maanantai 24. helmikuuta 2014

HEVOSTARINOITA

HEVOSEN HARJA HULMUI ILMASSA KUIN LEIJUEN

Isä kertoi, että Leiju sai nimensä siitä, kun sen harja ikään kuin leijui sen juostessa. Sen emä isän kotitalossa taisi olla Leimu. Siellä oli myös Liekki-niminen hevonen.

Kerran laitumena oli metsän reunaa. Kun hevonen käveli ristiin rastiin, sinne muodostui polkuja ikään kuin kaupungin katuja. Vihreät alueet polkujen välissä olivat kuin kortteleita.

Niissä kasvoi suuria metsämansikoita, joita oli helppo noukkia polulta käsin. Kävin usein siellä keräämässä herkkuja.




VÄLLÄYKSEN VÄRIKKÄÄT HEVOSMUISTOT


“TAPETAAN TUO PENTU”

Minä en pitänyt kiirettä maailmaan tulon kanssa. Mutta sitten minulla olikin kiire, minnekä lie ollut, ja aiheutin kiirettä myös minua vahtiville. Jo viiden kuukauden ikäisenä nousin seisomaan häkkisängyssäni ja katselin suurempaa maailmaa.
Kahdeksan kuukauden iässä aloin kävellä, ja olin kova kiipeilemään.

Maalaistalossa tietysti oli muutakin tekemistä kuin vahtia kovaa vauhtia menevää penskaa. Vanhempien piti olla navetassa ammuin illoin, isän metsä- ja peltotöissä ja kalassa, äiti teki meille vaatteita, kutoi kankaita, hoiti puutarhaa ja teki kaikenlaista.

Isompia sisaruksia oli neljä. Ehkä he joutuivat minua paimentamaan. En tiedä, millaista purnausta minun takiani oli. Jonkun minua vanhemman sisaruksen kohdalla vielä vanhempi oli vähän kyllästyneenä ehdottanut äidille: ”Tapetaan tuo pentu”.

“EI TAPETA, MYYDÄÄN SE VAAN”

Eläinten lopettaminen maalaistalossa oli hyvin tuttua, eikö sitä voisi soveltaa... Äiti osasi sovitella asiaa: ”Ei tapeta, vaan kirjoitetaan isälle sotatantereelle, että jos vaikka myytäisiin se.” Asia unohtui siihen.

Kun minä olin puolivuotias, oli kesä. Heinäntekoaikaan minut vietiin vaunussa pellolle, missä muutkin olivat. Joku muisti heittää minulle välillä katseltavatksi jonkun kukkasen tai muun mukavan esineen.

Kesällä kypsyivät mustikat. Muunmuassa niitä syötettiin minulle. Siitä aiheutui se, että kun olin häkkisängyssäni kovin liikkuvainen eikä nykyisenkaltaisia vaippahousuja ollut, olin usein yltä päältä mustikkakakassa. Ja senhän kaikki tietävät, ettei mustikkatahra lähde millään.

KEKSIN PELLON REUNASSA OMAN TYÖN

Isä oli ollut sodassa muiden lasten ollessa pieniä. Minun hoitooni isä pääsi mukaan. Mitäs noista kakoista! Isä otti minua kainaloista kiinni ja huljutteli alaosaani vyötäröön asti laiturilta käsin järvessä edestakaisin.

Toisena kesänä olin heinäpellolla mukana viltin päällä. Lienen leikkinyt pienillä kivillä ja heinäseipään tapeilla. Luulen, että en olisi malttanut vain istua viltin päällä, avara maailma odotti ympärillä.

Heinän sänki on aika terävää paljaille pienille jaloille. Voi olla, että se esti tutkimusretkeni kauemmas. Varmaan kolmantena, tai ainakin neljäntenä kesänä (3,5 vuotiaana) viltin päällä keksin oman työn.

KUORIN NUNTTUJA VILTIN PÄÄLLÄ

Heinäseipäiden tapit meillä päin tehdään tuoreesta ojanvarren pajusta kirveellä pätkimällä. Ne ovat noin etusormen paksuisia, noin 25 cm pitkiä. Meillä seipäät olivat tavallisimmin kaksitappisia, joskus pisimmät kolmitappisia.

