lauantai 29. maaliskuuta 2014

URSKAILUA

ELÄMÄN SEIKKAILU ALKAA KOTIOVELTA

Kello on tasan kuusi. Olen nukkunut hyvin lähes kuusi tuntia. Näin unia, mutta unohdin ne saman tien kun heräsin. Päätäni nykii vähän ja vetää vasemmalle.

Viime päivinä olen lenkkeillyt ja liikkunut paljon kuntooni verrattuna. Keväinen ilma ja auringonpaiste on kuin sahanpurun tuoksu sirkushevoselle, joka hirnahtelee onnesta tuntiessaan purujen tuoksun.

Samoin kevään lämpö ja aurinko tekee minulle. Odotan ulos pääsyä, vapautta ja luonnon ääniä, seikkailua, joka alkaa kotipihalta.

EN KAIPAA KAUKOMAILLE

En ole koskaan kaivannut kaukomaille seikkailemaan. En ole tuntenut vetoa istua kymmeniä tunteja ahtaassa asennossa lentokoneessa päästäkseni jonkun rämeikön keskelle tai tunkkaiseen hotelliin.

Voihan olla, että siellä irtautuu arjesta ja pääsee ahtaasta arkiminästään irti. Minä riisun sen jo lenkkivaatteita vaihtaessa ja syöksyn luontoon kuin turisti kaukomaille. Olen sisällä elämän suuressa seikkailussa.


LÄHTÖ ANTAA PALAAMISEN ILON

Ymmärrän toki niitä, jotka käyvät näitä matkoja ja jaksavat jauhaa niiden elämää muuttavasta voimasta. Onhan siinä aina kotiinpalaamisen ilo. Tunne siitä, että kotonakin on pitkästä aikaa mukava olla. On kerrottavaa ja jotain koettua.

Minä en kaipaa sellaista. Minulla ei ole varaa sellaiseen. Yritän siksi löytää seikkailuni lähempää.


KODITON KULKURI

Uskon muutokseen ilman muutosta, sisäiseen muutokseen ilman ulkoista muutosta. Sisäinen ilotulitus on joskus kauniimpi kuin suurkaupungin tuhansien eurojen pauke.

On joskus kauniimpaa katsella ajatusten vapaata lentoa sielun taivaalla kuin kymmenen tuntia istuimen selkänojaa.

Ihminen on ikuinen pakenija. Koditon kulkuri, joka aina tulee perille, päätyäkseen haaveilemaan lähdöstä.

ELÄMÄN KAHVA

Matkasta, joka muuttaisi tämä ainaisen olemisen erilaiseksi. Matkasta, jonka aikana saisi viimeinkin elämästä otteen. Käsi löytäisi sen kahvan, jota se on koko ikänsä etsinyt.

Usein se kahva jää kotiin. Odottaa siellä ja löytyy palatessa. Piti käydä maailman toisella puolella, että löysi sen. Tiesi kyllä, että siinä se on, mutta näkymätön seinä, elämän labyrintti oli kierrettävä.

OTA TAI JÄTÄ

Köyhältä puuttuu puute tarpeesta tuhlata aikaa etsimiseen. On otettava mitä saa. On tartuttava, kun tarjotaan.

Ota tai jätä. Kaksi vaihtoehtoa, joita puntarissa punnitaan. Otat ja nöyrryt, tai jätät ja menet. Olet osa seikkailua, olet osa nähtävyyttä.

KÖYHIEN GAALAJONO

Köyhiä katsomaan ei aina tarvitse mennä leipäjonoon. Todella köyhiä näkee gaaloissa ja kättelyjonoissa, siellä köyhyyttä korostetaan pukeutumisella.

Vapaa se, joka ne välttää ja löytää seikkailunsa sieltä minkä maailmanmatkaajat unohtivat. Kotioven takaa.

URSKAILUA ASEMAPERÄLLÄ

Meillä oli lapsena tapana urskailla Kemijärven asemaperällä. Urskailu oli seikkailua. Kilpailua hengestä, elämän seikkailua.

Urskailija meni edellä ja seuraajat tulivat perässä. Valittiin keväinen rämeikkö, johon oli sulanut vettä, niin että soiseen maahan jäi vain mättäitä sinne tänne.

Urskailija meni edeltä. Hän hyppeli mättäältä toiselle ja muut seurasivat. Koin huikeita jännityksen hetkiä urskailussa. Monta kertaa upposin syvälle liejuun ja pääsin vaivoin pois.




HYPPY ILMAAN

Toinen urskailun laji oli katoilta hyppely. Lumeen tehtiin kasa. Kiivettiin katolle ja juostiin reunalle.

Hyppy ilmassa oli huikea tunne. Oli lennettävä suoraan lumikasaan. Kerran teimme kasan yli jäisen polun kauas toiselle puolelle.

Olin intoa täynnä ja kiipesin rakennuksen katolle. Kävin päädyssä kurkkaamassa ja näin että alas oli useiden metrien matka ja ponnistuksen tuli olla voimakas, että lentäisin yli kovan polun pehmeään lumikasaan.

JÄINEN POLKU ODOTTI

Urskailijan on kuitenkin ansaittava tittelinsä aina uudelleen, niinpä paluuta ei ollut. Oli vain kaverini, joka katsoi vierestä. Oli hänen arvostuksensa. Urskailun mittapuu.

Minua hirvitti, jäinen polku kaukana maassa oli silmissäni. Mutta ennen kuin pelko loi kuvan putoamisesta otin katon harjalla vauhdin ja pinkaisin puolesta välistä kattoa täyteen vauhtiin.

Ryntäsin katon harjaa kohti kulmaa. Näin kauas asemaperän yli veturitalleille asti. Näin kääntösillan liikkuvan ja olin samalla harjan kulmalla.

KATON KULMAHARJA

Astuin tarkalleen askelmerkkieni mukaiselle kulmalle ja tunsin jäisen kattohuovan lipeävän kengänpohjan alla. En saanut ponnistettua, en ehtinyt.

Olin ilmassa ja ehdin nähdä alapuolellani jään kovettaman polun. Kaikin voimin ojensin oikean jalkani taakse ja tunsin katon kulmaharjan painuvan jämäkästi jalkapohjaani.

Vipusin siitä itseni lentoon ja kiisin kuin liito-orava yli jäisen polun suoraan lumikasaan. Pölläys kävi ja lumi tuprahti kuin pommista ilmaan.

URSKAILIJAN TITTELI

Helpotus ja onnistumisen tunnevyöry syöksyi lävitseni. En pohtinut miksi selvisin. Minusta se oli itsestäänselvää.

Tunsin itseni niin taitavaksi, että selviäisin mistä vain. Urskailijan titteli oli taas tienattu oli aika rynnätä uuteen seikkailuun.



NUORUUDEN USKO

Olen usein jälkeenpäin pohtinut, kuinka lähellä kuolemaa tai vammautumista olin tuossa hetkessä.

Minua suojeli nuoruuden pohjaton usko omaan selviämiseen. Usko siihen, että vaikka lennän sen polun yli.

KOTISEUDUN SEIKKAILIJA

Urskailu on sana, jota en ole vuosiin kuullut. Minun mieleeni se tulee aina keväisin, kun näen lumien sulavan ja kinosten kerääntyvän talojen katoille.

Silloin me asemaperän pojat lähdimme seikkailemaan, lähdimme urskailemaan. Minkälainen on tämän päivän urskailija.

Vieläkö minusta löytyy sitä samaa leikkimieltä, joka löytää kotikulmilta seikkailun. Urskailijaa, jonka ei tarvitse istua ahtaassa lentokoneessa kymmeniä tunteja astuakseen sisälle elämän seikkailuun.

ELÄMÄ ON SEIKKAILU

Urskailijan on ansaittava tittelinsä yhä uudelleen. Elämän haaste on löydettävä joka päivä. Mikä se on tänään. Mikä on tämän päivän seikkailu. Mistä löydän tämän päivän urskailun.

On hyvä muistaa, ettei kysymyksessä ole muu kuin sen hyväksyminen, että elämä itsessään on seikkailu.

ELÄMÄN IHME

Ei tarvitse lähteä kalliille matkalle turistina kulkemaan. Voi olla turisti ja elämän ihmettelijä, vaeltaja myös kotikulmilla.

Voi katsella kaikkea ympärillä tapahtuvaa suurena elämän ihmeenä. Ihmeenä, jonka sai kokea, ja joka kerran otetaan pois.

Koskaan enää en palaa tähän matkakohteeseen. Koskaan enää en palaa näille kulmille. Olen matkani tehnyt, urskaillut ja seikkaillut.

LÄHTEÄ SAADAKSEEN PALATA

Olen usein pohtinut tuota ihmisten tarvetta lähteä sinne, mistä halutaan tulla tänne. Tarvetta poistua paikasta, jonka joku muu haluaa tulla katsomaan.

Mennä kuuhun nähdäkseen kuinka kaunis maapallo on. Mennä kauas nähdäkseen lähelle. Mennä saadakseen palata. Lähteä tullakseen.



TURISTI KOTIKADULLA

Karkuun on päästävä hinnalla millä hyvänsä, mutta joskus hinta on liian kova. Toisinaan elämä on niin halpaa, ettei siihen ole varaa.

Ei ole varaa nauttia siitä, koska se ei maksa mitään. Ilmaista ei osata arvostaa. Maksettuna matkana kotikulmilla kävelykin olisi turistikohde. Haaveiltu ja harvoin saatavilla. Sitä odottaisi kuin unelmien täyttymystä.

ISOISÄN VIISAUS

Isoisäni oli ajattelija. Hän teki vanhoina päivinäänkin pitkiä kävelyretkiä sorateitä pitkin. Lähti aamuvarhain ja palasi illalla.

Hänen hoikka, huojuva vartalonsa liikkui pitkin peltojen reunaa kuin lipuen. Katselin joskus hänen menoaan, rauhallista kävelyä, seikkailua kohti tuntematonta.

VAIKEIN OPITTAVA

Kerran pappa kysyi meiltä pirtissä, kesäillan auringon vielä viipyessä räsymatoilla, että mikä on vaikeinta maailmassa?

Minä vitsailin jotain kaljupäiden tukasta sitomisella, mutta isoisä pysähtyi keskelle pirtin lattiaa tuiman näköisenä. Hän seisoi valkeaksi kalkitun uunin edessä värikkään räsymaton päällä ja katseli meitä.

ITSENSÄ TUNTEMINEN

Tuo sodat käynyt arvoituksellinen, usein hiljainen ja äkkiväärä luonne, joka sanoillaan saattoi ajaa vieraan ulos kuin säikyn riekon, nyökytteli päätään ja hymähti itsekseen.

“Elämässä vaikeinta on oppia tuntemaan itsensä”, hän sanoi ja lähti iltakävelylle.

Me lähdimme yökalaan. Urskailemaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti