perjantai 28. helmikuuta 2014

TUSKANHUUTO

LEMPEÄ MUMMONI ON HELLÄ ESIKUVANI

Minun sisälläni soi huuto. En tiedä mistä se tulee, ehkä se jäi sydämeeni eilisestä blogistani ja metsässä juoksevan naisen hätähuudosta.

Tuskanhuudossa on voimaa, se on selviytymisen huuto. Huudossa on haaste. Haaste elämälle. Vaatimus astua esiin.

Voiko ihminen huutaa tuskansa ulos? Voiko ihminen vaatia esiin luojansa ja kysyä miksi kaikki tämä tuska? En luonnollisesti osaa siihen vastata. Olen yksinkertainen mies ja ajatteluni on suoraviivaista. Olen itsekin siinä huudossa, se soi sisälläni. En ole saanut vastausta.

TÄMÄ HETKI ON MENNYT

Minua pelottavat ihmiset, jotka tietävät vastaukset. Pysähtynyt tila on liikkumaton, vastaus on seinä, josta kysymys kimpoaa. Kyselijät ovat ihmisiä, joiden rinnalle on helpompi asettua etsimään. Asettua huutamaan. Vaikka levoton sydän ei pysty asettumaan.

Nyt hetken hokijat ovat pahinta laatua. Olen lopunperin tympääntynyt nyt-hetken guruihin. Elä nyt-hetkessä on minulle mahdottomuus jossa elän. Miten ihminen voisi elää muussa kuin nyt-hetkessä. En ymmärrä sitä ideaa. Mene virran rantaan ja sano vedelle, että elä nyt-hetkessä ja puhut menneelle hetkelle.

MENNYT HETKI ON NYT

Minä haluan elää menneessä hetkessä. Haluan elää tässä hetkessä kuin se olisi jo mennyt hetki. Katsella sitä ja ymmärtää. Ajatella, että tuollainen minä olin, vähän hassu, mutta en silloin tiennyt sitä, minkä nyt tiedän. Olen armollinen ja hyväksyn hellästi.

Näen elämän isompana asiana kuin nyt-hetkenä. Mielestäni kiire syntyy juuuri tuosta hokemasta. Jos olisin tuollainen nyt-hetken guru, ottaisin fiskarsin lapion ja yön hiljaisuudessa kävisin hautaamassa nyt-hetkeni jonnekkin metsän siimekseen. Sen jälkeen vetäisin keuhkoni täyteen raikasta happea, kuuntelisin yön ääniä ja lähtisin juoksemaan.

MUMMINI OLI LYÖDÄ MINUA

Mummoni oli hiljainen ihminen. Aina hyväntuulinen ja antoisa. Hänen olemuksensa hymyili. Hän palveli aina ja oli aina ystävällinen. Kerran hän oli vähällä lyödä minua. Hänen kätensä oli jo ojentunut kyynärpää vipuna valmiina iskemään, mutta halaamiseksi se meni. Mummin halaus oli lämmin ja ilmava.

Hän oli lyödä minua siksi, että minun oli tullut koti-ikävä mummolasta ja olin soittanut äidilleni. Olin pyytänyt äidiltäni, että minut haettaisiin kotiin. Mummi tuli minua pihalla vastaan. Muistan vieläkin sen kohdan missä hän seisoi. Navetan edessä. Olimme varmaan lähdössä kalaan.

HALASIMME SIINÄ PIHALLA

Muistan vieläkin hiljaisen mummini ilmeen ja kysymyksen miksi haluat lähteä täältä pois. Minä olin pieni poika, mutta näin tuskan, eikö me ole pidetty täällä sinua hyvin?

En usko, että mummi olisi lyönyt minua, mutta häntä loukkasi kun olin takanapäin soittanut kotiini.

Sovimme siinä, halasimme ja puhuimme, että olen vielä muutaman päivän mummolassa. Sitten lähdimme  enoni kanssa kalaan.

Minä jäin miettimään mummini reaktiota. Hän ei oikeastaan koskaan muulloin päästänyt tunteita näkyvästi esille. Tuo oli ainoa kerta.

JÄÄTELÖ VEI TUSKAN

Muuuten hän vain puuhaili. Laittoi ruokaa tai kahvia, myönteli ja myhäili. Paistoi tuoretta,  verestä rieskaa ja oli läsnä. Lähdin sitten muutaman päivän kuluttua vanhempieni mukana kotiin ja perillä minuun iski hirvittävä ikävä mummilaan.

Itkin iltapäivästä iltamyöhään yhtä soittoa ja sain äitini hermostumaan. Hän tokaisi, että meidän varmaan täytyy viedä sinut nyt sitten takaisin sinne mummilaan. Minä ilahduin ja lähdimme autoon. Kävimme kuitenkin vain ostamassa jäätelöt ja vähitellen jäätelöä syödessä itkuni asettuikin.

VIIMEINEN KUVA MUMMOSTANI

Seuraavana kesänä menin taas mummolaan, enkä koskaan enää halunnut sieltä itse pois. Toisinaan pappa tarjoili bussirahojakin, mutta en huolinut niitä. Toisinaan minut vietiin bussipysäkille ja lähdettävä oli, talo oli täynnä ruotsista tulleita sukulaisia. Koskaan en unohda mummilan kesiäni, ne ovat aina sydämessäni.

Mummoni näin viimeisen kerran kun olin jo aikuinen. Olin mennyt naimisiin ja meillä oli pieni tyttö. Olimme mummilan pirtissä. Tuvassa oli myös äitini veli vaimonsa kanssa, hän kuoli muutaman vuoden päästä onnettomuudessa. Hän oli mummoni kaltainen, herkkä ja kiltti mies. Muistan aina hänet lempeänä hahmona ja vesi tulee silmiini kun häntä ajattelen.

MUMMINI PALVELI AINA

Tuona päivänä, muutamaa päivää ennen mummini kuolemaa istuimme kahvia juomassa. Mummini touhusi tapansa mukaan keittiössä. Palveli toisia. Palveli niin kuin aina ennenkin, niin kauan kuin muistan .

Nyt hän tuli suuri kuparipannu kädessään pirttiin ja sanoi, että on niin väsynyt, ettei meinaa jaksaa kahvipannua kantaa.

Ne sanat jäivät viimeiseksi muistokseni lempeästä mummostani. Näen vieläkin hänet kävelemässä siinä. Näen vaimoni, hymytyttöni ja pienen esikoistyttömme.

Näen äitini veljen ja hänen vaimonsa, mutta en näe pappaa, en tiedä missä hän oli. Pappa oli minulle iso hahmo, en ehkä pysty käsittelemään häntä. Ehkä hän oli siinä, mutta ei mahdu sisäiseen kuvaani.

LEMPEÄ MUMMINI

Pappani oli hyvin voimakas hahmo ja mummini jäi hänen varjoonsa, siksi halusin omistaa tämän blogini mummolleni, hän on sen ansainnut. Halusin tuoda hänet esiin pappani takaa.

Halusin tuoda hänet keittiöstä palvelemasta ja kertoa hänen lempeydestään. Hänen hiljaisesta voimastaan.

Minä uskon, että mummoni hiljainen lempeä voima oli se, joka piti pappanikin pystyssä. Samalla tavoin, kuin oman vaimoni lempeä voima pitää minutkin pystyssä.

YKSIN EMME KESTÄ

Toivon, että minussakin olisi sitä samaa lempeää, ymmärtävää voimaa. Voimaa, joka palvelee ja kestää, että minäkin pitäisin rakkaitani pystyssä. Yksin me tavalliset ihmiset emme pystyssä pysy, olen siitä aivan varma. En minä ainakaan.

HELLÄ SELVIYTYJÄ

Äitini, joka sairastaa alzheimerin tautia on usein kanssani muistellut lempeää mummiani. Hän on kertonut, kuinka lujilla tuo nainen oli, kun hän aikoinaan taloon miniäksi tuli.

Hän joutui kestämään sellaista, joka kasvatti tuosta naisesta niin sitkeän. Hän selvisi ja hänestä tuli meille esikuva.

Lempeä, selviytyjän esikuva, hellän mummoni kuva.



2 kommenttia:

  1. Kirjoitat kauniisti mummostasi, joka oli sinulle lempeä ja rakas. Kukkasaavi kuvastaa herkästi ja lämpöisesti ihanaa mummoasi. Lempeitä ja alistuvaisia mummoja on ollut ja on varmasti paljon.

    Mummoasi muistellessasi kirjoitit: "Toivon, että minussakin olisi sitä samaa lempeää, ymmärtävää voimaa. Voimaa, joka palvelee ja kestää, että minäkin pitäisin rakkaitani pystyssä." - Kyllä Sinussa tuntuu todella olevan paljon lempeyttä ja huolehtivaisuutta.

    Sinä muistelet lämmöllä myös äitisi veljeä, joka oli kiltti ja herkkä mies. Teillä oli paljon yhteisiä mukavia hetkiä.

    Minunkin anoppini oli hiljainen hissukka, perheen ukkovallan alla (mies ja kaksi poikaa). Hänellä olivat kädet täynnä työtä, koska Karjalasta kaksi kertaa lähteneellä perheellä ei paljon mitään ollut. Kolmas poika (keskimmäinen) sairastui ja kuoli aivokalvontulehdukseen niillä vaivalloisilla muuttomatkoilla. Kun kävin heillä, mamma liitti usein hiljaa kädet yhteen ja rukoili. Kiitosta hän tuskin sai miesväeltä.

    Esimerkkinä minun tuntemastani mukavasta enosta oli naapurin vanhapoikamies, joka asui vanhan äitinsä kanssa pienessä mökissä. Hänen sisarensa lapset olivat usein siellä mummolassa. Eno leikitteli ja jutteli mukavia sisaren lasten kanssa. Minulla on hyvin muistissa hänen hauska naurunkiherryksensä.

    Minullekin, naapurin tytölle tuo pienikokoinen mies oli oikein mukava, samoin kuin hänen äitinsä. Pidin hänen äitiään ikään kuin omana mummonani, koska molemmat mummoni olivat kuolleet. Hain usein meidän postia heiltä, ja olisin halunnut viipyä siellä kauan. Äiti tähdensi sitten, että en saa olla kuin puoli tuntia siellä. Aika oli minulle vielä melko outo käsite, minun piti oikein hokea koko menomatka: "Puoli tuntia, puoli tuntia..." Mökissä oli kaapin päällä kello, josta seurattiin ajan kulumista.

    Ollaan kiitollisia noista kohtaamistamme hyvistä ihmisistä.



    VastaaPoista
  2. Välläys kirjoitti edellä olevan.

    VastaaPoista