Seipäissä on tappeja varten reiät. Alin tappi estää seipäälle luotavien heinien pääsemistä alas maahan asti. Keskimmäinen laitetaan sitten sitä varten, että se estää ylempien heinien menoa liian tiiviisti alimpien heinien päälle. Kuohkeasti asettuneet heinät kuivuvat paremmin, eivätkä homehdu.

Tapit olivat minulle hirmu tärkeitä. Ne olivat minun mielestäni nimeltään ”nunttuja”. Tuore pajunkuori lähtee helposti irti. Siinäpä aika vieri mukavasti, kun kuorin vilttini päällä niitä nunttuja. Jos ei tapin päästä saanut kynsillä alkua, niin hampailla voi avustaa kuoren irtoamista.




ELIN HERNEILLÄ JA TOMAATEILLA

Luulen, että minun hoitoni sujui ”siinä sivussa”. Vähän isompana hankin itse kesäaikana ruokani. Kun kauraa kasvatettiin rehuksi, sen sekaan kylvettiin usein vähän myös hernettä.

Pelto näkyi talon ikkunasta, ja siellä halmeessa näkyi kummallista vakoutumista. Siellä vaossa liikkui tytön "pellavapää". Kun äiti tiedosti tämän, hän alkoi pukea siitä lähtien minua punaiseen mekkoon, että hän olisi paremmin nähnyt, missä menen.

Meillä kasvoi tomaatteja navetan eteläseinustalla. Kun ne kypsyivät, niistä tuli hyvää vaihtelua ruokaani. Elin kesän melkein herneillä ja tomaateilla.

LEIKIN LAPSENA LÄÄKEPURKEILLA

Kun äiti ja isä olivat veneellä kalassa. Minä olin pienestä asti mukana veneen kokassa. Osasin olla siinä kiltisti paikallani. Niinpä sisarusten ei tarvinnut minua vahtia sinä aikana, ja ehkä he olivatkin koulussa silloin.

Pyykinpesun aikana olin saunakamarin penkin ääressä leikkimässä pienillä tyhjillä lääkepulloilla. Laitoin niitä penkille vaatteiden väliin nukkuman.

LEIJU-HEVOSEN HULMUAVA HARJA

Isä kertoi, että Leiju sai nimensä siitä, kun sen harja ikään kuin leijui sen juostessa. Sen emä isän kotitalossa taisi olla Leimu. Siellä oli myös Liekki-niminen hevonen.

Leiju oli kiltti hevonen, toisin kuin se, jonka äiti pikaisesti osti isäni ollessa sodassa. Siinä hevosessa oli kesytettävää isälle, joka tuli joskus lomalle.

HEVOSEN JA MIEHEN YSTÄVYYS

Runossaan Muistojen maankamarat isä kertoo kyntömiehen ja Leiju-hevosen yhteisymmärryksestä:
”Se oli sellaista ystävyyttä ja yhteistyötä.”

Alkuaikoina isä kynsi kivistä peltoa sorkka-auralla eli aatralla. Kyntäminen sillä vaatii kärsivällisyyttä niin kyntömieheltä kuin hevoselta.

Auran kurjista kiinni pitäminen on raskasta ja huteraa kivisessä maastossa. Aura helposti kallistuu ja vinksahtelee sivuille.

”Auran vantaat joskus kiviin karahtavat.
Piiloon on peitettävä silloin kirosanat.”

”Varoen auran kurkea käsissä pidin,
nostin vannasta ylös tai kiven kiersin.”

SODASSA ISÄ OLI KUORMASTON PÄÄLLIKKÖ

Leijua isä ylistää runollisesti. ”Salainen tutka oli Leijulla kavioissansa, sen säteen tiedon hepo käsitteli aivoissansa, esteen kun havaitsi, vauhtia hidasti, ja kun kovasti kiinni jäätiin johonkin,
menonsa lopetti, teki heti täystopin.”

Sodassa isä oli kuormaston päällikkönä. Siellä hän sai tarpeekseen hevosista. Ratsastaminen ei häntä kiinnostanut.

Vain hyvin harvoin hän saattoi ratsastaa Leijun esimerkiksi laitumelta pihaan. Mutta tämä pari teki parin vuosikymmen ajan töitä yhdessä. Heillä oli sellainen yhteisymmärrys, niin että Leiju suostui kiltisti raskaisiinkin töihin.

TEIN LEIJUN VETÄMÄNÄ PERUNAVAKOJA

Myöhemmin minäkin joskus ajoin hankmoa (erään sortin äestä) Leijun kanssa. Kerran minun piti ajaa aatralla perunavakoja. Olin kuullut, että isä jossakin tapauksessa pellonreunakäännöksessä sanoi hevoselle: ”Vaolle!”.

Minulla tuli vähän ongelmia käännöksissä. Olen ajatellut, että ehkä minun olisi pitänyt sanoa jotain sellaista kuin ”sivuvakoon”, siis vaon viereen. Valitettavasti nuo komennot jäivät minulle epäselväksi, en muistanut niitä kysyä.

HEVONEN OSASI YKSINKIN KOTIIN

Hevosella kuljettiin paljon järvenjään yli, koska matka kaupunkiin tuli sitä kautta linja-autolla lyhyemmäksi. Hevosta ei voinut tietenkään jättää autopysäkin luokse kaupungissa käynnin ajaksi, kuten pyörän saattoi jättää.

Hevonen yleensä osaa aina kotiin, vaikkei sitä ohjastaisikaan. Mutta ei sitä ilman kuskia voinut kuitenkaan jättää. Minäkin kävin joskus kuskaamassa jotakuta jään yli.

Minä en ollut kovin kiintynyt hevoseen. Muutaman kerran sitä ohjastin, kun isä pyysi. Jonkun kerran hain sen hevoshaasta.

LEIJU PELKÄSI PIIKKILANKAA

Hevoslaitumen paikkaa vaihdettiin välillä, kun heinä kävi edellisessä vähiin. Välillä syötettiin pihanurmea tai pellon odelmaa, jota meillä sanottiin äpäreeksi. Pitämällä hevosta lieassa. Pihamaalla olivat siitä haittana läntit, jotka syntyivät väkevän virtsan kohdalle.

Joskus laidun oli lammen rannalla. Kun sitä laidunaluetta laajennettiin piikkilanka-aitaa siirtämällä kauemmas, Leiju ei uskaltanut tulla entisestä aidankohdasta eteenpäin. Meni kauan aikaa, ennen kuin se uskoi, ettei siinä ole piikkilankaa.

KORTELIT TÄYNNÄ METSÄMANSIKOITA

Kerran laitumena oli metsän reunaa. Kun hevonen käveli ristiin rastiin, sinne muodostui polkuja ikään kuin kaupungin katuja. Vihreät alueet polkujen välissä olivat kuin kortteleita. Ja niissä kasvoi julmetusti suuria metsämansikoita, joita oli helppo noukkia polulta käsin. Kävin usein siellä keräämässä niitä.

Minua viisi vuotta vanhempi veli ajoi usein hevosen kanssa. Aluksi meillä ei ollut kärrejä, vaan liisterekeä käytettiin kesälläkin, kun vietiin seiväskuormaa tms. pellolle tai tuotiin heiniä latoon.

Lannanajoa varten laitettiin liisterekeen matalat laidat. Lannan ajo ei ollut tietystä syystä mukavaa, ainakaan vanhimmasta veljestäni. Mielellään hän siitä laistoi.

VELI HUISKAHTI ALAS

Heinien tai viljojen kuljetukseen oli rekeä leveämpi, harvapienainen heinähäkki, joka kiinnitettiin liistereen päälle. Heinäkuormat luotiin hangolla korkeammaksi kuin häkin laidat olivat. Olin usein polkemassa heinää tiukempaan, jotta kuormaan mahtui enemmän.

Siellä kuorman päällä oltiin korkealla. En uskaltanut olla siellä aina ajettaessa. Kuka siellä on ollut, niin on varmaan joskus luisunut liukkaiden heinien päältä alas.

Muistan, kun veljeni ajoi hevosta kuorman päällä ja reen toinen jalas meni vähän syvempään kohtaan. Kun kuorma kallistui, veli huiskahti alas suuren heinämäärän kanssa.





LUISKAHDIN KUORMASTA

Minulla oli kerran vaarallinen tilanne. Meillä oli silloin jo kumipyöräiset hevoskärryt. Luiskahdin kuormasta eteenpäin kärryn aisalle kahareisin istumaan.

Ehkä kärry ei ollut sillä hetkellä liikkeessä. Jos olisin pudonnut vauhdissa eteenpäin alas, olisin voinut jäädä pyörän alle.

Veljistä nuorempi ajoi paljon myös peltotyökoneita. Heinän niitto ja haravointi saattoi olla yllätyksellistä.

AMPIASPESÄ LENNÄTTI LEIJUA

Kerran rinnepellolla, joka vietti lopulta lammesta kulkevaan pieneen jokeen, veli ajoi haravakoneella. Siinähän ollaan metallisen istuimen päällä, ja takana ovat haravapiikit, joita polkimella ohjataan välillä nousemaan ylös.

Siihen kohtaan maahan jää poikittainen heinäkarho eli kasa, ja taas piikit pidetään alhaalla jonkin matkaa seuraavan karhon kohtaan asti. Karhojen kohdalle sitten pystytetään seipäät.

Ajolinjalle sattui maassa oleva ampiaispesä. Ja silloin Leijua ja koko systeemiä vietiin hyppien keikkuen hurjaa vauhtia alas joen rantaan. Siinä oli pysymistä kyydissä.

REKIRETKI JA TÄHTITAIVAS

Isä teki jossakin vaiheessa meille itse uuden, komean laitareen. Kyllä muistan jonkin tunnelmallisen kyläreissun sillä reellä. Sieltä nahkasten alta katselin kavioiden narskuessa tähtistä taivasta.

Vaikka ajeltiinkin reellä paikasta toiseen, useampia tuollaisia erityisiä mieleen jääneitä matkoja en muista.

Kirkkokin oli meiltä niin kaukana, että ehkä ei siellä jouluisin ainakaan monta kertaa ajettu. Ehkä olen ollut niin nuori etten muista.

Mukava, että on edes yksi muisto tunnelmallisesta rekiajosta.

VALOISIA JA TUNNELMALLISIA HEVOSMUISTOJA

Kiitos Ystäväni lempeistä ja elävistä tarinoista. Hevosista, niiden elämästä ja hoidosta tarinoit taas elävään ja leppoisaan tyylisi. Isäsi tuntuu olleen taitava hevosmies ja opetti sinuakin hevosia hoitamaan. Monta valoisaa kuvaa mieleeni syntyi tarinoitasi lukiessani.

Toivottavasti jaksat näitä muistoja edelleenkin kirjoitella. Niistä pidetään ja mielellään luetaan. Ajasta, kun tehokkuus oli vielä inhimillistä. Ajasta, jolloin ihminen ja ihmisen selviäminen oli vielä oleellisinta.

AHNEUS ON AIKAMME MOTTO

Nykyihminen on unohtanut tämän. On unohdettu, että ihminen on pääasia, ei talous tai raha. Ihminen uhrataan kevein mielin ja päätäjien nyökyttelyllä heti kun jostain tulee viesti taantumasta. Vastuuttomuus, ahneus ja piittaamattomuus on aikamme motto.

SAIMME ELÄÄ HETKEN ENTISAIKAA

Sinä kirjoitat ajasta, jossa kaikille oli tekemistä. Ajasta, joka tarvitsi vielä kaikenlaisia ja taitoisia ihmisiä. Valitettavasti se aika ei palaa, mutta sinun tarinoissasi saamme elää siellä vielä ajatuksissa.

Kiitos Ystäväni Välläys näistä muistoista, hevonen, kanalat ja vanha maalaiselämä on tarinoidesi kautta tullut eläväksi mielikuvissamme.



6 kommenttia:

  1. Rovastia kyyditsemässä

    Isäni ollessa nuorena poikana mummolassa käymässä Pekka-setä antoi hänelle hevosen ohjakset ja sanoi, että menepäs kyyditsemään rovasti kirkolle. Kirkolle oli parikymmentä kilometriä matkaa. Oli jo ilta, ja niin lähdettiin ajoon tasapohjaisella piimäreellä, jossa oli pitkistä rimoista tehdyt laidat, jyrkkä sepi ja tasainen perä.

    Koska oli aika lailla pakkasta, heillä oli paksut turkit päällä. Jäykkine vaatteineen he, toinen kolmekymmentäkiloinen ja toinen satakolmekymmentä, olivat ahtautuneet paksujen nahkasten alle rekeen.

    Hevonen oli pitkäjalkainen ja hullu. Matkalla jossakin kohdassa oli jyrkkä kaarre, johon oli tullut nietoksia. Siinä yhtäkkiä reki kaatui ja molemmat lensivät silmänräpäyksessä hankeen, niin että hanki pöllähti. Hevonen mokoma juoksi vain eteenpäin.

    Eihän pojalla auttanut muu kuin lähteä hevosen perään. Mielessä oli hirmuinen pelko siitä, että mitä rovasti sanoo. Onneksi hevonen oli pysähtynyt yhteen notkoon. Kääntäessään hevosta hän mietti, että mitä hän sanoisi rovastille.

    Kun hän ajoi takaisin kaatumispaikalle, rovasti seisoi siellä nauraen iso kasa nahkasia sylissään. Rovasti vain sanoi: ”Olipa se kupsahdus, ei kerrota tästä kenellekään.” Tämä rovasti oli tunnetusti mukava mies.

    Taas toisen kerran, aikuisena, isäni oli hevosella ja reellä tuomassa rovastia kotiimme. Lukkari tai suntio oli myös mukana. Suntio oli kevyt ja rovasti toisella puolella rekeä painava.

    Lähellä kotia hevonen juoksi kovaa jonkin verran kovettuneella lumella. Lumi petti toisen jalaksen alla, ja suntio sukelsi hirmu pitkän matkan hankeen. Lunta tulvi rekeen rovastin korviin asti. Rovasti kaivoi korviaan ja sanoi: ”Terveisiä markkinoilta!”

    Tätä juttua kerrotaan meillä myös leikillisesti niin, että isäni yritti tahallaan kaataa rovastin hankeen, mutta suntio putosikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Tarinoidesi aarreaitasta poimit meille luettavaksi taas hauskoja kommelluksia. Mukava oli lukea leppoisasta rovastista, joka osasi huumorilla suhtautua asioihin.

      Myöskin sanonnat olet taltioinut tarkasti, ehkä myös isäsi mittavana kirjallisena perintönä. Jo tuollainen, elävä sanonta, vie lukijan ajatuksissa toiseen aikaan, kiireettömään, mutta vauhdikkaaseen rekimatkaan.

      Mieluusti nämä tarinasi lukee ja virkistyy sydämessään, tuntee lumen tupruavan silmille ja puskevan korviin. Kuulee hevosen hirnahduksen ja kumean hohotuksen, elämisen ilon!

      Kiitos, oli eloisa rekiretki kannsasi kiittää jalaksilla matkannut harzu

      Poista
  2. Toisenlainen hevosretki
    (välläyksen isän kirjoittama)

    Olimme talvisodan aikana kovalla kiireellä perääntymässä. Päämajasta tai jostain oli tullut määräys tyhjentää eräs mylly, hakea hevosella ryynejä sieltä. Talousupseeri kehotti kuormastoalikersanttia ottamaan ajomiehen ja lähtemään tehtävää suorittamaan. Alikersantti ei uskaltanut; minä sanoin lähteväni. Niin olimme matkalla aamupimeällä noin kuuden kilometrin päässä olevalle myllylle.

    Tilanne oli oudon hiljainen, ammuntaa ei juuri kuuluunut, edessä oli tasainen, suora tie. Matka myllylle kulki noin kolme kilometriä tiheään asutun kylän halki. Tielle oli sattunut paljon tykin osumia, jouduimme niitä kiertämään. Tilanne oli jännittävän arveluttava, pysähdyimme välillä ja kuuntelimme.

    Aamu alkoi uhkaavasti valjeta. Huomasimme jonkun miesryhmän kantavan konekivääriä jonkun talon nurkan luo. Ammuntaa ei vain kuulunut, mutta tilanne oli kovin epäilyttävä. Ajoimme äärimmäisen valppaana eteenpäin ja jotenkin vaistosimme, että kohta jotain tapahtuu. Pysähdyimme.

    Minä nousin reestä ja tarkastelin lähitienoota ja aavistin myllyn suunnassa edempänä, ehkä parin sadan metrin päässä, että jotain liikettä hämärässä olin näkevinäni. Hyppäsin rekeen ja sanoin, nyt yhtäkkiä ympäri ja täysi vauhti kohti yksikköä. Samalla, kun käännöstä suoritettiin, alkoi sotakoneisto pauhata, konekivääritulta tuli meitä kohti. Heittäydyimme mahalleen rekeen. Ainut pelastus meille oli vallitseva hämäryys ja äärimmäisen hyvä onni.

    Arvasimme, että naapuri oli vallannut yöllä myllyn, ja asemissa olevat odottivat meidän ajavan heidän syliinsä ja aloittivat tulituksen, kun huomasivat meidän kääntyvän pois. Kun ilmoitimme yksikköömme epäonnistumisestamme, talousupseeri kertoi, että tieto myllyn valtauksesta oli tullut lähtömme jälkeen.

    Emme saaneet moitteita, vaan kiitosta siitä, että olimme viisaasti oivaltaneet tilanteen ja siten pelastuneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Tämä on hieno ja jännittävä tarina. Isäsi kerronta on jäntevä ja lukijan mukaan ottava, tiheä kuvaus. Mieleen syntyy kuin kuvina tuo yöllinen, toisenlainen rekiretki, joka oli käydä kohtalokkaaksi isällesi ja hänen tovereilleen.

      Mietin, että ehkä isäsi eläytymiskyky, herkkä vaisto ja luontoihmisen kokemus, pelastivat heidät. Onhan luonnon äänien parissa eläneen vaistojen viritys täysin eri tasolla, kuin taajamassa tai kaupungin hälyssä elävällä. Luonto muuttuu ja äänet muuttuvat, metsän eläimet, talven jäät ja lumet kantavat heikotkin varoitusäänet. Kokenut metsässä liikkuja osasi niitä lukea, pelasti itsensä ja kaverinsakin.

      Kiitos hienosta tarinasta. Vaikka kyseessä olikin hiuksenhienosti vältetty kuolema ja joukkoteurastus, oli kertomus silti lukuelämys.

      -harzu

      Poista
  3. Etsintäretki

    Meitä oli öisin kaksi miestä vuorollaan vartiossa, toinen teltassa parin tunnin välein. Useinhan siellä paukauksia kuului, jonkun kerran oli heitetty räjähteitä teltan lähelle; sitä ei minun vuorollani tapahtunut.

    Kuljimme erään kämppäkaverin kanssa parina keväänä panssarikentän läpi kalamatkoilla melko etäällä erämaalammilla sangen varhain aamuyöllä, eikä yllätyksiä sattunut.

    Mutta sitten oli eräs sunnuntaiaamu. Kaverini lähti varhain aamulla samalle suunnalle metsälle, eikä iltapäivällä miestä alkanut kuulua tulevaksi. Tulipa meille vähitellen melko hätä, ja ilmoitimme tästä komendantille, että olisi lähetettävä etsijät liikkeelle.

    Hevospuolen alikersantille tehtävä olisi kuulunut, mutta ei hän tainnut uskaltaa lähteä, eikä vielä pakollakaan määrätty. Kyseltiin vapaaehtoisia, ja minä ilmoittauduin ja sain erään kaverin hevosmieheksi. Ja niinpä hevonen valjaisiin kärryjen eteen, suunta sysimustaan, pimeään panssarikenttään.

    Se oli surkeahko, melko toivottomalta tuntuva tehtävä. Mistä nyt pimeällä mies löydetään? Yritettävä kuitenkin oli. Ajoimme arviolta muutamia kilometrejä, pysähdyimme, kuuntelimme, huutelimme, ammuimme pari laukausta. Saman toistimme aina välillä arviosta 15 kilometriin saakka. Sitten katsoimme turhaksi ajaa etemmäksi ja palasimme yksikköömme.

    Kaveri oli vähän ennen meitä tullut sinne loppuun uupuneena. Hän oli osunut desantin kätköpaikalle, jossa oli ollut radiolaitteita, aseita ja ruokasäilykeannoksia. Näitä tuliaisia söimme sen jälkeen. Parin vuorokauden kuluttua pidättivät armeijan sotilaat vahtimisen jälkeen ainakin yhden desantin.

    Oh-hoh sen pojan reissua eksyksissä, koko retki oli ollut noin 18 tuntia. Ihanpa mietin tätä kirjoittaessani etsintäretkestämme. Olimme kuin tarjottimella kärryissä, toinen ohjaksissa, toinen, minä, kivääri kourassa. Olisipa ollut hyvä tieltä hypätä hevosen suitsiin kiinni ja ampua kyydissä olijat. No, jaa, meille ei onneksi käynyt kuinkaan.
    Välläyksen isän kirjoittama

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Ystäväni, isäsi oli armoitettu tarinanikkari, joka osasi eläytyä sanojen maailmaan ja tuoda sieltä elävän kokemuksen. Tein näistä talvisodan tarinoista oman blogin nimellä "Talvisodan hevosretki", johon lisäsin hänen kirjeitään talvisodan loputtua, kotiutusta odottaessa.

      -harzu

      Poista