torstai 6. helmikuuta 2014

VIRTAHEPO JUOKSUMATOLLA

JUOKSIN PAIKALLANI HALKI HISTORIANI

Nostan kännykän telakasta. Kello on 3:45. Olen herännyt tavallista aikaisemmin. Niskat eivät ole kovin kipeät.

Käännyn oikealle kyljelle vaikka tiedän, että se kiristää niskajänteet kouristukseen. Olen siinä kuin jousi jonkun aikaa. Annan ajatuksen virrata.

Kellun niiden hyvien sanojen virrassa, joita olen saanut kuulla ja lukea dystoniafoorumilta.

Hyvät sanat hoitavat sydäntä ja mieltä. Itävät ja kasvavat, tuottavat hyviä hedelmiä. Siinä on leppoisaa harrastaa unelmakelluntaa.

KAHVIT JA MATOLLE

Kello 4:25 nousen ylös. Otan iPadin latauksesta. Silitän Jerryä joka lumpsauttaa kieltään voimakkaasti nielaisten, tietäen paikkani vapautuneen. Ovella vilkaisen sängylle. Jerry nukkuu minun paikallani kippurassa pää tyynyä vasten samoin kuin minullakin.

Ulkona on 2.1 astetta pakkasta ja sisällä 20.9 lämmintä. En sytytä takkaa tänä aamuna. Napsautan kahvinkeittimen päälle ja käyn puntarilla. Painoni on 69,9 kiloa, syötän tiedot iPhonen paino-ohjelmaan, joka laskee keskipainokseni 69,4 kiloa. Mittaan sykkeen kännykällä, se on 48. Olen valmis juoksumatolle.

PALJAIN JALOIN MATOLLE

Aion tänään käydä läpi päiväkirjanomaisin luvuin dystoniani virstanpylväitä siitä,lähtien kuin aloin oireilla, tai uskon oireilleeni ensimmäisiä kertoja. Teen siitä sitten blogipäiväkirjan.

Ennen sitä menen alakertaan ja lähden juoksemaan. Aion juosta pitkän matkan, paljain jaloin, musiikin soidessa ja nauttia joka askeleesta. Annan ajatusten juosta. Päätän juosta halki historiani.

TÄMÄ TIE

Kello 5:00 hörpin matolla kävellen viimeiset kookosrasvalla maustetut kahvit ja painan vauhdin hölkälle. Kymmenen minuuttia hölkkään ja nostan lenkkivauhdin. Tuure Kilpeläinen laulaa "Poika sun tiesi on sorainen, ja hankala taivaltaa...".

Tahti on hyvä ja jalat tuntuvat parantuneen viime kerran paljasjalkajuoksusta. Parikymmentä minuuttia tulee täyteen nopeasti. Hörppään vettä ja nostan juoksuvauhdin.

RADAN VIERTÄ RAPARANNASSA

Kuvittelen juoksevani lapsena veturitallin törmää alas Raparantaan. Käännyn radan vierelle ja pingon täysiä kuin lapsena kerran piikkareissa. Näen veturin tulevan rataa pitkin vierelleni. Isäni on asemamies ja seisoo rappusilla merkkilyhty kädessään. Hän heilauttaa valoa veturiin päin.

Juoksen radan viertä kohtaan, jossa rata vääntyy ylöspäin ja siinä juna singahtaa taivaalle. Isä heilauttaa minulle lyhtyään. Näen vihreän valon. Jatkan juoksua eteenpäin ja tulen Raparantaan. Juoksen pitkin järven pintaa kohti Juhannussaarta.

JUHANNUSSAARESTA HUVIKESKUKSEEN

Juhannussaaressa on nuoripari telttailemassa. Tunnistan itseni siinä nuorena. Minulla on tupakka suussa ja kiinnitän viehettä virveliin. Keltainen teltta on näreikön suojassa ja nätti, hymyilevä tyttö istuu nuotiolla. Heilautan kättä, mutta nuori mies vain hieman heilauttaa päätään. Hymytyttö heiluttaa iloisesti kättään.

Juoksen Juhannussaaren ohi yli väylien. Lähestyn suurta huvikeskusta vaaran rinteellä. Tanssit ovat loppumassa. On aamuyö ja bändin pojat sulloutuvat autoon. Näen humalassa hoippuvan nuorukaisen lähestyvän autoa ja pyytävän kyytiä. Tunnistan nuoressa miehessä helposti itseni.

Bändin pojat estelevät. Heillä on ylilasti ja sakot maksamatta edellisestäkin kerrasta. Nuorukainen ei anna periksi ja saa lopulta kyydin. Juoksen auton ohi ja näen takapenkin olevan täynnä ihmisiä. Auton keula on koholla.

Juoksen ohi ja tulen keskustaan. Ohitan aseman ja mietin lähtisinkö tietä vai rataa pitkin jatkamaan juoksuani.

MAAILMAN PIENIN ASEMA

Päädyn rataan ja käännyn sillalta alas. Ohitan sillan kupeessa kopin, jossa isäni oli vaihdemiehenä, kun olin lapsi. Näen hänen kaatavan Airamin punaisesta termospullosta kahvia valkoiseen mukiin ja lukevan sanomalehteä.

Juoksen rataa pitkin pois lapsuuteni kotikaupungista etelää kohti. Näen kauempana häämöttävän maailman pienimmän aseman. Vähäpätöinen koppi on metsään vievän polun kohdalla. Lähdimme siitä aina lapsena kesämökille.

MIES METSÄPOLULLA

Käännyn radalta ja juoksen kimmoisaa metsäpolkua. Puolessa välissä näen vanhan miehen istuvan kannon päässä. Hän on laskenut repun viereensä ja hörppii pullosta mehua. Tiedän sen olevan mansikkamehua. Hän on hiljainen, leppoisa mies ja myhäilee minulle, kun juoksen ohi.

Tulen rantaan ja juoksen järvelle. On ilta ja peilityyni, järvellä on hyvä juosta. Harpon pitkin askelin ja katselen maisemia. On kaunista ja autereista, sielu lepää. Näen kaukana lapsuuteni kesämökin.

ISÄ JA KOSKENKORVAPULLO

Muistan, kun pienenä kyhjötin keulassa ja vesi pärskyi, kun isä ajoi perämoottorilla kohti mökkiä. Nyt juoksen saman matkan yllättävän nopeasti. Näen liikettä mökin pihassa, puuhastelua ja jonkun kävelevän laiturille.

Näen että se on isäni. Hänellä on koskenkorvapullo kädessään. Näen hänen takanaan nuoren miehen, joka kurottaa kättään kohti pulloa. Muistan samalla kirkkaasti tuon tapauksen.

VAADIN ISÄLTÄ PULLOA

Olin juonut pullon omenaviiniä ja lähdössä tansseihin. Matkaevääksi ajattelin ottaa koskenkorvaa. Isäni otti minulta pullon ja meni laiturille. Minä menin perässä ja vaadin pulloa itselleni.

Isäni näytti minulle kaukana häämöttävää veneenkokkaa. Tiesin paikan, siellä olimme usein saaneet ahvenia. Ne liikkuivat lahon ja osittain uponneen veneen tuntumassa.

HÖRPPÄÄN VETTÄ

Isä sanoo minulle, että jos käyt uimassa tuolla veneellä niin saat pullon. Minä riisun ja sukellan heti veteen, aion ehtiä vielä tansseihin. Isäni ajattelee etten jaksaisi enää lähteä. Hän on mielestään ovela, mutta ei tunne minua. Ei tunne poikaansa.

Uin parin kilometrin matkan veneen kokalle ja käännyn takaisin, alkaa väsyttää, olen juonut vähän liikaa. Hörppään välillä vettä. Näen isäni soutavan minua kohti. Hän on ymmärtänyt tehneensä virheen yllyttäessään minua. Soutaa vierelleni ja pyytää nousemaan veneeseen.

Minä uin veneen ohi ja pinnistelen laiturille. Nousen, otan pullon ja puen päälleni. Juoksen ylös rinnettä, käyn sisällä ja lähden pysäkille. Ehdin vielä viimeiseen bussiin.

MÄRÄT JALANJÄLJET

Juoksen nyt laiturin ohi ja näen isäni soutaneen rantaan. Hän katselee surullisena perääni. Laiturilla on märät jalanjäljet. Juoksen isän ohi ja läiskäytän häntä olkapäähän. Isä yllättyy ja heilauttaa kättään.

Juoksumaton punaiset digitaalinumerot kertovat, että olen juossut viisikymmentä minuuttia. Jalkapohjat ovat taas rikki ja kipu on lähes sietämätön. On loppukirin aika. Nostan vauhdin tappiin. Minua ei väsytä, mutta jalkapohjia kirvelee.

VIIMEINEN KIERROS

Päätä on vetänyt koko ajan vasemmalle, mutta olen jo tottunut siihen. En anna sen häiritä itseäni. Katselen sivulleni kuin Usain Bolt ja näytän peukkua virnuillen. Siinä kaverissa on rentoutta, tyyliä, jota voi vain ihailla.

Loppukirin otan aina mielikuvissani stadionilla. Lähden viimeiselle kierrokselle ja kuulen masssojen pauhun, kuulen kaiuttimien rätinän ja kellojen kilkatuksen. Juoksen loppusuoran ja nostan kädet ilmaan voittajana.

VIRTAHEPO JUOKSUMATOLLA

Käteni osuu valokuvaan, joka lennähtää lattialle. Kuva ei kuitenkaan mene rikki. Nostan sen lattialta. Kuva on poikani afrikan matkalta. Kuvassa virtahepo kurkistaa vedestä. Ajattelen, että minähän siinä. Virtahepo juoksumatolla.

Kello on 6:05 lopettaessani. Sammutan maton, käyn suihkussa ja laitan pyykkikoneen päälle. Kuuntelen lopuksi LP-levyä vanhalla levarillani. Tällä kertaa soitan kirpputorilöydön, Pasi Kauniston "Koskaan et muuttua saa".


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti