sunnuntai 16. helmikuuta 2014

MAALAISELÄMÄÄ

KANALAN KUKKO OLI PIPPO

Joskus kanatarhan yllä liiteli kanahaukka. Kanat yleensä huomaisivat ajoissa sen ja menivät sisälle kanalaan. Joskus kuului kauhea kaakatus, kun kanat ryntäsivät viime tipassa sisälle.

Jossakin vaiheessa minun lemmikkini Pipetti oli hävinnyt. Sen jäänteet löytyivät sitten naapurin suolta, kertoo Välläys kanalanhoidostaan.

Naapuri lupasi minulle oman kukon. Maksuna oli yksi heinätyöpäivä. Niin Pippo tuli meille. Mutta hävettää, että se heinäpäivä on vieläkin tekemättä. Talon ohi kulki laivareitti ja laivalaituri oli naapurissa. Kesäaikaan munat vietiin tai lähetettiin laivassa.

VÄLLÄYKSEN MUISTOJA MAALAISELÄMÄSTÄ


LEIKKIMÖKKINÄ KANALA

Meillä oli jossakin vaiheessa paljon kanoja. Kun untuvikot kasvoivat rimppakinttuisiksi nuorikoiksi, niille rakennettiin pihalle pikku mökki yöpymistä varten. Se oli pienen leikkimökin kokoinen, ja siinä oli vaakasuorassa kolmiruutuinen ikkuna. Sisällä oli orret nukkumista varten.

Kun kanoja ei enää siellä pidetty, sain sen mökin omaksi leikkimökikseni. Sen seinät maalattiin punamultamaalilla ja orret poistettiin. Lattiaa siinä ei kanojen aikana ollut, mutta nyt siihen laitettiin lattia. Uusi mökkini oli valmis ja voin käydä taloksi. Ai että olin ylpeä talonomistaja.

Siinä oli mielestäni kuitenkin jotakin laittamista. Meillä oli vintillä vanhoja tapettirullien jämiä. Halusin mökkiini tapettiseinät. Ei muuta kuin liisteröimään. Sain sinne verhot ja jonkin pienen räsymaton. En ollut ehkä vielä ehtinyt kutomaan itse tekemilläni kangaspuilla mattoja. Joku pöytä ja tuoli siellä oli ja nukensänky. Kukkakimppu oli aina pöydällä maljakossa.




SATEET PILASIVAT SEINÄT

Naapurin poika soitti jossakin yhtyeessä. Häneltä sain joittenkin sen aikaisten muusikoiden kuvia. Ne olivat oikein paksupahvisia hienoja kuvia ripustimineen. Niinpä minulla oli ajanmukaiset taulut seinillä.

Kun ensimmäiset sateet tulivat, niin ne pilasivat hienot seinäni. Vesi pääsi seinälautojen välisistä raoista tapetteihin.

Kun tapetit kastuivat ja kuivuivat vuorotellen säiden mukaan, ne ruskettuivat kastuneista kohdista rumiksi ja lähtivät osittain repsottamaan irti. Tämä oli minulle pettymys. Sen jälkeen en oikein hyvin viihtynyt mökissäni.

KASVOIN ULOS LEIKKIMÖKISTÄNI

Jonakin vuonna nokkosperhoset olivat keksineet ikkunaverhot hyviksi koteloitumispaikoiksi. Ihmettelin ensin niitä, että mitä ne olivat. Ne olivat kuitenkin asettuneet aika siististi verhoihin ilman pahempaa pilaamista.

Kasvoin ulos mökistäni, ja sitten sitä käyttivät vanhimman veljeni lapset. Repsottavat tapetit ehkä revittiin pois.

MOOTORISAHA SOI

Kun pitkään palvellut mökki oli tullut raihnaiseksi, se päätettiin hajottaa. Kerran, kun keskimmäisen veljeni tuttava oli meillä kylässä, pidettiin mökin purkajaiset.

Katselin aika hurjan näköistä touhua, kun toinen piti mökkiä paikallaan alaspäin ja toinen sahasi moottorisahalla punaista seinää polttopuiksi.

Kuvasin tapahtumaa vähän haikein mielin. Kuvat ovat minulla tallessa ja kertovat, että sen pituinen sen mökin tarina oli.

KAKSISATAA KANAA

Meillä oli jossakin vaiheessa kaksisataa kanaa. Untuvikkoja oli ostettu jostakin. Untuvikoille oli järjestetty vinttikamariin lastentarha. Lattiat ja seinät oli suojattu pahvilla.

Oven kohdalla oli kovalevyllä erotettu rehuvarasto. Keskimmäinen siskoni oli sen kesän ”kanapiikana”.

Untuvikot tarvitsivat lämpöä. Niillä oli pari lämpölamppua, joiden alle ne mielellään menivät vieriviereen lepäilemään. Kun ne kasvoivat kananuorikoiksi, ne pääsivät ulos pieneen tarhaan. Yötä varten niillä oli joku suoja.

PELKÄSIN KUKKOA

Kanala oli tehty erottamalla seinällä osa navetan päädystä, koska lehmiä meillä ei ollut kuin 2-4. Kukkokin kanaparvessa oli.

Mutta se oli vihainen. Kun talon ja navetan väli oli aidattu kokonaan kanatarhaksi, navettarakennuksessa olevaan ulkohuoneeseen pääsi vain kanatarhan läpi.

Minä pelkäsin sitä kukkoa, niin että tarvitsin jonkun kanssani turvaksi huussiin mennessäni. Kukko pantiin sitten joskus pois päiviltä.




KIRJAVAT KANAT

Meidän kanat olivat valkoisia. Olin kuullut että muutaman kilometrin päässä olevassa naapurissa oli kirjavia kanoja. Ne kiinnostivat minua kovasti.

Kun munista tulee hautomalla sekä kana- että kukkopoikia, kukkoja on liikaa. Liiat pitää hävittää tai panna lihoiksi.

Kukkopoika voitiin todeta tietyssä iässä peräpäässä olevien luiden välin leveydestä.

HEINÄPÄIVÄLLÄ OMA KUKKO

Naapuri lupasi minulle oman kukon. Maksuna oli yksi heinätyöpäivä. Niin Pippo tuli meille. Mutta hävettää, että se heinäpäivä on vieläkin tekemättä.

Kanoilla ilmenee joskus sellaista tautia, että jalka vääntyy sivulle päin. Yksi kana oli semmoinen jalkavaivainen reppana. Minua säälitti se Pipetiksi nimitetty kana.

PIPETTI KATOSI

Yritin antaa sille omat jyvät ja muutenkin suosia sitä. Kanoillahan on nokkimisjärjestys. Se rassu olisi jäänyt aina alakynteen.

Joskus kanatarhan yllä liiteli kanahaukka. Kanat yleensä huomaisivat ajoissa sen ja menivät sisälle kanalaan.

Joskus kuului kauhea kaakatus, kun kanat ryntäsivät viime tipassa sisälle.

