maanantai 24. maaliskuuta 2014

INNOSTAJAT JA LANNISTAJAT

“ET SINÄ TÄNNE SAIRAALAAN JÄÄ”

Kävelen polkua muutama halko sylissäni. Olemme siirtämässä puita pinosta sisäkatokseen. Isä on määrännyt minut ja veljeni tehtävään.

Harmittaa, koska olisi niin monta muuta tekemistä. Olisi hieno ilma lähteä uimaan tai virvelöimään lammelle, mutta halot on siirrettävä ensin.

Isä tulee vastaani ja sanoo, ettei kukaan kanna niin paljon puita kuin minä. Innostun kehuista ja lastaan seuraavalla kerralla sylini niin täyteen, etten eteeni näe.

ISÄNI OLI INNOSTAJA

Kompuroin valtavan sylilliseni kanssa, kompastun juurakkoon ja sylilliseni lentää pitkin polkua. Innostamisella on aina ollut minuun sellainen vaikutus.

Olen sinisilmäinen ja uskon mitä minulle sanotaan. Uskon vieläkin, mutta en enää kaikkia, sillä olen tavannut liian monta lannistajaa.

Isäni oli innostaja. Hän tapasi kehaista minua ja veljeäni aina sanomalla, että “kyllä ne meiän pojat osaa”. Eihän sitä useinkaan osattu, mutta tuli tunne, että pitää yrittää parhaansa, koska isä luottaa meihin.

Isäni, joka oli innostaja osasi rohkaista sillä tavalla, että jostain kumpusi voimia aina uuteen yritykseen.

LANNISTAMINEN ON HELPPOA

Myöhemmin, kun tapasin vähättelijöitä ja lannistajia ymmärsin isäni taidon rohkaista olevan todella arvokas lahja.

Rohkaisijoita ja kannustajia on aina ollut vähemmistö. Lannistaminen on huomattavasti helpompaa.

Sen huomaa hyvin jos menee lukemaan nettikeskusteluja tai iltapäivälehtien uutisia. Sieltä ryöppyää päälle lannistavien viestien lasti.

Rohkaisijat ovat harvinainen laji. Uhanalainen, mutta toivottavasti ei katoava. Kaikki me, tai useimmat meistä tarvitsevat rohkaisua.

KITARANSOITTO OLI HAAVEENI

Eräs muisto lannistajasta on jäänyt elävästi mieleeni. Olen vähän yli kaksikymppinen ja minulla on haave. Haluaisin oppia soittamaan kitaraa. Näen kuinka toiset näppäilevät kauniita sointuja.


Kuuntelen ja ihmettelen. Ostan lopulta kitaran ja soittokurssin. Aloitan harjoittelun, mutta huomaan, että sormeni ovat kovin hitaat ja kömpelöt.

Kuulun pieneneen seurakuntaan, jonka lauluryhmässä on kitaristi. Pyydän häntä näyttämään minua hieman alkuun.

Kaveri menee vaikean oloiseksi. Näppäilee epävireistä kitaraani ja kiemurtelee itsensä tilanteesta ulos. Ymmärrän kyllä häntä hyvin. Alkuun opettaminenkin olisi kova työ.

JATKAN HARJOITTELUA

En lannistu vaan jatkan harjoittelua. Opin jo soittamaan yhden kappaleen kun veljeni tulee käymään. Istumme olohuoneessa ja haen kitaran. Soittelen siinä oppimani kappaleen.

Veljeni katselee ihaillen kitaraani ja kehuu sitä hienoksi, kysyy sitten, että ajattelitko opetella vielä soittamaankin. Veljellisen huumorin siivittämänä vien kitaran pois, mutta jatkan sisukkaasti harjoittelua.

OPIN SÄESTÄMÄÄN

Myöhemmin tapaan erään hyvän soittajan, joka opettaa minut säestämään lauluryhmässä. Pääsen mukaan ja soitan taustalla.

Käymme laulamassa myös tuossa seurakunnassa, jonka säestäjää pyysin kerran opettamaan minua alkuun. Hän juttelee vähän nolona tilaisuuden jälkeen, että osaan yllättävän hyvin säestää.

SÄESTÄN RÄMPYTTÄMÄLLÄ

Kuljemme vanhainkodeissa laulamassa. Minä saan rohkeutta vanhusten kiitollisuudesta. He osaavat iloita käynneistämme.

Säestän rämpyttämällä, joka on helpoin tapa. Muulla tavoin en osaakaan. Pieneen seurakuntaamme tulee työntekijäksi entinen huippukitaristi. Laulamme hänen tulojuhlassaan.

Ennen tilaisuutta hän haluaa katsella kitaraani. Hän ottaa sen käteensä ja vääntelee kielet mielestään hyvään vireeseen. Nousemme lavalle ja huomaan, että kitara on täysin epävireessä.

Ö-TASON SÄESTÄJÄ

Eräässä juhlassa olen kitarani kanssa säestämässä. Tiedän, että olen liian vaativassa paikassa, kun näen tuon entisen huippukitaristin olevan paikalla. Säestän kuitenkin sen verran kuin osaan ja niitä lauluja, joita osaan.

Tuo entinen huippukitaristi, lähetyssaarnaaja ja pappi pienessä seurakunnassa sanoo vieressään olevalle, että niitä on kaikentasoisia säestäjiä ja toiset on ö-tasoa.

ASTERIXIN BARDI

Olen kohdannut lannistajan. Vien kitarani vintille ja siellä se on samassa paikassa vieläkin. Tuo minut lannistanut saarnamies on jo poistunut tästä maailmasta.

Ymmärrän kyllä siinä mielessä häntä, että huippukitaristin ja muusikon korvaan soittoni täytyi kuulostaa karmealta. Olin hänelle kuin bardi Asterixissa.

AHDAS MUOTTI

Nykyisin olen oikeastaan hyvin kiitollinen tuolle saarnamiehelle, sillä hänen ansiostaan vapauduin paljosta. Ymmärsin jäädä pois ahdistavasta ja lannistavasta ilmapiiristä.

Huomasin lopulta kantavani taas liian suurta halkokuormaa. Yritin olla enemmän kuin olin.

Huomasin, että en täytä niitä mittoja, jotka tuo ahdas ympäristö loi eteeni. Ymmärsin, ettei niin ahdas muotti ole terve.

SUURI HELPOTUS

Itse sen muotin varmaan loin ja väärin ymmärsin. Yritin täyttää jotain malliuskovan mittaa, mutta en onnistunut.

Oli suuri helpotus lopettaa se yrittäminen. En koskaan enää halua yhdenkään lahkonjohtajan alistettavaksi.

NAINEN KIRPPUTORILLA

Kolmas muistoni on ajalta, kun hoidin kirpputoria. Apunani minulla on merkillinen nainen. En oikein osaa edes kuvailla häntä. Hän vain tulee ovesta takki liehuen ja lausuu erikoisen tervehdyksensä.

Kirpputorimme on helluntailaisen lähetysjärjestön ylläpitämä ja me työntekijät kuulumme paikalliseen helluntaiseurakuntaan.

Tämä nainen ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan usko mihinkään jumaliin. Hän on vapaa sielu. Hän on jo eläkkeellä, mutta iältään hän on iätön, ajaton ja huoleton.

RUNOISTA NÄKEE SIELUN

Täynnä huolta hän on vain lapsistaan, varsinkin yhdestä, aikamiehestä jo, mutta elämän laitapuolelle eksyneestä kulkijasta.

Usein keskustelemme tuon naisen kanssa elämästä. Hän sanoo, ettei kirjoita runoja, koska niissä paljastaa vain sielunsa. Hän ei halua paljastaa sieluaan. En tiedä miksi.

VAATTEET KIRPPUTORILTA

Hän kertoo joskus miehestään, joka kuoli jo nuorehkona sydänkohtaukseen ja siitä, kuinka he ajoivat nuorina polkupyörällä halki Suomen, lappiin asti. Kuuntelen hänen tarinointiaan mieluusti, olenhan tarinankerääjä.

Hänen huoleton tyylinsä on ajaton. Päälle näyttää, että se on sattumalta valittu, mutta huomaan, että hän on hyvin tarkka vaatteistaan.

Kirpputorilta ne löytyvät, mutta ei mitä tahansa. Hän tietää aina, kun juuri hänen vaatteensa saapuu jossain lähetyksessä.

OMAT ASIAKKAAT

Hän on hieman omapäinen ja hänellä on taipumus myydä tavaroita hieman halvemmalla. Huomaan sen, kun hän pitää minulle ruokatunnin. En välitä siitä. Olen varma, että kun olen syömässä hänen omat asiakkaansa saavat alennusta. Mitäpä se haittaa.

Hän on ainoa, joka yleensä tulee pitämään minulle ruokatunnin. Seurakunnasta kukaan ei siihen tarjoudu, jokaisella on omat työnsä ja kirpputorille ei monella huvita tulla.

ERIKOISIA ELÄMÄNTARINOITA

Tuo erikoinen nainen kuitenkin tulee aina auttamaan ja juttelee tarinansa. Moni muukin värikäs luonne käy säännöllisesti ja kuulen erikoisia elämäntarinoita.

Erään kerran sairastun johonkin outoon kuumetautiin ja joudun sairaalaan muutamaksi päiväksi. Hän tulee sinnekin minua katsomaan ja sanoo, että et sinä tänne jää. Hän on innostaja.

HALUAN OLLA INNOSTAJA

Lähes kaikki nämä tarinani päähenkilöt ovat jo poistuneet elämän näyttämöltä, kukin vuorollaan. Enää he eivät innosta tai lannista ketään tässä maailmassa.

Jokainen heistä opetti minulle paljon ihmisyydestä omalla tavallaan Onneksi olen löytänyt myös uusia innostajia elämääni, heitä on edelleenkin olemassa ja monia heistä olen tavannut dystoniaa sairastavien vertaistukiryhmästä.

Toivoisin, että itsekin olisin isäni tavoin innostaja, joka saa jonkun keräämään syliinsä liian suuren halkokasan. Tai innostaja, joka sanoo sairaalan vuoteessa riutuvalle, että et sinä tänne tule jäämään.




2 kommenttia:

  1. Kertomuksestasi käy ilmi, miten erilaisia kaikki me ihmiset olemme. Kun jossakin vaiheessa elämäänsä huomaa tuon laajan kirjon, lakkaa miettimästä ja ihmettelmästä sitä, että mitähän muut minusta ajattelevat. Asuinpaikkakunnan koko vaikuttaa tuohon. Isommalla paikkakunnalla helpommin sulautuu joukkoon. Siellä on todennäköisemmin kaikenlaisia ihmisiä ääripäästä toiseen niin käyttäytymiseltään kuin ulkonäöltään.

    Kun sisareni meni pienestä taajamasta Helsinkiin opiskelemaan ja tuli sitten talvella käymään kotona, äitini ihmetteli, että kuinka sisko voi pitää lapasia käsissään eikä nahkahansikkaita. Siskoni mielestä siinä ei ollut mitään erikoista, mieluumminhan sitä pitää paksuja lämpimiä lapasia kuin kylmiä nahkahansikkaita. Ennen vanhaan oli tapana yrittää olla mahdollisimman "hieno". Poikkeminen olisi näkynyt selvästi pienellä paikkakunnalla.

    On vapauttavaa huomata, että meitä on moneksi. Ei tarvitse väkisin vääntää itseään samaan muottiin. Ja itse tulee toivon mukaan suvaitsevaisemmaksi. Erityisesti murrosiässä määrää paljon yhteinen "muoti". Ei silloin oikein uskalla olla erialainen. Sakin paine tulee liian raskaaksi, jopa kiusaamiseksi.

    Minä muistan ikuisesti äitini tavan innostaa minua pikkutyttönä kynnysten pesuun. Kun oli lauantai, lattiat pestiin ainakin luuttuamalla, ehkä joskus harjaamallakin. Keittiön ja tuvan välinen kynnys ja osin keittiön lattiakin oli kovan kulutuksen alainen, sitä väliä varmaan paljon kuljettiin. Kynnyksen maali oli kulunut niin, että paljas puu paistoi syiden suuntaisina raitoina maalikohtien välissä. Lika tarttui paljaaseen puuhun ja värjäsi ne kohdat mustiksi.

    Äiti laittoi minut usein pesemään harjan ja saippuan kanssa kynnystä ja kuluntta lattiaa. Hän kehui, että minulla on näppärät kädet ja kun harjaan, niin kynnys nauraa valkoisin hampain. Ne liasta mustuneet rannut valkenivat selvästi harjauksesta! Sekin oli jo kiitosta hyvin suoritetusta työstä ja innosti kovin.

    Innostumisen voi helposti pilata huolimattomilla tai tarkoituksellisilla sanavalinnoilla tai äänenpainoilla. Tulee mieleen Dimnetin mietelause, jonka laitoin tuonne Välläyksiä-kertomuksen loppuun. Siinä sanotaan jotain semmoista, että pienikin sanan merkityksen huolimattomuus voi johdattaa pois totuudesta. Pelkään itsekin sortuvani joskus tuohon huolimattomuuteen ilmaisussani vaikken tarkoita.

    Minulla on muistissani myös epäonnistunut tekemisen yllytys äidiltäni. Lapsena mielelläni virkkasin pikkunukelleni vaatteita. Äiti kerran kehotti minua neulomaan (jotkut sanovat 'kutomaan') itselleni lapasia. "Serkkukin neuloo jo itselleen lapasia." Minua verrattiin serkkuun, joka oli minua vuotta vanhempi! Tämä vähän satutti, siksi muistan sen aina.

    Vanhukset ovat yleensä kiitollisia ja innostavia, jos joku viitsii heille ohjelmaa järjestää. Heillähän ei useinkaan ole paljon vaihtelua elämässään. Joten käykäämme heidän luonaan, vaikkapa vain vähän juttelemassa!

    Minä olen saanut harzulta paljon innostusta. Väliin melkeinpä innostun liikaa.

    välläys

    VastaaPoista
  2. Hämmästyksekseni näin tämän 'epäonnistuneen' kommenttini nyt täällä.

    Kun olin kirjoittanut tuon, niin sattui jotakin. Meinaisn kai muokata vielä jotakin. Mutta automaattinen viikottainen virustarkastukseni alkoi koneella. Hätäpäissäni klikkasin virustarkatuksen esille, että voin seurata sitä. Muuten se häviää taustalle näkymättömiin. Virustarkastus vie niin paljon tehoja, että aioin pienentää harzun blogin ikoniksi. Vahingossa ilmeisesti klikkasin ohjelman sulkemisruksia ja koko kirjoitelmani häipyi bittiavaruuteen.

    Harmittelin hetken ja sitten väsähdin enkä olisi enää jaksanut miettiä uudelleen asiaa. Seuraavina päivinä mietin välillä, että kokoaisinkohan ajatukset vielä jutuksi. Mutta en saanut sitä tehdyksi. Harzu on kai jotenkin saanut jutun kaivetuksi esiin, vaikka se tuntui jäävän puolitiehen.

    Olen usein kirjoittanut pitempää juttua ensin johonkin muualle, johon se jää muistiin mutta tuolla kertaa en ehkä aikonut kirjoittaa pitkästi. Tosin jutun kirjoittaminen on helpompaa jossakin kirjoitusohjelmassa, jossa näkee suuremman alan kerrallaan kuin täällä rajatussa suorakaiteessa.

    Kiitos!
    välläys

    VastaaPoista