perjantai 14. maaliskuuta 2014

SITRUUNAPERHONEN JA MUSTARASTAS

KOLMIODRAAMA KESKELLÄ KUUSIMETSÄÄ

"Pyyh, pyyh, pyyh, pyyh...", yksitoikkoinen tylytys jatkuu aneemisella äänellä. Hömötiaiset, tintit ja kuusitiaiset vaikenevat.

Aikansa ne pitivätkin konserttiaan kevättä huokuvassa metsässä. Nyt tuli selvästi solisti areenalle ja pyysi hiljaisuutta.

Tylsä ja lannistava ääni vaihtuu nopeasti alakuloiseksi huilumaiseksi soinnuksi. Kuulee heti, että mestari on avaamassa ääntään areenalla.

Kohta mustarastas lurauttelee kauniita kiemuroitaan kuin taitoluistelija jäällä. Metsässä ei ole muita ääniä. On konsertin aika.

PAANTUNEET URAT

Kuuntelen metsäpolun varressa laulua kuin patsas. En liikahdakaan. Nautin laulusta ja vedän sisääni havujen tuoksua.

Metsäpolulle on noussut tämän erikoisen talven aikana runsaasti vettä, joka on jäätynyt paanteeksi uriin. Kumisaappaiden alla se on liukas.

Ajattelen, että päivän aikana siihen sulaa kostea pinta, joka tulee olemaan niljakkaan liukas. Nyt on vielä aamupäivä ja aurinko kurkistelee kuusenlatvojen välistä.

KOTONA METSÄSSÄ

Olemme kaverini kanssa menossa muutamia tuulenkaatoja pätkimään ja konkeloon kaatuneita runkoja pudottamaan.

Hän on tottunut metsänhoitaja, minä autan mukana. Tulen aina mielelläni tänne metsään, kun hän apua pyytää. Minun tarvitsee vain kävellä tällä liukkaalla metsäpolulla ja olen kotona.

Mustarastas lopettaa lurittelunsa ja tintit jatkavat tilitystään. Asiaa riittää koko päiväksi. Täällä ei tarvitse olla yksin.

LATVUSTEN HUMINA

Metsässä on liikuttava hitaasti. Pitää välillä pysähtyä ja olla vain hiljaa. Antaa metsän kasvaa sydämeen asti. Antaa hiljaisuuden lipua rauhattomaan mieleen ja äkkiä tajuat, että kaikkialla on ääniä.

Humina tulee ensin. Puiden latvat puhuvat huimaavalla äänellä. Kohina on kuin kosmista keskustelua. Korkean tason neuvottelu menossa.

Sitten tulevat oksat, niiden havahdukset ja naksahdukset. Ja salaperäiset risahdukset. Tiedän, että siellä ne vilahtelevat ja näkevät minut, mutta en minä niitä. Tai ehkä vilauksen, mutta pidän siitäkin.

VIIRUPÖLLÖ ASUU LÄHISTÖLLÄ

Nautin näistä vilautuksista, joita metsä tarjoaa. Sieluni nauttii ja sydän sykkii metsän rytmiin. Meillä ei ole kiire.

Astelemme varovasti paanteella ja juttelemme päivän puuhista. Kyselen linnuista kaveriltani, joka paljon liikkuu täällä metsissä. Onko pöllöjä näkynyt.

Tästä vähän kauempana on pesinyt viirupöllö, mutta sitä ei ole näkynyt. Lehtopöllö, joka kerran säikytti meidät ryminällään on myös pysynyt piilossa. Katselevat meitä kuusen oksien suojasta.




KUUSEN JUURAKOIDEN PEIKKOMETSÄ

Menemme polulta metsään ja eteen avautuu valtavia juurimattojen seinämiä, oikea peikkometsä. Aurinko siivilöityy suurten kuusenlatvojen välistä ja luo kuvioita juurakoiden varjoista.

Alamme töihin. Moottorisaha käynnistyy ja pian tuulen kaatama mänty on metrin pätkissä. Parikymmentä niistä tulee ja muutaman metrin latvapuu.

Toinen mänty vielä pätkiksi ja tuulenkaadot on pätkitty. Alkaa hyötyliikunta. Pölkky olalle ja metsän läpi tien varteen.

DYSTONIA UNOHTUU METSÄSSÄ

Niskat taipuvat sivuun ja pölkky uppoaa kätevästi olkakuoppaan. Raskaskin puu menee siinä kuin muulilla. Dystonia unohtuu täällä metsässä lähes täysin.

Päätä vetää vasemmalle, mutta mitä sen on väliä, vasemmalla on syvänvihreä kuusimetsä ja vaarakumpareen yläpuolella hailakansininen taivas.

Olen onnellinen. Annan maiseman olla siinä, en käännä päätä, nyt ei ole liikaa tarjontaa. Nyt ei eletä nykivässä nykymaailmassa.

Katso tänne, lue tämä, näe kuvat, katso ja kommentoi, muista peukuttaa.  Näen vain metsän ja sinitaivaan. Sieluni hajoaa sineen, kaukana kaartuvaan äärettömyyteen.

LATVASTA NÄKEE SYDÄMEEN ASTI

Tässä seison ja annan itseni olla. Annan kaiken jäädä. Juurrun tähän. Muutun kuuseksi ja kasvan metsäksi.

Latvassa alan humista ja kerron matkastani. Matkasta huipulle. Matkasta latvaan. Näen sieltä kauas, sydämeeni asti.

Mitä näen? En ole ylpeä siitä mitä näen. Ihmissydän, tämän ajan ihmisen sydän ei ole kaunista katseltavaa.

METSÄN VIESTI

Kun on kasvanut kuuseksi metsässä ja näkee sieltä, näkee enemmän. Kuulee huminan, kuulee huolestuneen huminan.

Ei hyvältä näytä. On niin paljon pelkoja. On niin paljon huolia. Surua ja murhetta. Humina on surullista. Viesti on liikkeellä ja siinä on salaus päällä.

Metsän viesti. Puiden latvojen viesti. Huminaviesti. Kuulen sen, mutta vasta kun kasvoin sinne, minä ymmärsin sen surumielisen sävyn. Metsän puheen.



JOUTSENTEN TRUMPETIT

Näin ihmisen sieltä eri tavalla. Katselin ihmistä osana kaikkea. Minun kävi sääliksi. Ymmärsin, miksi puut humisevat niin surullisesti.

Miksi niiden ikuinen sävel on viesti, jota ymmärtävät vain harvat. Otin viestin vastaan ja avasin sen. Tunsin heti kaiken muuttuvan. Olin saanut metsän viestin.

Olin kuullut latvojen huminan. Olin kuullut tinttien tilitykset. Olin kuullut mustarastaan konsertin, nyt kuulin joutsenten trumpetit. Kuulin ne jo kaukaa.

KAKSI JOUTSENTA

Niitä oli kaksi, toinen hieman takana ja yläpuolella. Levollisin siivin ne etenivät puiden latvojen tasolla.

Kulkivat kumeasti äännellen ohitsemme aukean takana ja katosivat kohti läheisen järven sulia reunoja. Jatkoimme työtä.

Nyt oli kaadettava konkeloon jääneitä puita. Eräs koivu oli kaatunut toisen koivun päälle ja jättänyt sen männyn väliin pihteihin.

KONKELO ON AINA VAARALLINEN

Yhdistelmä näytti ylöspäin katsoen huikealta. Ajattelin, että tuo voi laueta moneen suuntaan. Tiesin, että näissä konkeloissa on aina vaara, että jotain yllättävää tapahtuu.

Puiden välissä on valtavia jännitteitä ja olen nähnyt kuinka katkennut koivu sinkoaa haljenneen runkonsa kuin nuolen, ei sitä väistämään ehdi.

Puun latva voi sahatessa katketa ja pudota hetkessä niskaan. Ei sitä ehdi väistämään ja hädissään voi juosta suoraan putoavan rungon alle.

KOLMIODRAAMA METSÄSSÄ

Katselen kaunista kolmiodraamaa yläpuolellani. Kolmea runkoa, jotka ovat sotkeutuneet toisiinsa. Ajattelen, että siinä on hyvä vertauskuva ihmiselämästä.

Monta tuollaista näytelmää tapahtuu edessämme jatkuvasti. Kolme puuta yhteen kaatunutta. Kolme puuta, joista yksikään ei selviä ilman vaurioita.

Vahvin jää pystyyn, jatkaa elämäänsä, humisee viestejään latvassa ja taipuu kohti seuraavaa. Ihminen on osa luontoa. Samanlaista multaa kuin konkeloon kaatunut koivu eräänä päivänä.

PUIDEN JÄNNITTEET

Nyt seisomme tuon kolmiodraaman juurella ja kaverini ohjaa näytelmää. Hän on näitä purkanut ennenkin. Hän käskee minut hieman syrjemmälle ja pyytää tarkkailemaan puita.

Käskee huutamaan heti jos jotain yllättävää tapahtuu. Koskaan ei voi tietää minkälaisia jännitteitä puiden sisällä on.

Minkälaisia kiertymiä ja jousina lennähtäviä paineita, kuin elämän taakoittamassa ihmisessä.

IHMISTEN JÄNNITTEET

Mietin miksi minun mieleeni tulee koko ajan ihmiselämä, kun katselen tuon kolmen toisiinsa sotkeutuneen puurykelmän purkamista.

Ajattelen, että ehkä olen nähnyt ja kuullut liikaa tuollaisia. Tilanteita, joissa on vain häviäjiä ja aina vaara, että ne pienemmät, jäävät kaatuvien puiden alle.

SÄLÖ SINKOUTUU

Kaverini osaa työnsä ja purkaa taitavasti konkelon. Hän laukaisee jännitteen ottamalla pois puun, joka jännitteen aiheutti.

Nopeasti puu rysähtää alas, halkeaa yllättäen juuresta ja sinkoaa sälön kuin valtavan kiilan. Väistän vaistomaisesti, vaikka se ei tule edes kohti.

Horjahdan ja kaadun maahan. Otan tukea, mutta olen jo märässä mättäikössä. Vähän nolottaa kun sieltä kömmin ylös, mutta kaverini on jo sahaamassa konkelopuuta pätkiksi.

NÄEN JOTAIN IHMEELLISTÄ

Samalla kun nousen kannon takaa ylös näen jotain ihmeellistä. Metsän laidassa, siinä missä synkkä juurakkoseinien kuusikko loppuu ja alkaa aukea lennähtelee perhonen.

On maaliskuu ja näen kevään ensimmäisen perhosen. Aurinko on herättänyt sen lämmöllään. Kauniisti sitruunaperhonen poukkoilee edestakaisin auringon valoverhon poikki.

SITRUUNAPERHONEN JA MUSTARASTAS

Kaverini lopettaa sahaamisen ja sanon nähneeni perhosen. Hetken näen epäuskoa hänen katseessaan, sitten hänkin huomaa perhosen, laskee sahan kannolle ja pysähtyy katsomaan.

Sitruunaperhonen on kuin balettitanssija synkän kuusikon läpi heijastuvassa auringossa, se on siinä kuin estradilla ja taustalla soi mustarastaan huilu.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti