perjantai 28. helmikuuta 2014

TUSKANHUUTO

LEMPEÄ MUMMONI ON HELLÄ ESIKUVANI

Minun sisälläni soi huuto. En tiedä mistä se tulee, ehkä se jäi sydämeeni eilisestä blogistani ja metsässä juoksevan naisen hätähuudosta.

Tuskanhuudossa on voimaa, se on selviytymisen huuto. Huudossa on haaste. Haaste elämälle. Vaatimus astua esiin.

Voiko ihminen huutaa tuskansa ulos? Voiko ihminen vaatia esiin luojansa ja kysyä miksi kaikki tämä tuska? En luonnollisesti osaa siihen vastata. Olen yksinkertainen mies ja ajatteluni on suoraviivaista. Olen itsekin siinä huudossa, se soi sisälläni. En ole saanut vastausta.

TÄMÄ HETKI ON MENNYT

Minua pelottavat ihmiset, jotka tietävät vastaukset. Pysähtynyt tila on liikkumaton, vastaus on seinä, josta kysymys kimpoaa. Kyselijät ovat ihmisiä, joiden rinnalle on helpompi asettua etsimään. Asettua huutamaan. Vaikka levoton sydän ei pysty asettumaan.

Nyt hetken hokijat ovat pahinta laatua. Olen lopunperin tympääntynyt nyt-hetken guruihin. Elä nyt-hetkessä on minulle mahdottomuus jossa elän. Miten ihminen voisi elää muussa kuin nyt-hetkessä. En ymmärrä sitä ideaa. Mene virran rantaan ja sano vedelle, että elä nyt-hetkessä ja puhut menneelle hetkelle.

MENNYT HETKI ON NYT

Minä haluan elää menneessä hetkessä. Haluan elää tässä hetkessä kuin se olisi jo mennyt hetki. Katsella sitä ja ymmärtää. Ajatella, että tuollainen minä olin, vähän hassu, mutta en silloin tiennyt sitä, minkä nyt tiedän. Olen armollinen ja hyväksyn hellästi.

Näen elämän isompana asiana kuin nyt-hetkenä. Mielestäni kiire syntyy juuuri tuosta hokemasta. Jos olisin tuollainen nyt-hetken guru, ottaisin fiskarsin lapion ja yön hiljaisuudessa kävisin hautaamassa nyt-hetkeni jonnekkin metsän siimekseen. Sen jälkeen vetäisin keuhkoni täyteen raikasta happea, kuuntelisin yön ääniä ja lähtisin juoksemaan.

MUMMINI OLI LYÖDÄ MINUA

Mummoni oli hiljainen ihminen. Aina hyväntuulinen ja antoisa. Hänen olemuksensa hymyili. Hän palveli aina ja oli aina ystävällinen. Kerran hän oli vähällä lyödä minua. Hänen kätensä oli jo ojentunut kyynärpää vipuna valmiina iskemään, mutta halaamiseksi se meni. Mummin halaus oli lämmin ja ilmava.

Hän oli lyödä minua siksi, että minun oli tullut koti-ikävä mummolasta ja olin soittanut äidilleni. Olin pyytänyt äidiltäni, että minut haettaisiin kotiin. Mummi tuli minua pihalla vastaan. Muistan vieläkin sen kohdan missä hän seisoi. Navetan edessä. Olimme varmaan lähdössä kalaan.

HALASIMME SIINÄ PIHALLA

Muistan vieläkin hiljaisen mummini ilmeen ja kysymyksen miksi haluat lähteä täältä pois. Minä olin pieni poika, mutta näin tuskan, eikö me ole pidetty täällä sinua hyvin?

En usko, että mummi olisi lyönyt minua, mutta häntä loukkasi kun olin takanapäin soittanut kotiini.

Sovimme siinä, halasimme ja puhuimme, että olen vielä muutaman päivän mummolassa. Sitten lähdimme  enoni kanssa kalaan.

Minä jäin miettimään mummini reaktiota. Hän ei oikeastaan koskaan muulloin päästänyt tunteita näkyvästi esille. Tuo oli ainoa kerta.

JÄÄTELÖ VEI TUSKAN

Muuuten hän vain puuhaili. Laittoi ruokaa tai kahvia, myönteli ja myhäili. Paistoi tuoretta,  verestä rieskaa ja oli läsnä. Lähdin sitten muutaman päivän kuluttua vanhempieni mukana kotiin ja perillä minuun iski hirvittävä ikävä mummilaan.

Itkin iltapäivästä iltamyöhään yhtä soittoa ja sain äitini hermostumaan. Hän tokaisi, että meidän varmaan täytyy viedä sinut nyt sitten takaisin sinne mummilaan. Minä ilahduin ja lähdimme autoon. Kävimme kuitenkin vain ostamassa jäätelöt ja vähitellen jäätelöä syödessä itkuni asettuikin.

VIIMEINEN KUVA MUMMOSTANI

Seuraavana kesänä menin taas mummolaan, enkä koskaan enää halunnut sieltä itse pois. Toisinaan pappa tarjoili bussirahojakin, mutta en huolinut niitä. Toisinaan minut vietiin bussipysäkille ja lähdettävä oli, talo oli täynnä ruotsista tulleita sukulaisia. Koskaan en unohda mummilan kesiäni, ne ovat aina sydämessäni.

Mummoni näin viimeisen kerran kun olin jo aikuinen. Olin mennyt naimisiin ja meillä oli pieni tyttö. Olimme mummilan pirtissä. Tuvassa oli myös äitini veli vaimonsa kanssa, hän kuoli muutaman vuoden päästä onnettomuudessa. Hän oli mummoni kaltainen, herkkä ja kiltti mies. Muistan aina hänet lempeänä hahmona ja vesi tulee silmiini kun häntä ajattelen.

MUMMINI PALVELI AINA

Tuona päivänä, muutamaa päivää ennen mummini kuolemaa istuimme kahvia juomassa. Mummini touhusi tapansa mukaan keittiössä. Palveli toisia. Palveli niin kuin aina ennenkin, niin kauan kuin muistan .

Nyt hän tuli suuri kuparipannu kädessään pirttiin ja sanoi, että on niin väsynyt, ettei meinaa jaksaa kahvipannua kantaa.

Ne sanat jäivät viimeiseksi muistokseni lempeästä mummostani. Näen vieläkin hänet kävelemässä siinä. Näen vaimoni, hymytyttöni ja pienen esikoistyttömme.

Näen äitini veljen ja hänen vaimonsa, mutta en näe pappaa, en tiedä missä hän oli. Pappa oli minulle iso hahmo, en ehkä pysty käsittelemään häntä. Ehkä hän oli siinä, mutta ei mahdu sisäiseen kuvaani.

LEMPEÄ MUMMINI

Pappani oli hyvin voimakas hahmo ja mummini jäi hänen varjoonsa, siksi halusin omistaa tämän blogini mummolleni, hän on sen ansainnut. Halusin tuoda hänet esiin pappani takaa.

Halusin tuoda hänet keittiöstä palvelemasta ja kertoa hänen lempeydestään. Hänen hiljaisesta voimastaan.

Minä uskon, että mummoni hiljainen lempeä voima oli se, joka piti pappanikin pystyssä. Samalla tavoin, kuin oman vaimoni lempeä voima pitää minutkin pystyssä.

YKSIN EMME KESTÄ

Toivon, että minussakin olisi sitä samaa lempeää, ymmärtävää voimaa. Voimaa, joka palvelee ja kestää, että minäkin pitäisin rakkaitani pystyssä. Yksin me tavalliset ihmiset emme pystyssä pysy, olen siitä aivan varma. En minä ainakaan.

HELLÄ SELVIYTYJÄ

Äitini, joka sairastaa alzheimerin tautia on usein kanssani muistellut lempeää mummiani. Hän on kertonut, kuinka lujilla tuo nainen oli, kun hän aikoinaan taloon miniäksi tuli.

Hän joutui kestämään sellaista, joka kasvatti tuosta naisesta niin sitkeän. Hän selvisi ja hänestä tuli meille esikuva.

Lempeä, selviytyjän esikuva, hellän mummoni kuva.



AUTIOTALO

TYTTÖ JUOKSI KIRKUEN METSIEN HALKI

On sumu, niin sankka sumu, ettei veneen kokasta näe kuin muutaman metrin. Kello on jo aamuyön puolella. Keskellä venettä, teljolla on kasa haukia. Enoni soutaa hiljalleen, vesi tipahtelee airoista.

Kauempaa kantautuu ruorsinkielistä puhetta veden yli. Kuulostaa tulevan kauempaa, mutta välimatkaa on vaikea arvioida. Sumussa kaikki on lähellä ja kaukana. On kuin huoneessa, jonka seinät elävät ja liikkuvat. Vesi kantaa ääniä, mutta hiljaisuus huutaa.

ME LÄHDIMME YÖKALAAN

Olemme lähteneet yökalaan mummilan rannasta ennen puoltayötä, kohta saunakahvien jälkeen. Mummi ja pappa menivät jo kamariin nukkumaan, kun me vielä suunnittelimme yökalaa. Kamarista kuului pian tasainen kuorsaus ja rytmiin sopiva korahtelu. Kello paukutteli yhdentoista lyönnit, mutta kovaan ääneen oli totuttu.

Tunnelma pirtissä oli utuisen rauhallinen ja unettava. Kuiskailimme, vaikka tiesimme kuinka sikeästi vanhukset nukkuivat. Muutaman tunnin päästä mummi kömpisi jo kesänavetalle ja pappa aamuverkkoja kokemaan. Me lähdimme yökalaan.

HAUKIA TULI TASAISEEN TAHTIIN

Öisellä pihamaalla liikkui jo usva, kun kävelimme hakemaan virvelit. Käen kukkuminen kuului kaukaa järven takaa. Järven rantaan oli muutaman sadan metrin matka lammashaan reunaa. Ohitimme vanhan talon perustukset ja tulimme mutarantaan.

Nautin tästä hetkestä. Lähdöstä järvelle. Kaiken alkamisesta. Jännityksestä. Ensimmäisen iskun odotuksesta. Haukea tuli yleensä tasaiseen tahtiin. Heittelimme pienimmät aina takaisin, mutta yleensä saalista oli aina yökalan jälkeen yli kolmekymmentä haukea.

RAKASTIN YÖKALASTUSTA

Järvi oli alunperin ollut joki, mutta kauemmas rakennettu voimalaitos ja säännöstely olivat nostaneet vedenpinnan. Veden rehevöityminen oli tuonut muutoksen, joka näkyi haukisaaliissa ja juurakoihin tarttuneissa uistimissa.

Kovin kauaa ei uistinta tarvinnut vedessä pitää, kun ensimmäiset tempaukset vavan päässä kävivät. Minä rakastin niitä hetkiä.

Nykäisyä, vavan singahdusta ja raskasta painahdusta, joka oli temmata virvelin kumisaappaan alta. Jännitys, kun kelasi siiman päässä jurottavaa haukea ylös oli kihelmöivä.

TARINAT SATEEN ROPINASSA

Kilpailua meillä ei vähän vanhemman enoni kanssa juuri koskaan ollut, kalaa tuli niin tasaiseen tahtiin. Hän oli äitini sisarussarjan nuorin ja ainoa, joka vielä asui mummolassa.

Hiljainen, leppoisa kaveri, mutta loistava tarinankertoja. Verraton, kuin suklaarasia jouluna, aina tuli tasaisen hyvää tavaraa.

Hänen juttunsa yöllä puojin hämärässä olivat parasta radio-ohjelmaa, jota olen kuunnellut. Sade ropisi aitan kattoon ja enoni kertoili kylän ihmisistä.

Monet jo poistuneet ja ruotsiin muuttaneet. Kävivät uusilla autoilla kesälomalla sora pölisten. Tulivat ja menivät. Veivät sinne enonikin aikanaan.

ENONI KERTOI AUTIOTALOSTA

Yöllä puojissa, vällyjen alla enoni kertoi autiotalosta järven takana. Talo sijaitsi metsän keskellä mäen rintessä hylättynä. Muistutin, että olimme aikoneet käydä siellä.

Enoni ei vaikuttanut kovin innokkaalta. Sanoi, että annetaan olla, on matkaakin rannasta ja ryteikköjä kun vesi nousi säännöstelyssä.

Hän kertoi, että talossa asui aikoinaan maalaisperhe. Tiettömien polkujen takana sijainneen talon tarina oli murheellinen.

Eräs talon tytöistä menetti järkensä ja alkoi juosta pitkin metsiä. Hän juoksi ympäri järven ja tuli joskus talojen ovia ryskyttämään aamyöllä hädissään.

TYTTÖ RYSKYTTI OVEN TAKANA

Enoni muisteli, että talon tytär oli tullut mummilan oven taaksekin joskus, mutta häntä ei ollut päästetty sisään.

Talon silloinen vanhaemäntä oli ollut kovaluontoinen korven ihminen ja komentanut juoksemaan seuraavaan taloon. Kesäyönä tarkeni juosta ja siinähän pysyi lämpimänä yöpaidassakin.

Nyt soutelemme sumussa ja olemme mielestäni lähellä paikkaa, jossa enoni kertoi autiotalon sijaitsevan. Kysyn häneltä mistä ne kummitustarinat sitten tulevat.

Ovatko ne vain vanhoja pelottelujuttuja. Enoni vilkaisee minua ja vilkaisee tasaisesti väpättävää vapaa. Hän on pitkään hiljaa, katselee airoista tippuvaa vettä.

RUOTSINKIELINEN PUHE USVASSA

Tarina sumuisessa aamuyössä on minulle selkäpiitä karmiva. Rannan juurakot kohoavat kuin kädet kohti rantakuusikoiden syvää hämärää.

Usva on lähtenyt liikkeelle aamuyön tuulenvireessä, mutta näkyvyys on vielä vain muutaman veneenmitan. Ruotsinkielinen puhe on tullut hieman lähemmäs. Ovat selvästi uistattamassa ja lähestyvät meitä.

Minä soudan rantaan ja enoni kelaa uistimen sisään. Hopeanvärisen Professori-uistimen keskellä välähtelee verenpunainen helmi. Ohjaan veneen juurakoiden välistä rantaa kohti ja enoni nousee vetämään sen kuusten katveeseen.

METSÄN PAINOSTAVA HILJAISUUS

Kiskomme veneen suojaan samalla kun toinen vene menee kauempaa ohi. Loiskahtelusta kuulemme kalan olevan kiinni. “En jävla stor gädda”, kuuluu huuto.
Enoni vilkaisee minua ja kuiskaa, että tuppihauki kumminki, kunhan huutelevat. Tietävät meidän olevan kalassa.

Lähdemme kuusten katveesta ylös rinnettä ja enoni löytää pian lähes peittyneen polun. Kävelemme peräkkäin. Metsän hiljaisuus on painostavaa mielestäni.

Pöllön huuto kuuluu vaaran takaa suolta. Ajattelen tyttöä, joka hädissään juoksi täällä pitkin metsiä ja huusi, niin että hänen äänensä oli kantautunut järven toiselle puolelle.

TALON IKKUNA KAJASTAA HIEMAN VALOA

Kysyn enoltani miten talon tarina oli niin synkkä. Mikä teki siitä kummitustalon. Oliko se vain korpeen unohtuneen autiotalon kohtalo, sopiva kummitustaloksi. Pikkupoiken jännittäväksi yöleikiksi ja hiippailun kohteeksi.

Enoni pysähtyy tuuhean kuusen vieressä ja katselee ylöspäin. Talon harjaa näkyy hieman, yläikkuna heijastuu aamunkajossa. On hiljaista. Usvainen metsä luo mystisen ilmapiirin.

Selittämättömän pelon tunteen. En oikeastaan haluaisi enää jatkaa matkaa. Minua on oikeasti alkanut pelottamaan. Olen arka luonteeltani ja minulla on lennokas mielikuvitus.

TYTTÖ OLI PAENNUT IKKUNASTA

Enoni kertoo, että talossa sattui murheellisia asioita ja isä jäi sinne kahdestaan tytön kanssa. Mitä sitten tapahtui, sitä ei kylillä ääneen kerrota. On vain tarinoita ja niillä on taipumus kasvaa aina huonoon suuntaan. Pahuuden pohja on hyvä kasvupohja.

Hän kertoo sen verran, että kerran tyttö oli huoneestaan nähnyt isänsä tulevan sisään. Isä oli jo kuollut silloin, mutta tyttö oli nähnyt selvästi ja kuullut oven rysähtävän auki.

Hän oli hädissään paennut ikkunaan, hypännyt ulos ja lähtenyt juoksemaan. Sitä pakomatkaa hän oli metsissä tehnyt kirkuen ja huutaen, niin että äänet olivat kantautuneet taloihin järven ympärillä.

SYDÄNTÄ RIIPIVÄ HUUTO

Olemme jo niin lähellä autiotaloa, että näen talon rauniot. Kenollaan olevan katon, romahtaneen kuistin ja rikkinäisen ikkunan. Katkenneet, kapeat portaat katkenneina alas harmaata seinää.

Ajattelen pelokkaan tytön pakomatkaa alas portaita. Hätää ja tuskaa, joka purkautuu sydäntä riipivänä huutona.

KYYNELEET VALUVAT POSKILLA

Sanon enolleni, että lähdetään pois. Hän vilkaisee minua yllättyneenä ja kysyy, enkö halua käydä sisällä talossa. Minä en halua. Haluan kalastamaan.

Haluan pois tästä tuskaisasta ilmapiiristä. Haluan pois tästä huudosta, joka on alkanut soimaan sisälläni. Lähdemme kohti rantaa.

Matkalla enoni kertoo, että aina joskus tuon autiotalon tyttö, nyt jo vanhempi nainen käy järven toisella puolella kylässä kesällä.

Aina silloin hän menee pihan laitaan, katselee järven yli kohti vaaroja ja kyyneleet virtaavat hänen poskiaan pitkin.

ISOISÄ ON JO VERKOILLA

Saavumme rantaan ja aamun tuulenvire on puhaltanut sumun pois. Aurinko paistaa jo lämpimästi ja mummilan rannasta kuulua veneen kolahduksia. Isoisä on noussut jo verkoille.

Soudamme järven yli ja näemme jo kaukaa papan touhuavan jotain innokkaasti veneessään. Hän selvästi kamppailee suuren hauen kanssa.

SUURHAUELLA SIKAREITA

Tulemme veneen viereen ja näemme papan nuijivan valtavan suurta haukea tajuttomaksi. Verkko hauen ympärillä on riekaleina, mutta isoisä myhäilee tyytyväisenä.

Kehuu vaihtavansa haukensa pariin sikarirasiaan kyläkaupassa.




keskiviikko 26. helmikuuta 2014

LOSSIVAHTI

“MIKÄ VIERASTA NAURATTAA”?

Bussin nimi on Vanaja. Minun mielessäni se aina vääntyy vainajaksi. Sanat kääntyvät sillä tavoin päässäni, tekevät omia mutkia ja lisäävät kirjaimia.

Jään siis vainajan kyydistä pikitien laidassa ja bussi kiihdyttää kohti Rovaniemeä. Lähden sivutietä kohti mummilaa. Kävelen soratietä ohi ensimmäisen maalaistalon, koira räyskyttää kettingissä.

On pilvinen päivä, välillä tipahtelee suuria pisaroita, jotka läiskähtelevät kuivalle soralle. Ilmassa on ukkosta. Isot, mustat pilvet liikkuvat taivaalla toisiaan kohti. Minua vähän pelottaa.

