lauantai 22. helmikuuta 2014

DYSTONIAN MUURI

SAIRAUS OHJASI ELÄMÄN VIRRAN UUTEEN SUUNTAAN

Juoksen joen vierustaa ja katselen kellertävänä kuohuvaa vettä. Jääreunojen välissä se kumpuaa kauniisti. Saarekkeen kohdalla virta jakaantuu ja muuttuu loivaksi koskeksi. Saarekkeella on muutaman metrin pätkä muuria.

Vanhan voimalaitoksen jäänteet ovat siinä kohdassa muistona menneistä ajoista. Muuri on ollut osa pientä voimalaitosta. Nyt se on kuin kaunis taideteos saarekkeessa. Nimeän sen “Dystonian muuriksi”.

Mielestäni se on hyvä nimi siitä syystä, että muuri on murtunut, mutta jykevänä olemassa. Kerran se pystyi pysäyttämään jopa virran juoksun ja ohjaamaan sen kanavaan, joka tuotti sähköä. Nyt siitä on jäljellä vain lyhyt pätkä, vain palanen pysäyttävää voimaa on jäljellä.

DYSTONIA OHJASI ELÄMÄNI VIRRAN

Dystonia oli muurin tavoin pysäyttää minunkin elämäni. Väkivahva muuri se on, “Dystonian muuri”. En menisi vähättelemään sitä. En pidä sitä pienenä vaivana. Hän joka pitää, pitäköön. Hänelle se sitten on pieni vaiva.

Minulle se oli ja on iso, elämää muuttava ja ohjaava sairaus. Outo ja pelottava. Aivan niinkuin se muuri saarekkeella, dystonia ohjasi kuitenkin minunkin elämäni virran uuteen suuntaan.

KADONNUTTA KAIVATAAN

Tuo virta, jonka muuri ohjasi kanavaan tuotti kerran sähköä. Valot syttyivät ja voima virtasi johdoissa. Samalla tavoin dystonia ohjasi minunkin elämässäni asioita virtaamaan oikeaan suuntaan. Pysäytti väärän juoksun. Pysäytti kuin muuriin. “Dystonian muuriin”.

Heräsin näkemään mihin tämä kaikki päätön ryntääminen johtaa. Heräsin näkemään, että meitä ajetaan vain isolla ruoskalla, rahalla kohti vanhuuden vaippoja ja muistisairaaloiden käytäviä. Ajetaan katoamaan yön hiljaisuudessa kuvaksi iltapäivälehtien sivuille. Kaivataan kadonnutta otsikoksi.

“Dystonian muuri” pysäytti minut miettimään mikä on elämässä oleellista. Mikä merkitsee elämässä eniten. Minkä takia kannattaa elää. Minne kannattaa ohjata oman elämänsä virta. Mistä kautta syttyvät sisäiset valot. Sydämen valot.



OLEN KIITOLLINEN

Minulla on takana yli kaksitoista vuotta saman yrityksen palveluksessa. Kaksitoista vuotta aamuja työvirrassa. Kaksitoista vuotta ja lomautus, jonka sain viime kesänä.

Viime kesänä sain myös diagnoosin sairastamastani servikaalisesta dystoniasta. Tänään olen kiitollinen molemmista, sekä diagnoosista, että lomautuksesta. Sain lomautuksen samana päivänä, kun palasin viikon sairauslomalta.

SAIRAUSLOMALTA LOMAUTUKSELLE

Sairausloman otin, koska olin niin uupunut yrittämään olla terve. Fysiatri, joka teki diagnoosin kirjoitti viikon loman ja kehoitti menemään työterveyslääkärille sopimaan jatkosta. En mennyt hakemaan lisää sairauslomaa.

Ajattelin, että minulla on vielä pari viikkoa töitä ja sitten alkaisi pitkä kesäloma. Kestäisin sen pari viikkoa töissäkin ja lomalla ehtisin levähtää. Pääsisin ehkä pian Lohjan neurologiselle polille hoitoihin ja saisin itseni kuntoon.

Niinpä menin suunnitelmani mukaan seuraavana maanantaina töihin ja vein sairauslomatodistukseni. Aloitin työt ja ajattelin, että kaksi viikkoa ja loma alkaa. Iltapäiväkahviin mennessä minulla oli jo lomautustodistus kädessäni. Alkoi pitkä loma, pidempi kuin odotin.

ENSIMMÄINEN HALKEAMA

Nyt “Dystonian muurin” edessä seisoessani olen kiitollinen. Kiitollinen siitä, että sain kesällä diagnoosin, selvyyden sairastamastani taudista ja tiedon sen laadusta. Tiedon siitä, että se on lähes parantumaton liikehäiriösairaus aivojen ja lihasten välillä.

Sairaus, joka vetää päätäni vasemmalle, kun keskityn johonkin asiaan tai tekemiseen. Sairaus, joka oli vaivannut minua pari vuotta ja käynyt raskaaksi henkiseksi taakaksi. Olin saanut nyt tiedon siitä ja “Dystonian muuriin” oli tullut ensimmäinen halkeama.

OLIN TEHNYT TYÖNI HYVIN

Toinen halkeama, joka ohjasi sisäiset voimavarat virtaamaan vapaina oli lomautus, jonka sain palattuani sairauslomalta. Aluksi se tuntui tietysti raskaalta pettymykseltä. Olinhan vanha työntekijä, talossa yli kymmenen vuotta hommia paiskinut jermu.

Olin tehnyt työni kunnolla. Hyvinä aikoina takonut viikonloppuja tarvittaessa. Jatkanut päivää niskat jäykkinä koneita asentaen. Syöttänyt kvartaalin päättyessä tietoja päätteelle muiden jo lähdettyä kotiin. Olin yrittänyt, tiesin sen. Tässä oli kuitenkin tulos. Lomautus.

DYSTONIAN MUURI MURTUU

Tiesin, että tämä on vain markkinataloutta ja suhdanteita. Kaikki olemme siinä koneistossa ja jauhaudumme aikanamme palvelemaan hoitoyhteiskuntaa ja sen työllisyyttä, vaipanvaihtorulettia hoitokodeissa.

Lähtö tulee joka tapauksessa, parempi nyt kuin kukkapaketti kainalossa siinä vaiheessa kun ulko-ovea ja pannuhuoneen ovea on jo vaikea firmassa erottaa toisistaan.

Nyt löysin vielä hyvin ulko-ovelle ja raikas tuuli kutsui lenkille. “Dystonian muuriin” oli tullut jo iso halkeama. Kuulin kovan rytinän ja näin voimavirtojen syöksyvän murtuvan muurin ohi vapauteen, lähdin lenkille. Nautin vapaudesta.

KASVAIN ÄÄNIHUULISSA

Ajattelin niitä hyviä vuosia töissä, kun olin “korvaamaton”. Tein koneita ja tilauksia sairaanakin. Minulla oli hyvälaatuinen kasvain kurkussa ja ääneni kulki vain kähisemällä. En ottanut sairauslomaa vaan painoin hommia. Oma päätös, nautin työstä kun sitä oli. Tienasin myös hyvin.

Kävin Meilahdessa kuvauttamassa äänihuuliani, odotin leikkausta ja tein samalla töitä. Kvartaalista toiseen täytin vaatimuksia. Tilauksia, jotka oli saatava asiakkaalle ajoissa. Koskaan emme pettäneet. Asiakkaat saivat koneensa ja minä palkkani.

LEMPEÄ ÄÄNITERAPEUTTI

Kävin samaan aikaan ääniterapiassa ja opettelin puhumaan tavalla, joka ei rasittaisi äänihuuliani. Minulla oli onni päästä ystävällisen ja lempeän ääniterapeutin hoitoon. Keskustelumme ja puheharjoitukset olivat aina minulle hienoja kokemuksia. Hän osasi todella hoitaa ihmistä.

Paranin ilman leikkausta äänihuulissani olleesta kasvaimesta. Ääniterapeutin hoito ja puheen opettelu hieman eri tavalla auttoivat. Eräässä tutkimuksessa äänihuulet olivat täysin puhtaat. Siitä on jo vuosia. Työt jatkuivat, kvartaalista toiseen, paineet jatkuivat ja tuntuivat loputtomilta.

ONNENLINTUNI KOSKIKARA

Monta lamaa olin vuosien varrella nähnyt, mutta vasta tämä lama vei kiireet. Vei työt ja kuvitellun korvaamattomuuden. Vei tilaukset, mutta jätti paineet. Oli selviytymisen paine. Viimeinen vuosi ennen lomautusta oli vaikein. Sairaus kiristi otettaan. Rakensi muuria. “Dystonian muuria”

Nyt katselen tuota muuria saarekkeella, tai muurinpätkää ja ajattelen sen vertauskuvallisuutta. Olen elänyt sitä katsellessani kaksitoista vuotta pikakelauksella. Olen nähnyt paljon. Yllätyn kun näen linnun. Näen virran keskellä lentävän koskikaran. Onnenlintuni.

Minulle se on vapauden ja selviytymisen symboli. Lintu, joka viipyy täällä hetken. Keikkuu jään reunalla, pulahtelee veteen, nappaa syötävää jäisestä virrasta ja lähtee matkaan. Olemme samanlaisia. Muuttolintuja.

ELÄMÄ ON NYT

Nämä muurit hajoavat kerran raunioiksi. Nämä muurit jäävät kerran, mutta virta juoksee vapauteen ja me lennämme vapauteen. Tämä on vain pieni este elämän matkalla. Aika, jonka tulen muistamaan hyvällä. Aika, joka ohjasi minua oikeaan suuntaan. Pois sairaasta elämäntyylistä. Pois sairaasta elämänrytmistä.

“Dystonian muuri” opetti minut ajattelemaan, että elämä on tässä. Kaikki arvokas on tässä hetkessä. Tulevaisuudessa eivät ole parhaat hetket, ne ovat aina tässä ja nyt. Nauti elämästäsi nyt. Olet vapaa. Muuri on murtunut, se on enää muistomerkki, romahtanut pätkä elämän saarekkeella.

VAPAUDEN VIRTA

Jatkan juoksua ja näen jäälautan keskellä virtaa. Jäälautasta lähtee auringossa kimalteleva siima ylös kohti rantakuusia. Siima on jonkun kalastajan jäljiltä.

Katkennut siihen ja jäänyt kiinni jäälauttaan. Menetetty saalis ja viehe. Kala on katkaissut siiman ja päässyt karkuun. Syöksyy riemuissaan virrassa vapauteen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti