tiistai 18. maaliskuuta 2014

KUKKANEN KURKUSSA

MIEHEN NENÄSTÄ TYÖNTYI PITKIÄ PIIKKEJÄ

Päätä vetää vasemmalle, on vaikea kirjoittaa. Pidän vasemmalla kädellä päätä paikallaan ja naputtelen tekstiä.

Kävin eilen 15 kilometrin juoksulenkin. Tänään se tuntuu jäsenissä, ehkä myöskin niskan väännössä.

Viimeisestä botuliinihoidosta on nyt kolme kuukautta, joten lisääntynyt vääntö voi johtua siitäkin.

Tällä viikolla menen Lohjan sairaalan neurologin vastaanotolle saamaan botuliinitoksiinia. Eilen vielä ajatuksissani pohdiskelin ja epäröin piikkejä.

NIELEMISVAIKEUDET TAVALLISIA

Mielikuvitus herätti pelkoja nielemisvaikeuksista. Olen lukenut niistä ja nielemisvaikeuksia on esiintynyt useilla botuliinipiikkejä saaneilla.

Oma tilanteeni on kuitenkin huomattavasti helpompi kuin monella samaa sairautta potevalla. Dystonia on useilla levinnyt niin vaikeaksi, että tavallinen liikkuminenkin on rajoittunut oleellisesti. Olen kiitollinen siitä, että vielä voin käydä lenkillä.

IHMINEN ON OSA LUONTOA

Luonto on parantava voima jo itsessään, siellä liikkuminen tekee hyvää ja palauttaa tajun normaaliin elämän kiertokulkuun. Puiden seuraaminen, niiden hidas kasvu ja taivaita kohti kurottuva runko ovat väkevää puhetta ihmiselle.

Nykivässä ja hätäilevässä, kiireiden kourimassa ihmismielessä syntyy hedelmällinen oivallus riittävyydestä. Olen olemassa samalla tavoin kuin kaikki täällä luonnossa. Kasvamassa kohti jotakin, suunnitelmaa kohti.

POUKKOILEN AJAN VIRRASSA

En vain ymmärrä vielä, mikä se suunnitelma on, mutta vaistoan, että se on jotain suurempaa kuin minä. Suurempaa kuin tämä kaikki kaaos, joka ympärillemme on luotu. Suurempaa kuin vaatimukset, jotka meihin kohdistuvat.

Voin levätä siinä ajatuksessa. Voin lipua siinä kuin virrassa. Antaa sen viedä ja poukkoilla iloisesti mukana. Elämä on lahja. Ei sitä voi ansaita. On vain annettava tilaa uudelle. Mahdollisuus muutokseen.

VAPAUTEEN KUTSUTUT

Miten voi löytää tilan elämäänsä, tilan jossa voi levätä. Paikan, jossa on oma itsensä. Vapaa vaatimuksista ja paineista. Usein olo voi olla kuin henkipatolla. Kaikkialla näkee itseensä kohdistuvan vain vaatimuksia. Elävänä tai kuolleena, mutta ei vapaana.

Vapauteen meidät on kuitenkin kutsuttu. Elämään ja olemaan sellaisina kuin olemme. Missä vaiheessa vaatimukset tulivat? Missä astui eteemme ensimmäinen vaatija. Muistatko vielä sen hetken? Kuka vei sen ilon, joka syntyi pelkästä olemassaolosta?

Muistatko vielä sen ilon? Muistatko kun riehaannuit ja mietit miksi olet iloinen. Huomasit, ettei siihen ole mitään syytä, olet iloinen vain siitä syystä, että olet olemassa. Siitä on kauan. Liian kauan.

ÄÄNENI MUUTTUI KÄHEÄKSI

Muistan kun eräänä elokuun päivänä ääneni kävi käheäksi. Ajattelin sen olevan tavallista flunssaa. Kuume menikin ohi ja flunssa parani, mutta käheys jäi. Menin työterveyslääkärille ja sain yskänlääkettä. Ääni ei parantunut.

Meni pari kuukautta ja äänen käheys jatkui sitkeästi. Menin lopulta uudelleen työterveyslääkärille ja sain lähetteen erikoislääkärille. Menin sinne jännittyneenä, aloin aavistella äänen käheyden johtuvan vakavammasta sairaudesta.

RIEHAKAS PIKKUPOIKA

Mieleeni on hyvin jäänyt muistikuva siitä kun istuin erikoislääkärin vastaanottohuoneen aulassa. Huoneen päädyssä leikki vilkas pikkupoika, joka piti äänekästä esitystä äidilleen kaikesta tekemästään. Seinät raikuivat, kun poika kiljui riemusta aina uuden lelun löydettyään.

Seurasin tuota luonnonvoimaa ihmetellen sitä elämän äänekästä riemua, joka ei esiintuloonsa muuta vaatinut kuin olemassaolon. Äkkiä korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärin ovi avautui. Huoneesta käytävälle astui valtavan suuri mies, suuri kooltaan ja koko olemukseltaan.

MURSUN VIIKSET

Mies oli jättiläinen, kuin Hagrid olisi astunut Harry Potterin sivuilta sairaalan käytävälle. Miehen komeasta nenästä työntyi pitkiä piikkejä kuin valtavia mursun viiksiä. Aula hiljeni kuin leikaten.

Riehakas pikkupoika katseli niska kenossa, suu auki ja kuolavana suupielestä noruen miestä. Seuraavaksi hän vilkaisi äitiään ja hiljaa hiippaili tämän polviin.

MIKÄ LOPETTI KILJUNTASI?

Iso mies astahteli ikkunan eteen katselemaan ulos ja pikkupoika istahti lueskelemaan kirjaa äitinsä viereen. Välillä hän luimuillen vilkuili miestä ja kihnautui lähemmäs äitiään. Riehakkuus oli pois, kiljahtelu oli pois ja äänettömyys huusi.

Ei tuo suuri mies mitään pahaa tehnyt. Ei hän halunnut pelotella, mutta hänen läsnäolonsa riitti. Ilo oli otettu pois. Mikä on se voima, joka vei sinun lapsenilosi? Mikä on se jättiläinen, joka sai sinut pakenemaan? Mikä lopetti sinun riemun kiljuntasi?

KASVAIN ÄÄNIHUULISSA

Pian erikoislääkärin ovi avautui ja vanha lääkäri kutsui minut sisään. Hän oli vanhan liiton lääkäri, herrasmies, joka teititteli. Kysyi kohteliaasti kuinka hän voisi palvella teitä. Sanat jäivät mieleeni, en muista koskaan kuulleeni sellaista lääkäriltä.

Kerroin vaivani ja lääkäri käski avata suun. Hän työnsi jäätelötikun kaltaisen pitkän laatan kurkkuuni, katseli pitkään ja teki tutkimuksiaan. Lopetettuaan hän totesi, että kurkussani, äänihuulissa on kasvain.

TYHJÄ AULA

Hän kysyi tupakoinko ja kerroin polttaneeni kymmenisen vuotta ja lopettaneeni parikymppisenä. Hän kertoi kirjoittavansa minulle lähetteen Meilahteen tarkempiin tutkimuksiin. Kysyin varovasti, että “uskoitko”, korjasin sitten, että uskotteko sen olevan pahalaatuisen.

Vanha lääkäri rykäisi, pohti hetken ja sanoi sitten uskovansa, että kasvain on hyvälaatuinen. Hän perusti arvionsa siihen, että olin polttanut tupakkaa niin vähän aikaa ja lopettanut polttamisen. Minulla oli epätodellinen olo kun astuin tyhjään aulaan.

SAIRAANA JOULUNA

Odotin kutsua tutkimuksiin koko loppuvuoden. Ääni vain heikkeni joulun lähestyessä. Kutsua ei kuulunut ja joulu meni sairastellessa. En unohda sitä joulua ja epätietoisuutta. Makoilin sängyllä kasvot seinää vasten samalla kun joululaulut soivat.

Loppuvuodesta pääsin lopulta tutkimuksiin ja kurkkuuni työnnettiin pitkä putki. Aivan kuin pitkäpiippuinen pistooli olisi tungettu suuhun. Tietokoneen ruudusta näkyi kameran eteneminen. Äänihuulien kohdalla näkyi kasvain selvästi. Vilkaisin huolissani lääkäriä.

KÄHEYS JÄI

Lääkäri sanoi heti, että se on hyvälaatuinen ja leikattavissa. Hän pyysi anteeksi ja poistui paikalta. Kohta paikalle saapui ystävällisesti hymyilevä nainen, joka esitteli itsensä dosentiksi. Hän katseli kuvia ja antoi hoito-ohjeita.

Sain lääkkeet, inhalaattorin ja itsehoito-ohjeet. Palasin kotiin ja ryhdyin odottamaan leikkausta. Pelko oli nyt poistettu, mutta käheys jäi. Kävin säännöllisesti kuvauksissa. Kasvain pysyi siellä kuin kukkanen. Odotin yhä leikkausta.

LEIKKAUS PERUTTIIN

Eräänä kevätpäivänä kontrolissa käydessäni sain lupauksen leikkauksesta parin kuukauden sisällä. Lupauksen antanut lääkäri soitti kuitenkin töihin vähän ajan päästä ja kertoi leikkauksen siirtyvän syksyyn.

Kysyin, että minkä vuoden? Hän totesi rauhallisesti, että tämän vuoden ja kertoi, että kontrolleja jatketaan säännöllisesti. Tilanteen niin vaatiessa leikkaukseen voidaan mennä nopeastikin.

Lopulta lääkärit tulivat siihen tulokseen, että leikkausta ei tehdä. Dosentti selitti, että on parempi kokeilla ensin ääniterapiaa koska kasvain voi johtua väärästä puhetekniikasta. Siinä tapauksessa se kasvaisi kohta uudelleen.

ÄÄNITERAPIA PARANSI MINUT

Pääsin lopulta ääniterapeutin hoitoon ja aloitin puheopiskelun. Ääntämiseni käytiin läpi, virheelliset tavat korjattiin ja sain ääntämisohjeita. Terapiat olivat tehokkaita ja usein kävimme terapeutin kanssa mielenkiintoisia keskusteluja.

Lopulta tuli se päivä, kun pitkän pistoolin mallinen kamera taas työnnettiin syvälle kurkkuuni. Olin ottanut suuhuni monta kertaa sen putken ja tottunut sen etenemiseen kurkussani. En edes yökkinyt enää.

KUKKA OLI KUIHTUNUT

Näin äänihuuleni tietokoneen näytöllä. Ne olivat kauniin puhtaat. Kukka oli kadonnut. Perhonen oli lentänyt pois. Minulla ei ollut enää kasvainta äänihuulissani, olin terve ja ääneni soi normaalisti.

Ajoin kotiin ja muistan, että aurinko paistoi. En ole varma paistoiko se oikeasti, mutta minusta tuntuu nyt siltä.

Mielessäni on kuva aurinkoisesta kotimatkasta. Olin parantunut, terve ja vapaa kuin taivaan lintu.

HIENO TUNNE

Nyt siitä on jo vuosia aikaa. Nyt käyn läpi uutta sairauttani servikaalista dystoniaa, mutta yhä vielä muistan sen kotimatkan puhtaan kontrollin jälkeen.

Muistan miltä tuntui, kun yli kahden vuoden sairastelujen jälkeen olin terve. Se on hieno tunne.





2 kommenttia:

  1. Harzu kirjoitti: "Vapauteen meidät on kuitenkin kutsuttu. Elämään ja olemaan sellaisina kuin olemme. Missä vaiheessa vaatimukset tulivat? Missä astui eteemme ensimmäinen vaatija. Muistatko vielä sen hetken? Kuka vei sen ilon, joka syntyi pelkästä olemassaolosta?"

    Minulle tuli murrosiän pohdiskeluissani ahaa-elämys. Pidin mottonani jostakin löytämääni lausahdusta: "Vapauteen Kristus vapautti meidät". Tämän sisäistettyäni olin haahuilemisteni jälkeen onnellinen. Kirjoitin tuon paperilapulle. Taitoin sen pieneksi paketiksi, ja jostakin syystä kiinnitin sen narulla hyvin pienen posliinisen koristekoiran häntään!

    Olen kai käsittänyt sen lähinnä sillä tavalla, että ei ainakaan itse pidä asettaa itselleen turhia rajoja. Pitäisi esimerkiksi pyrkiä olemaan jännityksistä vapaa. Ehkä tuon lauseen muistaminen auttaakin siinä pyrkimyksessä. On vapaus siihen, että on hyvä olo, olla onnellinen. Ei tarvitse levottomana etsiä jotakin ihmeellistä.

    Olen aikaisemmin miettinyt, että yksi siskoistani on vähän fatalisti, eli kohtaloonuskoja. Voimakas fatalisti uskoo, että tapahtuu esimerkiksi jotain pahaa, joka on ennalta "kirjoitettu" johonkin, jonka esimerkiksi Jumala on määrännyt.

    Lievemmässä muodossa siskoni sanoi kerran, että sanotaan, että pitkänäperjantaina aina päivä on pilvinen. Minä en halua uskoa tuohon. Enkä moniin muihinkaan "totena esitettäviin" lausahduksiin. Ne orjuuttavat. Leikkimielisesti voi olla taikakuskoinen: "Pthyi, pthyi, musta kissa meni tien yli".

    Rajoja tietenkin täytyy olla, sen sanelee korkeasti sivistyneen eläimen, ihmisen moraali. Sitä varten ovat käskyt ja lait. Vapauden lisäksi on vastuu.

    Vapaus-lausahduksen alkuperäisyhteydessä (siinä, mistä olen sen muistiin merkinnyt) selitettiin sitä seuraavasti: ”Olemme vapaita toimimaan Jumalan käskyjen mukaan. Lähimmäisen vastuu rajoittaa kristityn vapautta.”

    Ilman muuta saamme olla sellaisia kuin olemme. Pitemmän päälle toisenlaisen näytteleminen tulee ilmi ja tulee ainakin raskaaksi.

    Minä muistan lapsuudessa yhden ilonpilaamisen. Minä harrastin kesäisin hyönteisten keräämistä ynnä muuta luontoasiaa. Minut komennettiin juuri kesken ihanan perhoskeräilyn johonkin maatilan työhön. En tiedä, oliko se sitten kuitenkaan pahaksi minulle. Pitihän minun alkaa tehdä työtä yhteiseksi hyväksi.

    Myöhemmin on niitä onnen tunteita joskus hyvin lyhyitä aikoja, silloin kun olo on levollinen, rentoutunut. Sitä oloahan voi harjoitella kuvittelemalla olevansa juuri siinä paikassa, jonka tietää olevan itselleen mielihyvää tuova. Silloin voi olla tekemättä mitään, vain on.

    Sinulla on aina jutuissasi niin paljon asioita, että ei niitä pysty kaikkia kerralla kommentoimaan tai keskustelemaan. Kertomuksessasi oli onnellinen loppu. Se tuntui hyvältä.

    Helsingin reissu vei tänään 12 tuntia, ajelin yhteensä kuudella bussilla. Nyt lähdetään tekemään tutkimuksissani poissulkutekniikkaa. Antibiootti otetaan toistaiseksi pois, ellei tule pahoja oireita, kunnes saadaan laboratoriotuloksia. Kyllä siellä dystonia-asiakin ja mahdollinen botuliini välähtivät keskustelussa. En tarvinnut kauluria koko matkalla, vaikka se oli mukana. Kotona tuli joksikin aikaa tarve pitää sitä kaulassani.

    Kun ajelin illan suussa kotiin päin, oli aivan ihmeellistä se, että aurinko paistoi vielä siihen aikaan. Aurajoessa oli pari ihan oikeaa joutsenta. Kyllä kevät tuo onnen tunteen!

    välläys

    VastaaPoista
  2. Kiitos Ystäväni!

    Luen tätä kommenttiasi nyt syksyllä uudelleen ja huomaan, etten ole vastannut siihen, vaikka luin tekstin silloin kun blogi oli kirjoitettu. Pahoittelut Ystäväni, mutta nyt se tuntui yhtä tuoreelta ja pohdintaa herättävältä, kuin keväälläkin.

    Etsin tämän kommentin luettuani eilen kokemuksestasi botuliinipiikin saamisessa. Ylitit viimeinkin tuon kynnyksen, josta tässäkin kommentissa kerrot. Olen onnellinen puolestasi, sillä olipa teho tai apu millainen tahansa, niin aina helpottaa kun sen tietää.

    Olet tarinankerääjä ja kokemusten taltioija kuten minäkin. Pystyt tuomaan tähän hetkeen menneen ja saat puhallettua siihen tuoreen maun, se on lahja. Usein olen teksteistäsi poiminut oppia, elämänviisauksia ja innoitusta. Monta blogiakin olen saanut niistä valmistaa ja lukijat ovat rakastaneet tarinoitasi.

    Kiitos Ystäväni, toivottavasti jaksat vieläkin kirjoitella. Usein kokemusten vakasta seuloutuu esiin kultajyviä, jotka on hyvä jättää tähän maailmaan itämään. Jatketaan kylvämistä!

    Kanssasi kirjoittaja harzu

    VastaaPoista