KESÄKSI MUMMILAAN

Mummilaan on muutaman kilometrin matka soratietä. Läpi metsien mutkitteleva tie on hiljainen. Jykevät männyt reunustavat tietä. Äitini on kertonut, että hänen lapsuudessaan tätä tietä ei vielä ollut. Metsäpolkua pitkin tultiin ison tien laitaan linja-autolle.

Sade yltyy ropinaksi ja tukka liimautuu otsalleni. Toisessa kädessäni on laukku ja toisessa virveli, muuta en tarvitse mummolan viikkoihin. Näillä pärjäisin sydänkesän hyvin. Olin kulkenut kesät mummolassa jo muutaman vuoden. Ensimmäisen kerran sinne pääsin kymmenvuotiaana.

PÄÄSKYSET SINITAIVAALLA

Silloin isäni ja äitini lähtivät lomamatkalle Ruotsiin ja Norjaan ystäviensä kanssa autolla. Meidät lapset sijoitettiin sukulaisiin. Veljeni ja siskoni menivät kosken partaalle isäni kotiseudulle. Minut lähetettiin äitini kotiin. Minua vähän pelotti lähteä yksin.

Ensimmäisestä kesästäni mummolassa muistan pääskyset. Niitä oli paljon pihapiirissä. Punamultaisen talon räystäisiin muuratuista pesistä olivat poikaset jo lähteneet ja pääskyt lentelivät sinitaivaalla.

Makoilimme enoni kanssa koivun vieressä suuren harmaalautaisen kaivon kannella ja katselimme taivaalle. Pääskyt singahtelivat, kieppuivat ja kirskuivat. Koskaan ne eivät törmänneet toisiinsa. Olen sitä aina ihmetellyt. Ne menivät aina niin läheltä. Odotimme aina törmäystä ja ajattelimme, kuinka ne tipahtaisivat alas taivaalta. Eivät ne tippuneet.

ISOISÄNI LÄSNÄOLO AHDISTI MINUA

Pelkäsin vähän pappaani. Hän oli hiljainen, sodat käynyt mies, joka kulki kävellen pitkiä matkoja. Aamulla hän saattoi lähteä retkilleen. Kävellä mitään sanomatta avaran pihan poikki ja kääntyä soratielle. Hänen hontelo hahmonsa eteni hieman huojahdellen peltoaukeiden välissä kulkevalla tiellä. Jokaisella aseleella, jonka hän eteni minä vapauduin henkisesti.

En tiedä miksi isoisän läsnäolo ahdisti minua. Luulen, että hänen hiljaisuutensa oli jotenkin arvaamatonta. Vaistosin, että se ei ollut hiljaisuutta, se oli mykkäkoulua. Isoisäni oli mykkäkoulussa maailman kanssa. Niin sen päättelin. Hän olisi voinut puhua, kertoa jotain, mutta hän ei halunnut. Hän oli päättänyt olla hiljaa.

Puhumaan pappani oli taitava, kun hän suunsa sitten avasi. Terävät sanat lähtivät suusta kuin viilatut viikatteet, panivat kuulijan lakoon, tekivät hänestä heinää. Tarinat olivat usein lyhyitä ja sisälsivät monimielisen lopun. Käsittää sai jos käsitti.

“MITÄ VIERAS NAURAA”

Muistan illan pirtissä. Isoisä on tarinatuulella. Anisviinatilkka on vielä kielenpäällä ja sikari savuaa tuhkakupissa. Pirtissä on rauhallisen leppoisa tunnelma. Isovanhempien lapsista on muutama käymässä ja isoisä vauhdissa. Minä luen lehteä pöydän päässä. Kuuntelen ja kääntelen lehtiä.

Isoisä kertoo hauskan tarinan. Kaikki nauravat, minäkin hekotan silmät vesissä. Pappa osaa asettaa tarinansa loppuun koukun, joka kiskaisee naurun ulos. Avuttomana hyppimään kaikkien edessä alastomana. Alaston nauru, joka olin minä, sillä isoisäni paljasti minut kaikkien edessä.

Pappa oli kertonut tarinansa ja koko pirtti nauroi. Hän käveli voitonriemuisena ympäri tuvan lattiaa ja nautti tilanteesta, hallinnastaan. Yllättäen hän pysähtyi pöydän päähän.

Naulitsi katseensa minuun. Sanoi tuimalla äänellä, että “mitä vieras nauraa”?

MURTUMATON LIITTO

Kaikki vaikenivat kuin leikaten. Minä hiljenin, painoin pääni lehteen ja olin lukevinani. Tajusin olevani vieras, ulkopuolinen, en saisi edes nauraa. Kukaan ei sanonut mitään.

Ymmärsin liiton, talon väki vastaan vieras. Murtumattoman liiton. Ikiaikaisen liiton. Näin suvut suojelivat toisiaan. Meidän väki ja teidän. Ihmiset ja me.

Mitä nyt ihmisetkin tästä puhuu. Ei kerrota tästä sitten kenellekkään. Kuulin alkutuulen huminan.

ULJAS NAINEN

Äkkiä liitto mureni. Yksi vanhemman veljen vaimoista nousi ylös ja käveli pappani luo. Hän vei isoisäni ulos ja piti siellä tälle puhuttelun. Vuosia myöhemmin, kun tuo nainen oli jo eronnut ja sairastunut vakavaan sairauteen kuulin puheen sisällön.

En enää muista kuka keskustelun sisällön kertoi, tai miten hän oli kuullut sen, mutta nainen oli puolustanut minua. Hän oli kysynyt papaltani, että miksi te aina kiusaatte tuota poikaa. Muistan hänet aina uljaana naisena ja saan voimaa kun ajattelen häntä.

Siinä hetkessä tajusin yksinäisyyden ja eristämisen olevan suljettu tila. Ympärillä voi olla ihmisiä puhetta voi olla, mutta eristetty on vallin sisällä. Hän ei ole olemassa. Häntä ei haluta kuulla. On parempi, että hän on näkymätön ja hiljainen. Minä opin sen nopeasti. Se on luova tila.

LOSSI ODOTTAA VASTARANNALLA

Nyt kävelen soratietä kohti mummilaa ja lähestyn lossia. Näen jo kaukaa lossin olevan toisella puolella ja taukotuvan oven avoinna. Enoni seisoo lossilaiturilla ja heiluttaa kättään. Hän on tullut pyörällä vastaan ja juoksee lossivahtia hakemaan.

Näen pitkän nuoren miehen kävelevän lossiin. Tunnistan miehen, hän tuuraa aina välillä varsinaista lossimiestä. Lossin sivussa on pieni koppi, jonka sisään mies menee ja käynnistää moottorin. Lossi lähtee hiljalleen ylittämään leveää joenuomaa.

“SVEAMAMMAN POIKKARNAT”

Tulemme lossilla yli ja puolivälissä näemme ison Volvon ajavan vastarannalle valoja vilkutellen. Äänimerkki soi, niin että rannat raikuvat. Lossivahti kiroilee raskaasti ja äänekkäästi. Sanoo ruotsinsuomalaisten olevan kesälomilla ja ajelevan uusilla autoillaan edestakaisin. Kuljetuttavat lossilla yli ja leveilevät autoillaan.

Hän vie meidät yli ja viivyttelee tahallaan. “Siellä ootelkoon sveamamman poikkarnat”, hän ärisee. Me kysymme, voisimmeko tulla mukaan, kun hän lähtee hakemaan ruotsinsuomalaisten Volvoa toiselta puolelta.

Mies lupaa ja käskee meitä irvistelemään näille. Eivät kuvittelisi liikoja ja tajuaisivat vähentää edestakaisin suhailujaan. Hänellä oli kuulemma parempaakin tekemistä, kuin muutamia kehuskelijoits kuskailla.

VIININPUNAINEN VOLVO

Seuraan tarkkaan lossivahdin työtä. Minusta se näyttää maailman upeimmalta ammatilta. Taivaskin alkaa rakoilla ja aurinko pilkottaa aina välillä mustien pilvenlonkien välistä. Vesi kohisee lossin vieressä ja vastaranta lähestyy nopeasti. Viininpunainen suuri Volvo odottelee pienen mäen päällä.

Auto ajaa lautalle heti kun lossivahti viittaa kädellään. Auringossa sen pinta kiiltelee juuri vahattuna. Kuski nousee juttelemaan lossivahdin kanssa ja heilauttaa meille kättään. Tunnistaa enoni ja kysyy kuka minä olen. Muistaa äitinikin.

Emme kehtaa irvistellä. Kurkimme autoon sisälle. Takapenkillä istuu pari nättiä tyttöä, jota kikattelevat keskenään. Kaunis nainen etupenkillä hymyilee meille ja puhuu ruotsia.

KALARETKI KUMMITUSTALOON

Enoni kertoo jälkeenpäin, että hän on peräkylän tyttöjä, lähtenyt jo nuorena täältä ja haluaa puhua vain ruotsia. Hänen kotinsa on kuulemma autio nykyisin.

Talo sijaitsee järven toisella puolella, korven keskellä ja tiettömien polkujen päässä. Enoni kertoo, että siellä kummittelee. Kysyn menisimmekö joskus siellä käymään kalaretkellä.

Enoni sanoo, että mennään vaikka ensi yönä kalaan ja käydään sielläkin.




tiistai 25. helmikuuta 2014

PAPPANI JA BUSSIRAHAT

SULA VOINOKARE KUUMAN RIESKAN PÄÄLLÄ

Mario Puzon Kummisetä keinuu tasaisessa rytmissä isoisäni sylissä. Hän on tuonut kirjan palatessaan päivällä kaupungista. Mukanaan hänellä oli myös Kalle Päätalon Tammettu virta.

Keinutuoli narahtelee hiljalleen, keittiöstä kuuluu kahvikuppien kilinää ja rupattelua. Mummi puhelee itsekseeen iltakahveja tehdessään.

Minä istun ikkunan vieressä ja luen Hymy-lehteä, se oli myös isoisäni kaupungista tuoma. Yleensä en sitä pääse näin nopeasti katselemaan, mutta nyt uusi kirja on temmannut isoisän niin mukaansa, että jopa hänen lempilehtensä on unohtunut.

En varsinaisesti kuitenkaan lue. Olen kuulolla. Seuraan asioiden ja ajatusten liikkeitä pirtissä. Ilmassa liikkuvia aaltoja. Ne ovat hitaita maalla. Pysyy hyvin mukana. Tunnelma on raukea ja unettava.

PIIPUNPERÄT SUUHUN

Isoisä keinuu hiljalleen. Hän on käynyt kaapista tilkan anisviinaa ja polttanut sikarin. Ilmassa leijuu makea, hieman imelä tuoksu. Sinervä savu kiemurtelee kohti takaikkunaa. Siitä näkyy peltojen yli järvelle. Tyynelle, kutsuvalle järvelle. Yökalaan kutsuvalle.

Tavallisesti isoisä polttaa piippua. Hän keinuu tuolissaan ja imee savuja, jotka puhaltelee nautinnollisesti yli kirjan sivujen. Lopuksi hän kopistelee piipun koppaan jääneet mustat, vielä punertavana hehkuvat jämät kämmenelleen ja nakkaa suuhunsa.

Kapeat, luisevat leuat jauhavat piipunperiä hartaasti ja tarkkaan, jokainen makunystyrä on käytössä. Tupakkka on saanut arvoisensa käyttäjän isoisässäni.

SODAT KÄYNYT MIES

Tänään piippu on jäänyt hyllylle odottamaan, on kaupunkipäivä. Pitkä kävelymatka sorateitä pitkin pysäkille ja siitä Rovaniemelle on iso tapahtuma. Kaupunkiin lähtöä odotetaan, siitä puhutaan jo päiviä ennen ja kun se tapahtuu, niin kaikki katsovat ikkunasta isoisän matkaa portille.

Hänen pitkä, hoikka vartalonsa, pikkutakki ja hattu hieman kenossa liikkuu rennon nopeasti. Hän on tottunut kävelijä. Kaikki sodat käynyt mies. Hiljainen olemukseltaan, mutta sukkela ja terävä suustaan, iskee kuin kuningaskobra. Jättää pohtimaan sanottua.

VOINOKARE LÄMPIMÄN RIESKAN PÄÄLLE

Isoisän tuloa odotetaan aina. Katsellaan tielle, harmaiden porttien väliin, siitä hän kääntyisi pihatielle, ohi liiterin ja suuren halkopinon, läpi tasaisen kamaran koivun vierestä porstuaan. Eteisessä rykimistä, pakettien rapinaa ja kenkien kolinaa.

Mummi siinä touhuilemassa pirtin keskellä. Työntämässä pitkävartisella puulapiolla rieskaa punervana hohkaavaan uuniin. Pöydällä kasa tuoreita, vereksiä rieskoja, huumaavasti tuoksuvia. Rieskoja, joiden päällä voinokare sulaa ja lipuu reunalta toiselle kun sitä haukkaa.

MUMMI ON KUIN PIHAKOIVU

Mummin touhuilua on hauska seurata. Hän on lempeä, tomera ihminen. Aina puuhaamassa, aina huoltamassa ja leipomassa. Hyvällä tuulella kuin kesäilma. Mummi on kesätuuli.

Hän on koivu pihalla. Humisee ja räplättää. Juttelee tarinoita. Hän on pääsky räystäällä, lennähtää sinne toukka suussaan, mukanaan aina jotain annettavaa.

SYVÄ JÄLKI

Mummillakin on aina jotain annettavaa. Hän on jo mennnyt, mutta jätti minuun jäljen. Polun jonnekin. Katselen sitä jälkeä, minne se johtaa. Jälki on syvä kuin virta.

Virta joka juoksee halki aikojen, kohti suuria kohisevia koskia. Yli vaarojen ja vesien, kaartelee siellä sinitaivaalla kuin pääskynen, kirskuu ja kieppuu. Sellaisen jäljen mummini jätti minuun.

TARINOIDEN MAAILMA

Hän puhuu aina tehdessään. Juttelee ja tarinoi. Kuuntelen sitä puhetta. Olen nukkuvinani laatikkosängyssä. On jo aamupäivä ja olemme tulleet yökalasta.

Mummi lakaisee lattiaa ja puhelee kovalla äänellä. Hänellä on sellainen tapa. Kuuntelen puhetta. Aivan kuin radio olisi auki puhekanavalla. Mutta tulee parempaa ohjelmaa, tarinoiden maailmasta tulee aina parempaa ohjelmaa.

ISOISÄ SIKARI SUUSSA

Pappa tulee pirttiin. Hän on saapunut kaupungista lakki hieman kenossa. Luisevilla poskilla kevyt puna. Sikari suussa ja salkku kainalossa, molemmissa käsissä käärepaketteja. Kirjoja varmaan arvioin silmäkulmasta. Näen samalla isoisän lähestyvän laatikkosänkyä.

Hän ei pidä siitä, että nukumme näin pitkään, mutta olemme olleet yökalassa ja tulleet vasta viiden aikaan. Tavallisesti nukumme puojissa, koska siellä saa olla rauhassa. Hakea kellarista itse säilöttyä nötköttiä peltipurkin, limpun tai mummin rieskan ja pullon kotikaljaa.

NAUTIMME NÖTKÖTTIÄ JA KOTIKALJAA

Aitta, eli puoji on tullessamme täynnä sääskiä. Ininä on kuin sinfonia, joka muuttuu loppufanfaariksi, kun suihkutamme raidia purkista puojin sisään. Suljemme oven ja istumme portaille syömään.

Avaame peltipurkin puukon kärjellä, nostelemme lihanpalasia rieskan päälle ja haukkaamme siitä himokkaasti. Päälle jääkylmää kotikaljaa pitkä ryyppy. Västäräkki hyppii harmaalautaisen kaivon kannella ja katselee meitä pää kallellaan, kuin arvioiden.

Pirtin ovi narahtaa auki ja mummi tulee ulos. Hiljaa keinahdellen hän kävelee kesänavettaan. Me siirrymme puojiin. Hyttysten kuolinmessu on soinut ja kaivaudumme uupuneina odottamaan oven ryskytystä. Pappa tulisi muutaman tunnin päästä herättämään heinätöihin.

SIKARINSAVUA PEITON ALLE

Nyt nukumme pirtin laatikkosängyssä koska isoisä on kaupungissa käymässä. Kello lyö kymmenen kertaa, joten tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu. Näen silmien raosta papan lähestyvän. Hän kumartuu meitä kohti ja raottaa hieman peittoa. Näyttelen nukkuvaa ja puhaltelen raskaita henkäisyjä.

Isoisän ilme menee kälmiksi. Posket painuvat lommoille ja sikarin pää hehkuu tulipunaisena voimakkaasta imusta. Saatuaan riittävästi savua keuhkoihinsa pappa puhaltaa savupilven peittomme alle ja heilauttaa vällyt päällemme.

Sikarinsavussa peiton alla ei kauan pysty olemaan. Pomppaamme ylös ja minua hieman vanhempi enoni kiroilee raskaasti yskien. Pappa menee hekotellen ja kirosanoja päräytellen avaamaan kaupungista tuomiaan paketteja.

PAPERITOLLO TULIAISINA

Mummi nostelee lisää tuoreita rieskoja pitkälle pirtin pöydälle. Me leikkaamme lämmintä rieskaa ja kaapaisemme päälle voita. Vilkaisen isoisän kirjoja. Paksut romaanit näyttävät houkuttelevilta ja tuoksuvat jännitykseltä, huumaavilta.

Pappa touhuilee pakettiensa kanssa ja mummi kysäisee toiko tämä mitään hänelle. Isoisä puristaa kirjapaketin paperin palloksi ja ojentaa sen mummille. Sanoo, että tämän hän toi.

MUMMI ON JOUSTAVA LUONNE

Näen mummin ilmeestä ja kuulen nöyrän hiljaisesta tuhahduksesta, että häneen sattui. Huumori ei toimi, ilmassa liikkuu viivoja, poikittaisia ja päällekkäisiä. Paperi lentää leivinuuniin.

Mitään ei tapahdu. Pappa jatkaa pakettiensa availua, mummi rieskojen leipomista. Viivat ilmassa alkavat taipua, ne mutkittelevat, joustavat na kieppuvat toistensa ympärillä, mummi on taipuisa luonne.

PAPPA TARJOAA BUSSIRAHAA

Isoisä ei erikoisesti pidä siitä, että minä olen mummilassa. Hän lähinnä sietää minua. Ei hauku tai moiti koskaan, mutta välillämme on hitaasti liikkuvaa ilmaa, vaikeasti kuljettavia esteitä. Merkkejä, jotka tunnistan. Sanoja, jotka kantavat sisällään viestiä, naamioitua sanomaa.

Toisinaan pappa tarjoaa enolleni bussirahaa. Pyytää antamaan minulle jos haluaisin lähteä jo kotiin. En halua. Minä viihdyn mummilassa. Olen siellä pitkään joka kesä ja nautin kaikesta.

JÄNNITÄVÄ YÖKALASTUS

Erityisesti nautin yökalaaan lähdöstä. Hiljaisesta utuisesta sänkipellosta, jonka poikki kuljemme iltayöstä rantaan.

Jännityksen tiivistämästä ilmapiiristä. Virveleiden kolahduksista veneen laitaan ja ensimmäisestä heitosta. Surinasta ja vieheen pulahduksesta tyynessä vedessä.

MIKSI HÄN EI PIDÄ MINUSTA

Isoisän käytös minua kohtaan hieman vaivaa aina minua. Pohdin joskus miksi hän ei pidä minusta. Miksi hän haluaa, että lähtisin pois.

Myöhemmin elämässäni olen huomannut, että vastaani tulee aina välillä isoisäni kaltaisi ihmisiä. Ihmisiä, jotka mielellään antaisivat minulle bussirahat jos lähtisin pois.




maanantai 24. helmikuuta 2014

HEVOSTARINOITA

HEVOSEN HARJA HULMUI ILMASSA KUIN LEIJUEN

Isä kertoi, että Leiju sai nimensä siitä, kun sen harja ikään kuin leijui sen juostessa. Sen emä isän kotitalossa taisi olla Leimu. Siellä oli myös Liekki-niminen hevonen.

Kerran laitumena oli metsän reunaa. Kun hevonen käveli ristiin rastiin, sinne muodostui polkuja ikään kuin kaupungin katuja. Vihreät alueet polkujen välissä olivat kuin kortteleita.

Niissä kasvoi suuria metsämansikoita, joita oli helppo noukkia polulta käsin. Kävin usein siellä keräämässä herkkuja.




VÄLLÄYKSEN VÄRIKKÄÄT HEVOSMUISTOT


“TAPETAAN TUO PENTU”

Minä en pitänyt kiirettä maailmaan tulon kanssa. Mutta sitten minulla olikin kiire, minnekä lie ollut, ja aiheutin kiirettä myös minua vahtiville. Jo viiden kuukauden ikäisenä nousin seisomaan häkkisängyssäni ja katselin suurempaa maailmaa.
Kahdeksan kuukauden iässä aloin kävellä, ja olin kova kiipeilemään.

Maalaistalossa tietysti oli muutakin tekemistä kuin vahtia kovaa vauhtia menevää penskaa. Vanhempien piti olla navetassa ammuin illoin, isän metsä- ja peltotöissä ja kalassa, äiti teki meille vaatteita, kutoi kankaita, hoiti puutarhaa ja teki kaikenlaista.

Isompia sisaruksia oli neljä. Ehkä he joutuivat minua paimentamaan. En tiedä, millaista purnausta minun takiani oli. Jonkun minua vanhemman sisaruksen kohdalla vielä vanhempi oli vähän kyllästyneenä ehdottanut äidille: ”Tapetaan tuo pentu”.

“EI TAPETA, MYYDÄÄN SE VAAN”

Eläinten lopettaminen maalaistalossa oli hyvin tuttua, eikö sitä voisi soveltaa... Äiti osasi sovitella asiaa: ”Ei tapeta, vaan kirjoitetaan isälle sotatantereelle, että jos vaikka myytäisiin se.” Asia unohtui siihen.

Kun minä olin puolivuotias, oli kesä. Heinäntekoaikaan minut vietiin vaunussa pellolle, missä muutkin olivat. Joku muisti heittää minulle välillä katseltavatksi jonkun kukkasen tai muun mukavan esineen.

Kesällä kypsyivät mustikat. Muunmuassa niitä syötettiin minulle. Siitä aiheutui se, että kun olin häkkisängyssäni kovin liikkuvainen eikä nykyisenkaltaisia vaippahousuja ollut, olin usein yltä päältä mustikkakakassa. Ja senhän kaikki tietävät, ettei mustikkatahra lähde millään.

KEKSIN PELLON REUNASSA OMAN TYÖN

Isä oli ollut sodassa muiden lasten ollessa pieniä. Minun hoitooni isä pääsi mukaan. Mitäs noista kakoista! Isä otti minua kainaloista kiinni ja huljutteli alaosaani vyötäröön asti laiturilta käsin järvessä edestakaisin.

Toisena kesänä olin heinäpellolla mukana viltin päällä. Lienen leikkinyt pienillä kivillä ja heinäseipään tapeilla. Luulen, että en olisi malttanut vain istua viltin päällä, avara maailma odotti ympärillä.

Heinän sänki on aika terävää paljaille pienille jaloille. Voi olla, että se esti tutkimusretkeni kauemmas. Varmaan kolmantena, tai ainakin neljäntenä kesänä (3,5 vuotiaana) viltin päällä keksin oman työn.

KUORIN NUNTTUJA VILTIN PÄÄLLÄ

Heinäseipäiden tapit meillä päin tehdään tuoreesta ojanvarren pajusta kirveellä pätkimällä. Ne ovat noin etusormen paksuisia, noin 25 cm pitkiä. Meillä seipäät olivat tavallisimmin kaksitappisia, joskus pisimmät kolmitappisia.

Seipäissä on tappeja varten reiät. Alin tappi estää seipäälle luotavien heinien pääsemistä alas maahan asti. Keskimmäinen laitetaan sitten sitä varten, että se estää ylempien heinien menoa liian tiiviisti alimpien heinien päälle. Kuohkeasti asettuneet heinät kuivuvat paremmin, eivätkä homehdu.

Tapit olivat minulle hirmu tärkeitä. Ne olivat minun mielestäni nimeltään ”nunttuja”. Tuore pajunkuori lähtee helposti irti. Siinäpä aika vieri mukavasti, kun kuorin vilttini päällä niitä nunttuja. Jos ei tapin päästä saanut kynsillä alkua, niin hampailla voi avustaa kuoren irtoamista.




ELIN HERNEILLÄ JA TOMAATEILLA

Luulen, että minun hoitoni sujui ”siinä sivussa”. Vähän isompana hankin itse kesäaikana ruokani. Kun kauraa kasvatettiin rehuksi, sen sekaan kylvettiin usein vähän myös hernettä.

Pelto näkyi talon ikkunasta, ja siellä halmeessa näkyi kummallista vakoutumista. Siellä vaossa liikkui tytön "pellavapää". Kun äiti tiedosti tämän, hän alkoi pukea siitä lähtien minua punaiseen mekkoon, että hän olisi paremmin nähnyt, missä menen.

Meillä kasvoi tomaatteja navetan eteläseinustalla. Kun ne kypsyivät, niistä tuli hyvää vaihtelua ruokaani. Elin kesän melkein herneillä ja tomaateilla.

LEIKIN LAPSENA LÄÄKEPURKEILLA

Kun äiti ja isä olivat veneellä kalassa. Minä olin pienestä asti mukana veneen kokassa. Osasin olla siinä kiltisti paikallani. Niinpä sisarusten ei tarvinnut minua vahtia sinä aikana, ja ehkä he olivatkin koulussa silloin.

Pyykinpesun aikana olin saunakamarin penkin ääressä leikkimässä pienillä tyhjillä lääkepulloilla. Laitoin niitä penkille vaatteiden väliin nukkuman.

LEIJU-HEVOSEN HULMUAVA HARJA

Isä kertoi, että Leiju sai nimensä siitä, kun sen harja ikään kuin leijui sen juostessa. Sen emä isän kotitalossa taisi olla Leimu. Siellä oli myös Liekki-niminen hevonen.

Leiju oli kiltti hevonen, toisin kuin se, jonka äiti pikaisesti osti isäni ollessa sodassa. Siinä hevosessa oli kesytettävää isälle, joka tuli joskus lomalle.

HEVOSEN JA MIEHEN YSTÄVYYS

Runossaan Muistojen maankamarat isä kertoo kyntömiehen ja Leiju-hevosen yhteisymmärryksestä:
”Se oli sellaista ystävyyttä ja yhteistyötä.”

Alkuaikoina isä kynsi kivistä peltoa sorkka-auralla eli aatralla. Kyntäminen sillä vaatii kärsivällisyyttä niin kyntömieheltä kuin hevoselta.

Auran kurjista kiinni pitäminen on raskasta ja huteraa kivisessä maastossa. Aura helposti kallistuu ja vinksahtelee sivuille.

”Auran vantaat joskus kiviin karahtavat.
Piiloon on peitettävä silloin kirosanat.”

”Varoen auran kurkea käsissä pidin,
nostin vannasta ylös tai kiven kiersin.”

SODASSA ISÄ OLI KUORMASTON PÄÄLLIKKÖ

Leijua isä ylistää runollisesti. ”Salainen tutka oli Leijulla kavioissansa, sen säteen tiedon hepo käsitteli aivoissansa, esteen kun havaitsi, vauhtia hidasti, ja kun kovasti kiinni jäätiin johonkin,
menonsa lopetti, teki heti täystopin.”

Sodassa isä oli kuormaston päällikkönä. Siellä hän sai tarpeekseen hevosista. Ratsastaminen ei häntä kiinnostanut.

Vain hyvin harvoin hän saattoi ratsastaa Leijun esimerkiksi laitumelta pihaan. Mutta tämä pari teki parin vuosikymmen ajan töitä yhdessä. Heillä oli sellainen yhteisymmärrys, niin että Leiju suostui kiltisti raskaisiinkin töihin.

TEIN LEIJUN VETÄMÄNÄ PERUNAVAKOJA

Myöhemmin minäkin joskus ajoin hankmoa (erään sortin äestä) Leijun kanssa. Kerran minun piti ajaa aatralla perunavakoja. Olin kuullut, että isä jossakin tapauksessa pellonreunakäännöksessä sanoi hevoselle: ”Vaolle!”.

Minulla tuli vähän ongelmia käännöksissä. Olen ajatellut, että ehkä minun olisi pitänyt sanoa jotain sellaista kuin ”sivuvakoon”, siis vaon viereen. Valitettavasti nuo komennot jäivät minulle epäselväksi, en muistanut niitä kysyä.

HEVONEN OSASI YKSINKIN KOTIIN

Hevosella kuljettiin paljon järvenjään yli, koska matka kaupunkiin tuli sitä kautta linja-autolla lyhyemmäksi. Hevosta ei voinut tietenkään jättää autopysäkin luokse kaupungissa käynnin ajaksi, kuten pyörän saattoi jättää.

Hevonen yleensä osaa aina kotiin, vaikkei sitä ohjastaisikaan. Mutta ei sitä ilman kuskia voinut kuitenkaan jättää. Minäkin kävin joskus kuskaamassa jotakuta jään yli.

Minä en ollut kovin kiintynyt hevoseen. Muutaman kerran sitä ohjastin, kun isä pyysi. Jonkun kerran hain sen hevoshaasta.

LEIJU PELKÄSI PIIKKILANKAA

Hevoslaitumen paikkaa vaihdettiin välillä, kun heinä kävi edellisessä vähiin. Välillä syötettiin pihanurmea tai pellon odelmaa, jota meillä sanottiin äpäreeksi. Pitämällä hevosta lieassa. Pihamaalla olivat siitä haittana läntit, jotka syntyivät väkevän virtsan kohdalle.

Joskus laidun oli lammen rannalla. Kun sitä laidunaluetta laajennettiin piikkilanka-aitaa siirtämällä kauemmas, Leiju ei uskaltanut tulla entisestä aidankohdasta eteenpäin. Meni kauan aikaa, ennen kuin se uskoi, ettei siinä ole piikkilankaa.

KORTELIT TÄYNNÄ METSÄMANSIKOITA

Kerran laitumena oli metsän reunaa. Kun hevonen käveli ristiin rastiin, sinne muodostui polkuja ikään kuin kaupungin katuja. Vihreät alueet polkujen välissä olivat kuin kortteleita. Ja niissä kasvoi julmetusti suuria metsämansikoita, joita oli helppo noukkia polulta käsin. Kävin usein siellä keräämässä niitä.

Minua viisi vuotta vanhempi veli ajoi usein hevosen kanssa. Aluksi meillä ei ollut kärrejä, vaan liisterekeä käytettiin kesälläkin, kun vietiin seiväskuormaa tms. pellolle tai tuotiin heiniä latoon.

Lannanajoa varten laitettiin liisterekeen matalat laidat. Lannan ajo ei ollut tietystä syystä mukavaa, ainakaan vanhimmasta veljestäni. Mielellään hän siitä laistoi.

VELI HUISKAHTI ALAS

Heinien tai viljojen kuljetukseen oli rekeä leveämpi, harvapienainen heinähäkki, joka kiinnitettiin liistereen päälle. Heinäkuormat luotiin hangolla korkeammaksi kuin häkin laidat olivat. Olin usein polkemassa heinää tiukempaan, jotta kuormaan mahtui enemmän.

Siellä kuorman päällä oltiin korkealla. En uskaltanut olla siellä aina ajettaessa. Kuka siellä on ollut, niin on varmaan joskus luisunut liukkaiden heinien päältä alas.

Muistan, kun veljeni ajoi hevosta kuorman päällä ja reen toinen jalas meni vähän syvempään kohtaan. Kun kuorma kallistui, veli huiskahti alas suuren heinämäärän kanssa.





LUISKAHDIN KUORMASTA

Minulla oli kerran vaarallinen tilanne. Meillä oli silloin jo kumipyöräiset hevoskärryt. Luiskahdin kuormasta eteenpäin kärryn aisalle kahareisin istumaan.

Ehkä kärry ei ollut sillä hetkellä liikkeessä. Jos olisin pudonnut vauhdissa eteenpäin alas, olisin voinut jäädä pyörän alle.

Veljistä nuorempi ajoi paljon myös peltotyökoneita. Heinän niitto ja haravointi saattoi olla yllätyksellistä.

AMPIASPESÄ LENNÄTTI LEIJUA

Kerran rinnepellolla, joka vietti lopulta lammesta kulkevaan pieneen jokeen, veli ajoi haravakoneella. Siinähän ollaan metallisen istuimen päällä, ja takana ovat haravapiikit, joita polkimella ohjataan välillä nousemaan ylös.

Siihen kohtaan maahan jää poikittainen heinäkarho eli kasa, ja taas piikit pidetään alhaalla jonkin matkaa seuraavan karhon kohtaan asti. Karhojen kohdalle sitten pystytetään seipäät.

Ajolinjalle sattui maassa oleva ampiaispesä. Ja silloin Leijua ja koko systeemiä vietiin hyppien keikkuen hurjaa vauhtia alas joen rantaan. Siinä oli pysymistä kyydissä.

REKIRETKI JA TÄHTITAIVAS

Isä teki jossakin vaiheessa meille itse uuden, komean laitareen. Kyllä muistan jonkin tunnelmallisen kyläreissun sillä reellä. Sieltä nahkasten alta katselin kavioiden narskuessa tähtistä taivasta.

Vaikka ajeltiinkin reellä paikasta toiseen, useampia tuollaisia erityisiä mieleen jääneitä matkoja en muista.

Kirkkokin oli meiltä niin kaukana, että ehkä ei siellä jouluisin ainakaan monta kertaa ajettu. Ehkä olen ollut niin nuori etten muista.

Mukava, että on edes yksi muisto tunnelmallisesta rekiajosta.

VALOISIA JA TUNNELMALLISIA HEVOSMUISTOJA

Kiitos Ystäväni lempeistä ja elävistä tarinoista. Hevosista, niiden elämästä ja hoidosta tarinoit taas elävään ja leppoisaan tyylisi. Isäsi tuntuu olleen taitava hevosmies ja opetti sinuakin hevosia hoitamaan. Monta valoisaa kuvaa mieleeni syntyi tarinoitasi lukiessani.

Toivottavasti jaksat näitä muistoja edelleenkin kirjoitella. Niistä pidetään ja mielellään luetaan. Ajasta, kun tehokkuus oli vielä inhimillistä. Ajasta, jolloin ihminen ja ihmisen selviäminen oli vielä oleellisinta.

AHNEUS ON AIKAMME MOTTO

Nykyihminen on unohtanut tämän. On unohdettu, että ihminen on pääasia, ei talous tai raha. Ihminen uhrataan kevein mielin ja päätäjien nyökyttelyllä heti kun jostain tulee viesti taantumasta. Vastuuttomuus, ahneus ja piittaamattomuus on aikamme motto.

SAIMME ELÄÄ HETKEN ENTISAIKAA

Sinä kirjoitat ajasta, jossa kaikille oli tekemistä. Ajasta, joka tarvitsi vielä kaikenlaisia ja taitoisia ihmisiä. Valitettavasti se aika ei palaa, mutta sinun tarinoissasi saamme elää siellä vielä ajatuksissa.

Kiitos Ystäväni Välläys näistä muistoista, hevonen, kanalat ja vanha maalaiselämä on tarinoidesi kautta tullut eläväksi mielikuvissamme.



sunnuntai 23. helmikuuta 2014

TARINATAAKKA

VARKAAKSI LEIMAAMINEN JÄTTI HAAVAN SIELUUN

“Rahoista puuttuu osa”, äitini sanoo ja katsoo minua tiukasti. Isä seisoo vieressä ja sanoo soittavansa liikkeeseen varmistaakseen asian.

Minä olen ymmälläni, sillä olen tuonut rahat suoraan kotiini ja nyt minua epäillään varkaaksi.

Minun oli pitänyt tuoda kaupungilta tullessani kahvilan kassa kotiin. Huoltoasemaketjun kupeessa sijainnut pieni kahvio oli tavallisesti äitini yksin hoitama.

Lauantait hänelle yleensä tuurasi joku vapaaksi. Nyt sisareni oli tehnyt äidille vapaapäivän. Päivä oli ollut hiljainen lauantaipäivä ja kassa muutenkin pieni.

Minun vastuulleni annettiin rahojen tuominen kotiin ja nyt kassasta puuttui osa. Isäni soitti liikkeeseen ja isosiskoni kertoi mukaani antamansa päivän myynnin. Vertailussa rahaa puuttui eikä sanojani uskottu. Syöksyin huoneeseeni ja iskin oven täysillä kiinni.

KAHVIO HUOLTOASEMAN KUPEESSA

Äitini hoitama kahvio oli pieni, mutta yksin pidettävänä kannattava, tai ainakin hyvin työllistävä. Hän meni töihin jo varhain isäni kanssa. Isäni oli asemalla töissä ja hänen työvuoronsa alkoi jo varhain aamulla. Äiti meni leipomaan munkkeja aamukahville

Munkit paistettuaan äiti yleensä valmisteli lounaan päiväksi. Pienessä keittiössä kävi kova hyörinä, kun äitini valmisteli päivän ruokaa. Istuin usein ennen kouluun menoa keittiössä aamun lehteä lukemassa. Söin munkkeja, jotka olivat niin tuoreita, että polttivat sormia.

ÄÄNET KAHVIOSSA

Kuuntelin kahvion puolelta tulevaa juttelua. Äänet olivat kovia. Autonasentajien ääniä, rasvamontun pohjalta viritettyjä meuhkaisuja. Huoltoaseman myyjien liukkaita liippaisuja ja sulavia sutkauksia, asiakkaiden toilailuista. Automyyjien tarinanpätkiä, pontevia ja polleita pullisteluja koeajoista ja vaihtoautoista. Paikallisten rekkamiesten ja kuorma-autoilijoiden huuteluja väliin.

Monta tarinaa kantautui keittiön nurkkaan ja tarttui hiljaisen, munkkiaan mutustelevan pojan korviin. Ulkopuolisiin korviin. Aina ulkopuolella. Lähellä tarinaa, kuuloetäisyydellä, mutta seinän takana, ei koskaan keskipisteessä. En olisi halunnutkaan sillä olin ujo poika ja olisin tärissyt.

Paitsi nyt kun minua epäillään varkaaksi. Nyt olen huomion keskipisteessä. Minä, joka tavallisesti tulen ohikävellyksi huomaamatta. Olen tottunut siihen. Pidän roolistani. Pidän yhä. Olen tarinamies. Tarinankantaja. Kuuntelija.

LIIKKEIDEN RYTMI

Kuuntelin äidin askelia, kun hän touhusi keittiössä. Niissä oli rytmi. Tunsin sen rytmin, se oli tahdikas ja täsmällinen, mutta jämäkkä. Aivan kuin äitini kaikessa. Hän liikkui keittiön ruokapadoilta kahvion kassalle kääntöovi heilahtaen. Pyyhkäisi kätensä essuun ja seisoi tomerana tiskin takana.

Autoilijoiden pöydästä kuuluvaan kovaääniseen keskusteluun hän heitti terävän huomautuksen ja sai miehet hetkeksi hiljenemään. Sitten nämä ahavoituneet miehet, kuluneet lakit takaraivolle työnnettynä nauroivat osuvalle letkautukselle, niin että vatsat hytkyivät ja kahvikupit kilisivät.

JUOPPOJEN NURKKAPÖYTÄ

Äitini oli terävä suustaan. Hän iski sanoilla heti ja tarkasti, vaiensi monta suunsoittajaa hiljaiseksi kyräilijäksi. Rähjäämään alkavan juopon äitini heitti joskus omin käsin ulos kahviosta. Heitä tuli aina välillä sinne koska huoltoaseman vieressä oli Alko.

Juopot ostivat korkeintaan kupin kahvia ja istuivat kupit kalisten suojaisaan nurkkaan. Siellä he yrittivät ottaa huikkaa tai kaataa kohmelon vapisuttamilla käsillään kahvin sekaan viinaa.

VIINAN KAATAJAT PIHALLE

Äitini huomasi sen joskus tai joku kahvilla olleista huoltoaseman työntekijöistä vinkkasi. Silloin äitini käski viinan kaatajaa poistumaan. Toisinaan he kuitenkin nostivat metelin ja alkoivat rähjäämään.

Isokokoiset autolijat katselivat aikansa rähjäämistä omasta pöydästään, mutta nostivat joskus juopon kylmästi pihalle.

KANTAPÄIDEN KATKU

Kerran he kuitenkin antoivat erään juopon rähistä niin kauan, että äitini pinna paloi ja käämit kärähtivät kunnolla. Kärähtivät niin että katku nousi. Katku syntyi rähjäävän juopon kantapäistä, kun äitini otti takaapäin hänen kainaloistaan kiinni.

Iso juoppo meni kevyen näköisesti ohi ihastelevien huoltoaseman kahvittelijoiden ja lensi pihaan raskaasti kiroillen. Yritti vielä takaisin ovesta, mutta silloin jo eräs autoilijoista nousi ovelle portsariksi.

KÄVIN ÄIDILLE KIOSKILTA LEHTIÄ

Päivällä kahvion lounasajan mentyä ohi keittiössä oli jäljellä tyhjät kattilat ja tiskivuori. Ennen iltapäiväkahvia ja uusia kovaäänisiä tarinoita äitini selvitti sen. Hän oli nopea kaikessa. En koskaan lakannut ihmettelemästä miten hän ehti kaiken tekemään. Siinä ohessa hän palveli vielä asiakkaat.

Iltapäiväkahvin jälkeen tuli hiljaisempaa ja oli aikaa lukea lehtiä tai kirjoja. Äitini oli innokas lukija. Kävin hänelle usein kioskilta lehtiä tai kirjasia. Niitä hän luki ja istui heilurioven lasin takana.

HAMPURILAISIA TUOREISTA SÄMPYLÖISTÄ

Vielä ennen sulkemisaikaa hän myi hampurilaisia töistä palaaville tai iltavuoron työntekijöille. Eivätkä ne olleet mitään pikaruokaa, einespihvejä ja valmissämpylöitä, vaan itse paistettuja jauhelihapihvejä ja aamulla leivottuja sämpylöitä.

Muistan vieläkin kuinka herkullisia ne hampurilaiset olivat. Tämän päivän pikaruokaloiden mättömössöt ovat niiden rinnalla rotanruokaa. Hampurilaiset olivat niin suosittuja, että pihvit loppuivat yleensä kesken. Minua se harmitti koska olisin koulun jälkeen halunnut aina sellaisen.

SEITSEMÄLTÄ KOTIIN JA SAUNAAN

Isäni tuli yleensä asemalta töistä kuuden jälkeen ja haki samalla äidin kahvilasta. Kaksitoista tuntia oli yleensä äidin normipäivä kahviossa, vähintään.

Hän laski kassan, teki loppusiivouksen isäni kanssa ja valmisteli seuraavan aamun töihin tuloa. Kotona hän oli seitsemän maissa ja halusi aina saunan löylyihin jalkojaan lepuuttamaan lauteille.

PUHEENVUORON ODOTTELU EI OLE KUUNTELEMISTA

Vietin paljon aikaa siinä pienessä kahvion keittiössä. Istuin porrasjakkaralla, luin jotain, join kahvia ja kuuntelin. Painoin kaiken mieleeni. Tuoksut, äänet ja ilmassa leijuvat tarinat. Olin jo silloin tarinankerääjä. Huomasin, että kaikilla on kerrottavaa, mutta kukaan ei ehdi oikeasti kuuntelemaan.

Kuunteleminen on näyttelemistä, jolla peitetään oman puheenvuoron odottelu. Peitetään huonosti, mutta innokas selittäjä ei sitä huomaa. On niin oman tarinansa lumoissa. Kuuntelija on harvinaisempi kuin puhuja. Suhde ei täsmää. Siitä syystä hyvä kuuntelija on huomattavasti arvokkaampi kuin taitavinkaan puhuja.

HYVÄT PUHUJAT OVAT HARVOIN KÖYHIÄ

Suhde on sama kuin moukalla ja hevosella shakissa. Täytyy kuitenkin ottaa aina huomioon se tosiasia, että moukasta tulee toisinaan kuningatar, mutta hevosesta ei koskaan. Elämä ei tosin ole shakkia.

Tämä pätee kuitenkin toisissa tapauksissa. Varsinkin silloin, kun taitavan puhujan sanan siemenet tapaavat rikkaan maapohjan. Niissä tapauksissa sato voi olla runsas ja loppuelämä leppoisa. Taloudellisesti puhuminen on joskus hyvin kannattavaa. Hyvät puhujat ovat harvoin köyhiä.

KUUNTELIJALLA ON TARINATAAKKA

Kuuntelijatkaan eivät ole yleensä köyhiä. Heidän omaisuutensa on kuitenkin erilaatuista kuin puhujien. Heidän omaisuutensa ovat tarinat.

Puhujilla ne ovat sanoja. Hyödyksi rakennettuja pyydyksiä, joihin tarttuu aina joskus isompikin kala. Pyristelee aikansa, panee vastaan, mutta väsyy ja nousee lopulta hyvän puhujan veneeseen. Kuuntelijalle sanat kerääntyvät tarinan kautta virraksi. Tarinavirraksi tai taakaksi.

PELKO LEIJUI PÖYDÄN PÄÄLLÄ

Minä olin kuuntelija ja tarinat virtasivat lävitseni. Toisinaan ne täyttivät minut ja etsivät ulospääsyä. Kirjoitin runon ja tein hieman tilaa. Valitsin sopuisat sanat, yksinkertaiset ja ystävälliset, sellaiset jotka pitivät minusta. Sanat, jotka haluavat kertoa tarinan.

Kerran näin pelon leijailevan keskellä kahvion pöytää. Siinä istui kaksi karskia autoilijaa keskustelemassa hiljaisella äänellä. Tavallisesti he puhuivat kovaa ja kajauttelivat nauruja, jotka pomppivat kuin pallot seinästä seinään. Nyt he lähes kuiskailivat ja pelko leijui heidän yläpuolellaan.

Näin sen jo kaukaa ovelta, kuulin äänenpainoista ja tunsin tuoksun. Pelko on ilmapiiri, jonka sisällä kaikki muuttuu kovaksi ja hauraaksi. Kuulin pöydiltä kuppeja kerätessäni pelon syyn. Toinen miehistä oli menossa leikkaukseen. Näin, että karski mies muuttuu kun tulee pelon hetki. Me kaikki muutumme. Kaikki, jotka ymmärtävät pelätä. Tämä on kuuntelijan tarinataakka. Osa sitä.

PARIN EURON ARVOINEN SETELI

Nyt minua epäillään varkaudesta omassa kodissani. Äitini, jonka työn rasittamat nivelet turpoavat välillä palloiksi ja kahvion lattioita kuluttaneet jalat uupuvat hervottomiksi, on minulle vihainen. Olen omassa huoneessani ja makaan sängyllä. Olen epätoivoinen. Minua ei uskota.

Kassasta, jonka toin kahvilasta puuttuu yksi seteli. Kympin seteli, mutta arvokas silti. Setelit ovat harvinaista ja vaikeasti hankittavaa rahaa. Tiukalla budjetilla elävän työläisperheen rahaa.

Sisareni, joka on kahvilassa päivän tuurannut on ilmoittanut mukaani antamansa summan. Minun tuomissani rahoissa on kuitenkin tuo yksi seteli vähemmän.

SIELUUNI JÄI TAAKKA EPÄILYSTÄ

Minua ei uskottu. Asia jätettiin siihen, unohtui, mutta jäin varkaaksi. Koskaan asiaan ei enää palattu. Minun mieleeni se kuitenkin jäi. Aiheeton varkaan leima. Valehtelijan leima. Puheillani ja vakuutteluillani ei ollut katetta.

Taakka, joka siitä epäilystä ja syyllistämisestä jäi päälleni on vieläkin minussa. Koskaan en siitä pääse eroon. Oma perheeni ei uskonut sanojani.












lauantai 22. helmikuuta 2014

DYSTONIAN MUURI

SAIRAUS OHJASI ELÄMÄN VIRRAN UUTEEN SUUNTAAN

Juoksen joen vierustaa ja katselen kellertävänä kuohuvaa vettä. Jääreunojen välissä se kumpuaa kauniisti. Saarekkeen kohdalla virta jakaantuu ja muuttuu loivaksi koskeksi. Saarekkeella on muutaman metrin pätkä muuria.

Vanhan voimalaitoksen jäänteet ovat siinä kohdassa muistona menneistä ajoista. Muuri on ollut osa pientä voimalaitosta. Nyt se on kuin kaunis taideteos saarekkeessa. Nimeän sen “Dystonian muuriksi”.

Mielestäni se on hyvä nimi siitä syystä, että muuri on murtunut, mutta jykevänä olemassa. Kerran se pystyi pysäyttämään jopa virran juoksun ja ohjaamaan sen kanavaan, joka tuotti sähköä. Nyt siitä on jäljellä vain lyhyt pätkä, vain palanen pysäyttävää voimaa on jäljellä.

DYSTONIA OHJASI ELÄMÄNI VIRRAN

Dystonia oli muurin tavoin pysäyttää minunkin elämäni. Väkivahva muuri se on, “Dystonian muuri”. En menisi vähättelemään sitä. En pidä sitä pienenä vaivana. Hän joka pitää, pitäköön. Hänelle se sitten on pieni vaiva.

Minulle se oli ja on iso, elämää muuttava ja ohjaava sairaus. Outo ja pelottava. Aivan niinkuin se muuri saarekkeella, dystonia ohjasi kuitenkin minunkin elämäni virran uuteen suuntaan.

KADONNUTTA KAIVATAAN

Tuo virta, jonka muuri ohjasi kanavaan tuotti kerran sähköä. Valot syttyivät ja voima virtasi johdoissa. Samalla tavoin dystonia ohjasi minunkin elämässäni asioita virtaamaan oikeaan suuntaan. Pysäytti väärän juoksun. Pysäytti kuin muuriin. “Dystonian muuriin”.

Heräsin näkemään mihin tämä kaikki päätön ryntääminen johtaa. Heräsin näkemään, että meitä ajetaan vain isolla ruoskalla, rahalla kohti vanhuuden vaippoja ja muistisairaaloiden käytäviä. Ajetaan katoamaan yön hiljaisuudessa kuvaksi iltapäivälehtien sivuille. Kaivataan kadonnutta otsikoksi.

“Dystonian muuri” pysäytti minut miettimään mikä on elämässä oleellista. Mikä merkitsee elämässä eniten. Minkä takia kannattaa elää. Minne kannattaa ohjata oman elämänsä virta. Mistä kautta syttyvät sisäiset valot. Sydämen valot.



OLEN KIITOLLINEN

Minulla on takana yli kaksitoista vuotta saman yrityksen palveluksessa. Kaksitoista vuotta aamuja työvirrassa. Kaksitoista vuotta ja lomautus, jonka sain viime kesänä.

Viime kesänä sain myös diagnoosin sairastamastani servikaalisesta dystoniasta. Tänään olen kiitollinen molemmista, sekä diagnoosista, että lomautuksesta. Sain lomautuksen samana päivänä, kun palasin viikon sairauslomalta.

SAIRAUSLOMALTA LOMAUTUKSELLE

Sairausloman otin, koska olin niin uupunut yrittämään olla terve. Fysiatri, joka teki diagnoosin kirjoitti viikon loman ja kehoitti menemään työterveyslääkärille sopimaan jatkosta. En mennyt hakemaan lisää sairauslomaa.

Ajattelin, että minulla on vielä pari viikkoa töitä ja sitten alkaisi pitkä kesäloma. Kestäisin sen pari viikkoa töissäkin ja lomalla ehtisin levähtää. Pääsisin ehkä pian Lohjan neurologiselle polille hoitoihin ja saisin itseni kuntoon.

Niinpä menin suunnitelmani mukaan seuraavana maanantaina töihin ja vein sairauslomatodistukseni. Aloitin työt ja ajattelin, että kaksi viikkoa ja loma alkaa. Iltapäiväkahviin mennessä minulla oli jo lomautustodistus kädessäni. Alkoi pitkä loma, pidempi kuin odotin.

ENSIMMÄINEN HALKEAMA

Nyt “Dystonian muurin” edessä seisoessani olen kiitollinen. Kiitollinen siitä, että sain kesällä diagnoosin, selvyyden sairastamastani taudista ja tiedon sen laadusta. Tiedon siitä, että se on lähes parantumaton liikehäiriösairaus aivojen ja lihasten välillä.

Sairaus, joka vetää päätäni vasemmalle, kun keskityn johonkin asiaan tai tekemiseen. Sairaus, joka oli vaivannut minua pari vuotta ja käynyt raskaaksi henkiseksi taakaksi. Olin saanut nyt tiedon siitä ja “Dystonian muuriin” oli tullut ensimmäinen halkeama.

OLIN TEHNYT TYÖNI HYVIN

Toinen halkeama, joka ohjasi sisäiset voimavarat virtaamaan vapaina oli lomautus, jonka sain palattuani sairauslomalta. Aluksi se tuntui tietysti raskaalta pettymykseltä. Olinhan vanha työntekijä, talossa yli kymmenen vuotta hommia paiskinut jermu.

Olin tehnyt työni kunnolla. Hyvinä aikoina takonut viikonloppuja tarvittaessa. Jatkanut päivää niskat jäykkinä koneita asentaen. Syöttänyt kvartaalin päättyessä tietoja päätteelle muiden jo lähdettyä kotiin. Olin yrittänyt, tiesin sen. Tässä oli kuitenkin tulos. Lomautus.

DYSTONIAN MUURI MURTUU

Tiesin, että tämä on vain markkinataloutta ja suhdanteita. Kaikki olemme siinä koneistossa ja jauhaudumme aikanamme palvelemaan hoitoyhteiskuntaa ja sen työllisyyttä, vaipanvaihtorulettia hoitokodeissa.

Lähtö tulee joka tapauksessa, parempi nyt kuin kukkapaketti kainalossa siinä vaiheessa kun ulko-ovea ja pannuhuoneen ovea on jo vaikea firmassa erottaa toisistaan.

Nyt löysin vielä hyvin ulko-ovelle ja raikas tuuli kutsui lenkille. “Dystonian muuriin” oli tullut jo iso halkeama. Kuulin kovan rytinän ja näin voimavirtojen syöksyvän murtuvan muurin ohi vapauteen, lähdin lenkille. Nautin vapaudesta.

KASVAIN ÄÄNIHUULISSA

Ajattelin niitä hyviä vuosia töissä, kun olin “korvaamaton”. Tein koneita ja tilauksia sairaanakin. Minulla oli hyvälaatuinen kasvain kurkussa ja ääneni kulki vain kähisemällä. En ottanut sairauslomaa vaan painoin hommia. Oma päätös, nautin työstä kun sitä oli. Tienasin myös hyvin.

Kävin Meilahdessa kuvauttamassa äänihuuliani, odotin leikkausta ja tein samalla töitä. Kvartaalista toiseen täytin vaatimuksia. Tilauksia, jotka oli saatava asiakkaalle ajoissa. Koskaan emme pettäneet. Asiakkaat saivat koneensa ja minä palkkani.

LEMPEÄ ÄÄNITERAPEUTTI

Kävin samaan aikaan ääniterapiassa ja opettelin puhumaan tavalla, joka ei rasittaisi äänihuuliani. Minulla oli onni päästä ystävällisen ja lempeän ääniterapeutin hoitoon. Keskustelumme ja puheharjoitukset olivat aina minulle hienoja kokemuksia. Hän osasi todella hoitaa ihmistä.

Paranin ilman leikkausta äänihuulissani olleesta kasvaimesta. Ääniterapeutin hoito ja puheen opettelu hieman eri tavalla auttoivat. Eräässä tutkimuksessa äänihuulet olivat täysin puhtaat. Siitä on jo vuosia. Työt jatkuivat, kvartaalista toiseen, paineet jatkuivat ja tuntuivat loputtomilta.

ONNENLINTUNI KOSKIKARA

Monta lamaa olin vuosien varrella nähnyt, mutta vasta tämä lama vei kiireet. Vei työt ja kuvitellun korvaamattomuuden. Vei tilaukset, mutta jätti paineet. Oli selviytymisen paine. Viimeinen vuosi ennen lomautusta oli vaikein. Sairaus kiristi otettaan. Rakensi muuria. “Dystonian muuria”

Nyt katselen tuota muuria saarekkeella, tai muurinpätkää ja ajattelen sen vertauskuvallisuutta. Olen elänyt sitä katsellessani kaksitoista vuotta pikakelauksella. Olen nähnyt paljon. Yllätyn kun näen linnun. Näen virran keskellä lentävän koskikaran. Onnenlintuni.

Minulle se on vapauden ja selviytymisen symboli. Lintu, joka viipyy täällä hetken. Keikkuu jään reunalla, pulahtelee veteen, nappaa syötävää jäisestä virrasta ja lähtee matkaan. Olemme samanlaisia. Muuttolintuja.

ELÄMÄ ON NYT

Nämä muurit hajoavat kerran raunioiksi. Nämä muurit jäävät kerran, mutta virta juoksee vapauteen ja me lennämme vapauteen. Tämä on vain pieni este elämän matkalla. Aika, jonka tulen muistamaan hyvällä. Aika, joka ohjasi minua oikeaan suuntaan. Pois sairaasta elämäntyylistä. Pois sairaasta elämänrytmistä.

“Dystonian muuri” opetti minut ajattelemaan, että elämä on tässä. Kaikki arvokas on tässä hetkessä. Tulevaisuudessa eivät ole parhaat hetket, ne ovat aina tässä ja nyt. Nauti elämästäsi nyt. Olet vapaa. Muuri on murtunut, se on enää muistomerkki, romahtanut pätkä elämän saarekkeella.

VAPAUDEN VIRTA

Jatkan juoksua ja näen jäälautan keskellä virtaa. Jäälautasta lähtee auringossa kimalteleva siima ylös kohti rantakuusia. Siima on jonkun kalastajan jäljiltä.

Katkennut siihen ja jäänyt kiinni jäälauttaan. Menetetty saalis ja viehe. Kala on katkaissut siiman ja päässyt karkuun. Syöksyy riemuissaan virrassa vapauteen.