakin ottajia.