Jossakin vaiheessa minun lemmikkini Pipetti oli hävinnyt. Sen jäänteet löytyivät sitten naapurin suolta.

MUNAT PUTSATTIIN

Kun kanoja oli paljon, niin munia tuli myös. Kananpesät olivat kolmilokeroisia pesälaatikoita, joita voi laittaa päällekkäin. Pesiin laitettiin vähän heiniä pehmikkeeksi. Pesämunia ei meillä käytetty. Minäkin keräsin joskus niitä munia.

Meillä oli usein munanpuhdistustalkoita. Me lapset olimme siinä mukana. Munat tarkastettiin, rikkinäiset poistettiin ja jos munankuoressa oli tahra, se putsattiin. Nihkeäksi väännetyllä rievulla pyyhittiin tahra pois.

AALTOPAHVISTA PEHMUSTE

Munat pakattiin kuljetuslaatikkoon, jonka isä oli tehnyt vanerista. Se oli muistini mukaan noin 45x60 cm, korkeutta ehkä 35 cm. Päissä olivat kantokahvat.

Aaltopahvia käytettiin pehmusteena pohjalla ja kerrosten välipohjina. Kerroksiin oli tehty ristikot aaltopahvista, niin että jokaisella munalla oli oma lokeronsa. Silloinhan ei ollut prässättyjä munakennoja.

MUNAT LÄHETETTIIN LAIVASSA

Isä vei kaupungissa käydessään munalaatikon ja kalastamiamme kaloja. Munat ainakin menivät Osulaan”.

Talvella munalaatikko varmaan meni reessä järven yli ja sieltä linja-auton kulkureitille. Matkaa kertyi linja-autopysäkille muutamia kilometrejä. Jonkun täytyi olla hevoskuskina.

En tiedä, miten isä kuljetti kaupungissa laatikon kauppaan. Meidän ohi kulki laivareitti, laivalaituri oli naapurissa. Mahdollisesti kesäaikaan munat vietiin tai lähetettiin laivassa.




MUNIMATON KANA KAUNIIMPI

Jos kana lakkasi munimasta, se merkitsi usein tappotuomiota. Munimattomat kanat olivat yleensä komeamman näköisiä kuin munivat, ellei munimaton ollut jo sairaalloisen huonokuntoinen.

Munivan kanan harja ja heltat olivat pienemmät ja höyhenpukukin vähän resuisempi. Munimaton satsasi enemmän ulkokuoreensa.

PÄÄTÖN KANA

Meillä laitettiin usein kanapaistia. Jonkun piti tappaa paistiksi ajateltu kana. Isä sen nitistyksen yleensä teki, tai joskus vanhin veljeni.

Kerran kuulemma äiti huusi ovesta pihalle, että kuka tappaisi kanan, tehdään paistia. Isommat sisarukseni häipyivät piiloon. Minä olin sanonut: ”Minä!”

Eihän minun, kahdeksanvuotiaan annettu tehdä sitä. Olin kuitenkin seurannut, kuinka isä tappaa kanan: kirveellä pölkyn päällä nopeasti kaula poikki.

Se ei ole mitään heikkohermoisen katseltavaa, vaan veristä touhua. Päätön kana lentää vielä jonkin aikaa.

SUURI SONNI JA TEURASTUS

Minä halusin usein perata kanan. Halusin tutkia sen sisälmykset. Olin tottunut kaikkeen maalla tehtävään, esimerkiksi lehmän julmetun suurella sonnilla käyttöön naapurissa monen kilometrin päässä, vasikan teurastukseen ynnä muuhun.

Manguin pääsyä vasikan teurastukseen, kun olin pienessä kuumeessa. Teurastamaan oli tullut naapurin mukava vanhapoikamies, joka oli meillä usein savotoissa.

Lopulta äiti kyllästyi mankumiseeni ja sanoi, että laita päällesi ja mene. En ollut sen koommin kipeä.

SORSAN PESÄÄN HAUDOTTAVAKSI

Minulle on kerrottu, että kananmunia oli joskus viety lammen rannalla olevaan sorsan pesään haudottavaksi.

Mahdollisesti sieltä saatiin poikaset. Tämä oli vielä siihen aikaan, kun meillä oli kukko. Munienhan täytyy olla siitettyjä

KAIVOIN KANOILLE MATOJA

Kun kananpito suuremmassa määrin lopetettiin, meille jätettiin vain joitakin kotitarvekanoja. Ne olivat minun ystäviäni. Ne kuljeskelivat vapaana pihallamme tehden joskus tihutöitä kukkapenkeissämme.

Navetan seinustalla oli hyvää multamaata. Kanat ruopivat sieltä matoja. Usein menin sinne avuksi ja kaivoin matoja esille. Voi, kun ne tykkäsivät, että kaivoin niitä esille.

POSLIINIASTIOISTA JAUHINKIVIÄ

Kanoille keitettiin joskus pikkukaloja kalkin lähteeksi. Munankuoretkin pilkottiin syötäväksi, ja joskus oli kaupallista ”näkinkuorirouhetta”.

Kanat tarvitsevat myös kivipiiraansa jauhinkiviä, hiekanjyväsiä. Kummallista, että jopa särkyneistä posliiniastioista tehtiin jauhinkiviä.

Minä hakkasin kiven päällä esimerkiksi kahvikupin palasia toisella kivellä ihan pieniksi muruiksi. Kanat nokkivat niitä mielellään. Jäljestä päin olen ihmetellyt, että eivätkö ne olleet liian teräviä.

HYPNOTISOIN KANAN

Kanat olivat kovin kesyjä. Kanan sai helposti kiinni jahtaamalla hitaasti takaa päin. Kana silloin ns. ”antautui”, eli kyykistyi maahan.

Tämä juontaa kai juurensa kukolle antautumisesta. Olin kuullut kanan hypnotisoimisesta. Kokeilin sitä itsekin. Kana otetaan syliin selälleen ja pannaan olki poikittain sen pään yläpuolelle.

LANTA PALOI LATTIASSA

Vähäiset kanamme asuivat lopulta pienessä navettatilassa, jossa asui myös vanha työhevosemme Leiju. Talvella siellä ei ollut mitään lämmityslaitetta.

Kuura tuli nurkkiin. Hevosenlantaa ei luotu pois, vaan sen päälle pantiin uutta pehkua. Lanta paloi lattiassa ja antoi sen verran lämpöä, että kanatkin siellä tarkenivat.



VIIMEINEN KUVA KANOISTAMME

Kesällä kanat lekottelivat mielellään navetan kujassa, jossa oli heiniä. Auringonvalo lankesi siihen ovesta ja lämmitti niitä mukavasti. Kyllä kelpasi olla.

Otin kuvan raukeina auringosta nautiskelevista kanoista. Lieneekö se viimeinen kuva meidän kanoista.

Olen myöhemmin maalannut vesiväriteoksen tuon kuvan perustella: onnelliset kanat auringon valokeilassa. Tämä taulu on pääsyt makuuhuoneemme seinälle.

RAIKASTA MAALAISELÄMÄÄ

Kiitos Ystäväni Välläys. Kerroit taas valloittavia muistoja ajasta, jonka maalaat sanoin eteemme. Lukiessani niitä elin hetken huoletonta, rentoa, mutta puuhakasta maalaiselämää. Raikasta ja luonnollista.

Tuli lukiessani mieleeni, että minäkin olisin halunnut aina oman kanalan. Tietysti vain haaveissa, mutta lukiessani kertomustasi tuo tiedostamaton haave nousi mieleeni.

VERKKAISEMPAA ELÄMÄÄ

Varmaankin se on kaipuuta yksinkertaisempaan elämään, aikaan jossa kaikille oli puuhaa. Elämä oli verkkaisempaa, mutta siitä sai irti enemmän.

Kiitos Ystäväni Välläys, että annoit tarinassasi meidän lukijoiden elää hetken kanssasi maalla ja hoitaa omaa kanalaa kanssasi.





13 kommenttia:

  1. Tuli ihan nostalginen tunne, olen aina halunnut asua maalla ja jakaa tilani muutaman kanan ja lampaan kanssa, että saisin kanamunia ja villaa langan kehruuseen. Ehkä vielä joskus. Kiitos Välläys ja Harzu että sain viettää hetken maalla :) Lena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lena!

      Samanlaisia tunteita Välläyksen maalaismuistot herättivät minussakin. Hetken aikaa kävin kanalassa, näin sen kaiken värikylläisen, täyteläisen, kadonneen maalaiselämän.

      Toivon Välläykselle voimia ja innoituksen hetkiä kirjoitusten parissa. Hänen kertomuksillaan on paljon lukijoita.

      Ihmisiä, jotka samaistuvat sanoihin normaalin rytmin ajasta. Ajasta ennen kuin asiat käännettiin väärin päin ja ihmisestä tuli tuote.

      Tuote, joka otetaan tai hylätään. Iän ja laadun mukaan punnitaan arvottomaksi tai hyödynnettäväksi. Hylätyt poistetaan ja ohjataan takaovelle.

      Annetaan ymmärtää mistä on kysymys. Ymmäräthän sinä hyvä ihminen itsekin...

      Maalaiselämästä nautti harzukin

      Poista
  2. Jokaisen, joka on kulkenut elämää jo pitemmän matkaa, on joskus hyvä miettiä millaisia ihmisiä on matkansa varrella kohdannut. Voi muistella niitä henkilöitä, joilla on ollut suuri merkitys onnellisuuden tavoittamisessa. On onni omistaa esimerkiksi hyvä mummo.

    Lapsuusaikanani oli naapurissa mukavia ihmisiä, eritoten Lyyti-mummo. Mummo asui vanhan poikansa kanssa pienessä mökissä. Kohtalo oli kourinut hänen perhettään useita kertoja. Läheisiä oli kuollut ja asuntoa oli jouduttu vaihtamaan monta kertaa.

    Ehkä parasta aikaa mummo eli pienessä mökissänsä, useat vuosikymmenet. Kun mökki oli lähellä meitä, Lyyti-mummo kävi usein auttamassa meitä, esimerkiksi kaitsemassa meitä lapsia, jos äiti ja isä olivat käymässä kaupungissa tai muualla.

    Kävin heidän mökissään mielelläni postiamme hakemassa tai muuta asiaa toimittamassa. Oli mukavaa, kun mummo ja hänen lapsiystävällinen poikansa jututtivat minua. Joskus sain syödä isoja vadelmia heidän pihallaan. Siellä oli muutama omenapuu ja marjapensas ja kumpu, jossa kasvoi suuria kurpitsoita. Joskus tulin kotiin kurpitsa kainalossa. Kasvimaalla olivat porkkanoiden varret siisteissä riveissä. Myöhemmin siellä oli myös mansikkamaa. Panin merkille, että poika oli pinonnut koivuklapit aitan viereen harvinaisen säntillisiin pinoihin.

    Heillä oli pieni pelto ja pikku navetassa kaksi lehmää. Pihalla kiehnäsi joskus valkea mustatäplikäs tai punertava kissa. Pojalla oli hauskannäköinen pystykorva koira, jolla oli ikään kuin pussihousut takajaloissa. Mökki, jossa oli tupa ja kamari, ja eteisessä ruokahuone, antoi kodin myös muutamalle lapsenlapselle, ainakin kesäaikaan aitassa. Istuin joskus portailla juttelemassa näiden kesälasten ja heidän enonsa kanssa.

    Rannassa oli sauna. Sinne johti suora, kanervien ja mustikkain reunustama polku. Mummo nautti luonnosta. Kesäisin hän vaali kukkiansa. Yhdessä penkissä oli valtavan komeita joriineja (dahlioita). Ne Lyyti-mummon joriinit olivat ihmetyksen ja keskustelun aihe koko kylällä. Kun joku meni vieraisille, mummon tapasi usein kukkiensa keskeltä touhuamasta tai rantapolkua ylös astelemasta. Talvisena ilona olivat ikkunan takana jyviä syövät lintuystävät. Oravakin hyppeli pihakoivuissa.

    Järven vesi antoi monenlaista nähävää, välillä oli peilityyntä pintaa, tai rauhallisesti kallion kylkeen loiskivia laineita tai jopa raivoisasti kuohuavaa myrskyä. Alkuaikoina laivat lipuivat selällä ohi aamuin ja illoin. Poika hankki järvestä kalaa veneestä verkkoja kokien. Hän osti sitten pienen moottoriveneenkin järvellä kulkemiseen.

    Mummo oli talousihminen ja hyvin siisti, tuvan lattian hän pesi joka päivä tärpättivedellä. Sain usein maistaa hänen leipomiaan pikkuleipiä. Hanna-tädin kakut hän halusi nimenomaan itse leipoa 90-vuotispäivilleen. Tytär, joka oli pitojen laittaja, ei saanut niitä leipoa. Kun isäni meni käymään mökissä joskus ennen juhlia, mummo oli kateissa jonkin aikaa. Kun he pojan kanssa menivät pihalle katsomaan, niin mummo tuli pesuvati kädessään pihan perältä. Vadissa oli harjoja, rättejä ja pesuainetta. Hän oli pessyt puuseen juhlakuntoon.

    Niin aika kulki. Kohtalo taas puuttui heidän onneensa. Poika kyseli: ”Mitä varten te istutte yöllä sängyn laidalla?” Siellä oli siihen aikaan tapana teititellä vanhaa äitiä. Mummon jalka oli tulehtunut. Hänet jouduttiin viemään terveyskeskukseen ja jalka oli pakko amputoida. Hän jäi sille tielleen keskustaan eikä päässyt enää kotiinsa. Siellä hän eli vielä muutaman vuoden, yli 90-vuotiaaksi, henkisesti yllättävän virkeänä.

    Koko perheeni nimitti naapurin lempeää Lyydia-äitiä Lyyti-mummoksi. Hän hyväksyi tämän nimityksen ilomielin. Erityisesti hän tiesi mummo-sanan merkityksen, kun minä olin äitini kertoman mukaan lapsena itkenyt katkerasti, kun minulle oli selvitetty, ettei Lyyti-mummo ole minun oikea mummoni ja että minun molemmat mummoni olivat kuolleet. On aivan ihana asia, että olen saanut pitää häntä mummonani. Hän oli rakastettava, hyvä ihminen. Mökissä oli aina lämpöinen tunnelma.

    VastaaPoista
  3. Lehmänlypsy ja separaattori

    Kun isäni osti kotitalomme v. 1939, kaupassa tuli jonkin verran irtaimistoa ja muutama lehmä. Kun talossa oli lehmiä, siellä oli myös separaattori, ”separaatti” niin kuin meillä sanottiin. Sitä käytettiin kerman erotukseen maidosta.

    Minä en ennen joutunut lypsämään kuin vasta 1960-luvulla keskikouluikäisenä eräänä kesänä. Vanhempani olivat lopettaneet karjatalouden, mutta meille otettiin kesälehmä. Maitoa tarvittiin taas enemmän, koska sisarusteni lapsia vietti meillä kesää.

    Muistan, kuinka eräästä naapurista haettiin hevoskärryillä vanha, Lahja-niminen lehmä, joka vielä jonkin verran antoi maitoa ennen kuin se pantaisiin syksyllä” pitkään autoon” eli teurastamolle. Lehmän omistajamies oli erikoinen. Hän kulki usein pyörällä pieni koira povellaan. Minusta se oli hassu näky, kun hänen ajaessaan nahkapusakan kaula-aukosta pilkisti koiran pää.

    Minä opettelin lypsämään ja hoidin lehmän sen kesän ajan. Sain viisi penniä aamulypsystä ja toiset viisi iltalypsystä. Lehmä oli lieassa pellolla, se piti muistaa myös juottaa ja vaihtaa uuteen paikkaan. Palkka oli siis aika matala, kuten oli kasvimaan porkkanarivin harvennus viisi penniä metri.

    Nousin aamuisin aikaisin ja menin lehmän luokse aamulypsylle mukanani maitoämpäri ja pieni rätti ja vesitilkka. Vetimet piti tietenkin ensin puhdistaa vedellä. Lypsyjakkara oli kai pellolla jo.

    Lypsyn jälkeen maito laskettiin siivilässä olevan vanun läpi mahdollisten roskien tai karvojen poistamiseksi. Niinpä oli ihana lämmin maito valmis. Muistan lapsuudessani tykänneeni nimenomaan vastalypsetystä lämpimästä maidosta. Se on todella aitoa, toisin kuin nykyajan homogenoidut ja kuumennetut maidot.

    En muista separoitiinko meillä maitoa vielä tuon kesälehmän aikaan. Kermanhan saa erotetuksi myös kuorimalla se kylmän maidon päältä. Separaattori oli meillä ruokakomerossa. Itse kone oli lujasti kiinnitetty jakkaran korkuiseen tasoon. Irtonaiset osat piti joka kerta koota siihen.

    Siinä keskiössä oli paikka kartiomaiselle kuulalle. Kuulan sisään ensin koottiin lukuisia pieniä ”peltisiä” kartioita, joissa oli reikiä. Laitteeseen tuli myös kaksi torviosaa, kurri- ja kermatorvet ja päällimmäiseksi maitoastia kaha. Kahassa oli hana, joka pidettiin ensin kiinni.

    Separaatin pyörittäjä istui jakkaralla sen edessä ja alkoi veivata kuulalle kierroksia. Kammen akselissa oli jonkinlainen kellolaite, joka kilahti tietyin välein linkousnopeuden merkiksi. En ihan täysin muista, että loppuiko ääni, kun vauhti oli oikea vai päinvastoin alkoi.

    Hana avattiin. Maidon päästessä kuulaan kerma ja kurri eri painoisina alkoivat erottua kuulan levyjen väleissä keskipakovoiman ansiosta. Kerman piti tulla ylemmästä torvesta pienempään astiaan ja kurrin alemmasta torvesta suurempaan astiaan.

    Muistan, että otettiin kannuun ns. ajakemaito. Olikohan se alussa otettua kurria, joka pantiin takaisin kahaan, erottelun varmistamiseksi tai sitten lopussa kaiken kerman irrottamiseksi kuulasta?

    Veljeni keksi pienenä työntää oman mukinsa kermatorven alle. Näin hän teki useita kertoja kunnes joskus kermaa tarpeeksi juotuaan oksensi. Siitä lähtien hän ei ole tykännyt esimerkiksi kermalla kuorrutetusta kakusta. Vähän isompana hän usein pyöritti separaattoria.

    välläys

    VastaaPoista
  4. Separattorin irto-osat piti pestä hyvin. Ne kartiot laitettiin kuivumaan hellan yläpuolelle korsteenin pellin rakoon asetettuun karaan. Joskus ne kuivattiin hellalla metallisen kattilankannen päällä, kuten myös aterimet kuivattiin.

    Isäni ostaessa talon separaattori oli silloisen tuvan seinässä kiinni. Myöhemmin siitä huoneesta oli tehty peräkamari ja separaattori oli siirretty muualle.

    Kerran talossa oli kinkeri. Rovasti ja suntio varmaan yöpyivät siellä. Rovasti sanoi hiljaa emännälle: "Kuulkaahan, kun tuo suntio syyttää, että minä olen pissinyt tuohon seinälle".

    Seinään oli päässyt imeytymään aikamoinen läntti rasvaa separaattorista. Se näytti kuin olisi ollut märkä.

    välläys

    VastaaPoista
  5. Karjajuttua (välläyksen isän kirjoitus)

    On aika tämä niin ihmeellinen,
    aivan hullulta kaikki näyttää,
    ja aika tämä niin kiireellinen,
    tämän touhu ja työ vain täyttää.

    Kanatkin voivat päivässä kahdesti munia,
    kun välillä silmillä säkkiä käyttää.
    Porsaatkin pian paksuksi paisuvia,
    ihan hetkessä isoiksi kasvaa,
    jotta läski leivälle joutuisi,
    kakulle kukkuraksi rasvaa.

    Entäs sitten vasikoita, mullikoita,
    kuinka pian ne suuriksi kasvatellaan.
    Typellä, kalilla, tuomaskuonallako ruokitaan,
    keinorehuillako vauhtia tehostellaan?
    Lehmistä maitoa lähti mahdottomasti
    aivan jalostettavaksi asti,
    muotoon toiseen muutettavaksi.
    Ja siinä oli avuksi aparaatti:
    separaatti maidosta kerman kuori
    ja kurrista rasvan nuoli.
    Vielä nämä aineet toisiksi muutettiin:
    kerma sitten voiksi kirnuttiin,
    kurri pian piimäksi piimitettiin,
    tai muiksi tuotteiksi valmistettiin.

    Kyllä tuottoisa eläin on lehmä,
    elinaikanansa erilaisia aineita antaa.
    Vielä kuoleman jälkeenkin jäävät näkyväksi
    lehmän perintöjätöt meidän hyväksi:
    Kiitos sulle lehmä naukuvista nahkalapikkaista
    kuin myös rukkasista mukavista, lupsakoista.
    Kiitos nahkaisista tupatossuista,
    mahtavista asusteista, pusakoista,
    takeista ja housuista.
    Kiitos hevosvaljaista, rahkeista, satuloista.
    Kiitos karvalankaisista lattiamatoista.
    Kiitos nahkapäällysteisistä huonekaluista,
    sopivista nojatuoleista ja sohvasta.

    Lopuksi vielä lehmän muistoksi:
    Joskus olit sinä vallaton
    ja ryhdyit vilpin tekohon,
    järven rannan juohteen kiersit,
    lailla sillä karkuun riensit.
    Sieltä sinut oli pois haettava,
    järveen oli jatkettava juohdetta
    ihan pitkälle, niin että oli vettä
    parinkin metrin paksulti, syvälti.
    Ja sittenkin juohteen kiersit hyvästi,
    kovin kevyesti, ihan löysästi.
    Mutta sitten, kun juohteen pään
    mutkalle, pohjukalle laitoin,
    sain kiertokonstisi päättymään.
    Uimaretkesi reitin estin, taitoin.
    Olit sinä lehmä oppinut veijariksi,
    ihan rotusi uintimestariksi.
    Taisit kävellä järven pohjassa
    pystyssä syvässäkin kohdassa.
    Silloinhan pääsi ylsi veden yli,
    vaikka vettä oli metriä pari ja syli.
    Sinä olit siis kuin rötösherra
    vaikka koetit rouva-rötöstellä.

    No kyllä piti olla hermot venyvästä piimästä,
    että sai estetyksi itsensä pahasti hikeentymästä,
    kun kesäkiireitten sesonkiaikana
    sai monasti olla paimenpoikana.
    No, en minä näin pienistä paheista
    aio nimeäsi julkaista, ilmaista.
    Ansioitas runsaita toki kunnioitan,
    viisauttas vilpeissäs ihan arvostan.
    Taitais pitää lehmältäkin oppia ottaa.
    Voisi sitäkin johonkin soveltaa.

    VastaaPoista
  6. Öljyä, karbiittia ja valoa! (välläys antaa äidilleenkin puheenvuoron, otteita kenttäpostikirjeistä)

    Syyskuun alussa 1941: Viljankorjuut ovat kesken. Öljyä saatiin 15 litraa, kuka sitten käyttänee puimakonetta?
    Syyskuun puolivälissä: Saan kirjoittaa melkein niin kuin revontulten valossa, harvoin on niin kauniita revontulia kuin nyt on, ihan todella valaisee pimeän syysillan. Katsoin juuri tuota luonnon valoilmiötä, en ole ennen nähnyt koskaan noin värillisenä ja kirkkaana. Ei meillä muuta valoa paljon olekaan, pikkuisen jäi öljyä viime keväältä, se nyt tuossa lampussa palaa, kun kirjoitan.
    Tällaisina iltoina ja muulloinkin tuntuu olevan niin ikävä sinua, rakas. Sitä on niin turvaton ja yksinäinen, vaikka eihän meillä mitään hätää olekaan. Sitä vartenhan te olette siellä, että me saamme olla täällä rauhassa. Tänään on juuri kolme kuukautta, kun läksit kotoa, ei olisi uskonut, että se niin pitkäksi matkaksi venyy. Taitaa ilma ruveta paranemaan, niin pääsee kokoamaan viljoja.
    Syyskuun lopussa: Mikähän on että eivät anna todistusta minulle, että lomalle pääsisit. Ei niistä puinneista tule mitään, kun ei ole koneen käyttäjää, ja näin on kyntöjenkin kanssa.

    Lokakuun alkupuolella: Sain nyt tänään työvoimalautakunnalta sen paperin, tiukassa oli, kolmesti piti kumartaa. Ei ole muuta valoa, kuin kyntteliä, niin taas lopetan kirjeen.
    Marraskuun alussa: L.K. läksi tänään öljyn ja puimakoneen pyörittäjän haentaan. Tuli isot luovutukset syömäviljaa ja kauraa, ne olisi toimitettava tämän kuun aikana. En luule löytyvän mistään niin paljon viljaa, eikä taida saada jättää itselle siementäkään. Kyllähän se on sellaista sollaamista se meidän elämä, mutta jospa selviäisi kun A. ja O. tulevat töihin. Ajattelin, että jos kävisin siellä suojeluskuntapiirissä sinun lomaasi perustelemassa. Korkeimman varjelusta tiellesi.

    Joulukuun puolivälissä: Öljy ei piisannutkaan rukiille, kävin sitä etsimässä. Ei saa öljyä, pitää kysyä M:n talosta. En ymmärrä yhtään, mitä niille viljoille tekisi. Ei voi ainakaan luovuttaa kun rukiit on puimatta.
    Kohta on toinen sotajoulu, ensikerralla sait käydä vähän ennen joulua kotona, nyt taitaa olla turha odotus. Meneehän se meiltä, ikävämpi sinulla siellä on. Veljesi kirjoittelee vain, että ei pääse lomalle, jos ei ole papereita ja niitä papereita en minä ainakaan saanut.

    Joulun edellä: Sydämelliset uudenvuoden terveisemme saapukoot luoksesi sinne kauas. Vielä nyt on aikaa uuteen vuoteen mutta kun tämä kirje saapuu sinne, niin on se ehkä lähellä. Jospa tuo olisi onnellisempi kuin tämä vuosi!
    Kysyit valotilannetta täällä. Kyllä se on huonon puoleinen, karbiittia emme ole saaneet sen perästä kun sinä läksit. Öljyä on saatu ½ litraa koko syksynä, mutta nyt on luvat taas. Poltimme monta viikkoa rasvalamppua, tein vain lantusta parin päivän perästä aina uuden. Nyt loppui rasvat ja nyt loppui öljyt. K:t olivat tänään käymässä ja toivat litran öljyä mökiltään. Huomenna V. H. tuo ehkä karbiittia, jos sitä yleensä kaupungissa on.

    Tapanina 1941: Niin on mennyt joulukin jälelle päin ja hyvinhän se meiltä menikin. Kävijät toivat lahjoja, ukkikin kävi ja toi karbiittia.
    Olipa mukava, että muistit ajan viisi vuotta sitten, olihan se vähän erikoista silloin. Minusta tuntuu, etten osannut silloin rakastaa sinua likikään niin paljon kuin nyt, vaikka luulisi kaiken haihtuneen näin monen yhdessäolovuoden – ja erokuukausien – jälkeen. Ne vuodet ovat olleet elämäni parhaimmat, en vaihtaisi niitä mihinkään aikaan elämästäni. Jos Korkein sallisi meidän jatkaa samoin, saisimme olla kiitollisia elämälle ja Elämän antajalle. Sydämelliset onnittelut viisivuotishääpäivänäsi sinulle rakas!

    Kokosi välläys (laitan selitystä seuraavaan kommenttiin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saamme olla kiitollisia niin sotarintamilla kuin kotirintamillakin työskennelleille ikäpolville itsenäisen Suomen säilyttämisestä. Nykypolvi tuskin pystyy kuvittelemaankaan, millaista sota-aika on ollut. TV:stä tulee kylläkin joskus aikaa kuvaavia elokuvia. Säilynyt isäni ja äitini tiheä kenttäpostikirjeenvaihto tuo sitä lukiessani talvisodan ja jatkosodan hyvin selvästi mieleeni tunnelmineen ja arkitöineen.

      Äidilläni oli sodan aikana hoidettavanaan kaksi tilaa, oma koti ja naapurissa isäni lapsuudenkoti, jossa asui kotijoukoista vain vanhaemäntä nuoremman veljenkin lähdettyä sotareissulle. Seuraavana oli vielä isän sisaren perheen koti, jossa tarvittiin myöskin joskus apua. Meistä viidestä lapsesta oli jatkosodan alkuun mennessä syntynyt kolme, joista nuorimmainen oli vielä ihan vauva.

      Parhaassa iässä olevat miehet olivat sodassa. Jatkosodan alkuaikoina miesten oli vaikea päästä maatalouslomille. Kylällä oli vain nuoria poikia ja vanhoja ukkoja. Apulaisia ja työmiehiä oli, jos niitä sai. Monilla työmiehillä oli ”ongelmia” ja he saattoivat olla pitkänkin aikaa omilla teillään. Taloissa oli myös vuokralaisia ja muita.

      Äitini toimi molempien tilojen ”isäntänä” ja pyrki johtamaan ja hoitamaan niitä niin, kuin sinä vaikeana aikana oli parhaiten mahdollista. Kirjeitä tilanhoidosta ja muusta kulki kuitenkin kodista sinne jonnekin ja päinvastoin melkein päivittäin. Toisinaan isä neuvoi mutta usein antoi äidille vapaat kädet tehdä niin kuin itse parhaaksi katsoo. Kirjeetkin kulkivat joskus niin pitkään matkalla, että ratkaisut oli usein tehtävä nopeammin.

      Molemmissa taloissa oli mm. lehmiä ja pari hevosta hoidettavana. Maidot piti avoveden aikaan soutaa kotoani laivalaiturille. Peltoviljely piti suunnitella ja toteuttaa. Polttopuiden teko ja tukkisavotat piti järjestää. Jos puuttui jotain tärkeitä tarvikkeita, matka kaupunkiin oli vaivalloinen ja vei paljon aikaa. Syksyllä 1941 järvi oli avoin pitkään. Laiva lähti viiden aikaan aamulla ja vasta viideltä illalla pääsi takaisin. Lumikelillä sukset olivat välttämättömät, kuinkahan paljon kilometrejä kertyikään talvessa kauas jään yli linja-autopysäkille hiihtämisistä ja toisaalta kylällä asioiden toimittamisista.

      Valtio teetti lisätyötä: piti laskea pinta-aloja, ilmoittaa karjaeläinten lukumäärät, toimittaa elintarvikkeiden luovutukset, anoa monenlaisia lupia. Oli paljon rajoituksia, mitä saa ostaa ja kuinka paljon. Koneissa käytettävä öljy oli tiukalla. Meillä oli naapurin kanssa yhteinen puimakone ja siinä voiman antajana petrolilla käyvä maatalousmoottori. Paitsi luvalla jotkut ostivat öljyä kai luvattomastikin jostakin mutta sitä ei kerrottu mistä. Vaihtokauppaa tehtiin paljon kiinteistöltä toiselle, esimerkiksi munia tai perunoita käytettiin maksuna. Moni mylläri sai sakkoja luvattomista jauhatuksista.
      Valopetrolia puuttui, mutta myös öljylampun laseja puuttui monilta sota-aikaan.

      Eräs rautateiden konepajalla töissä ollut tuttavamme oli tehnyt meille karbidilampun. Hänen kauttaan saatiin joskus karbidia. Karbidilamppujahan ennen käytettiin mm. junien etuvaloina ja polkupyörien valaisimina. Itse olen nähnyt sellaisen vanhan polkupyörälampun. Karbidilampussa on alla säiliö kalsiumkarbidille ja ylempänä vesisäiliö. Vesisäiliön putkesta tippuu säädetyllä nopeudella vettä karbidiin, jolloin syntyy herkästi palavaa asetyleenikaasua, samaa mitä käytetään hitsauksessakin. Se johdetaan putkea pitkin lampun suuttimeen.

      Äiti mainitsi kirjeessään lantun kuoresta tehdyn rasvalampun. Isä kertoi minulle joskus myös naurislampusta. Koverretusta lantun tai nauriin puolikkaasta saatiin kuppi, joka täytettiin talilla. Talia saatiin teurastusten yhteydessä. Talilamppuun kelpasi ehkä teurasjätteiden huonompiakin talialueita kuin mitä kynttilöihin käytettiin. Talikupin keskellä oli jonkinlainen sydän kuten kynttilässä.

      Isäni oli sodan jälkeen aktiivisena anomassa kylälle sähköjä. Sähkö saatiin v. 1955.

      välläys

      Poista
    2. Kiitos Välläys!

      Kyllä oli Ystäväni mielenkiintoisia, koskettavia ja ajatuksia herättäviä tekstejä. Olet saanut kirjallisen perinnön, joka on aarre tänä päivänä. Me emme noista ajoista paljon tiedä, monet meistä, en minäkään. Vain kirjoista luetun, elokuvissa näytetyn ja dokumenteissa kerrotun.

      Isäsi omasi myös hyvän huumorintajun, joka runoissa aina välillä pulpahtelee. Sitä on hauska seurata, riimittely on letkeää ja meno kuin maiskuttelua pollen kyydissä. Varmaan elämän ankaruus oli helpompi kestää kun välillä hymyili sille, hirtehishuumorilla on sitkeästi selvitty.

      Äitisi osa, jonka hän kenttäkirjeiden kautta antoi, oli hyvin puhutteleva ja vaikuttava. Selviytyminen yksin, miehen ollessa turvaamassa isänmaata sodassa, oli kunnioitettava ja vahva esimerkki meille kaikille. Äidit pitävät talot pystyssä, näin se aina on ollut ja on. Myös vanhempienne keskinäisen rakkauden merkitys ja voimistuminen koetusten keskellä tuli kauniisti esille tekstistä.

      Monet mielenkiintoiset sanat myös tulivat tekstin kautta esille. Naurislampun kuvasit niin elävästi, että näin äitisi vastaamassa isäsi kenttäpostiin sen lepattavassa valossa.

      Kiitos taas hienoista muistoista Ystäväni!

      -harzu

      Poista
  7. Kun tämän kertomuksen pitkät kommenttijutut ovat lipsahtaneet kuvailemaan myös sota-ajan elämän oloja, niin laitan tähän vielä isäni kirjoittaman jutun, jonka pätkin kolmeosaiseksi jatkokertomukseksi:

    Myllykirjeen kertomaa Myllykoskelta talvisodan loputtua, kuukausi ennen siviiliin pääsyä
    LKP, Myllykoski v. 1940


    On maallinen elämä kovaa ja tuskaista. Sen olen huomannut siitä yhdestä mökistä, jossa muka sijaitsee yksi Suomen armeijan komppanian toimisto. Se mökki on minun mielestäni mieluumminkin peräänkuulutettujen rajaloikkareiden pesäpaikka. En yhtään tiedä selittää sitä, miksi minä poika parka olen tähän koplaan eksynyt.

    Tuo rajaloikkareiden nimitys sopii niin erinomaisesti tähän meidän pikkuiseen seurakuntaamme sitaateissa vertauskuvallisesti sanottuna. Nähkääs, asia on sillä tavalla, että olemme naapureita suuremman talon asukkaiden kanssa. Taitaa sielläkin olla yksiä pulliaisia seassa. Sen sekä meidän mökin välillä on raja-aita, jonka ylittämisestä joutuu rajaloikkarien kirjoihin.

    Asiat ovat niin hullusti, että me loikkarit olemme kokonaan riippuvaisia tuon naapuritalon tapahtumista. Olemme onnellisia sen onnen ja ilon päivistä, kuin myös surun päivistä. Olemme siis henkisesti heistä riippuvaisia. Sieltähän kaikki peräänkuulutukset annetaan. Mutta samoin olemme ruumiillisesti kiinni heidän elämän juoksustaan, sieltä meidän on haettava suun ja vatsan täyttömme. Mutta kuin kohtalon ivasta on meidän siellä käytävä vatsan tyhjennyskin suorittamassa. Mutta niinhän se on, sota on sotaa. Käytetty kelvoton materiaali on evakuoitava taaksepäin ennen kuin uutta täydennystä saadaan, ja tämä taas on harjoitusta sotaa varten.

    Alkuaikoina, kun tämä mökki ja naapuritalo miehitettiin, oli sopu hyvä ja kiire kova, ja meidän täytyi lakkaamatta juosta mökistä taloon ja talosta mökkiin. Teimme sen laillista tietä, kiertämällä laillisen kansainvälisen portin kautta. Matkaviisumina oli lähettäjän käsky, mene, tai kutsujan määräys, tule. Asiat luistivat muutaman päivän rauhallisesti, niin kuin mekin olimme ajatelleet.

    Mutta sitten lie piru mennyt meidän miehiimme. Antauduimme houkutusten valtaan ja rupesimme suorittamaan retkemme lyhintä tietä, hyppimällä ja loikkaamalla raja-aidan yli ilman viisumia, ja tästä seurasi, että tämän toimiston asukkaat ovat niin erikoisesti perään kuulutettuja, että kaikki meitä tarvitsevat ja hakevat.

    Nyt ovat naapurin sekä meidän välit niin huonot, että jos yksikin yrittää loikata raja-aidan yli, antaa naapuritalon rajavartiomies takapuoleen nikkeliviisumia. Vaikka kyllä minun mielestäni riittäisivät ne kärsimykset ja tuskat, joita tämän toimiston pojat joutuvat kärsimään ja kokemaan jäädessään joskus aitapiikkeihin riippumaan niistä paikoista, missä molemmat jalat yhtyvät varsinaiseen vartaloomme.

    Nyt ei tällainen uhkarohkea peli, oikominen, loikkiminen tule kysymykseenkään. Loikkarit ammutaan ilman muuta, varsinkin jos loikkiminen tapahtuu meidän taholta.

    Jatkuu - ei huomenna vaan joskus...
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, päivät menevät menojaan, pilvet roikkuvat päällämme tai kulkevat korkeammalla. Aurinkokin joskus pilkahtelee rakosista pilvien, joku kirkas päiväkin väliin sattuu. Ulkopuolinen elämä on asettunut rauhalliseen uomaansa, aivan kuin montussaan mateleva Kymin jokikin. Mutta silloin tällöin eksyy tänne rajan taakse joku loikkari, joka kuitenkin heti passitetaan takaisin merkinnällä ”epäilyttävä, rikkinäiset housuntakapuolet – silmälläpidon alainen”.

      On kevät nyt! Kumma kun se on tullut jo meillekin. Jopa nyt, joka päivä, näyttää aurinkokin paistaa tirottelevan. Minne paistaa, kenelle paistaa? Meidän mökin lattialle ei aurinko akkunan kuvaa ole vielä kertaakaan luonut. Mutta eihän meillä ole kissaa, ei koiraakaan, pientä sellaista, joka siinä lattialla auringon kuvajaisessa kehräisi ja kelliskelisi tai silmät sirrallaan nukkuisi.
      Koirista puheen ollen, voisi meistä jotakin hyvällä syyllä kutsua koiraksi. Mutta ei kai hän vaivautuisi kuonoaan pitämään lattialla.

      Kuten edellä jo mainitsin, on siis ulkopuolinen elämä asettunut rauhan uomaansa. Koko talven kestänyt rekikeli on vaihtunut kärrikeliksi. Maantiet ovat lumista vapaina. Lumet sulavat nopeasti. Vedet ovat alkaneet kevätvirtauksensa. Minne virtaavat? Kunhan vain valuvat jonnekin... Läpi peltojen, metsien, alas harjuilta, vuorilta, solisten tai kohisten, kunhan vain jonnekin joutuvat, järviin ja meriin ajelevat. Ne ovat taas hetkin paikallaan, kimallellen sinihohtoisena peilinä järvissä ja merissä, auringon säteiden leikitellessä pehmeällä pinnalla. Tulkoot tuulet joskus. Loiskikoot laineet, aallot rannat saavuttakoot, ruohistoiset, kaislaiset, kallioiset. Kaunista, ihanaa ajatella – mutta me emme ole vielä niin pitkällä – haaveilua vain. Ei tunteilua lain!

      Mutta näiden kevätvirtauksien mukana on jo sotkeutunut meidän toimiston sisäinen elämäkin. Kevätvirrat ovat menneet meidän loikkarien päähän. Ja nyt nämä seurakuntalaiset ovat joko juopuneita tai hulluja. Mutta ollen yksi heistä en voi tätä seikkaa tarkasti määritellä. Vakavaa se kylläkin on. Mutta en puolla ainakaan sitä, että lääkäri ottaisi meistä verikokeita asian varmistamiseksi.

      Jos tämä meidän sisäinen elämä sisältyykin ensin tähän neljällä seinällä, lattialla ja laipiolla varustettuun huoneeseen, jossa on vielä kiintainta hellauuni paistokomeroineen ja vesikattiloineen, sitten sisäinen elämä sisältyy vielä tarkemmin selitettynä jokaisen ruumiilliseen, ohuella nahalla panssaroituun kuoreen, missä se sitten muhkuilee, puhkuilee ja kuhmuilee, ikävä kyllä joskus meissä kahdeksassa veljessä samanaikaisesti, pannen tämän rakennuksen kovaan tärinään. Niin, että luulen, että jos muutamia vuosia tässä asuttaisiin, tämä mökki varmaan siirtyisi paikaltaan ja lähtisi seilaamaan Kymin joen virran vietävänä.

      Kuten edellä sanoin, on meitä kahdeksan, siis yksi liikaa Jukolan seitsemän veljen sarjassa. En tiedä, kuka meidän joukossa on joko vakoilija, urkkija tai muuten vaarallinen veikkonen, vaikkakin viattomilta vaikuttavat kaikki kahdeksan, ihan ilmi samanlaisilta. Jukolan Jussia oltaisiin vaikka kaikki, tai hänen alaisiaan seitsemän sellaista sotilasta.

      Sopiihan sarjaan kahdeksaskin kaveriksi, ottopojaksi, jos käyttäytyy kunnolla, vilppiä emme salli. Jos jostakin sitä huomaamme ja arvelemme hänen tulleen rajaloikkarina naapurista tarkoituksenaan työskennellä naapurin hyväksi ja meille haitaksi, käytämme häntä hyödyksemme ja panemme kaivamaan mökkimme ympärille ampumahautoja ja pommisuojia kaiken kataluuden varalle.

      jatkuu...

      Poista
    2. Muuten, me asumme melko erikoisesti. Lattiaa ylemmäksi ei ole kukaan meistä uskaltanut käydä nukkumaan. Näin se on turvallisuuden vuoksi. Vaikka kerran tilasimme jo hyvin kalliin, topatun huonekaluston, peruutimme tilauksen yhteisellä päätöksellä tarpeettomana, vaikka tosiasiassa se tapahtui toisesta syystä: kukaan ei uskaltanut vakuutusmaksujen vuoksi korottaa henkivakuutustaan. Ketään ei haluttanut sängyssä nukkuminen, tuolilla istuminen, keinuminen keinutuolissa. Eikä kukaan mennyt toisekseen takaamaan päänsä kestävyyttä ja lujuutta tilanteessa, jos tarvitsisi huonona hetkenä yllätyshulinan sattuessa särkeä tuolit ym. pikkuesineet kahvinkeittopuiksi.

      Yleensä meidän huoneen kalusto onkin raskasta, mikäli sitä on. Pöytinä on käytetty parinsadan kilon täysinäisiä kuljetuslaatikoita. Ja muutahan sitä ei oikeastaan olekaan. Niinpä istumme lattialla, mitä käytäntöä yleensä kaikki kävijät noudattavat, elleivät he satu olemaan naapurin diplomaattiedustajia. Heillä on kunnia istua laatikkopöydän päällä.

      Olemme tämän tavan katsoneet muutenkin erittäin tarkoitustaan vastaavaksi. Laatikkopöytien ja kaluston alle eivät pääse roskat tai murut putoamaan. Lakaistavan lattian pinta-alaa on vähän. Ei kulu vastoja eikä luutia. Kamaripalvelijaa ei tarvitse palkata. Totuuden nimessä on sanottava, että mökin omistajan puolesta käydään täällä siivoamassa. Ja näin on hyvä homma, siivouksesta ei ole rahallisia menoja. Saamme käyttää liikenevät varat päivittäisiin ruokalaskuihin ja vähän huviksemme, sekä maksuina ylimääräisistä oppitunneista, joista olemme vapaa-aikoina erikoisen kiinnostuneita, allekirjoittaneen jo tilatessa luentosarjoja englannin kielessä korotetuilla sesonkihinnoilla.

      Me muuten olemme jo tottuneet herkkusuiksi. Syömme hyvin valmistettua ruokaa – kiitos kokkimme! Se vain harmittaa, että meiltä alkavat erinäiset varusteet ja välineet loppua. On kadonnut pyyheliinat, jalkarätit, lakit, villapaidat, sukat, saappaat, sanomalehdet, paperit ja monet muut tärkeät vehkeet. Kaikkiin katoamisiin syylliseksi on todettu kokki, jonka on arveltu käyttäneen niitä ruuan valmistuspuuhissa polttopuiden korvikkeena.

      Lie jotakin luiskahtanut lisäaineeksi soppaankin. Kovin oli kerrankin soppa rasvanahkan makuista. Tiedetäänhän se, että liha-aineeseenhan ne saapasnahatkin jollain tavalla liittyvät. Vaan eipä silti, saattaahan saapasnahka palaessaan uunissa tunkea ruokaan sitä saapasnahkan rasvanmakua.

      Kylläpä yksi todiste oli tulla lisäaineiden käytöstä sopassa, kun kuulin kerran kellon raksutusta vieruskaverin vatsasta. Yhtäkkiä raksutus lakkasi. Kello vatsassa ja – käynti pysähtyi – siitähän tietenkin veto loppui. Mutta ei! Jukupliuta, tämä ei voi olla totta, raksutus alkoi kuulua uudestaan. Herkistin ja tarkistin vielä kuuloa, ja asia selvisi. Kuolemankellohan se viereisellä seinällä raksutti.

      Näin kokkimme kunnia ja maine puhdistui, lisäaineita ei ollut huiskahtanut soppiin eikä sapuskoihin. Kampsujen katoamisetkin selvisivät. Kokilla kun pitää olla kunnollinen, korostunut hajuaisti, nuuhkiva, niuhottava nenä, niin jopa siitä hellan luota varsinkin jalkarätit kyytiä saivat suuntana joku takavarasto.

      Nämä ovat perhepiirissämme niitä tavallisia tapauksia, joista ei kannata enempää kertoa. Ja kun en uskalla yksityiskohtaisesti itse kunkin veljen luonnetta paljastaa sekä tapoja tuomita, mihin minulla ei ole oikeuttakaan, niin turha meistä enää on yhteisestikään mitään kirjoittaa, ja luulen lisää kirjoittamiseni veljissä herättävän epäilyn minun olevan se yksi urkkija ja vakoilija.

      Jos joskus lisää kirjoitan näitä veljiäni koskevia asioita henkilökohtaisesti, niin pitää heidän taholtaan siihen olla lupa. Veljeshenki elää edelleenkin. – Ja veljet, nyt pelataan pokkaa ja pelätään sottaa. Ja ihanaa! Tänään on rauhaa – kotiin kaipaamme!

      Poista
    3. Kiitos Ystäväni!

      Lisäsin nämä isäsi eloisat ja hyvin ajan tunnelmi kuvaavat kirjeet blogiin "Talvisodan hevosretki".

      -harzu

      Poista