torstai 20. helmikuuta 2014

LÄÄKEPURKKI

MUUTTIKO ONNETTOMUUS MINUA?

Makoilen äitini vieressä makuuhuoneessa. Vanhemmat sisarukset katsovat televisiota olohuoneessa. Isä ei ole kotona. On hämärää ja äiti huokailee.

Yritän nousta ylös, haluaisin mennä katsomaan televisiota. Äitini ottaa minusta kiinni eikä päästä minua lähtemään.

Lempeällä, mutta tiukalla otteella hän painaa minut alas.

Minua ahdistaa. Äiti on turvallinen, mutta nyt hänessä on jotain pelottavaa. Tuska hänen sisällään täyttää huoneen kuin usva suon. Tiedän, että isän poissaolo on syynä tuskaan.

MINUA PELOTTAA

Olohuoneessa välähtelevät valot kutsuvasti. Äänet ja musiikki luovat jännityksen. En tiedä syytä miksi en saa lähteä makuuhuoneesta. Haluaisin katsoa elokuvaa.

Äiti itkee. Hän nousee ylös ja kävelee kampauspöydälle, ottaa jotain laatikosta. Näen ruskean pullon ja kuulen rapinan. Näen valkoiset pillerit.

Päälle äiti juo vettä ja tulee viereeni, vetää minut kainaloonsa. Minua pelottaa.

KAASU POHJASSA PIHAN LÄPI

Kuulen auton ajavan rivitalon eteen. Auton äänistä kuulee, että jarrutus on tiukka. Veljeni menee ikkunaan ja huutaa, että isä tulee kaverinsa kanssa.

Isän kaverilla on musta auto, pieni mutta uusi. Veljeni kertoi hänen tehneen kerran asematiellä käsijarrukäännöksen autollaan. Harmitti kun en nähnyt sitä.

Hänellä on nakkikioski keskustassa. Äiti käy siellä joskus öisin töissä. Makkaroita ja nakkeja hän säilyttää meidän kellarissa.

Hän ajaa yleensä pihan läpi kaasu pohjassa ja iskee kellarin edessä jarrut pohjaan. Hiekkaan jää aina syvät jäljet.

KÄTENI JÄÄVÄT PUSKURIN VÄLIIN

Kerran minä olen tulossa asematietä pyörällä ja oikaisen kellareiden ja varaston välistä alas. Isän kaveri kaahaa samalla kellarilleen ja varaston kulmassa iskeydyn auton keulaan.

Käteni jäävät puskurin väliin ja kipu on hirvittävä. Lennän maahan ja juoksen rivitalon taakse itkemään.

Selviän turvonneilla sormilla kolarista, mutta äitini huuto isän kaverille kuuluu rivitalon taakse asti. Minua huuto ja haukkuminen hävettävät niin että kipukin unohtuu.

ÄITI EI ANNA MINUN LÄHTEÄ

Isän kaveri on meille lapsille yleensä tosi mukava ja tuo joskus mukanaan karkkipussit tai jäätelöä. Tänään hän tuli meille innoissaan ja puhui jostain veikkausvoitosta. Kahvit juotuaan he lähtivät isäni mukana autolla johonkin. Illan mittaan he ovat käyneet usein meillä.

Nyt hän ja isä ovat taas tulossa. Minä ymmärrän, ettei äiti päästä minua siitä syystä pois makuuhuoneesta. Hän nousee olkapäänsä varaan ja kuuntelee. Ulko-ovi käy ja humalaisten ölinä kuuluu sisälle.

ISÄ UHKAA LÄHTEÄ

Isä ja hänen ölähtelevä kaverinsa tulevat olohuoneeseen. Kaveri jää katselemaan televisiota ja kommentoi kovalla äänellä elokuvaa. Isä tulee makuuhuoneeseen. Äiti vetää minut väliin. Isä istuu sängyn reunalle.

Minua väsyttää, olen puolihorteessa ja nukahtamaisillani, mutta kuulen isän ja äidin puhuvan erosta. Isä julistaa itsevarmalla äänellä kuinka hän lähtee ja jättää kaiken äidille.

AUTO OLI ISÄN SILMÄTERÄ

Äiti ihmettelee, että tämän vuokra-asunnonko. Minäkin ymmärrän, ettei meidän perhe ole kovin varakas, mutta isän mielestä jätettävää on paljon.

Autonkin hän jättäisi äidille. Tiesin, että auto oli isän silmäterä, nyt tiesin, että hän oli varmaan tosissaan.

Meillä oli ennen taivaansininen Fiat 600, joka hyytyi pakkasilla ja jäätyi kuin suureksi kuorrutetuksi koppakuoriaiseksi.

TULIPATA AUTON ALLA

Muistan erään talvipakkasen, kun lähden kouluun. On niin kylmä, että ilmassa on pakkashuurua. Isä on lähdössä töihin asemalle ja yrittää saada Fiatin käyntiin.

Valkoisen kuuran peittämän auton alla roihuaa tervapata. Kävelen pihalla ja katselen ihmetellen auton alla roihuavaa tulta. Ihmettelen miksi auto ei syty tuleen. Ketään ei näy pihalla. Katselen roihua hetken ja lähden kouluun.

TIUKKA JA AHDISTAVA PURISTUS

Kesällä isä vaihtaa uudemman auton. Katselemme ikkunasta sen nopeusmittaria ja vertailemme sitä naapuripäädyn sedän autoon. Meidän mielestämme isän auto on hienompi. Nyt isä olisi valmis jättämään tuon silmäteränsä äidille ja lähtemään.

Isä selittää vielä äidille jotain, kehuskelee ja leveilee. Minua pelottaa, mutta olen hiljaa ja äiti puristaa minua kainaloonsa. Tunnen äidin lämmön ja tiukan otteen, ahdistavan turvautumisen.

En tunne siinä äidin lämpöä. Minua pelottaa se takertuminen enemmän kuin isän selittely. Olohuoneessa isän kaverin ääni kuuluu yhä kovempana, kun hän kommentoi elokuvaa.

KEINUN AHVENHEINISSÄ POIS

Isä nousee ja lähtee, ovi rysähtää kiinni ja ulkona kuuluu auton voimakas kaasutus. Äiti menee taas lääkepurkilleen ja kaataa kouraansa pillereitä.

Pelko on makuuhuoneessa kuin näkymätön samea aine, joka tekee liikkeistä hitaita. Äiti tulee viereeni, mutta ei vieläkään päästä minua pois.

Kuvittelen leijailevani vedessä ja nukahdan siihen. Näen unta, että keinun hiljaa heiluvien ahvenheinien seassa.

RUSKEA LÄÄKEPURKKI

Isä ei jätä autoaan eikä lähde. Äiti on taas tavallinen, hän ei mene enää laatikolle ja syö lääkkeitä. Hänestä ei huomaa mitään, kaikki jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Minuun jää kuitenkin huoli ja pelko äidistä. Seuraan usein käveleekö hän kampauspöydän laatikolle. Näen mielessäni ruskean lääkepurkin ja kuulen rapinan. Pelkään äidin kuolemaa.

KEINUN AHVENHEINÄSSÄ

Katselen usein hänen liikkeitään sängyssä. Hengittääkö hän vai onko äiti kuollut. Pelkään äidin menettämistä.

Olen usein viimeisenä hereillä. Nukahdan lopulta levottomaan uneen. Näen unta, että sotkeudun ahvenheiniin, keinahtelen niissä ja herään peittoon kietoutuneena.

KUKAAN EI OHITA MEITÄ

Isä vie minut ja veljeni ajelulle hyvittääkseen ryyppyreissunsa. Hän haluaa näyttää meille kuinka kovaa auto kulkee.

Kukaan ei ajaisi meidän ohitsemme isä kehaisee. Istumme veljeni kanssa takapenkillä ja katselemme takana ajavaa autoa.

Minua pelottaa, mutta en uskalla kertoa sitä veljelleni. Näen takana tulevan auton olevan lähellä puskuria ja yrittävän ohi. Isä ohjaa keskelle tietä ja estää ohituksen.

PAINUN PELOISSANI TAKAPENKILLE

Takaa tulevan kuskin ilme on vääntynyt raivosta, hän tyyttää ja yrittää taas rinnalle. Isä ohjaa kuitenkin autonsa ohittajan eteen eikä päästä ohi.

Kukaan ei ohita meitä, niin hän on päättänyt. Minua pelottaa, pelottaa niin että painun takapenkille makuulle.

Veljeni makaa vieressäni, mutta kurkkii välillä nopeusmittaria ja takana äänimerkkiä huudattavaa kuskia. Hän kuiskaa minulle innoissaan kuinka lujaa menemme.

TAKAA TULLUT LUOVUTTAA

Minä olen niin pelon vallassa, että unohdan heti mitä hän sanoo. Odotan vain rytinää ja auton heittelehtimistä.

Lopulta takana tullut auto luovuttaa ja jättäytyy kauemmas. Isäkin hidastaa vähän ja sytyttää savukkeen.

Tyytyväisenä hän puhaltelee savuja ja avaa radion. Meitä ei pojat kukaan ohita, hän sanoo ja vilkaisee vihellellen taustapeiliin.

KOVA PAUKAHDUS

Tulemme kotiin ja lähdemme koko perhe kyläilemään. Äiti istuu isän viereen ja me lapset takapenkille. Isosisko istuu reunassa, veljeni keskellä ja minä reunassa. Nyt isä ajaa rauhallisesti eikä minua pelota.

Kesken matkan jostain kuuluu kova paukahdus ja auto ohjautuu toiselle kaistalle. Isä vääntää rattia rystyset valkoisina. Äiti huutaa, sisareni kiljuu mutta veljeni ja minä katsomme jännittyneenä eteenpäin.

AUTO SYÖKSYY OJAAN

Auto heittelehtii eteenpäin holtittomasti. Onneksemme ketään ei tule vastaan toista kaistaa, mutta isäni yritykset pitää auto tiellä eivät onnistu. Ohjauksen menettänyt auto syöksyy rytinällä ojaan.

Toiset nousevat autosta katselemaan autoon tulleita jälkiä. Isä kömpii auton alustaa katsomaan. Veljeni menee kontalleen isän viereen. Äiti nousee sisareni kanssa tielle. Minä jään kyhjöttämään takapenkin nurkkaan.

LAULAN ITSENI POIS

Lopulta joku huomaa minun puuttuvan ja tulee hakemaan pois autosta. Olen niin järkyttynyt, että en puhu mitään. Lähden kävelemään ojan reunaa poispäin ja alan laulaa.

Laulan jotain iskelmän kertosäettä. Toistan sitä kuin levy, joka on jäänyt päälle. Toisia naurattaa lauluni. Minä vain toistan kertosäettä.

Heistä se on huvittavaa. Minulle se on keino paeta pois pelottavasta tilanteesta. Laulan itseni muualle. En ole enää siellä, mieleni on vapaa.

MIELEN VAPAUS

Veljeni väitti jälkeenpäin, että minä muutuin tuon onnettomuuden jälkeen hiljaisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi.

En tiedä siitä itse mitään, mielestäni olen aina ollut tällainen. Pääsen pois kaikista tilanteista mieleni avulla.

Paitsi äidin vierestä makuuhuoneessa. Sitä ruskeaa lääkepurkkia ja pelkoa en pääse pakoon.





3 kommenttia:

  1. Ystävä Harzu, hyvä, että kirjoitit tuon.

    Ystäväsi välläys

    VastaaPoista
  2. Kuinkahan paljon noilla lapsuusajan tapahtumilla on ollut merkitystä dystonian kehittymiseen...

    miettii välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Niin, kenpä tietäisi sen, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Me olemme historiamme summa ja kokemuksiemme muovaamia.

      Emme voi aina vaikuttaa mitä meille tehdään tai kuinka se vaikuttaa meihin. Voimme sanoa, ettei missään tunnu ja kantaa ikuista vammaa.

      Toinen kestää kaiken ja elää pitkän terveen elämän, toinen kaatuu yhteen kovaan sanaan tai elämän tragediaan.

      Itse uskon, että dystoniaan on olemassa valmius, alttius, joka vaatii jotain aktivoituakseen. Monilla se on ollut stressi.

      Moni dystoonikko on hyväntahtoinen suorittajaluonne, perfektionismiin taipuvainen puurtaja, joka ei koskaan saa tekojensa vaatimaa arvostusta.

      Kiireinen maailma ei arvosta enää yritystä. On vain tehokkuus ja jyrääminen, tuntui miltä tuntui, sitä arvostetaan.

      Dystonia on mielestäni ihmiselle annettu “lahja”, muistutus siitä, että matka on kohta ohi.

      Arvosta elämää silkkana lahjana. Sinulle annettuna.

      Lahjan saanut ystäväsi harzu

      Poista