perjantai 14. helmikuuta 2014

SYRJÄYTYMINEN

ON PAREMPI ETTEI SYRJÄYTYNYT OLE OLEMASSA

Entinen työkaveri on tulossa vastaan. Kauempana kuuluu naurahtelua. Tulevat kohdalle. Vilkaisen häntä, emme niin kovin hyvin tunteneet töissäkään, joku sana silloin tällöin.

Hän kävelee ryhdikkäänä, selkä suorassa, pää komeasti pystyssä ohitseni vilkaisemattakaan. En ole enää olemassa. Olen lomautettu ja sairas.

On nollakeli ja mukava ilma kävelen koirani kanssa pyörätien reunaa. Ajattelen tätä elämää. On varmaan parempi näin. On parempi unohtua ja syrjäytyä. Vanha suomalainen kylälaki toimii tänäänkin. Unohdetaan ne joilla menee huonosti, puhutaan heistä, mutta vaietaan hengiltä. He ovat tämän päivän spitaalisia.

PAREMPI OHITTAA NÄKEMÄTTÄ

Lomautetut ja työttömäksi joutuneet ovat toisille kuin kuolleita, heitä ei enää ole olemassa. On helpompi elää omaa elämää niin. Elämän laki sanalee. Jatkumisen laki.

Parempi unohtaa epämiellyttävät asiat. Tärkeintä,että itsellä menee hyvin, että itse selvisi taas yt-neuvotteluista.

Pekka Saurin teksti viime viikolla sattui silmiini ja puhutteli voimakkaasti. Pekka kirjoitti syrjäytymisestä tavalla, joka asetti jokaisen vastuuseen omasta asenteestaan.



PEKKA SAURI - SYRJÄYTYMINEN

Viime yönä klo 2.25 - 3.10 seuraavaa. Saa jakaa.
Viime katsannossa ihmisten pysyminen yhteisyyden piirissä tai joutuminen yhteisyyden ulkopuolelle - mitä myös syrjäytymiseksi kutsutaan - ratkaistaan aivan tavallisessa arkisessa kanssakäymisessä: puhummeko muille ihmisille mitään ja mitä puhumme jos puhumme, kysymmekö mitä kuuluu, tervehdimmekö, hymyilemmekö vai välttelemmekö. Meistä jokainen tekee näitä kanssakäymisen valintoja kaiken aikaa. Syrjäytyneitä ihmisiä ei enää tervehditä eikä katsota silmiin. Jos katsoisin silmiin tai tervehtisin, oma päiväjärjestykseni saattaisi häiriytyä ja matkani A:sta B:hen hidastua. Jokainen tervehtimättä jättäminen ja sivuun katsominen vahvistaa syrjäytymistä, jokainen tervehtiminen ja silmiin katsominen vahvistaa yhteisyyttä.
Totta kai yhteisyyttä tehdään tai puretaan poliittisilla päätöksillä, määrärahoilla ja lainsäädännöllä. Mutta kanssakäymisen valinnat tekee jokainen lopulta itse toisia ihmisiä kohdatessaan. Ei nyt tässä oikeastaan muuta.



MOLEMMAT REUNAT TÄYNNÄ

Pohdin näitä Pekan ajatuksia ja syrjäytymistä. Tiedän kuinka helppo on ohittaa se, joka putosi kyydistä ja katosi kuvioista. Elämä menee vain sujuvammin niin.

Kävellessäni suuntaan katseeni eteenpäin.

Näen kaksi ihmistä edempänä. Tutun näköisiä. Tunnen heidät tavasta kävellä rinnakkain. Heillä on molemmilla koira ja pyörätien molemmat reunat ovat käytössä.

IHANA PÖRRYKKÄ

Heistä on vaikea mennä ohi koiran kanssa. On mentävä keskeltä tietä ja koira haluaisi aina mennä tien sivua. Nuuskia joka lumipaakun. Tutkia tuoksut. Tiedän, että tämä kaksikko ei kävele ohi pää pystyssä vilkaisemattakaan.

He ovat kaksi naista, toinen vanhus rollaattorilla, toinen nuorempi. Hiljakseen he kävelevät kohti hoitokotia, joka on sillä kadulla. Kaukaa jo kuuluu vanhuksen iloinen puhe. “Kukas sieltä tulee”. Pieni koirani juoksee tutkimaan hänen mäyräkoiraansa. “Ihana pörrykkä”, sanoo toinen.

YSTÄVÄLLISET NAISET

Tapaamme aina silloin tällöin tässä samoilla paikoin kohdata. Aina he kävelevät kiireettä. Aina he ovat ystävällisiä ja juttelevat kanssani. Vanhus istahtaa rollaattorinsa penkille ja puhelemme koirista.

Kerron, että koirallani on tapana luikahtaa aamulla sängyssä minun paikalleni heti kun nousen ylös. Usein hauva makoilee paikallani jo ennen kuin ehdin vuoteesta pois. Vilkaisen sängyn reunalla taakseni ja hauva makaa samassa asennossa kuin itse makasin. Pääkin on tyynyllä samalla tavoin kippurassa.




HEILLÄ EI OLE KIIRE

Toinen naisista kertoo, että hänen hauvansa on samanlainen. Vanhus rollaattoristaan säestää ihastuneilla huokauksilla, heillä ei ole kiire. Juttelemme vielä tovin ja sitten matka jatkuu. Molemmat naiset toivottavat meille vielä hyvää jatkoa.

Sydämeni sulaa, kun ajattelen heitä. Sama sydän, joka jäätyy kylmistä ohikävelyistä. Tylyistä ohituksista, syrjäytymisen leimaamisesta. Ihmisen mitätöimisestä käytöksellä. Nämä olivat selvästi Pekka Saurin naisia. Heidän seurassaan ei helposti syrjäydy. On osa ihmisiä. Ihminen.

TAPAAN HAUKUTTAJAN

Jatkamme matkaa ja kohtaan haukuttajan. Hänellä on sekarotuinen koira. Osa luultavasti saksanpaimenkoiraa, koska koira näyttää siltä, mutta on pienikokoisempi.

Koira on julmettu haukkuja. Haukkuminen on kuitenkin mielestäni ystävällistä. Lempeää louskutusta.

Aina kun tapaamme pyörätiellä hän pysähtyy ja antaa koiransa haukkua. Minunkin koirani haukkuu. Nainen naurahtaa, että aina samat asiat niillä. Minä totean, että mistäpä me sen tiedämme. Saattaa olla uutta juttua joka kerta. Naurahdamme ja matka jatkuu.

OUTO MIES TERVEHTII

Tulemme pyörätieltä kadulle ja tien reunassa mies kävelyttää pientä koiraa. En tunne häntä, mutta mies tervehtii ja pysähtyy. Hän vaikuttaa kiireettömältä.

Mies sanoo käyvänsä harvemmin koiransa kanssa tästä kävelyllä. En ole häntä reitillä ennen nähnytkään. Hetken koirat nuuskivat toisiaan. Matka jatkuu. Matka kotiin.

LAMA TOI MENESTYJÄT VUOKRALLE

Muistan kun heitä alkoi tulla. Asuimme silloin kerrostalossa ja elettiin 90-luvun lamaa. Taloja meni pakkohuutokauppoihin ja monet joutuivat muuttamaan kerrostaloihin.

Vuokrakerrostaloihin. Toisille se oli sietämätön tasonlasku. Niin sietämätön, etteivät he olleet näkevinään meitä perusasukkaita.



ERON JÄLKEEN HÄNKIN JOUTUISI VUOKRALLE

Kävelin kerran alas kerrostalon portaikkoa ja satuin kuulemaan keskustelun erään johtavan virkamiehen vaimon ja talon asukkaan välillä.

Nainen sanoi, että eroaisi varmasti miehestään, ellei tietäisi, että hänkin joutuu siinä tapauksessa muttamaan tänne. Vuokralle kerrostaloon.

OLIN VUOKRALAINEN

Minun mielestäni siihen aikaan vuokralla kerrostalossa asuminen oli paras vaihtoehto. Ainoa tosin myös.

Olin aina ajatellut, etten haluakaan omistaa mitään. Elin kuin Samuli Putron laulussa “Vuokralainen”. Nautin omistamattomuuden vapaudesta.

HERRASAINEKSET VUOKRASLUMMISSA

Muistan hyvin erään perheen, joka joutui muuttamaan laman vuoksi vuokralle kerrostaloomme. Toinen koulutushommissa, toinen hoitoalalla.

Aivan selvästi menestyjäainesta. Lama heitti herrojakin silloin vuokraslummiin.

Alusta lähtien he osoittivat olevansa eri ainesta. Tervehtiminen ei kuulunut kuvioihin. Näkeminenkin jäi. Emme olleet olemassa heille.

KOOMINEN TILANNE

Perusasukkaiden tervehtiminen tai näkeminen olisi varmaankin laskenut heidät meidän tasollemme. Ymmärrän idean.

On joskus helpompi elää, kun ei ole olemassa tai toinen ei ole olemassa. Toisinaan sellaisesta syntyy koomisiakin tilanteita.

EN OLLUT HEILLE OLEMASSA

Kerran lähdin kotoani lenkille ja näin tuon “paremman” perheen, joka oli joutunut muuttamaan laman takia vuokralle. Perhe seisoi ulko-ovensa edessä.

Tulin portaita ja katsoin heitä. Sanoin reippaasti moit ja kävelin kohdalle.

Nainen vilkaisi minua, mutta käänsi nopeasti katseensa oveen. Toiset eivät vaivautuneet liikahtamaankaan. Kävelin ohi. Peruutan takaisin. Leijailin ohi.

PALAAMME PIAN TASOLLEMME

Olin kummitus heille. Minua ei ollut olenassa heille. Tajusin paikkani. Tajusin, että minun tuntemiseni olisi laskenut perheen sosiaalisen statuksen vuokralaiseksi. Slummin asukkaaksi.

Oli parempi, että en ollut olemassa. Olematon. Syrjäytynyt vuokraslummin asukas.

Hehän olivat täällä vain pakon edessä ja palaisivat pian omalle tasolle.

MURHAAJIA VAPAALLA JALALLA

Muistan ikuisesti sen hetken, kun kävelin tuon tylyn perheen ohi. Perheen, joka vaikeni minut kuoliaaksi. Perheen, joka halusi, että minua ei ole heille olemassa.

Ymmärsin siinä hetkessä mikä ajaa ihmisiä itsemurhiin. Miksi monet haluavat pois. Heidät ajetaan. Murhaajia, tylyjä tappajia on paljon liikkeellä vapaalla jalalla.

TERVEHTIMISTÄ VAALIEN ALLA

Myöhemmin tämä perhe pääsi omalle tasolleen taas ja muutti kauniiseen omakotitaloon.

Toinen perheestä tuli sitten yllättäen kerran juttelemaan. Nyt hän oli omalla tasollaan. Nyt hän voi tuntea.

Pian huomasimme todellisen syyn. Hän oli kunnallisvaaleissa ehdokkaana. Nousu jatkui. Peli jatkuu.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti