keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

KARAISTUT KÄDET

MÄTIMUIKKUJA JA KIVEKSET VINTILLÄ

Minä olen herkkä mies. Herkkä innostumaan, herkkä vihastumaan ja ihastumaan, herkkä tuntemaan ja näkemään sanojen sisälle.

Tänään katselin ja kuuntelin sanoja, jotka valuivat sisääni ja upposivat sydämeeni kuin parantava lääke, kuin virkistävä vesi.

Kuuntelin sisälläni, sydämessäni soivia sanoja, sanoja jotka saivat mieleni soimaan kauniisti. Muistojen sävel soi syvältä alkutuulen kantamana.

Muistojen sävelen sydämeeni toi tuttu, uskollinen Ystäväni, joka on kulkenut mukanani siitä lähtien, kun aloin kirjoitella blogiani sairastuttuani servikaaliseen dystoniaan.

Ole hyvä Ystävä ja kerro meille taas, vie meidät taas lumottuun maailmaan, lävistä kylmän ja paatuneen markkinatalouden jäätävä seinä.

Tempaa meidät mukaasi, kuin isäsi kerran tempaisi karaistuneilla käsillään verkot jäälle.



VÄLLÄYKSEN KALARETKET



LAHNOJA MADOILLA

Sinulla on ollut enosi kanssa mukavia ja jänniäkin hetkiä. Kerroit niin hyvin, että pystyin aistimaan mielikuvissani järven, sumun, veneen, kalat, äänet, tunnelman ja kaiken mitä kerroit.

Kalastus on minullekin tuttua. Viisi vuotta vanhempi veli hyväksyi minut usein kalakaveriksi. Sousimme illalla niemen kärkeen ja ankkuroimme veneen sinne kivikon lähelle. Saimme sieltä ahvenen köriläitä, isompia kuin meidän omasta rannasta.

Omalta laiturilta ongin usein. Erityisesti kovalla tuulella onkimisia on jäänyt mieleen. Sanotaan, että lahnat tulevat siihen rantaan, mihin tuulee kovasti ja missä aallot sotkevat veden.

Sain lahnoja mato-ongella toinen toisensa perään. Oli jännittävää odottaa, milloin koho painuu korkean aallon alle. Koivuinen onkivapa taipui, kun nostin rimpuilevan saaliin rannalle.

VERKKOJA SOUTAMASSA

Minulla ei kärsivällisyys loppunut, jaksoin olla siellä kauan. Sitten oli äidille paljon saalista tuotavana.

Minä olin tottunut veneessä oloon jo taaperosta asti. Niinpä kasvettuani olin usein isälle verkkoja soutamassa. Isällä oli viisi metriä korkeita verkkoja, jotka eivät ole ihan helppoja hallittavia.

Kotijärvellämme saattoi olla joskus hurjiakin laineita. Opin pitämään veneen oikeassa suunnassa kinkkisissäkin tilanteissa.

ISÄN NEUVOT

Aluksi isä neuvoi, että souda, tuolla airolla tai huopaa tuolla airolla. Tai sitten hän neuvoi, että pidä perä tuota saarta kohti.

Airo tarttuu hyvin helposti loivasti nousevaan verkkoon. Sitä täytyi varoa. Tyynemmillä säillä isä kävi yksinkin niitä verkkoja nostamassa tai laskemassa.

PAISTETTUJA MÄTIMUIKKUJA JA KÄESTÄMÄSSÄ

Meidän järvessä oli myös muikkua. Muikut nousevat kutuaikaan syvänteistä ylemmäksi. Silloin muikkuverkot viritetään väliveteen eikä pohjaan.

Olen ollut monta kertaa muikkuja irrottamassa verkoista. Niitä vietiin myytäväksi kaupunkiin. Mutta ah, miten hyviä paistetut mätimuikut olivat!

Kun äiti halusi tehdä kesällä kalakukkoa pikkuahvenista ja kaloja piti saada nopeasti, silloin menimme esimerkiksi veljen kanssa käestelemään.

Se tarkoittaa sitä, että verkot lasketaan matalan lahden poikki. Kaloja on usein lämpiminä päivinä lekottelemassa lahden pohjukan ruovikossa tai kivien välissä.

Kun verkot on viritetty, mennään veneellä voimakkaasti airoja ja melaa polskuttaen pelottelemaan kalat verkkoon.

KUTUHAUKIA KATISKAAN

Keväällä hauen kutuaikaan kalastettiin järven rantamatalasta tai lammen pikku joesta katiskoilla. Laajassa vesikohdassa katiskat laitettiin aivan matalaan, heinikkoon, juohde (otsaverkko) ja nielu rantaan päin.

Kulku ihan matalasta heinikostakin estettiin vaikkapa kivillä. Katiskoita saattoi olla tiiviisti useampi peräkkäin. Kun kalat uivat kudulle ojassa tai joessa ylöspäin, nielu laitetaan osoittamaan alajuoksulle päin.

ISÄNI KARAISTUT KÄDET

Isä kalasti talvellakin, jään alta. Verkkojata piti ujuttaa lautoja apuna käyttäen avannon kohdalta toisen kohdalle jne. Verkon loppupäähän sidottiin pitkä naru.

Toisesta päätyavannosta nostettaessa verkkoja naru ujui jään alle toisesta päädystä. Narulla voitiin sitten vetää verkot takaisin jään alle.

Isän kädet tottuivat kylmään, niin että hän harvoin piti talvella mitään käsineitä verkkoja käsitellessään.

Sanotaan, että kylmään tottuvilla kalastajilla (tai esimerkiksi avantouimareilla) lisääntyy ns. ruskea rasvakudos. Se on sellaista, joka tuottaa nopeasti energiaa lämpönä.

Varmaan verkkojatan laittaminen jään alle sujui helpommin, kun ensin työnnettiin lautojen avulla pelkkä naru.


KUVASIN VINTILLÄ KIVEKSIÄ

Meidän riihen ruumenuksen vintillä oli talon edellisen omistajan nuottia. Ne olivat kalastajalangasta kudottuja. Kävin vintillä joskus kuvaamassa niiden kohot ja kivekset.

Kohot oli tehty kapenevasta tuohisuikaleesta kiertämällä. Kiveksissä oli kiven päälle tehty tuohisuikaleesta ristiin pujottelemalla kuori. Nuotta oli jossakin vaiheessa koristeverhona aitan nukkumatilassa.

RYSIEN PUISET KAARET

Meillä oli myös entisen isännän aikuisia rysiä. Nekin olivat kalastajalangasta tehtyjä. Kaaret olivat puisia.

Niillä rysillä kalastettiin vielä minun aikanakin kutukaloja järven heinikkorannalta. Niissä oli aika pitkä juohdeverkko. Isä varmaan käytti niitä talvella avannossa pystyrysinä mateen kudun aikaan.

RAHAKÄTKÖ NURKKAKIVEN ALLA

Tarina kertoo, että talon entisellä isännällä olisi ollut rahakätkö nuottakodan nurkkakiven alla. Kiviä näkyi vielä lapsuusaikanani rantapellolla. Kai niiden seutua on moni kaivellut rahan toivossa. Myöhemmin kivet kaivettiin kaivurilla pois pellosta. Ei sieltä mitään rahoja löytynyt.

Entinen isäntä varmaan kalasti paljonkin. Kun hän oli kalankaupalla kaupungissa, viinaan menevä poika suoritti salaa liiketoimintaa tilalla. Ainakin heiniä myytiin sillä aikaa, lie viljojakin aitasta myyty. Ukko rupesi pitämään sitten aitat sun muut lukossa.

OPIN VERKONKUDONNAN

Meillä kävi josku joku verkonkutoja paikkaamassa meidän verkkojamme. Minä opin häneltä verkonkudonnan kudontakävyllä. Kalojen toivossa kudoin itselleni pienen, n. 40x60 cm kokoisen verkon.

Olin laittanut siihen kohot ja painot ja heitin sen laituirilta veteen. Eihän semmoiseen verkonrääpäleeseen mitään mennyt!



MUISTOJA LEMPEISTÄ MUMMOISTA

Kirjoitat kauniisti mummostasi, joka oli sinulle lempeä ja rakas. Kukkasaavi kuvastaa herkästi ja lämpöisesti ihanaa mummoasi. Lempeitä ja alistuvaisia mummoja on ollut ja on varmasti paljon.

Mummoasi muistellessasi kirjoitit: "Toivon, että minussakin olisi sitä samaa lempeää, ymmärtävää voimaa. Voimaa, joka palvelee ja kestää, että minäkin pitäisin rakkaitani pystyssä." Kyllä Sinussa tuntuu todella olevan paljon lempeyttä ja huolehtivaisuutta.

KÄDET TYÖTÄ TÄYNNÄ

Sinä muistelet lämmöllä myös äitisi veljeä, joka oli kiltti ja herkkä mies. Teillä oli paljon yhteisiä mukavia hetkiä.

Minunkin anoppini oli hiljainen hissukka, perheen ukkovallan alla (mies ja kaksi poikaa). Hänellä olivat kädet täynnä työtä, koska Karjalasta kaksi kertaa lähteneellä perheellä ei paljon mitään ollut.

Kolmas poika (keskimmäinen) sairastui ja kuoli aivokalvontulehdukseen niillä vaivalloisilla muuttomatkoilla. Kun kävin heillä, mamma liitti usein hiljaa kädet yhteen ja rukoili. Kiitosta hän tuskin sai miesväeltä.

KIHERTÄVÄ NAURU

Esimerkkinä minun tuntemastani mukavasta enosta oli naapurin vanhapoikamies, joka asui vanhan äitinsä kanssa pienessä mökissä. Hänen sisarensa lapset olivat usein siellä mummolassa.

Eno leikitteli ja jutteli mukavia sisaren lasten kanssa. Minulla on hyvin muistissa hänen hauska naurunkiherryksensä.

Minullekin, naapurin tytölle tuo pienikokoinen mies oli oikein mukava, samoin kuin hänen äitinsä. Pidin hänen äitiään ikään kuin omana mummonani, koska molemmat mummoni olivat kuolleet.

MUMMON KAAPPIKELLO

Hain usein meidän postia heiltä, ja olisin halunnut viipyä siellä kauan. Äiti tähdensi sitten, että en saa olla kuin puoli tuntia siellä.

Aika oli minulle vielä melko outo käsite, minun piti oikein hokea koko menomatka: "Puoli tuntia, puoli tuntia..." Mökissä oli kaapin päällä kello, josta seurattiin ajan kulumista.

Ollaan kiitollisia noista kohtaamistamme hyvistä ihmisistä.

KARAISTUT KÄDET TOIVAT KYYNELEET

Kyyneleet valuvat poskilleni, kun lopetan Välläyksen muistojen lukemisen. Kyyneleet eivät ole surun kyyneleitä, vaikka ne vuotavat monesta syystä.

Elin niin jokaisen hetken mukana, että tunnemaailmani tuli mukaan ja kyyneleet virtasivat omia aikojaan.

En tiedä missä vaiheessa aloin itkeä. Ihmettelin sitä itsekin. Välläyksen tarinoissa on jotain sellaista, jotain tuttua, joka nostaa mieleni syvyydestä vellovia tunneaaltoja.

ISÄNI AVATTU NYRKKI

Ehkä kyyneleet toivat ne isäsi kädet. Muistin kuinka pienenä poikana pitelin isäni nyrkkiä kädessäni. Olin pieni ja nyrkki suuri. Isä pyysi avaamaan tuon nyrkin. En jaksanut.

Vuosia siitä isäni sai sairaskohtauksen, yllättäen vähän yli neljänkymmenen ikäisenä kesken työpäivän. Olimme yöllä isäni kuolinvuoteella sairaalassa.

Pitelin sitä samaa kättä kädessäni. Samaa kättä, jota en ollut lapsena pystynyt avaamaan nyrkistä. Nyt kuolema oli avannut isäni nyrkin.

Avannut tyhjäksi kämmeneksi, jota hiljaa sivelin hyvästiksi viimeisen kerran

AARRE OLI SITTENKIN OLEMASSA

Kiitos Ystäväni näistä muistoista. Kiitos, että saimme kanssasi tuntea kylmän, jäätävän veden karaisun verkkojen nostossa, suolakalan mehukkaan maun ja kuulla hykerryttävän naurun ja kiherryksen.

Olen onnellinen, että minulla on Sinun kaltaisesi Ystävä. Tarinoiden aarreaitta, se aarre oli sittenkin siellä kulmakiven alla. Välläyksen tarina-aarre.



2 kommenttia:

  1. Hyvä Ystäväni Harzu,

    olen kiitollinen Sinun kaikista tarinoistasi ja kuvituksistasi. Olen edelleen sitä mieltä, mitä kirjoitin kommenttina Kirja ja taskulamppu -tarinasi perään: "Pystyt varmaan kirjoittamaan lähes mistä vain". Pystyt myös muovaamaan minunkin kertomuksiani paljon paremmiksi.

    Olen vähän hämilläni, ja kyyneleet silmissä, kun olet hyväksynyt minun kertomuksiani tänne, ja jopa "sadasjuttu"-kirjoitukseesi. Se olisi kuulunut yksin Sinulle!

    On ollut mielenkiintoista olla "kanssasi kertomusten virralla". Olen elänyt niissä voimakkaasti mukana. Kyyneleet valuivat, kun näin isäsi auenneen käden hyvästijätössä. Toivotaan, että kyyneleet tekevät hyvää puolin ja toisin.

    Tämä matka on tuonut minulle voimaa ja opettanut paljon.

    Kiitollisena
    ystäväsi välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Aika valuu hiekkalasissa, käy vähiin, hupenee käsiin, kuin itse elämä. Olemme täällä hetken, vieraita vaeltajia ja arvoitus myös itsellemme. Aurinkokellon varjo siirtyy vääjäämättä.

      Pelottavin on aina se, joka luulee tietävänsä ja kuvittelee olevansa, pysyvänsä. Hän taas, joka arkana katselee ja kyselee, etsii paikkaansa nöyrästi on kunnioituksen arvoinen.

      Hän ei kuulu tähän, tämän ajan röyhkeisiin vaatijoihin. Tähän katoavaan kyltymättömien ahneiden maailmaan. Hänelle kuuluu aina paikka. Aina oikeus kertoa oma tarinansa. Oma hetki lausua viisaat sanansa.

      Sinä Ystäväni olet mielestäni juuri sellainen. Sinussa on vielä ajastamme katoavaa nöyryyden henkeä. Häviävää elämisen taitoa. Pienien asioiden eteen polvistuvaa ajattelua. Elämän ihmettelyä.

      Opittavaa ja kerrottavaa meille lukijoille.

      Toivon Ystäväni, että jaksat kertoa lisää ajasta, joka vielä oli ihmisten aikaa, inhimillisten tarinoiden aikaa.

      Ajasta, joka kaikessa karuudessaan ja kovuudessaan arvosti vielä elämää itseään, inhimillistä ihmisen elämää. Me tarvitsemme näitä kertomuksia, tarinoita jotka vielä ovat täällä hetken kanssamme. Saamme niistä voimaa.

      Pian tämäkin aikakausi on ohi ja näyttäytyy yhtä kammottavana, kuin keskiajan anekauppa. Tänään vain aneita myydään markkinatalouden kasvottomalle rahavallalle.

      Tässä seisomme Ystäväni Välläys, kerromme tarinamme, emmekä muuta voi.

      Kanssasi matkaaja harzu

      Poista