perjantai 28. helmikuuta 2014

AUTIOTALO

TYTTÖ JUOKSI KIRKUEN METSIEN HALKI

On sumu, niin sankka sumu, ettei veneen kokasta näe kuin muutaman metrin. Kello on jo aamuyön puolella. Keskellä venettä, teljolla on kasa haukia. Enoni soutaa hiljalleen, vesi tipahtelee airoista.

Kauempaa kantautuu ruorsinkielistä puhetta veden yli. Kuulostaa tulevan kauempaa, mutta välimatkaa on vaikea arvioida. Sumussa kaikki on lähellä ja kaukana. On kuin huoneessa, jonka seinät elävät ja liikkuvat. Vesi kantaa ääniä, mutta hiljaisuus huutaa.

ME LÄHDIMME YÖKALAAN

Olemme lähteneet yökalaan mummilan rannasta ennen puoltayötä, kohta saunakahvien jälkeen. Mummi ja pappa menivät jo kamariin nukkumaan, kun me vielä suunnittelimme yökalaa. Kamarista kuului pian tasainen kuorsaus ja rytmiin sopiva korahtelu. Kello paukutteli yhdentoista lyönnit, mutta kovaan ääneen oli totuttu.

Tunnelma pirtissä oli utuisen rauhallinen ja unettava. Kuiskailimme, vaikka tiesimme kuinka sikeästi vanhukset nukkuivat. Muutaman tunnin päästä mummi kömpisi jo kesänavetalle ja pappa aamuverkkoja kokemaan. Me lähdimme yökalaan.

HAUKIA TULI TASAISEEN TAHTIIN

Öisellä pihamaalla liikkui jo usva, kun kävelimme hakemaan virvelit. Käen kukkuminen kuului kaukaa järven takaa. Järven rantaan oli muutaman sadan metrin matka lammashaan reunaa. Ohitimme vanhan talon perustukset ja tulimme mutarantaan.

Nautin tästä hetkestä. Lähdöstä järvelle. Kaiken alkamisesta. Jännityksestä. Ensimmäisen iskun odotuksesta. Haukea tuli yleensä tasaiseen tahtiin. Heittelimme pienimmät aina takaisin, mutta yleensä saalista oli aina yökalan jälkeen yli kolmekymmentä haukea.

RAKASTIN YÖKALASTUSTA

Järvi oli alunperin ollut joki, mutta kauemmas rakennettu voimalaitos ja säännöstely olivat nostaneet vedenpinnan. Veden rehevöityminen oli tuonut muutoksen, joka näkyi haukisaaliissa ja juurakoihin tarttuneissa uistimissa.

Kovin kauaa ei uistinta tarvinnut vedessä pitää, kun ensimmäiset tempaukset vavan päässä kävivät. Minä rakastin niitä hetkiä.

Nykäisyä, vavan singahdusta ja raskasta painahdusta, joka oli temmata virvelin kumisaappaan alta. Jännitys, kun kelasi siiman päässä jurottavaa haukea ylös oli kihelmöivä.

TARINAT SATEEN ROPINASSA

Kilpailua meillä ei vähän vanhemman enoni kanssa juuri koskaan ollut, kalaa tuli niin tasaiseen tahtiin. Hän oli äitini sisarussarjan nuorin ja ainoa, joka vielä asui mummolassa.

Hiljainen, leppoisa kaveri, mutta loistava tarinankertoja. Verraton, kuin suklaarasia jouluna, aina tuli tasaisen hyvää tavaraa.

Hänen juttunsa yöllä puojin hämärässä olivat parasta radio-ohjelmaa, jota olen kuunnellut. Sade ropisi aitan kattoon ja enoni kertoili kylän ihmisistä.

Monet jo poistuneet ja ruotsiin muuttaneet. Kävivät uusilla autoilla kesälomalla sora pölisten. Tulivat ja menivät. Veivät sinne enonikin aikanaan.

ENONI KERTOI AUTIOTALOSTA

Yöllä puojissa, vällyjen alla enoni kertoi autiotalosta järven takana. Talo sijaitsi metsän keskellä mäen rintessä hylättynä. Muistutin, että olimme aikoneet käydä siellä.

Enoni ei vaikuttanut kovin innokkaalta. Sanoi, että annetaan olla, on matkaakin rannasta ja ryteikköjä kun vesi nousi säännöstelyssä.

Hän kertoi, että talossa asui aikoinaan maalaisperhe. Tiettömien polkujen takana sijainneen talon tarina oli murheellinen.

Eräs talon tytöistä menetti järkensä ja alkoi juosta pitkin metsiä. Hän juoksi ympäri järven ja tuli joskus talojen ovia ryskyttämään aamyöllä hädissään.

TYTTÖ RYSKYTTI OVEN TAKANA

Enoni muisteli, että talon tytär oli tullut mummilan oven taaksekin joskus, mutta häntä ei ollut päästetty sisään.

Talon silloinen vanhaemäntä oli ollut kovaluontoinen korven ihminen ja komentanut juoksemaan seuraavaan taloon. Kesäyönä tarkeni juosta ja siinähän pysyi lämpimänä yöpaidassakin.

Nyt soutelemme sumussa ja olemme mielestäni lähellä paikkaa, jossa enoni kertoi autiotalon sijaitsevan. Kysyn häneltä mistä ne kummitustarinat sitten tulevat.

Ovatko ne vain vanhoja pelottelujuttuja. Enoni vilkaisee minua ja vilkaisee tasaisesti väpättävää vapaa. Hän on pitkään hiljaa, katselee airoista tippuvaa vettä.

RUOTSINKIELINEN PUHE USVASSA

Tarina sumuisessa aamuyössä on minulle selkäpiitä karmiva. Rannan juurakot kohoavat kuin kädet kohti rantakuusikoiden syvää hämärää.

Usva on lähtenyt liikkeelle aamuyön tuulenvireessä, mutta näkyvyys on vielä vain muutaman veneenmitan. Ruotsinkielinen puhe on tullut hieman lähemmäs. Ovat selvästi uistattamassa ja lähestyvät meitä.

Minä soudan rantaan ja enoni kelaa uistimen sisään. Hopeanvärisen Professori-uistimen keskellä välähtelee verenpunainen helmi. Ohjaan veneen juurakoiden välistä rantaa kohti ja enoni nousee vetämään sen kuusten katveeseen.

METSÄN PAINOSTAVA HILJAISUUS

Kiskomme veneen suojaan samalla kun toinen vene menee kauempaa ohi. Loiskahtelusta kuulemme kalan olevan kiinni. “En jävla stor gädda”, kuuluu huuto.
Enoni vilkaisee minua ja kuiskaa, että tuppihauki kumminki, kunhan huutelevat. Tietävät meidän olevan kalassa.

Lähdemme kuusten katveesta ylös rinnettä ja enoni löytää pian lähes peittyneen polun. Kävelemme peräkkäin. Metsän hiljaisuus on painostavaa mielestäni.

Pöllön huuto kuuluu vaaran takaa suolta. Ajattelen tyttöä, joka hädissään juoksi täällä pitkin metsiä ja huusi, niin että hänen äänensä oli kantautunut järven toiselle puolelle.

TALON IKKUNA KAJASTAA HIEMAN VALOA

Kysyn enoltani miten talon tarina oli niin synkkä. Mikä teki siitä kummitustalon. Oliko se vain korpeen unohtuneen autiotalon kohtalo, sopiva kummitustaloksi. Pikkupoiken jännittäväksi yöleikiksi ja hiippailun kohteeksi.

Enoni pysähtyy tuuhean kuusen vieressä ja katselee ylöspäin. Talon harjaa näkyy hieman, yläikkuna heijastuu aamunkajossa. On hiljaista. Usvainen metsä luo mystisen ilmapiirin.

Selittämättömän pelon tunteen. En oikeastaan haluaisi enää jatkaa matkaa. Minua on oikeasti alkanut pelottamaan. Olen arka luonteeltani ja minulla on lennokas mielikuvitus.

TYTTÖ OLI PAENNUT IKKUNASTA

Enoni kertoo, että talossa sattui murheellisia asioita ja isä jäi sinne kahdestaan tytön kanssa. Mitä sitten tapahtui, sitä ei kylillä ääneen kerrota. On vain tarinoita ja niillä on taipumus kasvaa aina huonoon suuntaan. Pahuuden pohja on hyvä kasvupohja.

Hän kertoo sen verran, että kerran tyttö oli huoneestaan nähnyt isänsä tulevan sisään. Isä oli jo kuollut silloin, mutta tyttö oli nähnyt selvästi ja kuullut oven rysähtävän auki.

Hän oli hädissään paennut ikkunaan, hypännyt ulos ja lähtenyt juoksemaan. Sitä pakomatkaa hän oli metsissä tehnyt kirkuen ja huutaen, niin että äänet olivat kantautuneet taloihin järven ympärillä.

SYDÄNTÄ RIIPIVÄ HUUTO

Olemme jo niin lähellä autiotaloa, että näen talon rauniot. Kenollaan olevan katon, romahtaneen kuistin ja rikkinäisen ikkunan. Katkenneet, kapeat portaat katkenneina alas harmaata seinää.

Ajattelen pelokkaan tytön pakomatkaa alas portaita. Hätää ja tuskaa, joka purkautuu sydäntä riipivänä huutona.

KYYNELEET VALUVAT POSKILLA

Sanon enolleni, että lähdetään pois. Hän vilkaisee minua yllättyneenä ja kysyy, enkö halua käydä sisällä talossa. Minä en halua. Haluan kalastamaan.

Haluan pois tästä tuskaisasta ilmapiiristä. Haluan pois tästä huudosta, joka on alkanut soimaan sisälläni. Lähdemme kohti rantaa.

Matkalla enoni kertoo, että aina joskus tuon autiotalon tyttö, nyt jo vanhempi nainen käy järven toisella puolella kylässä kesällä.

Aina silloin hän menee pihan laitaan, katselee järven yli kohti vaaroja ja kyyneleet virtaavat hänen poskiaan pitkin.

ISOISÄ ON JO VERKOILLA

Saavumme rantaan ja aamun tuulenvire on puhaltanut sumun pois. Aurinko paistaa jo lämpimästi ja mummilan rannasta kuulua veneen kolahduksia. Isoisä on noussut jo verkoille.

Soudamme järven yli ja näemme jo kaukaa papan touhuavan jotain innokkaasti veneessään. Hän selvästi kamppailee suuren hauen kanssa.

SUURHAUELLA SIKAREITA

Tulemme veneen viereen ja näemme papan nuijivan valtavan suurta haukea tajuttomaksi. Verkko hauen ympärillä on riekaleina, mutta isoisä myhäilee tyytyväisenä.

Kehuu vaihtavansa haukensa pariin sikarirasiaan kyläkaupassa.




3 kommenttia:

  1. Sinulla on ollut enosi kanssa mukavia ja jänniäkin hetkiä. Kerroit niin hyvin, että pystyin aistimaan mielikuvissani järven, sumun, veneen, kalat, äänet, tunnelman ja kaiken mitä kerroit.
    välläys

    VastaaPoista
  2. Kalastus on minullekin tuttua.

    Viisi vuotta vanhempi veli hyväksyi minut usein kalakaveriksi. Sousimme illalla niemen kärkeen ja ankkuroimme veneen sinne kivikon lähelle. Saimme sieltä ahvenen köriläitä, isompia kuin meidän omasta rannasta.

    Omalta laiturilta ongin usein. Erityisesti kovalla tuulella onkimisia on jäänyt mieleen. Sanotaan, että lahnat tulevat siihen rantaan, mihin tuulee kovasti ja missä aallot sotkevat veden. Sain lahnoja mato-ongella toinen toisensa perään. Oli jännittävää odottaa, milloin koho painuu korkean aallon alle. Koivuinen onkivapa taipui, kun nostin rimpuilevan saaliin rannalle. Minulla ei kärsivällisyys loppunut, jaksoin olla siellä kauan. Sitten oli äidille paljon saalista tuotavana.

    Minä olin tottunut veneessä oloon jo taaperosta asti. Niinpä kasvettuani olin usein isälle verkkoja soutamassa. Isällä oli viisi metriä korkeita verkkoja, jotka eivät ole ihan helppoja hallittavia. Kotijärvellämme saattoi olla joskus hurjiakin laineita. Opin pitämään veneen oikeassa suunnassa kinkkisissäkin tilanteissa. Aluksi isä neuvoi, että souda, tuolla airolla tai huopaa tuolla airolla. Tai sitten hän neuvoi, että pidä perä tuota saarta kohti. Airo tarttuu hyvin helposti loivasti nousevaan verkkoon. Sitä täytyi varoa. Tyynemmillä säillä isä kävi yksinkin niitä verkkoja nostamassa tai laskemassa.

    Meidän järvessä oli myös muikkua. Muikut nousevat kutuaikaan syvänteistä ylemmäksi. Silloin muikkuverkot viritetään väliveteen eikä pohjaan. Olen ollut monta kertaa muikkuja irrottamassa verkoista. Niitä vietiin myytäväksi kaupunkiin. Mutta ah, miten hyviä paistetut mätimuikut olivat!

    Kun äiti halusi tehdä kesällä kalakukkoa pikkuahvenista ja kaloja piti saada nopeasti, silloin menimme esimerkiksi veljen kanssa käestelemään. Se tarkoittaa sitä, että verkot lasketaan matalan lahden poikki. Kaloja on usein lämpiminä päivinä lekottelemassa lahden pohjukan ruovikossa tai kivien välissä. Kun verkot on viritetty, mennään veneellä voimakkaasti airoja ja melaa polskuttaen pelottelemaan kalat verkkoon.

    Keväällä hauen kutuaikaan kalastettiin järven rantamatalasta tai lammen pikku joesta katiskoilla. Laajassa vesikohdassa katiskat laitettiin aivan matalaan, heinikkoon, juohde (otsaverkko) ja nielu rantaan päin. Kulku ihan matalasta heinikostakin estettiin vaikkapa kivillä. Katiskoita saattoi olla tiiviisti useampi peräkkäin. Kun kalat uivat kudulle ojassa tai joessa ylöspäin, nielu laitetaan osoittamaan alajuoksulle päin.

    Isä kalasti talvellakin, jään alta. Verkkojata piti ujuttaa lautoja apuna käyttäen avannon kohdalta toisen kohdalle jne. Verkon loppupäähän sidottiin pitkä naru. Toisesta päätyavannosta nostettaessa verkkoja naru ujui jään alle toisesta päädystä. Narulla voitiin sitten vetää verkot takaisin jään alle.

    Isän kädet tottuivat kylmään, niin että hän harvoin piti talvella mitään käsineitä verkkoja käsitellessään. Sanotaan, että kylmään tottuvilla kalastajilla (tai esimerkiksi avantouimareilla) lisääntyy ns. ruskea rasvakudos. Se on sellaista, joka tuottaa nopeasti energiaa lämpönä.

    välläys

    VastaaPoista
  3. Edelliseen kertomukseeni kalastuksesta huomautan, että varmaan verkkojatan laittaminen jään alle sujui helpommin, kun ensin työnnettiin lautojen avulla pelkkä naru.

    Meidän riihen ruumenuksen vintillä oli talon edellisen omistajan nuottia. Ne olivat kalastajalangasta kudottuja. Kävin vintillä joskus kuvaamassa niiden kohot ja kivekset. Kohot oli tehty kapenevasta tuohisuikaleesta kiertämällä. Kiveksissä oli kiven päälle tehty tuohisuikaleesta ristiin pujottelemalla kuori. Nuotta oli jossakin vaiheessa koristeverhona aitan nukkumatilassa.

    Meillä oli myös entisen isännän aikuisia rysiä. Nekin olivat kalastajalangasta tehtyjä. Kaaret olivat puisia. Niillä rysillä kalastettiin vielä minun aikanakin kutukaloja järven heinikkorannalta. Niissä oli aika pitkä juohdeverkko. Isä varmaan käytti niitä talvella avannossa pystyrysinä mateen kudun aikaan.

    Tarina kertoo, että talon entisellä isännällä olisi ollut rahakätkö nuottakodan nurkkakiven alla. Kiviä näkyi vielä lapsuusaikanani rantapellolla. Kai niiden seutua on moni kaivellut rahan toivossa. Myöhemmin kivet kaivettiin kaivurilla pois pellosta. - Ei sieltä mitään rahoja löytynyt.

    Entinen isäntä varmaan kalasti paljonkin. Kun hän oli kalankaupalla kaupungissa, viinaan menevä poika suoritti salaa liiketoimintaa tilalla. Ainakin heiniä myytiin sillä aikaa, lie viljojakin aitasta myyty. Ukko rupesi pitämään sitten aitat sun muut lukossa.

    Meillä kävi josku joku verkonkutoja paikkaamassa meidän verkkojamme. Minä opin häneltä verkonkudonnan kudontakävyllä. Kalojen toivossa kudoin itselleni pienen, n. 40x60 cm kokoisen verkon. Olin laittanut siihen kohot ja painot ja heitin sen laituirilta veteen. Eihän semmoiseen verkonrääpäleeseen mitään mennyt!

    muisteli välläys

    VastaaPoista