tiistai 4. maaliskuuta 2014

KUNINKAAN PAIKKA

LÄÄKETIETEEN KANDIA EI DYSTONIA KIINNOSTANUT

Kello on kahdeksaa vaille neljä. Otan kännykän telakasta ja nostan sen pöydälle. Makoilen vielä hetken ja katselen mieleeni.

Seison suuren meren rannalla, on upea maisema. Tumman, siniharmaa meri väikkyy siintämättömiin ja muutamia harmahtavia pilviä liikkuu taivaalla.

Valo tulee jostain takaani. En näe kuuta tai aurinkoa, enkä tiedä onko ilta vai aamu. Edessäni on hieman kallioita ennen rantaa, muuten maisema on avara ja aukea, huikean kaunis.

En ole koskaan ollut sellaisessa maisemassa, joten se ei ole muistoistani. Katselen sitä jonkun aikaa ja annan ajatukseni liikkua vapaasti. Elän hetkessä eilisessä. Eilisessä hetkessä.

MATKALLA LÄÄKÄRINTARKASTUKSEEN

Seisahdun Nummelassa liikennevaloihin ja katselen oikealle kaistalle. Siinä olen usein, satoja kertoja pysähtynyt aamuisin odottamaan valojen vaihtumista.

Olen nähnyt punaista, painanut jarrua ja pysähtynyt, olen ollut matkalla töihin. Matkalla olemiseen. Matkalla ihmisyyteen, työelämään ja yhteiskuntaan.

Työhön, joka suomalaisessa yhteiskunnassa on aina määrittänyt olemisesi ja paikkasi elämässä ja maailmassa.

PIIKKIPAIKKA

Olen siinä ollut muiden rinnalla. En piikkipaikalla, en koskaan ajatellut olevani lähelläkään sellaista paikkaa.

Olinhan tavallinen työläinen ja piikkipaikka kuului tämän elämän kimiräikkösille ja mikahäkkisille. Niille joilla on todellisia lahjoja. Valuuttaa tuovia lahjoja, yrityksille tärkeitä lahjoja.

En arvannut silloin, että olin matkalla piikkipaikalle. Piikkipaikka oli lähempänä kuin arvasinkaan.

SERVIKAALINEN DYSTONIA

Botuliinipiikit Lohjan neurologisella poliklinikalla odottivat jo minua. Piikkihoidot servikaaliseen dystoniaan.

Dystoniaan, tuohon outoon sanaan, jota myös tänä iltana joutuisin selittämään poispäin katsovalle nuorelle lääkärille.

Lääketieteen kandidaatille, jonka reppu rönöttäisi patteria vasten ja olemus kertoisi, että älä minulle selitä, minä olen tässä se lääkäri, vaikka en tiedäkään mikä on servikaalinen dystonia.

SATOJA TYÖAAMUJA

Mutta nyt mietin niitä satoja työaamuja, joina olin mukana yhteiskunnan virrassa ja pysäytän autoni tuossa samassa kohdassa liikennevaloihin.

Katselen alas oikealle, siellä on rautakaupan alue, puutarhamyymälä ja lautatarha. Siellä olen usein töiden jälkeen vieraillut remonttitarvikkeita ostamassa.

NIKKAROIN TERASSIN

Tuossa lautatarhan pihassa olen kymmeniä kertoja sahannut lautoja, raakalautaa ja kestopuuta. Siinä sahasin yhtenäkin kesänä kymmeniä lautoja paita märkänä.

Tein terassia, eikä minulla ole peräkärryä. Ratkaisin ongelman sahaamalla laudat pihalla ja asettelemalla osan sisälle ja osan katolle. Monta lautakyytiä ajoin töistä lähtiessäni kotiin ja tein terassin.

RÄIKYVÄN PUNAISET VALOT

Usein tässä aamuisin valojen vaihtumista odotellessani ajattelin tätä oravanpyörää ja kaiken turhuutta.

Punaisia valoja kaikkialla. Hermoja raastavan räikyviä värejä. Nopeasti liikkuvia autoja.

Toteemeja ikkunoissa, kaltaisiani kivikasvoja aamuäreine otteineen, nykimistä ja kiihdytystä.

OLIN AJANUT HÄNEN PAIKALLEEN

Kerran yhdellä työpaikalla oli aina sama auto samassa paikassa. Sama paikka varattuna, joka kerta samassa asennossa.

Kerran siihen paikalle kun ajoin, niin ruokatunnille lähtiessä jouduin kiertämään toiselta puolelta autooni, niin lähelle tämä paikan haltija oli autonsa ajanut.

Olinhan ajanut hänen paikalleen. Nimeämättömälle tosin ja samanlaiselle kuin muutkin, mutta kuitenkin hänen paikalleen. Olin tullut uhaksi hänen olemassaololleen ja hän kosti sen sillä tavoin.

Mietin, että autoani kolhimatta hän ei ehkä ollut voinut nousta pois, ellei kiertänyt toisesta ovesta, mutta en yleensä välitä sellaisista.

AJOKORTTIA UUSIMASSA

Auto on vain kulkuväline ja ajokortti kuin joulukortti, aikansa voimassa, tänään olinkin sitä uusimassa ja siksi olin tässä liikennevaloissa samassa kohdassa kuin satoina työaamuina, mutta nyt eri kohdassa, viereisellä kaistalla.

Mietin vielä sitä autopaikkaa ja ihmisen merkillistä tarvetta pysäköidä autonsa tai istua kahvihuoneessa aina samalle paikalle.

Tuokohan se jotain turvallisuuden tunnetta, jonkinlaisen kuvitelman ikuisesta elämästä, ikuisesta työpaikasta, ikuisesta piikkipaikasta.

Tämä on minun paikkani. Tässä saan vain minä pysäköidä. Olen olemassa siitä syystä.

VÄÄRÄ PAIKKA

Eräs juttukaveri kertoi kuinka hän kerran vieraassa kahvihuoneessa sattui istumaan jonkun työntekijän vakiopaikalle.

Hän hörppi siinä rauhassa kahviaan ja ihmetteli miksi on niin vaivautunut hiljaisuus. Kunnes hän huomasi miehen vieressään.

Vakiokahvikuppi, vakiopaikalta kaapin hyllyltä otettuna, täynnä höyryävää kahvia tuo mies odotti siinä tuolin vieressä mitään sanomatta.

MINUN KUPPI

Älyttyään nousta pois tuo tapauksen kertoja asettui toiseen paikkaan ja tunnelma vapautui heti. Vakiomies istui vakiopaikalleen ja aloitti leppoisan juttelun.

Palaset olivat loksahtaneet paikalleen ja kaikilla oli turvallinen olo. Vakiomiehen kahvikupissa luki  "Minun kuppi".

Tällaisia me olemme hassuine tapoinemme, ajattelen ja kaipaan hetken sitä oravanpyörää. Kaipaan sitä omaa vakiopaikkaani, vaikka sitä aina välttelinkin.

Olen vakiopaikan välttelijä ja halusin aina töissäkin istua eri paikassa. Nautin vaihtelusta, mutta rakastan turvallisuutta, turvallista jännitystä.

KUNINKAAN PAIKKA

Vakiopaikasta tulee mieleeni eräs työkaverini vuosien takaa. Hänen paikkaansa sanottiin kuninkaan paikaksi.

Muistan vieläkin kuin vanhalta vhs-videolta katsottuna ensimmäisen ruokatuntini tuossa työpaikassa.

Olimme taukotilassa ja ruokapöytä oli pitkä kuin nälkävuosi. Penkit olivat molemmin puolin kuluneet ja kauniin kiiltäviksi istutut.

ISTUIN IKKUNAPAIKALLE

Rakennus oli joku iso vanhan ajan tehdas, mutta siirtynyt uudempaan rakennukseen ja nyt tämän työporukan käytössä.

Ikkunapaikka näytti minusta mukavimmalta kun tulin taukotilaan. Rakastan ikkunapaikkaa, koska syödessä on kiva katsella maisemia.

Istuin siis ikkunapaikalle. Nostin termospullon pöydälle ja voipaperiin käärityt makkaraleivät eteeni.

VIIDEN SENTIN RAKO

Rapistelin vielä paperia auki, kun kuulin takaani ähinää. Kylkeäni kihnutettiin epäilyttävän alhaalta. Käsi painoi reittäni ja jalka tunki jalkani ja vanhanmallisen patterin väliin.

Viiden sentin rakoon tunki laiha mies. Tunki mitään sanomatta, taitavasti ja lähes kohteliaasti, hiljaa viereeni.

Istahti siihen ikkunapaikalle ja kyynärpäällään hiljalleen kihnutti minut kauemmas. Mitään ei sanottu, kukaan ei tuntunut edes huomaavan asiaa.

IHAILIN HÄNTÄ

Mies otti oman vakiopaikkansa, kuninkaan paikkansa niin luontevan mallikkaasti, että en edes loukkaantunut.

Katsoin häntä ihaillen. Kapeat, luisevat kasvot, roikkuvat harvat viikset, lippalakki ja muikea ilme, täydellinen olemus jätkäporukkaan.

HYVÄ TIETÄÄ PAIKKANSA

Osasin seuraavalla tauolla mennä toiselle puolelle. Sielläkin oli tosin vakiopaikka, mutta se oli kilpailtavissa.

Siinä ei tarvinnut pelätä kihnuttavaa viiksimiestä, viiden sentin rakoon tunkevaa viiksimiestä. Kuninkaan paikka on aina hyvä tiedostaa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kuninkaan paikalla istuu ainakin lääkäri, sen sain taas huomata kun ajoin Nummelan terveyskeskukseen.

SYRJÄYTYMINEN ON MENOSSA

Työaamut ja ruuhkat ovat minun osaltani ainakin toistaiseksi ohi. Olematonta vakiopaikkaa ei ole. Joku toinen häärii työpisteessäni jos häärii.

Joku toinen istuu päätteeni äärellä ja kuluttaa niitä käytäviä, joita minä vuosia kulutin. Olen syrjäytymässä työelämästä hitaasti, mutta varmalla tahdilla.

Yhteiskunnassa paasataan eläkeiän pidentämisestä, mutta ikääntyviä potkitaan ulos siihen tahtiin, että johtajat jäävät kohta sairauslomalle jalkakipujen vuoksi.

SYNKÄN OLOINEN PAIKKA

Ajan terveyskeskuksen parkkiin ja kävelen loskaisen pihan läpi. Ovet ovat iltaisin lukossa ja soitan ovikelloa.

Synkän näköinen rakennus ja lukitut ovet tuovat mielikuvan vankilavierailusta. Kotvan kuluttua vihreä takki heiluu tuulikaapissa ja eteenpäin kumartunut nainen avaa ovea.

Tajuan pelon, etäisyyden pitämisen ja varovaisuuden. Yritän vetää hymyä huulille ja tervehdin.

Poispäin kääntynyt selkä tokaisee minulla olevan ajan kuudeksi. Myönnän ja mietin miten hän sen tiesi, vaikka ei kysynyt kuka olen? Ehkä hän vain tiesi.

VERET IMETÄÄN KAIKISTA

Kävelen vastaanottovirkailijan perässä aulaan. Hän pujahtaa edelläni ovesta sisään ja kävelen lasiluukulle ilmoittautumaan.

Tervehdin, mutta huomaankin saman virkailijan istuvan nyt päätteen edessä. Vilkaisen ympärilleni ja ajattelen, että ehkä tämä on nykyistä säästölinjaa. Yksi ihminen vastaa kaikesta. Veret imetään kaikista nykyään.

Virkailija kysyy nyt nimeni ja käskee istumaan. Tuttu suomalaisen sairaanhoidon ynseys tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Menen kiltisti istumaan.

VIISI YLI KUUSI

Tiedän, että lääkärit ottavat varsinkin julkisella puolella yleensä vastaanotolleen myöhässä. Uskon, että se on heillä psykologinen taktiikka, sillä tavoin osoitetaan miten maa makaa.

Lääkäri on pomo ja kuningas tässä maassa, näin on ja pysyy. Yllättävän tarkasti kuitenkin, viisi yli kuusi ovi avautuu ja lääkäri pyytää minut sisään.

Yritän kätellä, mutta lääkäri ottaa taka-askeleen. Ihan fiksua ajattelen. Kättely levittää vain tauteja.

EPÄYSTÄVÄLLISYYDEN VIRUS

Olin tottunut työterveyslääkärillä ystävälliseen vastaanottoon ja kättelyyn, nyt oli taas aika palata todellisuuteen.

Mielestäni kättely on silti hyvä tapa ja kädet voi kyllä pestä jokaisen potilaan jälkeen, mutta olemme tänään pelkojen ajassa.

Mielestäni kuitenkin epäystävällisyyden virus on vähintään yhtä tappava kuin sairauden virus.

PELON AISTI

Pelon aisti hyvin Nummelan terveyskeskuksessa. Lääkärit avasivat ovet varovasti raolleen ja kurkistivat oven raosta.

Kutsuivat sieltä potilaat sisään. Tuli tunne, että on syytä pelätä jotain. Olin lukenut sairaalaväkivallan lisääntymisestä. Uhka on ilmeisesti olemassa.

Pelko on selvästi tullut yhteiskuntaamme, ehkä vuosikymmeniä vanha ihmisten luokittelu ja kohtelutapa kantaa hedelmää.

KANDIA EI KIINNOSTANUT DYSTONIA

Mies esitteli itsensä lääkäriksi. Myöhemmin luin hänen olevan lääketieteen kandidaatti. Menin huoneeseen ja hän istahti päätteen viereen.

Hän vilkaisi paperia, jonka olin täyttänyt ja kysyi minulta mikä on servikaalinen dystonia?

Aloin selittää. Hetken hän jaksoi kuunnella.

Kohta lääketieteen kandidaatti alkoi selailla päätettään ja osoitti käytöksellään, että älä minulle selitä.  Lopetin servikaalisen dystonian esittelyn siihen.

Terveyskeskuksesta lähtiessäni ajattelin niitä kaikkia hoitovirheitä, joita olin kuullut ja lukenut monin paikoin tapahtuneen.

KILJUT RIEMUSTA

Tänään lähdin ennen kuutta aamulenkille. Laitoin musiikin soimaan randomina ja ensimmäisenä lähti Vesterinen yhtyeen "Kiljut riemusta.”

"Mitä mulla on se on vaan lainaa ja niin sen pitää olla vaan. Jos mä jotain täältä kaipaan, ei se oo tätä maisemaa, eikä kesäiltoja vaikka ne on muka ikimuistoisia. Mä kaipaan sitä kuvaasi, jossa viimeisen kerran kiljut riemusta. Kiljut riemusta."



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti