keskiviikko 26. helmikuuta 2014

LOSSIVAHTI

“MIKÄ VIERASTA NAURATTAA”?

Bussin nimi on Vanaja. Minun mielessäni se aina vääntyy vainajaksi. Sanat kääntyvät sillä tavoin päässäni, tekevät omia mutkia ja lisäävät kirjaimia.

Jään siis vainajan kyydistä pikitien laidassa ja bussi kiihdyttää kohti Rovaniemeä. Lähden sivutietä kohti mummilaa. Kävelen soratietä ohi ensimmäisen maalaistalon, koira räyskyttää kettingissä.

On pilvinen päivä, välillä tipahtelee suuria pisaroita, jotka läiskähtelevät kuivalle soralle. Ilmassa on ukkosta. Isot, mustat pilvet liikkuvat taivaalla toisiaan kohti. Minua vähän pelottaa.

KESÄKSI MUMMILAAN

Mummilaan on muutaman kilometrin matka soratietä. Läpi metsien mutkitteleva tie on hiljainen. Jykevät männyt reunustavat tietä. Äitini on kertonut, että hänen lapsuudessaan tätä tietä ei vielä ollut. Metsäpolkua pitkin tultiin ison tien laitaan linja-autolle.

Sade yltyy ropinaksi ja tukka liimautuu otsalleni. Toisessa kädessäni on laukku ja toisessa virveli, muuta en tarvitse mummolan viikkoihin. Näillä pärjäisin sydänkesän hyvin. Olin kulkenut kesät mummolassa jo muutaman vuoden. Ensimmäisen kerran sinne pääsin kymmenvuotiaana.

PÄÄSKYSET SINITAIVAALLA

Silloin isäni ja äitini lähtivät lomamatkalle Ruotsiin ja Norjaan ystäviensä kanssa autolla. Meidät lapset sijoitettiin sukulaisiin. Veljeni ja siskoni menivät kosken partaalle isäni kotiseudulle. Minut lähetettiin äitini kotiin. Minua vähän pelotti lähteä yksin.

Ensimmäisestä kesästäni mummolassa muistan pääskyset. Niitä oli paljon pihapiirissä. Punamultaisen talon räystäisiin muuratuista pesistä olivat poikaset jo lähteneet ja pääskyt lentelivät sinitaivaalla.

Makoilimme enoni kanssa koivun vieressä suuren harmaalautaisen kaivon kannella ja katselimme taivaalle. Pääskyt singahtelivat, kieppuivat ja kirskuivat. Koskaan ne eivät törmänneet toisiinsa. Olen sitä aina ihmetellyt. Ne menivät aina niin läheltä. Odotimme aina törmäystä ja ajattelimme, kuinka ne tipahtaisivat alas taivaalta. Eivät ne tippuneet.

ISOISÄNI LÄSNÄOLO AHDISTI MINUA

Pelkäsin vähän pappaani. Hän oli hiljainen, sodat käynyt mies, joka kulki kävellen pitkiä matkoja. Aamulla hän saattoi lähteä retkilleen. Kävellä mitään sanomatta avaran pihan poikki ja kääntyä soratielle. Hänen hontelo hahmonsa eteni hieman huojahdellen peltoaukeiden välissä kulkevalla tiellä. Jokaisella aseleella, jonka hän eteni minä vapauduin henkisesti.

En tiedä miksi isoisän läsnäolo ahdisti minua. Luulen, että hänen hiljaisuutensa oli jotenkin arvaamatonta. Vaistosin, että se ei ollut hiljaisuutta, se oli mykkäkoulua. Isoisäni oli mykkäkoulussa maailman kanssa. Niin sen päättelin. Hän olisi voinut puhua, kertoa jotain, mutta hän ei halunnut. Hän oli päättänyt olla hiljaa.

Puhumaan pappani oli taitava, kun hän suunsa sitten avasi. Terävät sanat lähtivät suusta kuin viilatut viikatteet, panivat kuulijan lakoon, tekivät hänestä heinää. Tarinat olivat usein lyhyitä ja sisälsivät monimielisen lopun. Käsittää sai jos käsitti.

“MITÄ VIERAS NAURAA”

Muistan illan pirtissä. Isoisä on tarinatuulella. Anisviinatilkka on vielä kielenpäällä ja sikari savuaa tuhkakupissa. Pirtissä on rauhallisen leppoisa tunnelma. Isovanhempien lapsista on muutama käymässä ja isoisä vauhdissa. Minä luen lehteä pöydän päässä. Kuuntelen ja kääntelen lehtiä.

Isoisä kertoo hauskan tarinan. Kaikki nauravat, minäkin hekotan silmät vesissä. Pappa osaa asettaa tarinansa loppuun koukun, joka kiskaisee naurun ulos. Avuttomana hyppimään kaikkien edessä alastomana. Alaston nauru, joka olin minä, sillä isoisäni paljasti minut kaikkien edessä.

Pappa oli kertonut tarinansa ja koko pirtti nauroi. Hän käveli voitonriemuisena ympäri tuvan lattiaa ja nautti tilanteesta, hallinnastaan. Yllättäen hän pysähtyi pöydän päähän.

Naulitsi katseensa minuun. Sanoi tuimalla äänellä, että “mitä vieras nauraa”?

MURTUMATON LIITTO

Kaikki vaikenivat kuin leikaten. Minä hiljenin, painoin pääni lehteen ja olin lukevinani. Tajusin olevani vieras, ulkopuolinen, en saisi edes nauraa. Kukaan ei sanonut mitään.

Ymmärsin liiton, talon väki vastaan vieras. Murtumattoman liiton. Ikiaikaisen liiton. Näin suvut suojelivat toisiaan. Meidän väki ja teidän. Ihmiset ja me.

Mitä nyt ihmisetkin tästä puhuu. Ei kerrota tästä sitten kenellekkään. Kuulin alkutuulen huminan.

ULJAS NAINEN

Äkkiä liitto mureni. Yksi vanhemman veljen vaimoista nousi ylös ja käveli pappani luo. Hän vei isoisäni ulos ja piti siellä tälle puhuttelun. Vuosia myöhemmin, kun tuo nainen oli jo eronnut ja sairastunut vakavaan sairauteen kuulin puheen sisällön.

En enää muista kuka keskustelun sisällön kertoi, tai miten hän oli kuullut sen, mutta nainen oli puolustanut minua. Hän oli kysynyt papaltani, että miksi te aina kiusaatte tuota poikaa. Muistan hänet aina uljaana naisena ja saan voimaa kun ajattelen häntä.

Siinä hetkessä tajusin yksinäisyyden ja eristämisen olevan suljettu tila. Ympärillä voi olla ihmisiä puhetta voi olla, mutta eristetty on vallin sisällä. Hän ei ole olemassa. Häntä ei haluta kuulla. On parempi, että hän on näkymätön ja hiljainen. Minä opin sen nopeasti. Se on luova tila.

LOSSI ODOTTAA VASTARANNALLA

Nyt kävelen soratietä kohti mummilaa ja lähestyn lossia. Näen jo kaukaa lossin olevan toisella puolella ja taukotuvan oven avoinna. Enoni seisoo lossilaiturilla ja heiluttaa kättään. Hän on tullut pyörällä vastaan ja juoksee lossivahtia hakemaan.

Näen pitkän nuoren miehen kävelevän lossiin. Tunnistan miehen, hän tuuraa aina välillä varsinaista lossimiestä. Lossin sivussa on pieni koppi, jonka sisään mies menee ja käynnistää moottorin. Lossi lähtee hiljalleen ylittämään leveää joenuomaa.

“SVEAMAMMAN POIKKARNAT”

Tulemme lossilla yli ja puolivälissä näemme ison Volvon ajavan vastarannalle valoja vilkutellen. Äänimerkki soi, niin että rannat raikuvat. Lossivahti kiroilee raskaasti ja äänekkäästi. Sanoo ruotsinsuomalaisten olevan kesälomilla ja ajelevan uusilla autoillaan edestakaisin. Kuljetuttavat lossilla yli ja leveilevät autoillaan.

Hän vie meidät yli ja viivyttelee tahallaan. “Siellä ootelkoon sveamamman poikkarnat”, hän ärisee. Me kysymme, voisimmeko tulla mukaan, kun hän lähtee hakemaan ruotsinsuomalaisten Volvoa toiselta puolelta.

Mies lupaa ja käskee meitä irvistelemään näille. Eivät kuvittelisi liikoja ja tajuaisivat vähentää edestakaisin suhailujaan. Hänellä oli kuulemma parempaakin tekemistä, kuin muutamia kehuskelijoits kuskailla.

VIININPUNAINEN VOLVO

Seuraan tarkkaan lossivahdin työtä. Minusta se näyttää maailman upeimmalta ammatilta. Taivaskin alkaa rakoilla ja aurinko pilkottaa aina välillä mustien pilvenlonkien välistä. Vesi kohisee lossin vieressä ja vastaranta lähestyy nopeasti. Viininpunainen suuri Volvo odottelee pienen mäen päällä.

Auto ajaa lautalle heti kun lossivahti viittaa kädellään. Auringossa sen pinta kiiltelee juuri vahattuna. Kuski nousee juttelemaan lossivahdin kanssa ja heilauttaa meille kättään. Tunnistaa enoni ja kysyy kuka minä olen. Muistaa äitinikin.

Emme kehtaa irvistellä. Kurkimme autoon sisälle. Takapenkillä istuu pari nättiä tyttöä, jota kikattelevat keskenään. Kaunis nainen etupenkillä hymyilee meille ja puhuu ruotsia.

KALARETKI KUMMITUSTALOON

Enoni kertoo jälkeenpäin, että hän on peräkylän tyttöjä, lähtenyt jo nuorena täältä ja haluaa puhua vain ruotsia. Hänen kotinsa on kuulemma autio nykyisin.

Talo sijaitsee järven toisella puolella, korven keskellä ja tiettömien polkujen päässä. Enoni kertoo, että siellä kummittelee. Kysyn menisimmekö joskus siellä käymään kalaretkellä.

Enoni sanoo, että mennään vaikka ensi yönä kalaan ja käydään sielläkin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti