torstai 13. helmikuuta 2014

VÄLLÄYKSEN KOULUVUODET

PELKÄSIMME KÄMMENSELÄT SINIKIRJAVINA

Herään puoli kuuden aikaan johonkin uneen. Päässäni soi tuntematon vanha laulu,. Laulu on varmaan lapsuudesta ja kuulostaa korvissani, kuin rahisevalta LP-levyltä.

"On täällä lainaa onnen hetket, ne tuskan tunnein maksetaan”, jotain sellaista soi mielessäni.

Ajattelen heräillessäni erästä dystoniaa sairastavien tukiryhmän ihmistä. Ystävää ja lämmintä tukihenkilöä siellä ja myös tässä, blogini kirjoittamisessa.

Kuulin eilen, että hän oli edellisenä päivänä ollut rajussa kolarissa,. Onneksi varjelus oli ollut matkassa. Saimme vielä pitää tuon ihanan ja lämpimän ihmisen täällä kanssamme.

NUOSKALUMI NARISEE JALOISSA

Nousen keittämään kahvit. Menen pihalle ja näen ihmeen. Yöllä on satanut pihalle lumikuorrutuksen, kauniin kuin kermakakun. Piha on puhtaan valkoinen. Vain pienen kissan töpöttely kulkee pihan poikki. Lumi on nuoskalunta, joka painuu narskahdellen jalkojen alle.

Painuu ja jättää askeleistani jäljet, kun kuljen portille. Kävellessäni tuo tuntematon laulu soi yhä mielessäni. Astelen portille ja ajattelen kolariin joutuneen Ystäväni lisäksi, myös erästä toista ihmistä. Blogiini usein kirjoittavaa Ystävääni Välläystä, joka on uskollisesti alusta lähtien meille kertonut elämästään.

Hänen hieno kirjallinen lahjansa on ollut rohkaisuna kommenteissa ja tarinoissa. Tänään annan vuoron Ystävälleni. Olen koonnut hänen kommenteistaan “Välläyksen kouluvuodet” kronikan. Ole hyvä Ystäväni Välläys ja kerro tarinasi.


VÄLLÄYKSEN KOULUVUODET


ENSI ASKELEET KOULUTIELLÄ

Tulin kaupunkiin kansakoulun toiselle luokalle joulun jälkeen. Meille kolmelle sisarukselle oli hankittu asunto kaupunkiin. Olimme siellä enimmäkseen keskenämme.

Minä olin silloin kahdeksanvuotias. Isä teki kotona maalla savottatöitä. Äiti "asui" puolivälissä, eli oli välillä maalla ja välillä toi meille ruokaa tms.

Olin ns. avainlapsi. Minulla oli asunnon avain kaulassa kuminauhassa niin kuin monilla muillakin koululaisilla. Kun äiti vei minua uuteen kouluun ensimmäistä kertaa, hän neuvoi: "Tuosta kaupan kurkkupurkki-ikkunan kohdalta sitten käännyt oikealle jne."

Seuraavana päivänä hän näki toisen tytön menevän koululle päin ja kysyi häneltä, että meneekö hän siihen kouluun. Sitten osasin mennä sen tytön kanssa kahdestaan kouluun. Näin se kaupunkikoulu alkoi.

NURKAT TÄYNNÄ

Toisen luokan opettaja oli hyvin vaativa mutta ystävällinen, vanha nutturapäinen nainen. Meidän piti kirjoittaa kirjoitusvihkoon hyvin ohueksi teroitetulla kynällä ja vähän painaen kaunokirjoitusta.

Pyyhekumia ei saanut lainkaan käyttää. Opettaja kyllä huomasi, jos sitä oli käytetty. Jos tuli virhe, niin virheellinen kirjain vedettiin yli vinoviivalla ja yläpuolelle kirjoitettiin oikea kirjain.

Kumin käytöstä ja muista pikkurikkeistä joutui nurkkaan. Tavallista oli, että kaikki neljä nurkkaa olivat käytössä.



OPETTAJA TEKI MALLIKIRJAIMET

Ehkä en ollut maalaiskoulussa oppinut tarpeeksi hyvin kirjoittamaan. Siellä ei oltu niin tarkkoja yleensäkään, kun oli kolme luokka-astetta samassa luokkahuoneessa yhdellä opettajalla.

Uudessa koulussa jouduin nyt tekemään ylimääräisiä kirjoitusharjoituksia. Opettaja antoi minulle viivoitetun paperin, jossa oli kaksi lehteä.

Hän kirjoitti joka rivin alkuun hienon mallikirjaimen. Minun piti kotona kirjoittaa kukin rivi täyteen sitä kirjainta mallin mukaan.

VELJENI VALOKUVASI

Minulle oli asuntoon hankittu pieni, tavallista matalampi työpöytä kotitehtäviä varten. Asunnossamme asui nyt myös satunnaisesti vanhin veljenikin neljäntenä. Hän oli armeijassa, mutta oli välillä lomilla.

Veli harrasti valokuvausta. Hän halusi kerran ruveta kuvaamaan meitä muita. Minua kuvattiin esimerkiksi nukkeni Anja-Kirstin kanssa.

Toisessa kuvassa ei nukkea ole kanssani. Jäljestä päin minua hävettää, kun kaulassani roikkuva avain näkyy siinä kuvassa.

KIPINÄ RÄISKÄHTI

Niissä kuvauksissa sattui jotain ihan kamalaa. Sisällä kuvattaessa veljeni käytti jotain magnesiumia tms. salamavalolähteenä.

Hän kuvasi minun työpöytäni läheltä käsin. Kun se valo syttyi, niin siitä räiskähti kipinä sille opettajan antamalle kirjoituspaperille ja siihen tuli reikä.

Minä olin aivan kauhuissani, että mitä opettaja sanoisi siitä. Mietiskeltiin, että mitä asian kanssa tehdään.

OPIN KAUNOKIRJOITUKSEN

Joku löysi sitten kirjakaupasta onneksi samannäköisen paperin. Mutta ne mallikirjaimet! Ei auttanut muu, kuin ruveta mallien mukaan vääntämään mahdollisimman samannäköisiä kirjaimia uudelle paperille, mukamas opettajan antamiksi malleiksi.

Niiden piti onnistua ihan ensiyrityksellä, kun ei saanut kumiakaan käyttää. Sitten kirjoitin rivit täyteen ja vein sen seuraavana päivänä opettajalle sydän pamppaillen.

Kun en kuullut mitään asiaan liittyvää jälkikätenkään, niin ajattelin, ettei opettaja huomannut mitään erikoista. Niinpä tiedän oppineeni kaunokirjoituksen. Numero oli sitten jotain ysiä ja kymppiä.

KIUSAAMINEN PÄÄTTYI PUHUTTELUUN

Tuossa uudessa koulussa minua kiusattiin vain kerran. Ehkä kolmannella luokalla ollessani luokkaan tuli uusi oppilas muualta.

Jotain kärhämää oli hänen kanssaan, ja minä makasin maassa selälläni. Hän hankasi lunta naamaani. Kellon soitettua menimme luokkaan, minä itkien.

Opettaja huomasi sen ja piti puhuttelun kiusaajatytölle. Ei kiusaamista ollut sen jälkeen.

VALOKUVAAJA LEIKKI

Pihalla leikittiin muunmuassa valokuvaajaa, jossa leikissä valokuvaaja pyörittää kädestä pitäen kuvattavia vuorotellen itsensä ympäri.

Hän päästää kuvattavan jossakin vaiheessa irti, ja kuvattava jähmettyy johonkin asentoon. Kun kaikki on pyöritetty, kuvaaja valitsee kuka on hassuimmassa asennossa. Tämä pääsee sitten kuvaajaksi. Ehkä tämä leikki on vieläkin käytössä.

UUNISTA ULOS

Viimeinen pari uunista ulos -leikkiä myös leikittiin. Oltiin parijonossa. Yksi henkilö jonon edessä huusi komennon.

Viimeiset lähtivät komennosta jonon molemmin puolin juoksemaan johonkin maaliin. Jompi kumpi piti saada kiinni ennen maalia.



RIMPAT JA KISSANVIIKSET

Oli myös polttopalloa, jossa kaikki muut olivat maahan piirretyssä ringissä, ja ulkopuolella oleva polttaja yritti saada pallon osumaan johonkin.

Se, johon oli osuttu joutui pois. Viimeksi jäänyt varmaan pääsi sitten polttajaksi. Pihalla oli matala puomi, jonka päällä eri joukkueiden jäsenet yrittivät pudottaa vastapuolelaisia.

Ruutuhyppelyä oli, silloin sitä kutsuttiin paraksi. Tietysti naruhyppely oli. Rimpat olivat niitä nopeita pyörityksiä. Kissanviikset olivat jotakin tietynlaisia hyppelyjä pitkässä narussa. Lienee ollut koirankuonokin.

LETKAA JA VILLALANKAA

Kyllä näköjään muisti tekee tepposiaan jo, en muista leikkejä täysin. Sitten oli sellaista, että mentiin letkassa. Jokaisen piti matkia, mitä ensimmäinen teki, astua vaikka kiven yli, mennä oksan alta jne.

Villalanka tuli aika suosituksi tytöillä. Siitä solmittiin lenkki. Lenkkiä pidettiin päistään molempien käsien sormissa.

Lenkin pituus oli sellainen, että kädet saivat olla riittävän etäällä toisistaan, ehkä vähintään hartianleveydellä.

EIFELTORNISTA KAHVIKUPPIIN

Sormien avulla siitä saatiin vaikka minkälaisia kuvioita, kun eri sormien silmukoita vedettiin läpi tai vietiin toisten yli ja monella lailla vekslattiin.

Saatiin mm. Eiffeltornia, kalaverkkoa, kahvikuppia ja vaikka mitä. Niitä kuvioita opittiin toisiltamme. Itsekukin voi nytkin kokeilla. Minä en muista niitä hienoimpia kuvioita. Kahvikupin varmaan osaisin.

SANALEIKKEJÄ

Sanaleikkejä oli. Jos joku oli esimerkiksi Pirkko, niin sanottiin: Pirkko pii, pipaptee, pilliskukko pipsis. Joskus sen loppu kuului: 'pilliskoukku pipsis'.

Joku sen tapainen leikki oli, että kehotettiin sanomaan esim.: Sano 'tupsu'. Kun toinen sanoi 'tupsu', niin sanottiin, että olet hupsu. Tätäkään en ihan tarkasti muista, millaisia ne sanonnat olivat.




PARSITUISSA SAI TULLA

Johonkin leikkiin valittiin aloittaja lorun kanssa. En ihan muista miten loru kokonaisuudessaan meni. Ainakin siinä oli jossakin kohdassa: ”Keisari istuu palatsissaan... se joka tulee viimeiseksi, ompi kuolema!”

Joku muu varmaan muistaisi lorun kokonaan, sen voisi täydentää, joka muistaa. Olikohan joku loru: ”A, b c, kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen.” Niitä loruja on varmasti eri puolilla Suomea erilaisia.

Tämmöistä oli. Niin, ja tyttöjen piti olla koulussa essut edessä. Kun kouluruokailussakin saattoi tippua ruokaa, niin mekko pysyi siistinä. Opettaja sanoi meille, että parsituissa ja paikatuissa vaatteissa saa olla koulussa mutta rikkinäisissä ei.

LAUTANEN TYHJÄKSI

Minulle oli ruokailussa kova paikka se, kun ensimmäisen kerran sain kaalikeittolautasen eteeni. Söimme erillisessä ruokalarakennuksessa. Minä en ehkä ollut tottunut kotona kaalikeittoon.

Kirkkaassa nesteessä lillui kaalinpaloja. Ne tuntuivat hirmu inhottavilta lötkäreiltä suussa, kun niitä yritti pureskella. Tottahan se lautasellinen piti syödä.

KAALIKEITOSTA HIMORUOKA

Mutta nieleskeleminen oli ihan kamalaa. Siinä meni sitten niin paljon aikaa, että jäin yksin niitä nieleskelemään, kun muut jo lähtivät ruokalasta.

Opin kuitenkin syömään kaalikeittoa. Nykyään keitämme sitä valtavan kattilallisen kerrallaan.

Meinataan, että siinä on syötävää moneksi päiväksi. Siihen on kuitenkin tullut suuri himo, niin että se loppuu ennen aikojaan.

TYRANNI OPETTAJANA

Oppikoulussa meitä oli sitten 43 tyttöä samalla luokalla. Tyttökolusssa oli sellainen komento, että ei saanut olla pitkissä housuissa kuin vain urheilupäivänä.

Eräs opettaja oli tyrannimainen. Me kaikki pelkäsimme häntä pulpeteissamme kämmenselät valkeina tai sinikirjavina.



EN OPPINUT JUURI MITÄÄN

Minäkin jouduin kerran illalla menemään hänen kotiinsa osoittamaan laiskanläksyn osaamista. Luin sitä läksyaluetta niin vimmatusti pelon vallassa, etten meinannut muistaa yhtään mitään lukemaani.

Aina luin sen aineen läksyjä myöhään iltaan ja aamulla heräsin aikaisin kertaamaan niitä sängyssä. Mutta en oppinut juuri mitään. Nukkuminenkin jäi huonoksi ja vähäiseksi, kun nukuin kapealla ja kovalla sohvalla.

VAIHDOIN TOISEEN KOULUUN

Vaihdoin vanhempieni halusta toiseen kouluun lukioon. Se koulu oli ollut alunperin poikalyseo. Nyt otettiin sinne myös tyttöjä. Rehtori, historianopettaja, oli tottunut käsittelemään poikia. Me tytöt saimme saman kohtelun kuin pojat.

Jos läksyä ei osannut tai ei osannut näyttää kartalta historian tapahtumia, opettaja sanoi:  Painu paikallesi!

Karttakeppi saattoi katketa tai lentää perään. Tästä huolimatta minusta sekakoulu oli luonnollisempi, vapauttava.







13 kommenttia:

  1. Voi kiitos harzu! Suot minulle ylenmäärin tilaa.

    Ettei tulisi väärinkäsitystä, haluan selventää, että minä en ole ollut kolarissa.

    Kouluasioita muistuu vähitellen mieleen. Siinä yhdessä lorussa, jossa oli "keisari palatsissaan", oli myös sellainen säe, että "minkätähden sotamies on parempi kuin herra". Joku paremmin muistava voisi ehkä laittaa sen lorun kokonaan. Olihan sellainen "Enten tenten teelikamenten" -lorukin.

    Kansakoulussa oli ulkohuussi. Kerran oli suuri tapahtuma se, että joltakin tytöltä olivat lapaset tipahtaneet huussin reiästä alas. Matkaa alas oli aika paljon. Huhu kiersi, ja kaikki kävivät katsomassa ja ihmettelemässä niitä lapasia. Kaikkea hassua sitä jääkin lapsen mieleen.

    Lukiossa ollessani olimme kerran luokkaretkellä luonnossa pienen lammen rannalla. Siinä oli vähäinen leiripaikka, ja ilma oli mukava, aurinkoinen.

    Kaksi luokan poikaa oli löytänyt rannalta pienen lautan, ja he seilasivat lammen pinnalla työnnellen kepillä lauttaa. Kun pojat tulivat rantaan, lähdin erään tytön kanssa katsomaan sitä lauttaa. Hän sanoi, että lähdetään mekin seilaamaan. Kun olimme pääseet lautan päälle, se alkoi kallistua, ja kohta olimme molemmat lammen tummassa vedessä. Minä pääsin ensin rantaan, ja ehdin rannalla olleella kamerallani kuvata luokkakaverini uimassa rantaan. Olimme tietysti ihan märkiä. Häveten menimme leiripaikan takana olevalle korkealle kalliolle auringonpaisteeseen kuivattelemaan vaatteitamme. Sellainen oli se luokkaretki. Muistona ovat kuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Hyvin sopivat myös nämä muistosi tähän blogiin. Mukava niitä on ollut lukea ja selvästi kirjoituksistasi on pidetty.

      Koulumuistoihisi on tullut hyvää palautetta ja monet ovat saaneet eläytyä omiin kouluaikoihinsa kirjoitustesi kautta.

      Kirjoittele vain tähän lisääkin koulumuistoja jos haluat. Hyvinhän ne tänne sopivat. Varmasti tulevat luetuksi ja pidetyiksi.

      Elämän koulukaverisi harzu

      Poista
    2. Löysin jonkun vanhan runonivaskani, jossa oli mm. Koulumuistoja- niminen kronikka:

      Tässä maailmassa tekokuiden,
      ufojen ja muiden
      järki ihmisen ihan sekaantuu.
      On tutuksi tullut tuo äidin kukka,
      niin että pieni koululaisrukka
      muistellessaan läksyä kuukausien
      hätäpäissään keksii: "Pelakuu!"

      Mutta nyt on lokakuu.
      Sen kai jokainen tuntee
      ja jalkansa suuriin saappaisiin tunkee.
      Mutta mitä ihmettä miehet rakennustyömaan
      jäävät noin koulumatkalaista tuijottamaan?

      Touhussa kiireen ja pimeyden
      ei tyttö eteisessä huomannut moista
      ett' toinen saapas kaksi numeroa
      suurempi on toista
      ja toinen syksyn mustaa murjottaa
      ja toinen punaista loistaa.

      Muistan, että joku huomasi kerran koulun pihalle tultuaan, ettei hänellä ollut lainkaan hametta pitkän takin alla. Hänellä oli ennea, hän asui aivan koulun vieressä ja ehti käydä kotona laittamassa hameen päälleen.

      välläys

      Poista
  2. Koulutie maalla

    Mennessäni maalla ensimmäiselle luokalle vuonna 1955 koulumatkaa oli reilu viisi kilometriä. Minulle oli onneksi juuri valmistettu hieno tie. Muistan, kun omaa, runsaan kilometrin pituista tietämme tehtiin työntämällä ”katepillarilla” kiviä ja maita tasaiseksi tienpohjaksi. Tienteko oli vaikeaa jyrkässä rinteessä. Nykyiset kaivurit ovat aivan eri luokkaa runsaine hevosvoimineen ja monessa suunnassa kääntyvine laitteineen.

    Maantie oli myös uusi. Sitä ennen oli ollut ehkä vain kärry- ja metsäpolkuja ja jopa lyhyen salmen ylitys lähellä koulua. Salmen rannalla oli joku kyläläinen kuskaamassa veneellä lapsia ja muita toiselle puolelle. Se oli vaarallinen paikka, varsinkin tuulella. Olen kuullut, että veneen laitoja ei toisinaan ollut paljon näkyvissä painavan lastin vuoksi. Meidän neljä vanhempaa koululaista ja naapureiden lapsia oli vuosien varrella joutunut lähtemään aamulla aikaisin viiden kilometrin pimeälle metsätaipaleelle kouluun.

    Vanhempiani jännitti lasten selviytyminen koulumatkasta. Heidän muistissaan oli höyrylaiva Kurun haaksirikko v. 1929 Näsijärvellä. Siinä hukkui mm. koululaisia. Toisaalla, järven rannalla asuneena isä itsekin oli kokenut vaikeita vesimatkoja.

    Kotiseutu oli syrjäseutua. Isä ryhtyi puuhaamaan maantietä ja siltaa. Pitkien neuvottelujen, anomusten ja odottelujen jälkeen saatiin tientekolupa. Kyläläiset luovuttivat maitaan tienpohjaksi. Soraa saatiin mm. meidän maalta, joku kyläläinen ajoi sitä.

    Minä kuljin kouluun kävellen ja talvella hiihtäen. Pitkän koulumatkan hiihdosta oli hyötyä: sain ensimmäisen palkinnon luokkani hiihtokilpailussa. Autoja ei ollut kylällä vielä paljon. Yhdellä nuorella miehellä oli auto, jolla hän usein huristeli meidän koululaisten ohi tai meitä vastaan päin. Poljimme jalkaa ja huusimme: Pentta, Pentta!

    Vähän tieltä sivussa pienessä mökissä asui nimetty tiemestari. Hän oli vanhahko mies, joka ajeli usein pyörällä tietä tarkastamassa. Hän kunnosti tietä huolella, täytti kuoppia ja haravoi kiviä pois tieltä. Tästä Aatusta puhuttiin usein. Tiemestareita on varmaan ollut kaikilla teillä. Heitä syytettiin, jos tie ei ollut kunnossa. Joskus soratielle syntyy kreppimäistä kuoppaisuutta, joka täristää autoa kovin. Nykyäänkin tällaisesta käytetään nimitystä ”tiemestarin kihara”.

    Joskus pakkasella pääsimme matkalla hevosrekeen, jos isä sattui olemaan jossakin työssä siellä seudulla, esimerkiksi puhelinlinjaa laittamassa. Reki oli vain tavallinen, laidaton ns. liistereki. Poikkipienojen päällä oli pitkittäin irrallisia lautoja tasona. Niiden päällä oli pehmikkeenä kerros heiniä ja ehkä viltti. Meitä pitkämatkalaisia oli muutama reessä viltin tai nahkasten alla. Ja sieltä uppeluksitsa kuului kova purpatus, kun höpötimme keskenämme kaikenlaista.

    Muisteli välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Rikkaita ja elämää pursuvia, kokemuksen täyttämiä ja sävyttämiä, ajan kultaamia muistoja. Paljon kadonnutta, mennyttä maailmaa, jonka eteemme sanoilla luot, teet taas eläväksi ja tuoreeksi.

      Myötä elämää on helppo kokea ja istua hetki hevosen reellä, matkata jäisellä hangella, tuulen nipistellessä poskia ja hevosen harjan hulmua katsellen.

      Mukava oli taas kulkea muistojen virran rantoja kanssasi. Kelpasi niitä katsella ja esitellä, arvokkaita kokemuksia, mittaamattoman arvokasta henkistä perintöä.

      Jaettuna kaikki arvokas lisääntyy, jakamatta katoaa, kunnes jostain tulee taas esiin ja tarina jatkuu. Elämän tarina.

      Kanssasi elämän taipaleella harzu

      Poista
    2. Kun olin oppikoulussa kaupungissa, meillä oli kouluasunto siellä. Isompien sisarusten lähdettyä maailmalle, olin lopulta yksin siinä asunnossa. Siinä vaiheessa asunto oli yhden puutalon osa, niin kuin nykyisen rivitalon osa. Tämä asunto oli se, jonka vintistä puhuin jonkin harzun jutun yhteydessä (olikohan ”Kirja ja taskulamppu”).

      Asunnon toisessa huoneessa oli aina jotain muita opiskelijoita tai koululaisia. Yhteen aikaan siinä asui yksi koulupoika. Asunnossa oli keskuslämmitys, lämmityskattila oli alakerrassa. Lämmitys oli enimmäkseen minun kontollani. Kun koulusta tulin kotiin, joskus huonelämpö oli vain 13 astetta. Muistan joskus menneeni väsyneenä ja viluisena suoraan peiton alle sänkyyn. Poika taisi sitten toisinaan ruveta laittamaan tulen lämmitysuuniin. Uunissa oli automaattinen vetoluukku, niin että vetoa ei tarvinnut vähän väliä säätää. Isä toi joskus autolla polttopuuta. Joskus oli sellaisia, olisikohan ollut rullatehtaan jäännöspaloja. Ne olivat muistaakseni reiällisiä kiekkoja, joista oli otettu rullien aihioita.

      Ruoka oli vaatimatonta, muistan, että usein keitin manna- tai riisipuuroa tai hernekeittoa, ostin savu- tai hiilisilakoita. Silakat varmaan pelastivat D-vitamiinin saannin. Maitoa käytin puuroon ja ruokajuomana, joten kalkkia sain siitä. Leipä oli kaupan ruisleipää, jos ei ollut kotoista leipää. Ruisleipä oli varmaan terveellistä. Ryyni- tai verimakkaraa tuli syötyä välillä. Ehkä C-vitamiinia jäi puuttumaan. En muista, että ostinko appelsiineja. Omenia oli maalla kylläkin, mutta eivät ne syksyyn pitkälti säilyneet. Eikä hilloja varmaan siellä kouluasunnossa ollut. Pakastimia, joissa marjojen C-vitamiini olisi säilynyt, ei ollut.

      Rahaa oli sen verran, että pystyin ostamaan ruokaa ja muita perustarvikkeita. Oppikoulussa oli aluksi sellainen käytäntö, että oli päivän tuntien välillä ruokatunti, useimmiten kaksi tuntia. Silloin oppilaat kävivät kotona syömässä, jos ehtivät. Meille oli hankittu tuo asunto sitä varten melko läheltä koulua. Koulupäivät venyivät pitkiksi ruokatunnin vuoksi. Myöhemmin koulussa alettiin saada maksusta ruokaa. Kuukausittaisia ruokamaksuja tai muita erityismaksuja varten piti muistaa kotoa viikonloppuna pyytää lisää rahaa. En raaskinut/iljennyt pyytää rahaa reilusti, vaan elin hyvin vaatimattomasti.

      Kerran säästyin yhdeltä pahalta tilanteelta ihan sattuman vuoksi. Vanhempani olivat tulleet käymään, kun olin jo lähtenyt kouluun. He haistoivat savun hajua eteisessä. Osoittautui, että se tuli eteisen sähkötaulusta. He kutsuivat palokunnan ja aiheuttaja selvisi sieltä sähkötaulun takaa. Jokin oli siellä ruvennut kuumenemaan, ja varmaan tulipalovaara oli tosi lähellä. Kumma kyllä, sitä en ole mitenkään jäänyt pelkäämään. Hyvä, että edes muistan sen. Ehkä se johtuu siitä, että en itse ollut nimenomaan siinä tilanteessa.

      Aluksi asunnossa ei ollut puhelinta, vaan kotiin tai muualle voi soittaa lennättimestä. Jossakin vaiheessa asuntoon hankittiin puhelin. Viikonloppuina kävin maalla kotona. Hyvinä entisinä aikoina (siis minun aikaani) kotikulmille kulki yksi linja-autovuoro päivässä (54 km). Nykyäänhän linja-autoja ei enää kulje monilla syrjäkylillä. Linja-autot olivat usein hyvin katkuisia, täriseviä ja aluksi täynnä ihmisiä.

      Viikonlopuksi otettiin koulukirjat mukaan, mukamas sitä varten, että läksyt tulee tehdyksi siellä maalla. Maalla oli kuitenkin aina niin paljon tekemistä tai muita houkutuksia, esimerkiksi luonnossa liikkumista, niin ettei läksyjä tahtonut ehtiä kunnolla lukemaan. Sunnuntaina taas piti palata kaupunkiin. Usein kassissa oli kirjojen lisäksi paljon evästä kannettavana.

      Talviaikaan linja-automatka oli lyhyempi, koska jään kautta kulkemalla pääsi oikaisemaan lähempänä kaupunkia olevalle linja-autopysäkille. Muistan lukuisat jään yli hiihtämiset, reessä kulut ja heikoilla jäillä kulkemiset. Pahimpina aikoina kuljettiin ritisevällä ja notkolle painuvalla jäällä niin, että puisen isohkon kelkan päällä oli varalta vene. Saattajien kanssa käveltiin veneen molemmilla puolilla työntäen sitä eteen päin. Oltiin varuillaan, että jos jää pettää, niin hypätään veneeseen.

      Poista
  3. Tuuliajolla

    Hän kulki tuttua puistokäytävää pitkin. Sinä iltana hän tunsi itsensä erikoisen irralliseksi. Hän antoi saappaittensa laahustaa hiekkaista tietä. Maahan varisseet lehdet, joita oli paljon, tekivät niille tilaa.

    Hän kääntyi kadulle ja kulki ilman päämäärää huomaamatta mitään. Hän vain kulki. Mutta entisen koulunsa kohdalla hänen oli pakko pysähtyä miettimään. Olihan hän ollut siellä joskus monta vuotta. Hän tunsi ikään kuin jotakin hänestä olisi silloin jäänyt tuohon koulutaloon. Oliko se hyvää vai pahaa, hän ei tiennyt. Hänellä oli ollut jonkinlaista kiintymystä siihen, mutta nyt hän oli kuitenkin erillään. Juuret, missä hänen juurensa olivat?

    Hän mateli edelleen katua pitkin. Hänen silmänsä olivat suuntautuneet kauas eteenpäin, niin kauas, kuin katua riitti. Hän näki pilvisen taivaanrannan ja sen alapuolella pimenevän metsän. Mutta hän ei huomannut ihmisiä, jotka kulkivat samalla kadulla.

    Sitten tuuli tempaisi erään pihan vaahterasta suuren parven lehtiä. Niitä satoi hänen päälleen ja kadulle hänen jalkojensa tallattavaksi. Hän keihästi niistä yhden sateenvarjonsa kärjellä ja pyöritteli sitä siinä. Mutta silloin tuli hänen mieleensä: ”Olen yhtä irtonainen kuin tämä lehti. Tuulet tempovat ja vievät mihin sattuu. Vain puu, jolla on juuret, pysyy.” Lehtiä oli kaikkialla, ja hän huomasi, että niin oli ihmisiäkin. Heitä oli paljon. Nyt vasta hän sen tajusi. Ihmisiä kulki hänen edessään, ja monet ohittivat hänet kiireisesti. Olivatko nuo yhtä irrallisia kuin hän? Nyt hän saattoi katsoa heitä silmiin ja hymyillä. Hän oli oppinut näkemään myös lähelle, jossa oli paljon hänen lähimmäisiään.

    Mutta sitten hän ei enää voinutkaan hymyillä, sillä katua pitkin kulki kaksi surkeannäköistä juopunutta miestä. Hänen selässään kulki kylmä väristys, ja häntä alkoi pelottaa. Nuokin ovat varmaan jonkun isiä. Missä ovat heidän elämänsä juuret? Tuleeko heidän lapsistaan samanlaisia? Tämä painoi hänen päänsä alas. Hän ei enää katsonut kaukaisuuteen eikä myöskään ihmisiin, hän katsoi itseensä.

    Kun hän avasi pihaporttia, hänen mieleensä tuli elämän tärkein asia: ”Rakastakaa lähimmäisiänne!” Voivatko nuo miesraukat tuollaisessa tiedottomassa tilassa rakastaa? Tuskinpa. Kun hän nousi portaita ylös, hän ajatteli: ”Kunpa minäkin oppisin rakastamaan heitä kaikkia.”

    (välläyksen kouluaine)

    VastaaPoista
  4. Entisajan koulusta

    Kun ei ollut koulutaloja, opettaja kiersi eri taloissa pitämässä koulua, kaksi viikkoa kussakin kerrallaan. Tätä kutsuttiin pientenkouluksi, kiertokouluksi tai viikkokouluksi. Minunkin kotitalossani on ennen aikaan pidetty joskus viikkokoulua ja pyhäisin pyhäkoulua. Eräs vanha kyläläinen, joka oli syntynyt 1906, muisti käyneensä siellä ja joissakin naapureissa viikkokoulua.

    Viikkokoulu seurasi kinkereitä, se oli yleensä siinä talossa missä oli ollut kinkeri. Pyhäkoulu kulki myös paikasta toiseen, itse kukin sai pyytää sitä kotiinsa. Sekä lapset että opettaja kulkivat paljon eri paikkoihin, mutta joskus opettaja kutsui lapset kotiinsa.

    Isäni aloitti pientenkoulun 7-vuotiaana v. 1920. Se oli ehkä kuusi viikkoja syksyisin ja keväisin, kaksi viikkoa aina kussakin talossa. Pientenkoulu kesti kaksi vuotta ja hän kävi sitä mummolasta käsin.

    Isäni kotikylällä oli päätetty v. 1890 kansakoulun perustamisesta. Kokouksessa ”päätettiin, jos mahdollista niin jo ensi syksynä ottaa naisopettaja, jolle kulupiirin puolesta suostuttiin antamaan potaattimaata sekä asunnoksi kaksi huonetta ja keittiön ynnä riittävät ulkohuoneet, polttopuut ja öljyvalo, viisi tynnöriä eloja, puoleksi rukiita, puoleksi otria, kaksisataa leiviskää heiniä ja karjanlaidun yhdelle lehmälle. Tilava kouluhuone, johon hankitaan tarvittavat koulukapineet, sekä opettajattaren asunto aluksi hyyrihuoneisiin.”

    Lapset aloittivat varsinaisen kansakoulun 9-vuotiaana. Aluksi kansakoulua pidettiin joissakin taloissa. 1920-luvun lopulla kylällä oli kaksikin eri koulua. Isä kävi kansakoulua osittain kotoaan ja osittain mummolasta käsin.

    Isän kouluaineita, kirjoitettu erittäin kauniilla käsialalla:
    ”Kansakoulussa.
    Kansakoulut ovat rakennetut lapsia varten. Niissä saavat he oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Lasten on käytävä koulua neljä osastoa. Siellä pitää osata hyvästi läksynsä. Lapset eivät mielellään kävisi koulussa, sillä se tuntuu heistä vaikealta. He odottavat vain koulun loppumista. Keväällä lapset ovat iloisia, sillä kun koulun loppu lähenee. Talvella saadaan olla pitkällä lomalla, joululomalla. Kun koulun loppupäivä on, menevät lapset iloisina koululle hakemaan todistusta. Opettaja jakaa todistukset ja lapset lähtevät kotiin.”

    ”Kolmas kouluvuoteni.
    Kolmas kouluvuoteni alkoi. Silloin tuli meidän luvettavaksi paljon enemmän kirjoja kun ennen. Se vuosi oli vaikeampi kuin toinen ja ensimmäinen luokka. Laskuja oli paljon laskettava. Lisäksi tuli meille historia, luonnontiede, maammekirja ja mittausoppi. Maanantaipäivä oli kaikista päivistä vaikein. Mielellämme olisimme olleet lomalla. Kun kevät tuli, tuli mielemme iloiseksi. Koulun loppu läheni vähitellen. Viimein loppui koulu ja me pääsimme kesälomalle.”

    Lumen aikaan isä hiihti koulumatkat. Liikkuminen oli hänellä verissä, hän oli jopa villi. Pojat nousivat katoille suksineen ja laskivat räystäiltä alas hirmu putouksia lumi- tai pehkukasoihin. Suksia katkesi melkein joka päivä. Mutta hänpä veisti yönseutuun metrin halosta uuden suksen katkenneen tilalle. Mummo varoitteli, että älä poika lyö kirveellä peukaloosi. Kotiväki teetti pitkät sukset mutta nekin katkesivat heti. Poika katkaisi myös äitinsä leveät sukset, jotka oli maalattu päältä kullanvärillä. Myöhemmin hän teki jopa muillekin suksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isäni kävi mummolassa usein jo ennen kouluun menoa. Mummosta ja ukista hänellä oli hyviä muistoja. Mummolassa oli myös Pekka-setä, jonka piimänvientimatkoista olen kertonut muualla.

      Mummo oli pienehkö, ja pirteä pitkään ikään saakka. Hänellä oli oma kamari, jonka pienen, pyöreän pöydän ääressä hän söi erikseen. Hänellä oli myös oma kahvipannu, jolla hän keitti kahvinsa uunin hiilloksella. Muiden kahvi ei hänelle kelvannut. Hän antoi pojalle usein pullamössöä. Hän kaatoi kuppiin vähän kahvia ja laittoi siihen paljon maitoa ja pullaa. Isäni ei kuitenkaan oppinut kahvinjuontiin ennen kuin sodassa.

      Mummon kanssa hän kävi usein kylässä, muun muassa lapssaunoissa. Se tarkoittaa sitä, että kun jonnekin oli syntynyt lapsi, niin vietiin jotain tuliaisia. Tytölle oli tapana viedä mekkokangas. Mummolla oli juurikori, jolla hän vei lapssaunatuliaiset. Joku teki kylällä niitä koreja, ne olivat noin 50 cm pitkiä ja 20-30 cm korkeita. Pohja oli tehty pajun tai joskus männyn juurista ja reunaosa pajun varvuista.

      Poika asui mummolassa, koska sieltä oli lyhyempi matka kansakouluun. Myöhään syksyllä 1922 tapahtui ikäviä asioita. Ensin kuoli ukki ja sitten lyhyen ajan päästä isä. Isäni on kertonut muistavansa jotakin ukin kuolemasta. Hän oli istunut ukin vuoteen vierellä.

      Kotona hänen isänsäkin sairasteli, ja vaikka hän oli käynyt kaukanakin parantolassa, se ei auttanut. Hän kutsui joskus poikaa mummolasta käymään luonaan. Sitten isä kuoli, mutta poika pääsi kotiin vasta hautajaisiin.

      Isäni kirjoittama kouluaine hänen ollessaan 16-vuotiaana kansanopistossa:

      ”Hauskin lapsuusmuistoni.
      Oi, muistan vielä, muistan sen, kun olin nuori ja ymmärtämätön, kun isäni polvella istuskella sain. Kun isäni tuli myöhään illalla työmaalta, riensin minä iloiten vastaan ottamaan häntä.
      Jo puolen päivän aikaan olin minä akkunassa niin kuin kissa pankolla katsomassa, milloin isää alkoi näkyä. Ja siinä lomassa, kun ilta alkoi hämärtää ja aurinko veti kimaltelevia kultasäteitään järven toisella puolella vihreän kesäisen metsän taakse, heittäen säteitään pirttiin tullessaan rasvatyynelle järven pinnalle ja sitten vasta akkunasta sisään, katselin kuinka kauniisti äitini osasi laittaa voita palaan. Silmiäni huikaisivat nuo auringon leikittelevät säteet.
      Kaksi pientä veljeäni ryömivät lattialla aivan kuin pienet koiranpennut leikitellen omilla leluillaan. Suuri harmaankirjava kissa tahtoi leikkiä heidän kanssaan tarttuen nuoran pätkään, jolla he vetivät sen aina luoksensa.
      Aurinko oli jo painunut metsän taa, kun menin taas akkunan luo. Isäkin oli jo pellolla tulossa. Suoraa päätä ryntäsin hänen luokseen. Tultuamme pirttiin isä söi, sitten hän katsoi voipaloja, jotka äiti oli tehnyt.
      Makuuhuoneeseen mentyämme rupesi isä maata. Minä kapusin isän selän taakse. Äitini toi myös pikkuveljeni samaan sänkyyn. He olivat niin iloisia etteivät antaneet isänkään nukkua. Painauduin vielä likemmäs isän selkää peitteen alle ja niin nukuimme.
      Vuodet vierivät, ja kasvoimme suuremmiksi. Minä tein isäni rinnalla pieniä käsitöitä. Mutta sitten täytyi mennä kouluun, ja koska koulu oli etäällä, täytyi minun olla mummolassa talvikaudet.
      Vuodet kuluivat ja koulussa edistyin hyvin. Mutta en ollut vielä kuin kahdeksanvuotias, kun Jumala salli niin, että isäni kuoli enkä päässyt kotiini ennen kuin hautajaisiin.
      Oi aikaa, suloista lapsuusaikaa, kuinka iloista oli elää isän rinnalla. Mutta Luojan sallimuksesta kaikki on mennyt. Kun muistelen tätä ihanuutta, on vaikea pidättää kyyneleitäni. Kunpa Luoja vain onnellista eloa antaisi!”

      Muistiin merkinnyt ja jäljentänyt välläys

      Poista
  5. Kerroin isäni käyneen pikkupoikana mummonsa kanssa lapssounoissa. Minäkin kävin joskus äitini ja isäni kanssa kylällä eräässä naapurissa lapssaunoissa. Olin ehkä kahdeksanvuotias. Kun kuulin, että napuriin oli syntynyt poika, mietin, että mitä voisin viedä vauvalle tuliaisiksi. Kun olin oppinut virkkaamaan nukelle vaatteita, niin virkkasin lapselle villalangasta pienet lapaset. Lapaset laitoin pitkällä langalla toisiinsa kiinni. Olin nähnyt, että lapsilla käytetään sellaista narua lapasten välillä, jotta ne eivät putoa pois. Naru menee takin alla hihojen kautta lapasiin. Pelkäsin, että ovatkohan ne sopivan kokoiset. En ollut nähnyt pientä vauvaa, joten ne saattoivat olla liian pienet, ehkä nukelle sopivat.

    Kerroin myös jossakin jutussa kinkereistä. Kun olin jo kaupungissa koulussa, pääsin jollakin lomalla vanhempieni mukana kinkereille.

    Kinkereillä on muinoin ollut tärkeä tehtävä opettaa lapsille lukemista ja kristinoppia ennen rippikoulua. Siellä veisataan virsiä ja luetaan Katekismusta tai Raamattua. Edellisillä kinkereillä pappi tai lukkari antaa läksyksi seuraaville kinkereille jonkin katekismuskohdan tai virren.

    Lapset istuivat etupenkeillä ja vanhemmat taaempana. Minulla ei ollut lainkaan tietoa, mitä olisi pitänyt opetella. Pelkäsin muiden lasten ja nuorten joukossa, että milloin pappi kysyy minulta läksyä. Onneksi hän ei kysynyt minulta.

    Isäni alakoulun kouluaine:

    ” Kinkerissä käyntini.
    Eilen vei opettaja meidät kinkeriin. Lähdettäessä me lauloimme kinkerivirren. Opettaja neuvoi meitä olemaan kinkerissä hiljaa ja siivosti. Sitten hän asetti meidät riviin. Kinkerissä odottivat vanhemmat meitä. Laulettiin aamuvirsi, kunnes pappi tuli puhumaan ja opettamaan ihmisiä. Tunnelma oli kaunis, kun pappi niin hyvästi osasi puhua ja opettaa.
    Lukkari luvetti muita lapsia. Sillä aikaa pappi kyseli testamenttiläksyä. Vanhemmista tuntui papin puhe elähdyttävältä.
    Lopuksi veisattiin kinkerivirsi. Sitten pappi piti rukouksia seurakunnan ja kaikkien ihmisten puolesta. Mielialamme tuli iloiseksi, kun pappi kiitti meitä siitä, että osasimme hyvästi läksymme. Sitten lähdettiin kukin kotiimme. Kotona puhuimme yhdessä kinkerissä käynnistämme.”

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun katselen isäni todistusta kansakoulun ensimmäiseltä luokalta, huomioni kiinnittyy äidinkielen kirjallisten harjoitusten numeroon, joka oli 5. Kolmannen luokan päättyessä numero oli jo 7. Nuorukaisena hän kirjoitteli jo paljon, puheita, runoja ja kaikenlaista. Hän on kirjoittanut koko ikänsä valtavasti. Tästä nähdään, etteivät ensimmäisen luokan numerot merkitse mitään. Nykyäänhän numeroita ei edes anneta alimmilla luokilla. Huonoja numeroita voi koulussa aina korottaa, ja elämänkoulussa kykyjä voi vielä parantaa.

      Palaan vielä isäni perheeseen. Hänen isänsä kuoli keuhkotautiin, ja viidestä lapsesta kuoli kolme nuorena tai nuorena aikuisena. Ehkä isäni lapsuus- ja nuoruusajan kokemukset kasvattivat hänet syvällisesti tuntevaksi ja ajatusmaailmaltaan rikkaaksi henkilöksi: ”Siitä on mielessäni joskus haikeutta vain, kun surua sai kokea niin paljon äitini armain. Silloin sain opetuksen aarteista hyvyyden, ja pienenä kokea jo surunkin syvyyden.”

      Seuaava kronikka on hänen aikuisena kirjoittamansa (huom. olen lyhennellyt sitä)

      Muistoja lapsuudesta

      Liekkien leimutessa,
      hiilloksen hehkuessa
      kotini kamarin uunissa,
      kahvipannu kuparinen,
      suuri, pullukkakupuinen,
      takoma taitavain kupariseppäin,
      kupeeltaan kullalta näyttävä
      – siinä se keinui hiilloksen yllä.
      Punaliekit leikkivät kyljissä kyllä.

      – Äiti oli siinä edessä uunin,
      punertavin kasvoin kuumin,
      ranstakka käsissä tanakasti
      piteli pannua vakaasti,
      ettei se hiilille kaatuisi
      eikä ylikään kuohuisi.
      Siinäpä äiti uuniin tuijotti,
      kiehuntaa kahvin odotti.
      Tähänpä usein heräsin,
      hehkua hiilloksen katselin.
      Ne olivat herttaiset,
      hellätkin hetket.
      Miten onnelliselta,
      Äiti, näytit silloin.

      Mutta nyt äitini kasvoin ilmeet
      ja kirkkaus silmäin on muuttunut.
      Milloin surun varjot ovat kasvoilles ilmaantuneet,
      uunissa kamarin hiilloksen hehkut ne himmentyneet?
      Oi äiti, sinun silmäsi kyynelten kosteat ovat,
      kuparipannunkin alareunat surunko mustaksi nokeamat?

      Äiti oli muuttunut,
      murheelliseksi tullut,
      viisi lasta kun oli isättä nyt,
      elämäntoveri oli äidiltä mennyt.
      Äidin kasvot olivat nyt kalpeammat,
      vaikkakin hetkin hiilloksen hehkun punaamat.
      Suru kuulsi kumminkin
      äidin ilmeistä sittenkin.

      Äiti, hän silloin lauluja lauloi
      meille lapsillekin,
      lohduksi meille
      niin kuin itselleenkin.
      Iloisemmat laulut olivat vain vaihtuneet
      kertoviksi ikävästä,
      kaipauksen osoitukseksi
      luotamme ainiaaksi lähteneestä isästä.
      Me viisi lasta olimme puoliorpoja nyt,
      yksin äiti oli kaitsijaksemme jäänyt.

      Poista
    2. Kiitos Ystäväni!

      Monipuolinen lahjakkuus on isäsi ollut ja kehittynyt valtavasti matkallaan, kypsynyt ajan myötä elämän koulussa kuin luonnostaan.

      Hienon perinnön hän on jättänyt ja kauttasi tänne kaikkien iloksi kirjoittanut. Nyt kun lukee tuon kronikan vaikka useampaankin kertaan, voi tuntea tulen kuumotuksen, kahvin vahvan aromin, kodin tuoksun ja lämmön.

      Myös surun aistii sanoihin annosteltuna mittana, maussa on surumielisyyttä ja elämän antamaa vakautta, jota ei hevin heilutella. Ajatonta olemisen juurevaa viisautta!

      Kiitos tästä arvokkaasta elämyksestä Ystäväni!

      -harzu-

      Poista
  6. Olen viime aikoina järjestellyt isän tuotoksia, lukemattomat päiväkirjat erikseen ja kirjoitelmapaperit ja talletetut lehtileikkeet erikseen. Ensisjaisesti tietokoneelle tallennettavat ovat eri laatikossa. Siinä on mm. opettajista kerrottua. Tuotoksia on hänen elämänsä aikana tullut valtavasti.

    Minun ongelmanani on nyt se, että en tahdo oikein enää nähdä kirjoittamaani tekstiä tietokoneella. Lisäksi virhelyönnit ovat lisääntyneet. Nivelrikot sormissa haittaavat.

    Istuminen on nyt vaikeampaa, koska selkä on alkanut kipuilla ja varpaita pistelee. Istumista pitäisi vähentää. Botoxista en näe olleen oikein mitään vaiukutusta niskaan. En tiedä sitten miten isommat annokset vaikuttaisivat.

    VastaaPoista