keskiviikko 15. tammikuuta 2014

VANERILAATIKKO

KYYNELTEN SUMENTAMAT KIRJAIMET

“Kaamoksen lyhyen päivän vaihtuessa yöksi, pieni perhe on hiljentynyt yölevolle. Herään sydänyöllä koputukseen ja näen äitini menevän ovelle. Kuuran täyttämän ikkunan läpi erottuu miehen hahmo.”

“Pakkashuurua puskee ovesta sisään. Kuulen äitini tihrustavan itkua, joka sekoittuu miehen römeään, lempeän käskevään puheeseen."

"Ovi sulkeutuu ja äiti herättelee meidät kaikki. Auto pysähtyisi kahden tunnin kuluttua talomme eteen.”

“Äitini puhuu evakosta ja kehoittaa kaikkia pakkaamaan nopeasti. Olen jo kuusi vuotta vanha ja tiedän talvisodan syttyneen. Kiireesti haen kasvattikodin tädiltä saamani nuken ja puen mekon päälleni. Muita leluja minulla ei ole.”

Lasken vahakantisen vihkon kädestäni ja hörppään kookoskahvia mukista. On pakkasaamu lamasuomessa. Kaukana ovat ne vuodet joista luen ystäväni vahakantisista vihkoista. Kerroin hänestä jo tarinassa “Huutolaistyttö”. Hänen tarinansa on hyvä selviytymisopas tämän päivän ihmiselle.

EVAKKOON KESKEN PAKKASYÖN

Ystäväni vihkot olen lukenut useaan kertaan. Hänen maidonhakumatkansa häkäräpakkasessa on rakkaimpia tarinoitani vihkoissa. Monta muutakin niissä on. Tarinoita eletystä elämästä. Raakaa elämää, mutta myös selviytymistä olosuhteissa joita meidän on vaikea edes kuvitella. Kuten tämä köyhän perheen evakkoon lähtö kesken pimeän pakkasyön.

“Köyhässä kodissamme rahamme eivät aina riitä ruokaankaan. Olen lehtolapsi, toisten mielestä jalkalapsi, niin meitä avoimesti pilkataan. Talo, tai rähjäinen mökki, jossa asumme sijaitsee sankan pajukon seassa tien lähellä. Peseytymistiloja, saunasta puhumattakaan tässä mörskässä ei ole.”

“Hämärässä pirtissä on harmaa kivimuuri, jonka raoista pilkistää vähän laastia. Siinä yritämme äidin kanssa polttaa pakkasaamuina jäisiä koivupilkkeitä. Ne sihisevät, mutta eivät syty millään. Aina on kylmä ja nälkä.”

“Meille on nikkaroitu evakkoa varten valmiiksi vanerilaatikko. Metrin levyinen laatikko täyttyy pian kuluneista rievuistamme. Äiti kiskoo laatikon kelkkaan ja vetää sen tien laitaan. Sisälle palattuaan hän alkaa hätäisesti pukemaan kuukauden ikäistä pikkuveljeäni. Pian seisomme tien laidassa kuorma-autoa odottamassa.”

“On pakkasyö ja lumi narskuu kenkien alla. Äiti vilkaisee vielä sisälle ja sulkee oven äänekkäästi nyyhkien. Kirkas lapin tähtitaivas kaartuu kauniina yllämme. Istumme vanerilaatikon päällä autoa odotellen. Kuun valossa kotikylä näyttää satukaupungilta. Äitini purskahtaa rajuun itkuun.”

TAHROJA PAPERILLA

Istun mukavasti nojatuolissani ja mietin tuota pientä perhettä pakkasessa. Huomaan vahakantisen vihkon kaunokirjoituksessa tahroja. Kauniisti kirjoitetut kirjaimet ovat selvästi kirjoitettu kyynelten sumentamin silmin.

Takassamme roihuaa tuli ja pieni koiramme makoilee leppoisasti sängyllä. Minä ajattelin lähteä aamupäivällä juoksulenkille pakkaseen. Dystonia ei vaivaa minua, kun en ärsytä sitä. Istualtaan, kun kirjoittelen toisella kädellä ja annan toisen levätä, ilman jännitettä dystoniani on oireeton.

Ajattelen niitä murheita, joiden keskellä me tämän päivän ihmiset elämme. Pohdin keskusteluja, joita netistä olen lukenut. Ajattelen katoamisia, tylyjä lmoituksia ihmisistä, joita etsitään. Oliko ennen paremmin, vaikka kaikkea oli vähemmän. Onko lähimmäisenrakkaus vähentynyt vaurauden mukana. Enää ei olla samassa kuorma-autossa.

KUORMA-AUTOLLA EVAKUIODAAN YHÄ

“Jyristen kuorma-auto pysähtyy viereemme. Äiti sopertelee rajun itkunsa lomasta, että tietääköhän kuljettaja mihin meitä viedään? Hän purskahtaa taas rajuun itkuun ja valittaa, että pääsemmeköhän koskaan enää kotiin takaisin? Auto pysähtyy kohdallemme ja äiti nousee seisomaan pyyhkien silmiään huivin kulmaan.”

“Puulavalle tehdystä kopista kuuluu kovaäänistä puhetta. Vauvan takia me pääsemme kuitenkin lämpimään hyttiin. Takaosasta huudetaan, ettei vanerilaatikkomme mahdu kyytiin, mutta tuodaan myöhemmin. Minua harmittaa, etten ottanut sittenkin nukkeani kainaloon. Nyt se jää yksin pakkaseen riepujen sekaan. Äiti silittää minua poskesta ja lohduttaa nuken tulevan toisella kyydillä perässä.”

Tämän päivän lama ja vaikeudet tuntuvat leikinteolta lukemieni muistojen rinnalla. En voi kuitenkaan vastustaa sitä ajatusta, että olemme myös menettäneet jotain hyvin arvokasta. Olemme menettäneet yhteyden, joka ennen oli kovien aikojen keskellä. Huomasin sen selvästi jo 90-luvun laman aikana.

Ihmisten hätä ja rahan valta löivät silloin railon koko kansakuntaan. Mielestäni silloin jo lakkasi varsinainen hyvinvointiyhteiskunta ja välittäminen. Silloinkin yhteiskunta käytti evakuointiin kuorma-autoja. Liian moni ihminen ajettiin rekkaa päin ja evakuoitiin tästä maailmasta.

SUKLAAPAPERI RAPISEE SORMISSANI

“Istun siinä äidin ja kuljettajan välissä kuorma-auton hytissä. Kellertävä valokiila halkoo lumista maisemaa. En tiedä matkan määränpäätä, mutta en osaa pelätäkkään, istunhan turvallisesti äidin vieressä. Kuljettaja ajaa hiljaisena pitkään, kunnes kaivaa suuresta taskustaan suklaalevyn.”

“Suklaalevyä ojentaessaan kuljettaja sanoo minulle jotain oudolla kielellä. Vilkaisen äitiäni ihmetellen. Hän vaikuttaa yhtä ällistyneeltä kuin minäkin. Kuljettajaa naurattaa. Hän sanoo hymyillen “ruotsi”. En ymmärrä mitä mies sillä tarkoittaa, mutta en välitä siitä sillä en ole koskaan syönyt suklaata.”

“Avaan paketin varovasti ja nuuskin sitä. Dieselin väkevään lemuun sekoittuu uusi tuntematon tuoksu. Moottori jyrisee hytissä ja sekoittuu suklaapaperin rapinaan sormissani. Varovasti taittelen palan, nostan sen hitaasti suuhuni ja imeskelen nautinnollisesti.”

“Taivaallinen maku nousee kitalaesta päähäni ja humisee korvissani renkaiden tärinän tahdissa. Suklaa maistuu ihanalle ja kuljettaja seuraa naureskellen nautiskeluani. Myöhemmin äitini kertoo, että hän on ruotsalainen ja tullut vapaaehtoisesti auttamaan talvisotaan joutuneita suomalaisia.”

TEKEE HYVÄÄ LUKEA NÄITÄ VIHKOJA

Mietin lukiessani vihkoja, että olemmekohan me kansana unohtaneet sen avun, jota itse saimme kun meillä oli hätä. Ne vapaaehtoiset auttajat ja avustukset, joita meille annettiin.

Onko meistä tullut kiittämättömiä? Olisiko aika opetella olemaan kiitollinen tästä kaikesta hyvästä jota meillä vielä on?

Tekee hyvää lukea näitä vihkoja. Tekee hyvää kuulla vanhempien ihmisten tarinoita. He ovat selviytyjiä. Tämän päivän ihmisen pitäisi oppia enemmän kunnioittamaan vanhuksiaan. Liian usein vanhuus on vain pilkan, rahastuksen ja vähättelyn kohteena. Ryöstettävänä pankkiautomaatilla tai lääkkeillä tyrmättynä “pupupuvussa”.

On hyvä muistaa, että nämä monet vanhukset kulkivat kovan tien tähän päivään. He selvisivät, koska silloin oltiin kaikki hädässä. Nyt osat ovat muuttuneet, ei ole enää yhteistä asiaa, jokaisella on vain oma “talvisotansa”, oma taistelunsa. On vain opittava ajamaan itse omia asioitaan. Tai astuttava takaovesta ulos, monelle sekin sittenkin sopii, vaikka hiljaa ovatkin.

LUTIKAT JA RUSSAKAT SENTÄÄN KUOLIVAT

“Siinä koululla olemme koko talvisodan ajan. Evakoissa on lapsia eri puolilta lappia ja leikkikavereita riittää. Sodan loputtua palaamme kotiin ja hyvästelen haikeana kaverini. Kotiin on kuitenkin kiva palata.”

“Kevätaurinko on sulattanut tievalleja, kun kuorma-auto pysähtyy kotimökkimme kohdalle. Äitini huomaa jo kaukaa laatikon kulman, joka pilkistää lumen alta. Hän älähtelee kovalla äänellä. Minua hävettää ja katselen ulos. Vanerilaatikko, jonka äiti evakkoon lähtiessä kiskoi yöllä tien laitaan on täsmälleen samassa paikassa.”

“Vanerilaatikko on odotellut siinä meitä koko talvisodan ajan. Hirsimökki nököttää yksinäisenä ja tyhjänä kevätauringossa. Äiti avaa oven ja huomaa yhden hyvä puolen evakkoreissussamme. Kaikki russakat ja lutikat ovat kuolleet talven pakkasissa.”

“Minä juoksen vanerilaatikolle ja avaan sen nopeasti. Otan nukkeni, annan sille pusun ja asetan sen hellästi kainalooni.”






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti