torstai 2. tammikuuta 2014

VÄLLÄYKSIÄ

KELPO YSTÄVÄNI VIISAUDEN SANOJA

Viestissä soi tuttu pohdiskelijan ääni. Ääni, joka kantaa mukanaan menneisyyden lempeän viisauden kasvoja. Tuttuja kasvoja.

Sivustaseuraajan kasvoja. Elämän mielettömyydessä mielen näkeviä kasvoja.

Kasvoja, joita aurinko lämmittää, tuuli silittää ja varjot hyväilevät.

Elämän piirtämiä ihmisen kasvoja.

DYSTONIAMIETTEITÄ

Ystäväni Välläys on usein kirjoitellut minulle kommentteja. Kirjoittelimme jo vanhoilla dystoniayhdistyksen foorumin sivuilla ja aina olen pitänyt hänen kirjoituksistaan.

Tällä hetkellä hän pitää omaa päiväkirjaa netissä nimellä "Dystoniamietteitä". Kannattaa käydä lukemassa Välläyksen mietteitä.

Monta viisasta ajatusta on taas tässäkin hänen viestissään, jossa hän kirjoittaa kommentin“Sivustaseuraaja” blogikirjoitukseeni.

YSTÄVÄNI VÄLLÄYKSIÄ

“Jääkiekkopelivertaus on aika hyvä. Se kiekko on siinä se oleellisin.

Itse kullakin on monia asioita, jotka ovat aikanaan hyvin tärkeitä. Kuitenkin sellaisia asioita, jotka ovat läpi elämän tärkeitä ja vielä jälkipolvillekin tärkeitä, on vain vähän. Muutaman sukupolven jälkeen sinua tai tekemisiäsi kukaan ei enää muista, ellet sitten ole valtakunnallisesti tai maailmanlaajuisesti merkityksellinen.

Minulla on ikää jo 65 vuotta, ja olen havainnut monien tärkeiden asioiden vääjäämättömän arvonlaskun. Aika aikaa kutakin. Eri aikoina ovat eri asiat tärkeitä.

Pidän kynsin hampain kiinni isäni henkisestä perinnöstä. Se suuri tuotemäärä on minulla, nuorimmalla hallussani. Isäni tuotti ja säilytti sitä nuoresta pojasta vanhuuteen asti. Siitä ei silloin aikanaan kovin paljon puhuttu. Luulen, että se on ollut hänelle äärettömän tärkeä ja on sittemmin ollut minullekin. 

Henkilö, jolle se oli äärettömän tärkeä, ei ole enää täällä. Hänen poistumisensa myötä suuri osa sen tärkeydestä on mennyt. Minä yritän ylläpitää sen tärkeyttä, mutta onnistun siinä huonosti. Tosin muutama sukulainen on osoittanut lisääntyvää kiinnostusta menneisiin. Jos saisin jaettua sen merkityksellisyyden useammalle, niin se merkityksellisyys voisi jopa vahvistua, ainakin väliaikaisesti.

Alan pelätä, että minun jäljellä oleva elinaikani ei riitä kaiken isän tuotoksen järjestämiseen luettavaan tai kuunneltavaan kuntoon. Kaikki on aika kaoottisessa tilassa. Minun muistini varassa on paljon siitä, mitkä asiat kuuluvat ajallisesti tai muuten yhteen. Muististani tippuu kuitenkin jatkuvasti asioita. Käteni ja aivoni ovat sidottuna muuhun pitkäjänteiseen työhön.

Olen miettinyt sen perinnetiedon järjestelytyön jatkajaa. Hänelle aineisto olisi vielä hallitsemattomampaa. Hänen täytyisi aloittaa tavallaan ihan alusta. Meillä kaikilla on vain yksi elämä elettävänä. En minäkään voi elää täysillä isäni elämää uudelleen, vaikka välillä kuljen mietteissäni siinä mukana.

Välillä yritän ryhdistäytyä ja päätän olla nopeampi ja ahkerampi. Jääkö näin oma elämäni elämättä kunnolla? Mieleeni tulee harzun mainitsema sana sivustaseuraaja. Kuitenkin tuo isäni suunnaton tuotos on minulle vielä hyvin tärkeä. Edelleen kuvittelen voivani sovittaa sen elämänrytmiini. Siksi tarvitsisin vielä paljon elinvuosia.

Sitten kun kuolen, menee mukanani taas paljon sellaista, joka oli minulle tärkeää. Näin se merkitys vähenee. Mitä meistä jääkään enää jäljelle. Sukupolvien saatossa muistot haalistuvat.

Ehkä meidän pitäisi yrittää itse olla, ja nimenomaan aikalaisillemme, tärkeä henkilö, tukija ja avunantaja silloin kun heillä on vaikeaa; tärkeyttä tai mainetta emme tarvitse jälkikäteen. Siinä on paljon haastetta. Jos itsellä on vaikeaa, niin pystymmekö tukemaan muita? Harzu peräänkuuluttaa armollisuutta sivustaseuraajalle:

"Onko se sittenkään niin huono osa. Katselee jo nyt vähän armollisemmin, hyväksyvämmin ja ikäänkuin etukäteen muistellen.

Katselee omaakin tekemistään kuin ulkoapäin, keskeneräisenä yrittämisenä. Hieman huvittavana, mutta hyväntahtoisena."

Minä olen sitä mieltä, että meillä jokaisella on paikkamme täällä elämän kiertokulussa. Olemme ihan itsenämme tärkeitä siinä. Sivustaseuraajinakin.”






MITTAAMATTOMAN ARVOKAS PERINTÖ

Kiitos viestistäsi Välläys!

Kannat mukanasi perintöä, jonka olet saanut isältäsi, ja joka on mittaamattoman arvokas.

Sellaista varallisuutta, jota aika ei hävitä vaan jalostaa. Hioo ja kirkkaaksi kärsimyksen tulissa kiillottaa.

Aikanaan se taas pulpahtaa esiin, sillä meistähän se ei ole. Kaikki on täällä vain lahjaa. Omistaa voi vain antamalla.

KERTOJAN KUORMAT

Olen iloinen, että juuri sinä olet tuon henkisen perinnön saanut.

Olen kyllä kuullut sen alusta lähtien kirjoituksesi äänestä, tunnistanut sieltä jotain tuttua.

Sellaista, jonka tiedostaa tietämättään. Tunnistaa vaistoillaan, kuin lepakko, joka peilaa näkymätöntä ja suunnistaa yön pimeydessä huimalla vauhdilla.

Siitä syystä tunnuitkin alusta asti tutulta.  Minullakin on samantapaisia kuormia. Kertojan kuormia. Tarinalasteja, joita jaetaan.

ANTAMISEN NÄLKÄ

Kuka ne omistaa? Rahaa voi aina tehdä sellainen, joka riittävän taitavasti tarinansa kertoo. Voi saada rikkauksia ja palkintojakin, mutta ei ole koskaan tyytyväinen koska saadessaan nälkä vain kasvaa.

Kaikkein nälkäisin on ihminen, joka ei halua antaa toisille. Hänen nälkänsä on antamisen nälkä, eikä se syömällä sammu.

JAKAMATON MÄTÄNEE

Sinä olet niitä, jotka vievät tarinaa eteenpäin Välläys. Annat tarinan elää ja kasvaa. Autat itseäsikin muita auttamalla. Jaat evääsi ja enennät ne jakamalla. Arvokkaan henkisen perinnön.

Ei sellaista voi rahaan vaihtaa, eivät ne ole myytävissä. Ilmaiseksi ne jaetaan. Annetaan koska on varaa antaa.

Me omistamme vain sen, jonka pystymme antamaan pois. Kaikki muu mätänee ja pilaantuu jakamattomana.

ARVOKAS EI KATOA

Sinä olet jo paljon antanut ystäväni Välläys, kai niin voin sanoa, kun olemme jo usein ajatuksia vaihtaneet.

Sinulla on paljon kerrottavaa ja annettavaa, mutta tee se voimiesi mukaan.

Älä taakoita itseäsi liikaa vaatimuksilla. En usko, että mikään todella arvokas katoaa.

Aikanaan se tulee esiin ja puhkeaa kukkaan kerran taas.

VOITOT JA TAPPIOT

Jääkiekko oli vertauksena edellisessä blogikirjoituksessani koska olen sitä intohimoisesti aina itse seurannut. Itkenyt Suomen tappioita ja hyppinyt riemusta leijonien voittaessa.

Seuraan edelleenkin kaikkia merkittäviä jääkiekkoliigoja ja pelejä. Pitkävetoon pelaan yleensä euron pari päivässä, tavoitteena voittaa sen verran, että voisi pelata uudelleen.

URHEILU ON IHANAA

Isäni oli aikoinaan Veikkauksen asiamies ja hoidin itsekin hänen kuoltuaan sitä tehtävää. Pelaaminen ja pelien seuraaminen on ollut ja on minun elämässäni jokapäiväisiä iloja. Seuraan lähes kaikkia lajeja, joten aina on joku kisa tulossa tai menossa.

Siitä syystä otin jääkiekon vertaukseksi, mutta tietysti laji olisi voinut olla mikä tahansa.

Kaikki urheilu on hienoa, kun sen tavoitteena on hyvän kunnon ylläpito ja terve elämä. Onnellinen se ihminen, joka pääsee jo nuorena mukaan johonkin hyvään lajiin.

PIENET HETKET

Järjettömät rahapalkkiot, jotka joihinkin lajeihin liittyvät ovat tietysti eri asia. Minusta tuntuu kuitenkin, että ihmiselle voi olla myös onnettomuus saada liikaa.

Pienet onnen hetket ovat kuitenkin elämän parhaita hetkiä. Useimmiten vielä ilmaisia.

Jatketaan kirjoittelua Ystäväni. Annetaan tarinan elää...



49 kommenttia:

  1. Kiitos kauniista kirjoituksestasi. Luin sen silmät kostuen. Meillä on jotakin samaa ymmärrystä. Toki voin olla ystäväsi. Mutta en aina ehdi kirjoitella.

    Minä olen vain tavallinen arki-ihminen. Hökäisen äkkiä, mitä mieleeni tulee. Sinä olet ajatusmaailmassasi hyvin laaja-alainen. Pohdinnan aiheita pursuaa Sinusta jatkuvasti. Melkein pienen kivun työntämänä. Tekstin tuottaminen näyttää nopealta, mutta punnitset huolellisesti sanottavasi. Ehkä olet kypsytellyt ajatuksiasi kauan. Lopputuotteina on kaunokirjallista tekstiä, joka kätkee sisälleen vihjeitä ja viestejä, joita on joskus oikein mietittävä, jotta ne ymmärtäisi. Vaikkei niiden syvyyksiä aina ymmärtäisikään, niin hienosti kirjoitettuina ne antavat lukijoille taiteellista mielihyvää. Kaunis on kenelle tahansa hyväksi.Toivottavasti ajatustesi sanoiksi pukeminen tuottaa helpotusta ja mielihyvää myös Sinulle itsellesi.

    Kiitos!

    välläys

    VastaaPoista
  2. Kiitos kauniista sanoista Välläys!

    Vesi tuli minunkin silmiini, kun luin viestisi. Osaat kirjoittaa kauniisti ja kannustavasti.

    Varmaankin olet perinyt kaunokirjallisen lahjasi isältäsi, joka jätti myös kertomasi mittavan henkisen perinnön.

    Minä uskon, että asia on hyvin kuvattu, kuten sinä sanoit kypsytelty kun sen kirjoittaa sydämestään ja antaa sanoille tilaa elää.

    Kypsiä sanoja elämän vaellustulilla, tarinatulien loimussa kypsyneitä. Siellä vaellustulilla tuulen huminassa kuulee ja kypsyy tarinoita.

    Tarinoita, jotka saavat tuulesta siivet ja löytävät aina tiensä avoimiin sydämiin.

    Kirjoitellaan voimien ja kunnon mukaan!


    Lämpimin terveisin:harzu

    VastaaPoista
  3. Kävin äsken lenkilläni, joka on nykyään vain noin puolitoista - kaksi kilometriä. Antibiootti alkaa kai vaikuttaa, joten kunto on tänään parempi. Lenkillä tuli taas paljon ajatuksia ja muisteluita, ehkä sinun herätteittesi ansioista. En nyt jaksa niitä tuoda esille. Ehkä meidän molempien on syytä vähän hiljentää some-vauhtia. Mutta, kun sinä olet kirjailija, niin inspiraatio välillä vie mukanaan. Ja silloin pitää kirjoittaa.

    Haluan kuitenkin kertoa sinulle ja kysyä, että oletko lukenut metsänhoitaja Rolf Arnkilin kirjoja? Muistin, että häneen liittyvät kirjat olivat nuoruudessani minulle aika vaikuttavia. Lainasin niitä nuorena kirjastosta, mutta olen myöhemmin löytänyt kirpputorilta pari niistä. Minulla on tämä: Perimmäisten kysymysten äärellä. Kirjeenvaihtoa ja kirjoitelmia sairaskammion hiljaisuudessa, 1964 WSOY. Joku toinen on minulla myös, mahdollisesti Arnkilin kuoleman jälkeinen, mutta en löytänyt sitä nyt. Lieneekö ensimmäinen siinä sarjassa: Ihmisestä on kysymys. Sen kirjan eräässä arvostelussa sanotaan: "Arnkil ei ole tavaomainen mutta ei myöskään vähäisimmässäkään määrin teennäinen tai erikoisuuksien tavoittelija. Hän on itsenäinen ja kehottaa itsenäisyyteen. Hän on herättäjä. - Arnkililla on tavattoman paljon annettavaa."

    Luin noita kirjoja murrosikäisenä. Nyt en muista niistä paljonkaan. Ehkä joku sanoi Rofista, että hän oli elämänsä konkari.

    Sinä etsit viime kirjoituksessasi elämän lukkojen avaamista ja vapautta. Sanoin, että kyllä lukot avautuvat. Ainakin minulla, joka olen ollut hyvin estynyt ja ujo, lukot ovat avautuneet. Ei niiden tarvitse olla liiaksi auki. Minulla on menossa elämässäni hyvin seesteinen kausi.

    Ystävä välläys

    VastaaPoista
  4. Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista Ystäväni!

    Niin, vauhti on usein sellainen kuin intokin. Toisinaan kunto vain ei ole sellainen. Haluaisi olla enemmän, juosta kovempaa ja nopeammin, mutta uuvuttaa vain itsensä.

    Sellaisia me usein olemme. Emme riitä. Rahkeet loppuvat. Onneksi siihen on lupa. Saa levätä välillä, saa väsyä ja uupua, saa kerätä voimia kunnes taas meno maistuu.

    Olet aivan oikeassa Ystäväni. Emme ole vielä nähneet mihin tämä johtaa, mutta huimaa tämä on. Olen niin kiitollinen jo tästäkin. Olen oppinut kirjoituksistasi paljon. Sinulla on sanoma, soihtusi, jota kauniisti kannat.

    Kyllä siinä käsi välillä väsyy, mutta on lupa levätä välillä, kerätä voimia, armahtaa itsensä. Olethan parhaasi yrittänyt!

    En ole lukenut mainitsemasi Rolf Arnkilin kirjoja onneksi. Onneksi siitä syystä, että nythän minulla on hyvää, ajatuksia herättävää luettavaa. Katsoin netistä tietoja ja hänen erään kirjansa kirjeenvaihdosta löysin Osmo Tiililän.

    Hänen kirjansa “Oma pääsiäiseni” olen lukenut. Puhutteleva kirja, muistan paljon siitä vaikka luin sen vuosia sitten.

    Tilasin antikvariaatista Arnkilin kirjan: “Perimmäisten kysymysten äärellä”. Odotan mielenkiinnolla lukukokemusta.

    Netistä löytämieni tietojen mukaan oli muuten aikansa bestseller. Myytiin muistaakseni noin 50 000 kappaletta.

    Lukeva ystäväsi harzu

    VastaaPoista
  5. Luin eilen kokonaan sen Perimmäisten kysymysten äärellä. Ehkä se Ihmisestä on kysymys onkin seuraava sarjassa. Sitä minulla ei ole, mutta olen lukemassa Joan Arnkil-Campellin kirjaa Ei murhella vaan ilolla.

    Näiden lukeminen täytyy lopettaa tähän ja jatkaa varsinaista työtäni.

    välläys

    VastaaPoista
  6. En ole pitkään aikaan kommentoinut kuviasi. Minun on nyt pakko kommentoida. Sinulla on aina uusia toinen toistaan kauniimpia ja kertovampia kuvia. Olen ihaillut jo pitkään varsinkin Välläys-kertomuksen "tunnuskuvaa". Vaikka olen touhottanut omien sanallisten kommenttieni kirjoittamisten kanssa, niin tuo kuva on tunkenut sielun silmiini aina niiden läpi. Se on todella kaunis ja lämmöllä ja ajatuksella valittu. Sen himmeä kynttilälyhtyjen valo kuvaa vaatimatonta luonnettani. En halua loistaa räikeänä. Tuo kuva on kuin kunnianosoitus minulle. En tiedä, miten kiittäisin siitä.

    Lumipallolyhtykin on mielettömän kaunis. Olet kyllä monipuolisesti taitava. Viimeisessä kuvassasi tunnen ikään kuin olevani maisemassa sisällä. Olen ihan ymmällä tästä minulle osoitetusta kertomuksesta kuvineen.

    Niin kuin jossakin muualla kerroin, että sinä innoitat minua kirjoittamaan, niin myös innostat minua kuvamaailmaan. Nyt asensin vanhusten kohtaamispaikalle tarkoitetut "Talvikuvani" pikku runoineen pahveille, 20 kuvaa, 2-4 kuvaa aina yhdelle pahville. Huomenna täytyy sopia siitä, että milloin kuvat voivat olla siellä esillä. Sitten tulevat kevätkuvat jne.

    En tiedä, olisinko palannut nyt näihin taidehommiin pitkän ajan tauon jälkeen ilman sinun innostustasi jo Dystoniayhdistyksen keskusteluissa.

    Lämpimin kiitoksin
    välläys

    VastaaPoista
  7. Kiitos Ystäväni!

    Tuo ensimmäinen lyhtykuva kuvaakin hyvin ystävyyden valoa pimeässä yössä. Lämpöä ja kauneutta, jota jääkuori korostaa.

    Kuva sopii hyvin ajatustesi kanssa, jotka tähän blogiini olet antanut värittämään, lämmittämään ja valaisemaan sitä.

    Kuulostaa hienolta tuo taidenäyttelysi, olen iloinen että olet saanut innoitusta keskusteluistamme. Näin me tuemme täällä toisiamme ja annamme virikkeitä.

    Onnea esityksillesi, olen varma, että taideteoksistasi on iloa useille ihmisille, niin vanhuksille kuin vierailijoille ja henkilökunnalle.

    Ja siinä saat antamisen ilon sydämeesi Ystäväni.

    harzu

    VastaaPoista
  8. Leikkimökin tarina

    Meillä oli jossakin vaiheessa paljon kanoja. Kun untuvikot kasvoivat rimppakinttuisiksi nuorikoiksi, niille rakennettiin pihalle pikku mökki yöpymistä varten. Se oli pienen leikkimökin kokoinen, ja siinä oli vaakasuorassa kolmiruutuinen ikkuna. Sisällä oli orret nukkumista varten.

    Kun kanoja ei enää siellä pidetty, sain sen mökin omaksi leikkimökikseni. Sen seinät maalattiin punamultamaalilla ja orret poistettiin. Lattiaa siinä ei kanojen aikana ollut, mutta nyt siihen laitettiin lattia. Uusi mökkini oli valmis ja voin käydä taloksi. Ai että olin ylpeä talonomistaja.

    Siinä oli mielestäni kuitenkin jotakin laittamista. Meillä oli vintillä vanhoja tapettirullien jämiä. Halusin mökkiini tapettiseinät. Ei muuta kuin liisteröimään. Sain sinne verhot ja jonkin pienen räsymaton. En ollut ehkä vielä ehtinyt kutomaan itse tekemilläni kangaspuilla mattoja. Joku pöytä ja tuoli siellä oli ja nukensänky. Kukkakimppu oli aina pöydällä maljakossa.

    Naapurin poika soitti jossakin yhtyeessä. Häneltä sain joittenkin sen aikaisten muusikoiden kuvia. Ne olivat oikein paksupahvisia hienoja kuvia ripustimineen. Niinpä minulla oli ajanmukaiset taulut seinillä.

    Kun ensimmäiset sateet tulivat, niin ne pilasivat hienot seinäni. Vesi pääsi seinälautojen välisistä raoista tapetteihin. Kun tapetit kastuivat ja kuivuivat vuorotellen säiden mukaan, ne ruskettuivat kastuneista kohdista rumiksi ja lähtivät osittain repsottamaan irti. Tämä oli minulle pettymys. Sen jälkeen en oikein hyvin viihtynyt mökissäni.

    Jonakin vuonna nokkosperhoset olivat keksineet ikkunaverhot hyviksi koteloitumispaikoiksi. Ihmettelin ensin niitä, että mitä ne olivat. Ne olivat kuitenkin asettuneet aika siististi verhoihin ilman pahempaa pilaamista.

    Kasvoin ulos mökistäni, ja sitten sitä käyttivät vanhimman veljeni lapset. Repsottavat tapetit ehkä revittiin pois.

    Kun pitkään palvellut mökki oli tullut raihnaiseksi, se päätettiin hajottaa. Kerran, kun keskimmäisen veljeni tuttava oli meillä kylässä, pidettiin mökin purkajaiset. Katselin aika hurjan näköistä touhua, kun toinen piti mökkiä paikallaan alaspäin ja toinen sahasi moottorisahalla punaista seinää polttopuiksi. Kuvasin tapahtumaa vähän haikein mielin. Kuvat ovat minulla tallessa ja kertovat, että sen pituinen sen mökin tarina oli.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kanalatouhua

      Meillä oli jossakin vaiheessa kaksisataa kanaa. Untuvikkoja oli ostettu jostakin. Untuvikoille oli järjestetty vinttikamariin lastentarha. Lattiat ja seinät oli suojattu pahvilla. Oven kohdalla oli kovalevyllä erotettu rehuvarasto. Keskimmäinen siskoni oli sen kesän ”kanapiikana”.

      Untuvikot tarvitsivat lämpöä. Niillä oli pari lämpölamppua, joiden alle ne mielellään menivät vieriviereen lepäilemään. Kun ne kasvoivat kananuorikoiksi, ne pääsivät ulos pieneen tarhaan. Yötä varten niillä oli joku suoja.

      Kanala oli tehty erottamalla seinällä osa navetan päädystä, koska lehmiä meillä ei ollut kuin 2-4. Kukkokin kanaparvessa oli. Mutta se oli vihainen. Kun talon ja navetan väli oli aidattu kokonaan kanatarhaksi, navettarakennuksessa olevaan ulkohuoneeseen pääsi vain kanatarhan läpi. Minä pelkäsin sitä kukkoa, niin että tarvitsin jonkun kanssani turvaksi huussiin mennessäni. Kukko pantiin sitten joskus pois päiviltä.

      Meidän kanat olivat valkoisia. Olin kuullut että muutaman kilometrin päässä olevassa naapurissa oli kirjavia kanoja. Ne kiinnostivat minua kovasti. Kun munista tulee hautomalla sekä kana- että kukkopoikia, kukkoja on liikaa. Liiat pitää hävittää tai panna lihoiksi. Kukkopoika voitiin todeta tietyssä iässä peräpäässä olevien luiden välin leveydestä.

      Naapuri lupasi minulle oman kukon. Maksuna oli yksi heinätyöpäivä. Niin Pippo tuli meille. Mutta hävettää, että se heinäpäivä on vieläkin tekemättä.

      Kanoilla ilmenee joskus sellaista tautia, että jalka vääntyy sivulle päin. Yksi kana oli semmoinen jalkavaivainen reppana. Minua säälitti se Pipetiksi nimitetty kana. Yritin antaa sille omat jyvät ja muutenkin suosia sitä. Kanoillahan on nokkimisjärjestys. Se rassu olisi jäänyt aina alakynteen.

      Joskus kanatarhan yllä liiteli kanahaukka. Kanat yleensä huomaisivat ajoissa sen ja menivät sisälle kanalaan. Joskus kuului kauhea kaakatus, kun kanat ryntäsivät viime tipassa sisälle. Jossakin vaiheessa minun lemmikkini Pipetti oli hävinnyt. Sen jäänteet löytyivät sitten naapurin suolta.

      välläys

      Poista
    2. Munasouvia ja kanapaistia

      Kun kanoja oli paljon, niin munia tuli myös. Kananpesät olivat kolmilokeroisia pesälaatikoita, joita voi laittaa päällekkäin. Pesiin laitettiin vähän heiniä pehmikkeeksi. Pesämunia ei meillä käytetty. Minäkin keräsin joskus niitä munia.

      Meillä oli usein munanpuhdistustalkoita. Me lapset olimme siinä mukana. Munat tarkastettiin, rikkinäiset poistettiin ja jos munankuoressa oli tahra, se putsattiin. Nihkeäksi väännetyllä rievulla pyyhittiin tahra pois.

      Munat pakattiin kuljetuslaatikkoon, jonka isä oli tehnyt vanerista. Se oli muistini mukaan noin 45x60 cm, korkeutta ehkä 35 cm. Päissä olivat kantokahvat. Aaltopahvia käytettiin pehmusteena pohjalla ja kerrosten välipohjina. Kerroksiin oli tehty ristikot aaltopahvista, niin että jokaisella munalla oli oma lokeronsa. Silloinhan ei ollut prässättyjä munakennoja.

      Isä vei kaupungissa käydessään munalaatikon ja kalastamiamme kaloja. Munat ainakin menivät Osulaan”. Talvella munalaatikko varmaan meni reessä järven yli ja sieltä linja-auton kulkureitille. Matkaa kertyi linja-autopysäkille muutamia kilometrejä. Jonkun täytyi olla hevoskuskina. En tiedä, miten isä kuljetti kaupungissa laatikon kauppaan. Meidän ohi kulki laivareitti, laivalaituri oli naapurissa. Mahdollisesti kesäaikaan munat vietiin tai lähetettiin laivassa.

      Jos kana lakkasi munimasta, se merkitsi usein tappotuomiota. Munimattomat kanat olivat yleensä komeamman näköisiä kuin munivat, ellei munimaton ollut jo sairaalloisen huonokuntoinen. Munivan kanan harja ja heltat olivat pienemmät ja höyhenpukukin vähän resuisempi. Munimaton satsasi enemmän ulkokuoreensa.

      Meillä laitettiin usein kanapaistia. Jonkun piti tappaa paistiksi ajateltu kana. Isä sen nitistyksen yleensä teki, tai joskus vanhin veljeni. Kerran kuulemma äiti huusi ovesta pihalle, että kuka tappaisi kanan, tehdään paistia. Isommat sisarukseni häipyivät piiloon. Minä olin sanonut: ”Minä!” Eihän minun, kahdeksanvuotiaan annettu tehdä sitä. Olin kuitenkin seurannut, kuinka isä tappaa kanan: kirveellä pölkyn päällä nopeasti kaula poikki. Se ei ole mitään heikkohermoisen katseltavaa, vaan veristä touhua. Päätön kana lentää vielä jonkin aikaa.

      Minä halusin usein perata kanan. Halusin tutkia sen sisälmykset. Olin tottunut kaikkeen maalla tehtävään, esimerkiksi lehmän julmetun suurella sonnilla käyttöön naapurissa monen kilometrin päässä, vasikan teurastukseen ynnä muuhun. Manguin pääsyä vasikan teurastukseen, kun olin pienessä kuumeessa. Teurastamaan oli tullut naapurin mukava vanhapoikamies, joka oli meillä usein savotoissa. Lopulta äiti kyllästyi mankumiseeni ja sanoi, että laita päällesi ja mene. En ollut sen koommin kipeä.

      välläys

      Poista
    3. Kanat olivat ystäviäni

      Minulle on kerrottu, että kananmunia oli joskus viety lammen rannalla olevaan sorsan pesään haudottavaksi. Mahdollisesti sieltä saatiin poikaset. Tämä oli vielä siihen aikaan, kun meillä oli kukko. Munienhan täytyy olla siitettyjä

      Kun kananpito suuremmassa määrin lopetettiin, meille jätettiin vain joitakin kotitarvekanoja. Ne olivat minun ystäviäni. Ne kuljeskelivat vapaana pihallamme tehden joskus tihutöitä kukkapenkeissämme. Navetan seinustalla oli hyvää multamaata. Kanat ruopivat sieltä matoja. Usein menin sinne avuksi ja kaivoin matoja esille. Voi, kun ne tykkäsivät, että kaivoin niitä esille.

      Kanoille keitettiin joskus pikkukaloja kalkin lähteeksi. Munankuoretkin pilkottiin syötäväksi, ja joskus oli kaupallista ”näkinkuorirouhetta”. Kanat tarvitsevat myös kivipiiraansa jauhinkiviä, hiekanjyväsiä. Kummallista, että jopa särkyneistä posliiniastioista tehtiin jauhinkiviä. Minä hakkasin kiven päällä esimerkiksi kahvikupin palasia toisella kivellä ihan pieniksi muruiksi. Kanat nokkivat niitä mielellään. Jäljestä päin olen ihmetellyt, että eivätkö ne olleet liian teräviä.

      Kanat olivat kovin kesyjä. Kanan sai helposti kiinni jahtaamalla hitaasti takaa päin. Kana silloin ns. ”antautui”, eli kyykistyi maahan. Tämä juontaa kai juurensa kukolle antautumisesta. Olin kuullut kanan hypnotisoimisesta. Kokeilin sitä itsekin. Kana otetaan syliin selälleen ja pannaan olki poikittain sen pään yläpuolelle.

      Vähäiset kanamme asuivat lopulta pienessä navettatilassa, jossa asui myös vanha työhevosemme Leiju. Talvella siellä ei ollut mitään lämmityslaitetta. Kuura tuli nurkkiin. Hevosenlantaa ei luotu pois, vaan sen päälle pantiin uutta pehkua. Lanta paloi lattiassa ja antoi sen verran lämpöä, että kanatkin siellä tarkenivat.

      Kesällä kanat lekottelivat mielellään navetan kujassa, jossa oli heiniä. Auringonvalo lankesi siihen ovesta ja lämmitti niitä mukavasti. Kyllä kelpasi olla. Otin kuvan raukeina auringosta nautiskelevista kanoista. Lieneekö se viimeinen kuva meidän kanoista.

      Olen myöhemmin maalannut vesiväriteoksen tuon kuvan perustella: onnelliset kanat auringon valokeilassa. Tämä taulu on pääsyt makuuhuoneemme seinälle! Siellä on myös sen taulun tussilla tehty luonnos, jossa on useampi kana. Mutta on myös sisareni koulupiirustus, jossa kaksi nallea istuu kivellä ja syö hunajaa. Miehellänihän ("nallella") oli mehiläisiä. Niiden hoitoa minäkin pääsin oppimaan.

      välläys

      Poista
  9. Kiitos Ystäväni!

    Valloittavia muistoja ajasta, jonka maalaat sanoin eteemme. Lukiessani niitä elin hetken huoletonta, rentoa, mutta puuhakasta maalaiselämää. Raikasta ja luonnollista.

    Tuli lukiessani mieleeni, että minäkin olisin halunnut aina oman kanalan. Tietysti vain haaveissa, mutta lukiessani kertomustasi tuo tiedostamaton haave nousi mieleeni.

    Varmaankin se on kaipuuta yksinkertaisempaan elämään, aikaan jossa kaikille oli puuhaa. Elämä oli verkkaisempaa, mutta siitä sai irti enemmän.

    Kiitos Ystäväni Välläys, että annoit tarinassasi meidän lukijoiden elää hetken kanssasi maalla ja hoitaa kanalaa.

    Kanahaukasta elävästi kerroit, mutta jäin pohtimaan oliko ketuista mitään vaaraa. Niitähän yleensä pidetään kanaloiden vaarallisimpina uhkaajina.

    Tuumaili ystäväsi harzu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isä on kertonut, että joku kerta kanahaukka oli jopa tullut ovesta kanojen perässä kanalaan. Siellä oli ollut hirveä metakka ja höyheniä lennellyt ilmassa.

      Ketun viearailusta ei ole tietoa. Ovea ei pidetty yöllä auki. Kyllähän kettu olisi tiensä kanatarhaan löytänyt tai kaivanut aidan alta jos olisi halunnut. Joku kanakin keksi joskus tien vapauteen.

      Jossakin vaiheessa kanoilla oli kulkutie kanalaan seinän vierestä lattian alta. Lisäksi ne kulkivat avatusta ikkunasta, Ulos ikkunan kohdalle oli laitettu loivasti kanaportaat. Minusta ne olivat aika huvittavat. Niissä oli pitkittäislauta, johon oli naulattu liukastelun estämiseksi poikittan kapeita rimanpätkiä. Kanojen ei tarvinnut lentää ikkunalle, vaan ne voivat juosta kipittää lautaa pitkin ylös.

      Poista
  10. Hevosemme Leiju

    Isä kertoi, että Leiju sai nimensä siitä, kun sen harja ikään kuin leijui sen juostessa. Sen emä isän kotitalossa taisi olla Leimu. Siellä oli myös Liekki-niminen hevonen.

    Leiju oli kiltti hevonen, toisin kuin se, jonka äiti pikaisesti osti isäni ollessa sodassa. Siinä hevosessa oli kesytettävää isälle, joka tuli joskus lomalle.

    Runossaan Muistojen maankamarat isä kertoo kyntömiehen ja Leiju-hevosen yhteisymmärryksestä:
    ”Se oli sellaista ystävyyttä ja yhteistyötä.”

    Alkuaikoina isä kynsi kivistä peltoa sorkka-auralla eli aatralla. Kyntäminen sillä vaatii kärsivällisyyttä niin kyntömieheltä kuin hevoselta. Auran kurjista kiinni pitäminen on raskasta ja huteraa kivisessä maastossa. Aura helposti kallistuu ja vinksahtelee sivuille.

    ”Auran vantaat joskus kiviin karahtavat.
    Piiloon on peitettävä silloin kirosanat.”
    - - -
    ”Varoen auran kurkea käsissä pidin,
    nostin vannasta ylös tai kiven kiersin.”

    Leijua hän ylistää:
    ”Salainen tutka oli Leijulla kavioissansa,
    sen säteen tiedon hepo käsitteli aivoissansa:
    esteen kun havaitsi, vauhtia hidasti,
    ja kun kovasti kiinni jäätiin johonkin,
    menonsa lopetti, teki heti täystopin.”

    Sodassa isä oli kuormaston päällikkönä. Siellä hän sai tarpeekseen hevosista. Ratsastaminen ei häntä kiinnostanut. Vain hyvin harvoin hän saattoi ratsastaa Leijun esimerkiksi laitumelta pihaan. Mutta tämä pari teki parin vuosikymmen ajan töitä yhdessä. Heillä oli sellainen yhteisymmärrys, niin että leiju suostui kiltisti raskaisiinkin töihin.

    Myöhemmin minäkin joskus ajoin hankmoa (erään sortin äestä) Leijun kanssa. Kerran minun piti ajaa aatralla perunavakoja. Olin kuullut, että isä jossakin tapauksessa pellonreunakäännöksessä sanoi hevoselle: ”Vaolle!”. Minulla tuli vähän ongelmia käännöksissä. Olen ajatellut, että ehkä minun olisi pitänyt sanoa jotain sellaista kuin ”sivuvakoon”, siis vaon viereen. Valitettavasti nuo komennot jäivät minulle epäselväksi, en muistanut niitä kysyä.

    Hevosella kuljettiin paljon järvenjään yli, koska matka kaupunkiin tuli sitä kautta linja-autolla lyhyemmäksi. Hevosta ei voinut tietenkään jättää autopysäkin luokse kaupungissa käynnin ajaksi, kuten pyörän saattoi jättää. Hevonen yleensä osaa aina kotiin, vaikkei sitä ohjastaisikaan. Mutta ei sitä ilman kuskia voinut kuitenkaan jättää. Minäkin kävin joskus kuskaamassa jotakuta jään yli.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Hevosista, niiden elämästä ja hoidosta tarinoit taas elävään ja leppoisaan tyylisi. Isäsi tuntuu olleen taitava hevosmies ja opetti sinuakin hevosia hoitamaan. Monta valoisaa kuvaa mieleeni syntyi tarinoitasi lukiessani.

      Toivottavasti jaksat näitä muistoja edelleenkin kirjoitella. Niistä pidetään ja mielellään luetaan. Ajasta, kun tehokkuus oli vielä inhimillistä. Ajasta, jolloin ihminen ja ihmisen selviäminen oli vielä oleellisinta.

      Nykyihminen on unohtanut tämän. On unohdettu, että ihminen on pääasia, ei talous tai raha. Ihminen uhrataan kevein mielin ja päätäjien nyökyttelyllä heti kun jostain tulee viesti taantumasta. Vastuuttomuus, ahneus ja piittaamattomuus on aikamme motto.

      Sinä kirjoitat ajasta, jossa kaikille oli tekemistä. Ajasta, joka tarvitsi vielä kaikenlaisia ja taitoisia ihmisiä. Valitettavasti se aika ei palaa, mutta sinun tarinoissasi saamme elää siellä vielä ajatuksissa.

      Kiitos Ystäväni Välläys näistä muistoista, hevonen, kanalat ja vanha maalaiselämä on tarinoidesi kautta tullut eläväksi mielikuvissamme.

      Lukijasi harzu

      Poista
  11. Pieni välläys

    Minä en pitänyt kiirettä maailmaan tulon kanssa. Mutta sitten minulla olikin kiire, minnekä lie ollut, ja aiheutin kiirettä myös minua vahtiville. Jo viiden kuukauden ikäisenä nousin seisomaan häkkisängyssäni ja katselin suurempaa maailmaa. Kahdeksan kuukauden iässä aloin kävellä, ja olin kova kiipeilemään. Maalaistalossa tietysti oli muutakin tekemistä kuin vahtia kovaa vauhtia menevää penskaa. Vanhempien piti olla navetassa ammuin illoin, isän metsä- ja peltotöissä ja kalassa, äiti teki meille vaatteita, kutoi kankaita, hoiti puutarhaa ja teki kaikenlaista.

    Isompia sisaruksia oli neljä. Ehkä he joutuivat minua paimentamaan. En tiedä, millaista purnausta minun takiani oli. Jonkun minua vanhemman sisaruksen kohdalla vielä vanhempi oli vähän kyllästyneenä ehdottanut äidille: ”Tapetaan tuo pentu”. Eläinten lopettaminen maalaistalossa oli hyvin tuttua, eikö sitä voisi soveltaa... Äiti osasi sovitella asiaa: ”Ei tapeta, vaan kirjoitetaan isälle sotatantereelle, että jos vaikka myytäisiin se.” Asia unohtui siihen.

    Kun minä olin puolivuotias, oli kesä. Heinäntekoaikaan minut vietiin vaunussa pellolle, missä muutkin olivat. Joku muisti heittää minulle välillä katseltavatksi jonkun kukkasen tai muun mukavan esineen. Kesällä kypsyivät mustikat. Muunmuassa niitä syötettiin minulle. Siitä aiheutui se, että kun olin häkkisängyssäni kovin liikkuvainen eikä nykyisenkaltaisia vaippahousuja ollut, olin usein yltä päältä mustikkakakassa. Ja senhän kaikki tietävät, ettei mustikkatahra lähde millään.

    Isä oli ollut sodassa muiden lasten ollessa pieniä. Minun hoitooni isä pääsi mukaan. Mitäs noista kakoista! Isä otti minua kainaloista kiinni ja huljutteli alaosaani vyötäröön asti laiturilta käsin järvessä edestakaisin.

    Toisena kesänä olin heinäpellolla mukana viltin päällä. Lienen leikkinyt pienillä kivillä ja heinäseipään tapeilla. Luulen, että en olisi malttanut vain istua viltin päällä, avara maailma odotti ympärillä. Heinän sänki on aika terävää paljaille pienille jaloille. Voi olla, että se esti tutkimusretkeni kauemmas. Varmaan kolmantena, tai ainakin neljäntenä kesänä (3,5 vuotiaana) viltin päällä keksin oman työn.

    Heinäseipäiden tapit meillä päin tehdään tuoreesta ojanvarren pajusta kirveellä pätkimällä. Ne ovat noin etusormen paksuisia, noin 25 cm pitkiä. Meillä seipäät olivat tavallisimmin kaksitappisia, joskus pisimmät kolmitappisia. Seipäissä on tappeja varten reiät. Alin tappi estää seipäälle luotavien heinien pääsemistä alas maahan asti. Keskimmäinen laitetaan sitten sitä varten, että se estää ylempien heinien menoa liian tiiviisti alimpien heinien päälle. Kuohkeasti asettuneet heinät kuivuvat paremmin, eivätkä homehdu.

    Tapit olivat minulle hirmu tärkeitä. Ne olivat minun mielestäni nimeltään ”nunttuja”. Tuore pajunkuori lähtee helposti irti. Siinäpä aika vieri mukavasti, kun kuorin vilttini päällä niitä nunttuja. Jos ei tapin päästä saanut kynsillä alkua, niin hampailla voi avustaa kuoren irtoamista.

    Luulen, että minun hoitoni sujui ”siinä sivussa”. Vähän isompana hankin itse kesäaikana ruokani. Kun kauraa kasvatettiin rehuksi, sen sekaan kylvettiin usein vähän myös hernettä. Pelto näkyi talon ikkunasta, ja siellä halmeessa näkyi kummallista vakoutumista. Siellä vaossa liikkui tytön "pellavapää". Kun äiti tiedosti tämän, hän alkoi pukea siitä lähtien minua punaiseen mekkoon, että hän olisi paremmin nähnyt, missä menen. Meillä kasvoi tomaatteja navetan eteläseinustalla. Kun ne kypsyivät, niistä tuli hyvää vaihtelua ruokaani. Elin kesän melkein herneillä ja tomaateilla.

    Kun äiti ja isä olivat veneellä kalassa. Minä olin pienestä asti mukana veneen kokassa. Osasin olla siinä kiltisti paikallani. Niinpä sisarusten ei tarvinnut minua vahtia sinä aikana, ja ehkä he olivatkin koulussa silloin. Pyykinpesun aikana olin saunakamarin penkin ääressä leikkimässä pienillä tyhjillä lääkepulloilla. Laitoin niitä penkille vaatteiden väliin nukkuman.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Kiitos Ystäväni!

      Valloittavia muistoja pikkuisen tytön maalaiselämästä. Hauska ajatus tuo, että elit kesän melkein pelkästään herneillä ja tomaateilla. Tervysruokaa olet syönyt. Superfoodia sanan varsinaisessa merkityksessä.

      Ajattele, että silloin voi lapsen jättää huoletta pellon laitaan leikkimään. Oli hyvää ja terveellistä syötävääkin lähellä, oli virikkeellinen ympäristö ja vanhemmat lähistöllä.

      Nykyäänkin on lapsia, jotka jätetään “leikkimään” keskenään. Heistä saa usein lukea järkyttäviä juttuja. Vanhemmat ovat ryyppäämässä ja lapset kerääntyvät jengeihin riehumaan.

      Ei ole enää auktoriteetteja, jotka asettaisivat häiriköt ruotuun. Ei ole olemassa käsitettä “vanhempien kunnioitus” yleisessä mielipiteessä.

      On piittaamaton omalla voimalla ja tahdolla elämisen aika. On pankkiautomaateille hakattavien ja ryöstettävien vanhusten aika. On vanhempien työntekijöiden ulos potkimisen aika. On välinpitämättömyyden aika.

      Sinä puhut Välläys ajasta, joka oli monella tavalla päällisin puolin köyhempää kuin tänä päivänä. Ajasta, josta puuttuivat monet nykyajan helpotukset. Ajasta, joka oli vielä unelmien aikaa. Ajasta, jota ei enää ole.

      Olemme muuttuneet täysin noista ajoista. Useimmilla meistä ei ole mahdollisuutta vertailla tätä päivää ja sinun kertomaasi aikaa.

      Helppoa ei elämä silloinkaan varmaan ollut, ymmärrän sen, mutta ehkä olemme menettäneet jotain oleellista.

      Olemme ehkä menettäneet ihmisyyden. Ihmisen arvostamisen ihmisenä. Uskon, että siinä on nykypäivän ongelma.

      Ihminen on arvokas ihmisenä. Tänä päivänä hän on arvokas vasta, jonkun arvon sisällä. Ilman sitä hän on arvoton. Arvoton.

      Siinä aikamme syvä ongelma, joka tulee näkymään tulevaisuudessa raskaadti jos emme taas löydä ihmisen arvoa ihmisenä. Pelkkänä ihmisenä.

      Kirjoitteli pelkkä harzu

      Poista
    2. Harzu kirjoitti: "Olemme ehkä menettäneet ihmisyyden. Ihmisen arvostamisen ihmisenä. Uskon, että siinä on nykypäivän ongelma."

      Olin tänään (23.3.14) seurakuntatalolla tilaisuudessa, jossa eräs poliitikko puhui yrittäjyydestä ja yleensä Suomen ja maailman tilanteesta. Se oli hyvä puhe, siinä tuli vähän samaa, mitä harzukin on tähdentänyt.

      Pitäisi muistaa vanhat arvot. Meidän pitäisi toimia yhdessä, niinkuin silloin sodan jälkeen. Politiikan peli on kovaa.

      Kuoro lauloi muutaman laulun. Oli mm. äärettömän hieno sovitus laulusta Tuulella ei ole ystävää. Oikein ihokarvat nousivat pystyyn. Voi että, olisittepa kuulleet sen!
      välläys

      Poista
  12. Kiitos Ystäväni. Olen jo saanut ihan liikaa sinun tilaasi.

    Monet lapset ovat nykyään hunningolla, ikään kuin irti kodista. Mutta jos vanhemmilla menee huonosti, miten he jaksavat antaa aikaa lapsilleen?

    Minusta ei ole oikein, että vain isää ja äitiä kunnioitetaan, vaan lapsiakin pitää arvostaa omana itsenään. Lapsia pitäisi opettaa pienestä pitäen tekemään oma osansa perheen töistä. Se auttaisi paljon vanhempiakin jaksamaan. Yhdessä tekeminen perheessä voisi olla mukavaakin, jos siinä olisi hyvä henki. Puhallettaisiin yhteen hiileen, ja olisi "me-henki".

    Olen jo kauan sitten miettinyt sitä, että vanhoja ihmisiä pitää kunnioittaa. Ehkä heitä ei tarvitse kunnioittaa erityisesti siitä, että he ovat onnistuineet elämään vanhoiksi. Heitä voi kunnioittaa ihan perusihmisenä ja siitä panoksesta, jonka he ovat tehneet työtä elämänsä aikana. Varsinkin sotiemme veteraanit ovat minun sydäntäni lähellä.

    välläys vain

    VastaaPoista
  13. Kirjoitan vielä tämän hevosesta

    Minä en ollut kovin kiintynyt hevoseen. Muutaman kerran sitä ohjastin, kun isä pyysi. Jonkun kerran hain sen hevoshaasta.

    Hevoslaitumen paikkaa vaihdettiin välillä, kun heinä kävi edellisessä vähiin. Välillä syötettiin pihanurmea tai pellon odelmaa (meillä sanottiin sitä äpäreeksi) pitämällä hevosta lieassa. Pihamaalla olivat siitä haittana läntit, jotka syntyivät väkevän virtsan kohdalle.

    Joskus laidun oli lammen rannalla. Kun sitä laidunaluetta laajennettiin piikkilanka-aitaa siirtämällä kauemmas, Leiju ei uskaltanut tulla entisestä aidankohdasta eteenpäin. Meni kauan aikaa, ennen kuin se uskoi, ettei siinä ole piikkilankaa.

    Kerran laitumena oli metsän reunaa. Kun hevonen käveli ristiin rastiin, sinne muodostui polkuja ikään kuin kaupungin katuja. Vihreät alueet polkujen välissä olivat kuin kortteleita. Ja niissä kasvoi julmetusti suuria metsämansikoita, joita oli helppo noukkia polulta käsin. Kävin usein siellä keräämässä niitä.

    Minua viisi vuotta vanhempi veli ajoi usein hevosen kanssa. Aluksi meillä ei ollut kärrejä, vaan liisterekeä käytettiin kesälläkin, kun vietiin seiväskuormaa tms. pellolle tai tuotiin heiniä latoon. Lannanajoa varten laitettiin liisterekeen matalat laidat. Lannan ajo ei ollut tietystä syystä mukavaa, ainakaan vanhimmasta veljestäni. Mielellään hän siitä laistoi.

    Heinien tai viljojen kuljetukseen oli rekeä leveämpi, harvapienainen heinähäkki, joka kiinnitettiin liistereen päälle. Heinäkuormat luotiin hangolla korkeammaksi kuin häkin laidat olivat. Olin usein polkemassa heinää tiukempaan, jotta kuormaan mahtui enemmän.

    Siellä kuorman päällä oltiin korkealla. En uskaltanut olla siellä aina ajettaessa. Kuka siellä on ollut, niin on varmaan joskus luisunut liukkaiden heinien päältä alas. Muistan, kun veljeni ajoi hevosta kuorman päällä ja reen toinen jalas meni vähän syvempään kohtaan. Kun kuorma kallistui, veli huiskahti alas suuren heinämäärän kanssa.

    Minulla oli kerran vaarallinen tilanne. Meillä oli silloin jo kumipyöräiset hevoskärryt. Luiskahdin kuormasta eteenpäin kärryn aisalle kahareisin istumaan. Ehkä kärry ei ollut sillä hetkellä liikkeessä. Jos olisin pudonnut vauhdissa eteenpäin alas, olisin voinut jäädä pyörän alle.

    Veljistä nuorempi ajoi paljon myös peltotyökoneita. Heinän niitto ja haravointi saattoi olla yllätyksellistä. Kerran rinnepellolla, joka vietti lopulta lammesta kulkevaan pieneen jokeen, veli ajoi haravakoneella. Siinähän ollaan metallisen istuimen päällä, ja takana ovat haravapiikit, joita polkimella ohjataan välillä nousemaan ylös. Siihen kohtaan maahan jää poikittainen heinäkarho (-kasa), ja taas piikit pidetään alhaalla jonkin matkaa seuraavan karhon kohtaan asti (karhojen kohdalle sitten pystytetään seipäät). Ajolinjalle sattui maassa oleva ampiaispesä. Ja silloin Leijua ja koko systeemiä vietiin hyppien keikkuen hurjaa vauhtia alas joen rantaan. Siinä oli pysymistä kyydissä.

    Isä teki jossakin vaiheessa meille itse uuden, komean laitareen. Kyllä muistan jonkin tunnelmallisen kyläreissun sillä reellä. Sieltä nahkasten alta katselin kavioiden narskuessa tähtistä taivasta. Vaikka ajeltiinkin reellä paikasta toiseen, useampia tuollaisia erityisiä mieleen jääneitä matkoja en muista. Kirkkokin oli meiltä niin kaukana, että ehkä ei siellä jouluisin ainakaan monta kertaa ajettu. Ehkä olen ollut niin nuori etten muista. Mukava, että on edes yksi muisto tunnelmallisesta rekiajosta.

    Muisteli välläys

    VastaaPoista
  14. Jumalan etsinnästä:

    "My God, where are you?

    Sometimes I see you, my God,
    shining in the sun.
    And sometimes you are in the rain,
    in a water drop falling down.
    But you may disappear
    in the same way
    as the little drop in grass.

    You are in every bush and tree
    I in the world meet
    - and that's why
    the trees can seem
    so beautiful to me.
    But then I see an ugly beetle
    creeping on earth.
    Somehow I feel that you are
    in the beetle too.
    Then it isn't ugly any longer.

    Now I realize that you are
    everywhere.
    You are in the beauty
    and in the ugliness.
    If I can see you
    under the wingcase of the beetle,
    then I see the ugliness is
    even beautiful,
    because you are there
    - and you are the Beauty."

    kirj. välläys 1965 (runosäännöistä ja englanninkielen oikeudesta en tiedä)

    VastaaPoista
  15. Seuraava runo ei ole minun (This stands written in the Redwoods, Califormnia):

    This is their temple, vaulted, high
    And here we pause with reverent eye,
    With silent tongue and awe-struck soul:
    For here we sense life's proper goal.

    To be like these, straight, true and fine,
    To make our world, like theirs, a shrine.
    Sink down, oh traveler, on your knees
    God stands before you in these trees.

    Kopioinut välläys

    VastaaPoista
  16. Mietelauseita ja elämänohjeita eri ajoilta
    Laitan tähän muistiin merkitsemiäni lausahduksia. Näitä voi miettiä, onko niistä samaa mieltä.

    Kenellä on tiedossaan elämänsä 'miksi', hän kestää minkä hyvänsä 'miten'.
    Nietzsche

    Maailma voisi olla kaunis, jolleivät ihmiset vain olisi niin sanomattoman tyhmiä ja riidanhaluisia ja aina pilaisi kaikkea itseltään.
    Thukydides

    Herra,
    Anna minulle hyväntahtoisuutta,
    anna minulle nöyrä kiitos ja luonteenlujuutta,
    anna minulle pitkämielisyyttä,
    anna minulle armeliaisuutta,
    anna minulle koruttomuutta,
    anna minulle vilpittömyyttä sanoissani,
    anna minulle uutteruutta osakseni tulleessa tehtävässä.
    John Baillie (rukouksen loppuosa puuttuu, välläys)

    Ihmisen arvoa ei ratkaise se, mistä hän on tullut, vaan se, minne hän menee.
    Epäily:
    Asiallinen epäily on kaiken edistymisen edellytys. Jos pitäisimme syntinä epäilyä, johon meidät velvoittaa vilpittömyys, silloinhan itse asiassa pitäisimme rehellisyyttä syntinä. Usko ei ole ajatuksen haaksirikko, vaan sydämen asenne siihen, mikä kirkastuu totuudeksi.
    V.Viro

    Jumala käyttää särkyviä soittimia.
    O. Kares

    Suuri taide on aina yksinkertaista.
    Kaukola

    Maailmassa on tarpeeksi valoa niille, jotka eivät muuta kaipaa kuin nähdä, ja tarpeeksi pimeää niille, joilla on päinvastainen halu.
    Pascal

    Nyt meidän täytyy jälleen ihmetellä, mitä sanat voivat saada aikaan, miten pienikin hajamielisyys merkityksen esittelyssä voi harhauttaa meidät totuudesta.
    Dimnet

    Tee kuten aurinkokello, mittaa vain valoisat päivät.
    Saksalainen sananparsi

    Kärsimys ei kohota meidän henkeämme, mutta jos pystymme henkemme avulla kohoamaan kärsimyksemme yläpuolelle, silloin olemme ihmisenä kypsyneet.
    Joan Arnkil

    Minun uskontoni on olemukseltaan nöyrä ihailu sitä rajoittamatonta ylevää henkeä kohtaan, joka ilmaisee itsensä niissä yksityistapauksissa, joita me kykenemme havaitsemaan heikon ja hauraan mielemme avulla. Tämä syvästi tunteenomainen vakaumus korkeamman järjenomaisesti ajattelevan voiman läsnäolosta, joka on ilmoitettuna käsittämättömässä maailmankaikkeudessa, ilmentää minun käsitystäni Jumalasta.
    Einstein

    VastaaPoista
  17. Seuraavassa välläyksen kirjoituksia. En voi sanoa, että olisin noudattanut elämänohjeita.

    Älä ole tyytyväinen itseesi ja kättesi tekoihin, vaan ole kiitollinen siitä, että olet saanut jonkin asian tehtäväksesi ja tyytyväinen, että se on sinun kauttasi päässyt oikeuteensa.
    Älä mainosta itseäsi, vaan sitä, minkä asialla olet: Jumalan.
    välläys 1965

    Sen tähden meille on tuska annettu, että näkisimme, miten paljon hyvää olemme saaneet.
    välläys, 1964

    Hyvä ystävä kuuntelee enemmän kuin puhuu itse, iloitsee, jos sinä iloitset, ja tuntee itsensä kannattavana osana surussasi. Hän osaa antaa sinulle parhaimman neuvon vaikeimmassa pulassasi.
    Tälle ystävälle uskomasi arvot (salaisuutesi) säilyvät haihtumatta ympäriinsä. Hän on uskollinen ja luotettava kaikissa tilanteissa. Hän pysyy asiallisena ja kunnioittaa sinua. Hän ei tyrkytä mielipiteitään, mikäli ne eroavat omistasi. Hän on suvaitsevainen eikä loukkaannu vähästä.
    Mitä sinä tahdot hänen sinulle tekevän, tee sinä samoin hänelle: ole hänelle hyvä ystävä.
    välläys 1964

    Vuodet vierivät niin kuin virta.
    Elämä on aaltoja niin kuin tuuli,
    vuoria, laaksoja niin kuin maa.
    Jos tasaisempi ois elämän pinta,
    et uutuuden iloa koskaan saa.
    välläys 17.10.1971

    ”Jos teillä on vaikeata, muistakaa, mihin teitä koulutetaan.”
    Ei arvoon ja maineeseen vaan elämään. Arvostele siis vaikeutesi. Ne riippuvat päämäärästäsi. Mietipä, mitkä vaikeudet sinun kannattaa voittaa! Jotkut vaikeana pitämäsi ongelmat eivät enää saata ollakaan sinulle ongelmia.
    En tiedä varmuudella, onko tuo välläyksen (1976)

    VastaaPoista
  18. Olen jonkin muun harzun tarinan jatkokommenteissa kertonut käynneistäni vanhusten kohtaamispaikalla ja palvelutalossa. En nyt muista minkä kertomuksen yhteydessä niistä oli, mutta laitan uusimmasta käynnistäni tähän välläys-jutun perään.

    Olin siis perjantaina 25.4.14. palvelutalossa Veteraanijuhlassa, joka oli järjestetty sinne Kansallisen veteraanipäivän merkeissä, tuo varsinainen päivä on tänään 27.4.

    On kummallista, että saan vanhuksilta niin kaunista ja silmät kostuttavaa kiitosta ja kannustusta. Koin olevani oikein kunniavieras niin arvokkaassa juhlassa. Tutustuin ensin ruokalassa itseäni huomattavasti arvokkaampaan vieraaseen, nimittäin juhlapuhujaan, erääseen iälkkääseen everstiin vaimoineen. He olivat ihastuttavia ihmisiä!

    Tervehdyspuheen ja muutamien laulujen jälkeen tuli minun vuoroni esiintyä. Lausuin isäni kirjoittaman runon Matkalla sotaan (7 min), joka kertoo junamatkasta talvisotaan. Lausunnasta juhlassa ei ole äänitettä, mutta kotona laiton yhden harjoitusluennan C-kasetille, kun löysin vielä yhden tyhjän kasetin ja vain yhden toimivan äänityslaitteen.

    Juhlan loputtua me koko joukko menimme leivoskahville. Siellä sain kiiitoksia useista kahvipöydistä, ja omassa pöydässä istuvalta herralta saimme me kaikki naiset halaukset. Olihan oikein virallinen "halauspäivä". Sitten, kun väki alkoi jo lähteä, tulin everstipariskunnan pöydän luokse. Sieltä kaikki kiittelivät esityksestä. Minä sanoin, että kunnia kuuluu hänelle, joka runon on kirjoittanut. He kuitenkin kehuivat myös esitystä.

    Eversti nousi pöydästä halaamaan minua, oikein rutisti ja sanoi, että nyt hän haluaisi pussata, mutta ei kuitenkaan iljennyt, olihan vaimo vieressä! Hän halusi kopion esittämästäni runosta ja halusi antaa omia kirjoitemiaan minulle. Talossa kopioitiin minulle ja taloon hänen aikaisemmin (v. 2011) pitämänsä puhe Senioritalossa ja hänen toisen seniorin muistotilaisuudessa pitämänsä puhe sekä hänen kirjoittamansa runo Täällä alla pohjantähden. Katselen niitä nyt silmät kostuen ja aion ottaa myöhemmin yhteyttä.

    Halasin myös vähän paitsioon jäänyttä vaimoa ja kiersin pöydän toisella puolella vielä istuvan iäkkään rouvan luokse. Laskeuduin hänen tasolleen halaamaan myös häntä. Hän kysyi, että olenko karjalainen alkujaan. Sanoin, että sukujuureni ovat Savosta. Keksustelimme siinä hetken, ja minä ihmettelin hänelle, että kuinka iäkkäät ihmiset ovat niin hirmuisen ystävällisiä. Hän vastasi siihen, että he ovat kokeneet niin paljon vaikeaakin, että se johtuu siitä. Hänkin oli nykyisen rajan takaa Karjalasta. Hukkailin sitten hei heit kaikille, ketä vielä istui kahvilassa ja aulassa.

    Minulle tuli nyt oikein ikävä noita seniorikansalaisia. Jos vain on mahdollista, niin voisin mennä tapaamaan heitä taas joskus.

    VastaaPoista
  19. Kotiseutuni muuttuu

    Kun olin lapsi, kotiseutua minulle oli vain kaurapelto, jossa kahlasin syömässä herneitä, metsä, jossa näpertelin käpylehmiä ja ranta, jossa kivillä istuen yritin onkia kaloja varpaillani.

    Tähän piiriin kuului kotini lisäksi läheinen naapurimökki. Meidän ja mökin välillä oli vain pikkuinen juoksumatka, vaikkei mökki näkynytkään metsän takaa. Kun äiti ei tiennyt, missä olin eikä saanut vastausta kutsuunsa tavanomaisilta olinpaikoiltani, hän arvasi, että olin mökin mummon luona. Myöhemmin hän kaiken varalta puki minut punaiseen mekkoon, ja mummon luona käyntejä oli pakko lyhentää puoleen tuntiin. Oli vaivalloista muistaa tätä aikarajoitusta, ja siksi hoin aina mennessäni: ”Puoli tuntia, puoli tuntia...”

    Vähitellen kotiseutukäsite pakostakin laajeni. Koulu sijaitsi viiden kilometrin päässä kotoani. Matkoilla opin tuntemaan metsän polut ja tiet ja matkan varrella olevat talot. Kun ne oli ensin huolellisesti tutkittu, hyväksyttiin kotiseutuun jo se piiri, johon koulukin kuului.

    Kotiseutu ei ollut enää pelkkä maisema. Siihen kuului koulutovereita, ystäviä ja paljon muita ihmisiä. Ihmisiä opin tuntemaan kaikenlaisissa juhlissa, seuroissa ja kinkereillä. Niissä oli leppoisa ja mukava tunnelma. Työtä ei kartettu. Vuoron perään eri taloissa pidettiin työiltoja. Miehet tekivät talvella luutia, naiset leikkasivat matonkuteita, parsivat sukkia tai ompelivat. Ihailen kovasti näitä touhukkaita iltoja.

    Kun sitten tuli koulun takia muutto kaupunkiin, tuntui aluksi, että minulta jäi sinne maalle kaikki, leikkini ja työni. Sitä ihanammalta tuntuu mennä välistä tapaamaan rakkaita paikkoja ja entisiä ystäviä. Pitkän poissaolon jälkeen huomaan, kuinka kotiseutu muuttuu. En enää löydäkään koulutovereitani. Hekin ovat aikanaan lähteneet. Nuori polvi on vierasta. Murheekseni saan tietää silloin tällöin, kuinka joku seudun vanhoista on lähtenyt pois. Heistä on enää jäljellä jokin lapsena saamani muisto. Kaikki vanhat kertomukset, äitini ja muiden, ovat minusta hyvin arvokkaita. Olen saanut kuulla, että kauan sitten meidänkin maalla on ollut useita mökkejä, eräässä niistä on asunut seppä. Mökin paikasta muistuttaa raunio ja pajasta maakuoppa. Nämä kaikki tiedot olisi kerättävä talteen, ennen kuin kaikki ne, jotka jotakin muistavat, kuolevat. Näin saataisiin rikas kuva kotiseudusta. Se näyttäisi, kuinka se on muuttunut aikojen kuluessa, ja tuleva polvi pitäisi sitä vieläkin rakkaampana.

    Muistoni elävät aina kotini lähistöllä. Siellä on eräitä yksityiskohtia, jotka eivät varmasti koskaan muutu. Löydän metsän, pellon ja rannan, jossa tekee vieläkin mieli uitella varpaitaan.

    välläys 1967 (kouluaine)

    Lisäyksenä voi todeta, että olen itse noudattanut tuota kouluaikaista ajatusta vanhojen muistojen talteenkeräämisestä. Olen lisäksi tutkinut muutenkin kotiseutuni historiaa, ihan harrastuksena vain.

    VastaaPoista
  20. Kotiseudun historian tiivistelmää

    Kotiseutuni on ollut 1700 luvulla (isonjaon kartassa 1784 merkittynä) hyvin kallioista metsämaata, huonokasvuista tai hakattua. Kotitalon paikalla, järven ja lammen välisellä kannaksella, ei ollut lainkaan rakennusta, mutta siitä alle kilometri pohjoiseen päin kukkulapellolla oli vanha asuinpaikka. Siellä oli torppa ja sen ympärillä pellot. Tämän asuinpaikan länsipuolelle jää niemi ja itäpuolelle notkelma. Notkelmassa on lampi, josta lähtee pieni laskujoki pohjoiseen päin niemen takaiseen lahteen. Joen molemmilla puolilla oli torpan niittyjä. Niemi ja notkelman taus (itäpuoli) olivat kaskimaata. Kaskiajalta lienevät peräisin vielä nykyisinkin nähtävät muutamat kivikasat (”rauniot”).

    Torpassa asui 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun vaihteessa ehkä seppiä. Heillä oli notkelman toisella puolella rinteessä maapaja. Polku torpasta joen toiselle puolelle on kulkenut tammen (sulun) yli. Pajakuoppa näkyy vieläkin. Seinät on tehty kivistä, ja tulisijan paikka näkyy. Isäni oli nuorena miehenä ehkä 1930-luvulla kaivanut esiin pajapölkyn. Silloin pajakuopan pohjassa oli kasvanut koivu, joka hänen arvionsa mukaan oli n. sata vuotta vanha.

    Pajakuopasta jonkin matkan päässä (pohjoiseen päin) lahden rannalla rinteessä on muita kuoppia. Ne ovat ehkä tervanpoltto- tai sysikuoppia. Kerrotaan, että sepillä on ollut ylempänä (pohjoisempana) vesireitillä valimo, jossa he valmistivat järvimalmista rautaa. Kotinikin läheltä järven pohjasta löytyy isoja rautamalmilämpäreitä. Lapset sukeltelevat usein niitä ylös.

    1800-luvulla ilmestyy (ainakin vuoden 1855 kartassa) pajasta ja sysikuopista alle kilometri pohjoiseen päin vesireitin varteen rakennuksia. Silloin on myös kotitaloni kohdalla jo rakennus ja lammen ympärillä peltoja ja niittyjä. Rakennus on ollut savutupa.

    Seudulla asui 1800-1900-lukujen vaihteen paikkeilla paljon väkeä. Perheet olivat suuria, ja taloissa oli renkejä ja piikoja. Rakennustoimintaa oli paljon, pieniä ”torppia” tehtiin ympäristöön perillisille ja muille.

    Kotitaloni paikka oli siirtynyt talollisen tyttärelle. Tämän puoliso ”Ukko-Paavo” rakensi vuonna 1910 savutuvan lähelle uuden rakennuksen. Talossa oli naapurin kertoman mukaan tupa ja pienempi ja isompi kamari. Savutuvan hirsistä oli ehkä rakennettu lähellä oleva lato. Pihapiirissä oli myös toinen lato, navetta, riihi, pari aittaa ja lounaaseen päin rannassa sauna. Talo on vaihtanut vielä pari kertaa omistajaa, ennen kuin isäni osti sen v. 1939.

    välläys

    VastaaPoista
  21. Ennen muinoin kuljettiin holliteitä pitkin hevoskyydillä. Talvella rekireitit kulkivat osin jäällä. Teiden varrella oli tietyin välimatkoin (n. 15--20 km) kievareita, joissa matkalaiset saivat maksua vastaan ruokaa ja tarvittaessa yösijan.

    Kotipaikkani ja pari kilometriä pohjoiseen päin oleva naapuri (hollitalo) olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella vilkkaan reitin varrella. Jopa 40 hevosta saattoi kulkea peräkkäin markkina-aikaan. Kauppiaat kuljettivat usein muulloinkin tavaraa kolonnassa. Näin oli turvallisempaa. Kaikenlaisia kulkijoita oli, he saattoivat viedä tavaraa melkein väkisin. Kaikki ovet piti pitää lukossa.

    Kotitalossanikin oli kulkijoille tarjottavaa ja hevosille yöpymispaikkoja ja heinää. Toiset hevoset yöpyivät ulkosalla nahkaset selässään. Satoja henkilöitä saattoi käydä talossa päivässä. Menekki oli suurta, mm. kahvia ostettiin ennen sotia säkeittäin.

    Jääreittien rantautumiskohdissa oli hevosten juottopoikia tarjoamassa hevosille ämpäristä vettä, niin ettei kuskin tarvinnut nousta reestä pois juottamaan. Matkalla hikoilleet ja janoiset hevoset alkoivat mielellään juoda, niinpä ohjastaja joutui maksamaan vedestä, vaikkei olisi halunnut palvelua. Vanha tarina kertoo, että joku renki on hukutettu kotitaloni rannan avantoon.

    Naapuritalossa oli Mauno- ja Riekko-nimiset hevoset. Tyttären piti ajaa Maunolla myllyyn. Rengin piti mennä Riekon kanssa seuraavaan kievariin, jossa oli holliajoa varten reki. Hän odotti siellä, josko sinne tulisi matkalaisia, jotka tahtoivat jatkaa matkaa edelleen pohjoiseen.

    Höyrylaivaliikenne oli 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle vilkasta. Useita laivoja kulki, ja matkustajista oli kilpailua. Pitkänmatkan lippu maksoi vähemmän kuin lyhyen. Laivan kansi täyttyi piimäpurkeista, maitotonkista ja voivakoista. Maalaiset veivät tinkimaitoa, voita ja kaloja kaupunkilaisille. Naapuritalon emäntä, isäni äiti oli hyvä vointekijä.

    Matkustajia kulki laivassa erityisesti lauantaina. Hytit olivat täynnä, varsinkin peräkannen alla oleva miesten salonki Roihala. Siellä miehet iskivät juttua, pelasivat korttia tupakoiden ja joskus sen ajan monopolia nauttien.

    Myös kotitaloni silloinen isäntä oli kiertävä kauppias ”rättiläinen”. Hän myi kankaita ja saviastioita. Hän oli myös kalastaja ja kävi kalankaupalla kaupungissa torilla ja rikastui sillä lailla.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jo muinaisina aikoina on kylillä ollut eri tehtävien taitajia ja ammattien harjoittajia. Osa on ollut vakituisia ja osa kulkijoita.

      Kotiseudullani kasvatettiin 1900-luvun alkupuolella melkein joka talossa pellavaa. Lampaita oli myös useissa taloissa. Jos talossa ei ollut kehruutaitoisia henkilöitä, tarvittiin lankojen kehrääjiä muualta. Nämä olivat usein kylän vanhoja mummoja. Hyrpelö-Mari ja Tötterö-Sohvi kulkivat paikasta toiseen. Kun erään talon vakituinen kehrääjä kuoli, parkitsija Simon emäntä Mari kehräsi ja kutoi kankaitakin. Kun ei vielä ollut tehdaskutoisia kankaita, miesten työvaatekankaat olivat karkeista rohtimista kudottuja. Aivinat ovat hienompaa pellavaa, niistä on kudottu liinoja ja lakanoita. Kylällä oli myös räätäleitä.

      Koska meillä oli rukki, minäkin opettelin kehräämään pellavalankaa 1950--1960-luvulla. Se oli rohdinlankaa, jossa pienet epätasaisuudet eivät haitanneet. Äiti kutoi paljon kaikenlaista kotitarpeiksi, ja minäkin kudoin nuorena joitakin pyyheliinoja, kuultokudoksia ja mattoja.

      Kengät, jopa naisten juhlakengät, olivat kotiseudullani aluksi lapikkaita. Nahkoja kenkiin saatiin naudoista. Seudulla oli teurastajana hyvin erikoinen perheellinen naisihminen. Hän teki myös kauppaa ja rikastui, ja oli laajalti kuuluisa. Hän oli kookas ja vahva, pystyi nostamaan 100 kilon säkkejä ja käsittelemään isojakin sonneja yksin.

      Nahkojen ”nurkkaparkitsijoita” oli. Isäni lapsuuskodissa niitä parkitsi edellä mainitun Marin mies Simo. Hänellä oli rannassa avanto, jota hän tarvitsi nahkojen liotukseen ja huuhteluun. Tämä avanto on jäänyt muistoihin kolmivuotiaiden kaverusten nahistelusta. Isäni kulki jäätyneen avannon yli ja käski Erkin mennä myös siitä yli. Kun Erkki ei uskaltanut kulkea siitä, isäni tyrkkäsi hänet avannon päälle, jolloin ohut jää petti. Avannon poikki oli keppi, jossa nahat roikkuivat. Poika jäi käsiensä varaan, ja aikuiset tulivat apuun.

      Kosken rannalla oli nahkuri, kyläläiset veivät sinne nahkoja parkittavaksi. Toisella puolella koskea oli toinen. Suutareita oli ainakin kaksi Kallea, Tollan Kalle ja villottajan Kalle. Kiertäviä suutareitakin kävi. Kotitalooni oli jäänyt edelliseltä omistajalta joitakin, ehkä kengänkorjauksessa tarvittavia suutarinvehkeitä.

      Astiat olivat ennen enimmäkseen puisia. Esimerkiksi piimäpurkit ja voivakat olivat puisia. Piimän viennistä kaupunkiin piimäreellä olen kirjoittanut toisaalla. Nikkareita kulki talosta taloon astioita tekemässä ja korjaamassa. Eräs Aaro oli pikanikkari, muurari ja vaikka mitä. Hän oli kerran isäni kotitalossa korjaamassa vanhoja astioita. Illalla hän sitten kuulemma viskasi viimeisen käsistään pois ja sanoi että se oli sitten seitsemäs pytsi tänä päivänä. Työn jälki ei hänellä ollut kuitenkaan kovin siistiä. Eräs Yrjö teki kaikkia astioita ja teki kunnollisen työn.

      Kotitilani alueella oli 1700-luvun lopulla seppiä. Itse olen löytänyt perintömaalla olevan mökkini läheltä metsän reunasta katkenneen sirpin, johon on taottu nimikirjaimet. Mielikuvitukseni laukkaa ajassa kauas taaksepäin kaskiaikaan. Isojaon kartassa alue on merkitty kaskimaaksi. Näen silmissäni ihmiset leikkaamassa sirpin kanssa ruishalmetta. Myöhemmin on ainakin yksi seppä asunut kylän toisella laidalla. Siellä kyläläiset kävivät taottamassa mm. viikatteen teriä. Minun muistini aikaan oli sepän paja kouluni lähellä.

      Uuneja muurasivat nikkari Aaro ja hänen isänsä. Kotitaloni entisen omistajan poika Heikki teki kaakeliuuneja. Hän oli käynyt Helsingissä ja Pohjanmaalla muurauskursseja. Ihmiset sanoivat, että hänhän tekisi riiheenkin kaakeliuunin. Meidän riihessä tosin oli ollut liuskekivestä tehty uuni. Muistan, kun uuni oli purettu ja murenevat kivet olivat ulkona kasassa, niiden katinkulta kiilteli kovin hauskasti.
      Jatkuu...

      Poista
  22. Jatkoa kylän taitajista ja ammattilaisista

    Kotitaloni entisen omistajan toinen poika Kalle Mauno suoritti alueella asutustoimintaa. Vaikka hän oli viinaan menevä, hän kuitenkin pystyi rakentamaan monia asuntoja. Ehkä hän tarvitsi aina uutta rahaa saadakseen viinaa.

    Verkontekijä Taavetti kulki talosta taloon. Hänellä oli ehkä tuberkuloosi tai riisitauti, minkä johdosta hänen selässään oli kyhmy. Hän korjasi nuottia ja verkkoja. Meillä kävi minun lapsuusaikanani eräs Antti verkonkorjuussa. Hän myös välitti verkkoja ja souti pitkätkin matkat niillä reissuillaan. Veljeni muisti, että hänellä oli vilttihattu päässä ja että hän oli jännä tyyppi. Hän oli vanhapoika ja oikein kansanmies. Minulle jäi mieleen se, miten hän paikkasi verkkoa. Hän opetti minulle verkonkudonnan kävyllä. Vuoleskelin sitten itselleni puusta sellaisen kävyn ja kudoin pienen verkon rullalangasta.

    Pieniä kauppoja oli useassa talossa. Kiertäviä kauppiaita kulki 1900-luvun alkupuolella, mm. Ukko-Paavo, Jeru Pöksynen ja Oskari. Talvella kauppiaat liikkuivat suksilla. He kantoivat selässään Englannista tuotuja kangaskolleja, raskaita paketteja, jotka oli päällystetty sinisellä kankaalla. Oskari myi myös velaksi. Hän huusi tullessaan: ”Hyvi Oskari tulee, hyvi Oskari tulee!” Joku kulkukauppias kulki vielä minun nuoruusaikanani, tosin jo autolla.

    Hevosvoimaa käytettiin apuna monissa askareissa. Joissakin taloissa oli työkoneiden käyttämiseen höyrykone, isoissa taloissa oli petroolilla käyvä polttomoottori. Kun koskesta saatiin vesivoimaa, sen vuoksi sen rannalle oli kerääntynyt myllyjä, sahoja ja pärehöylä. Nämä sijaitsivat omistajien mailla, mutta joillakin taloilla oli osuuksia näihin. Muut kyläläisetkin kävivät siellä jauhattamassa viljaa ja sahauttamassa puita. Ainakin yhdessä myllyssä oli 2 kiviparia ja ryyynityslaitteet ja sahassa raami- sekä särmäyssirkkeli ja pärehöylä.

    Kylälle oli perustettu monenlaisia yhdistyksiä. Oli mm. Nuorisoseura, Maamiesseura, Karjantarkkailuyhdistys ja Sonniosuuskunta. Karjantarkkailuyhdistyksellä oli assistentti, joka kävi taloissa tarkastamassa lehmien maidontuoton ja -laadun. Sana assistentti jo herätti meissä lapsissa kunnioitusta. Muistan 1950-luvulta, että assistentin tultua meidän tuvassa oli keskellä lattiaa suuri, ihmeellinen puulaatikko. Sen sisällä oli sentrifugi, jolla erotettiin maidosta rasva, ja näin voitiin laskea kunkin lehmän maidolle rasvaprosentti. Koneen pyöritys aiheutti kovaa ääntä. Laatikko oli varmasti painava kuljetettava talosta taloon. Talvella se kulki hevosen reessä.

    Hoitoalakin oli edustettuna. Hierojia oli ainakin Karhunen ja Sutinen. Sutista sanottiin Sudeksi, vaikka hän ei siitä tykännyt. Joku sanoi, että läksin karhua pakoon, mutta sus tuli vastaan.

    Näin elämä kulki ja touhut ja askareet sujuivat maalaiskylällä. Monenlaisia tekijöitä oli. Kaikkien panos oli tärkeä. 1920-luvulla oli pula-aikaa, jolloin työnhakijoita oli paljon. Niin talojen väki kuin piiat, rengit, muut työmiehet, vuokralaiset ja loisetkin tekivät mitä osasivat.

    välläys

    VastaaPoista
  23. Monilla kylillä on omat kylähullunsa tai muuten erikoisia ihmisiä, jotka jäävät tekemisistään tai olemuksestaan erityisesti mieleen.

    Lapsuuden kotitaloni entinen asukas Kalle Mauno oli kuuluisa jopa lähikaupungissa ja laajemmallakin. Hän keitti viinaa metsässä omalla maallaan ja naapurin puolellakin. Lypsysaaveja katosi kummallisesti jostakin talosta, niitä tarvittiin varmaan siellä keittopuuhissa. Isäni ja naapurin poika Erkki lähtivät kerran 1920-luvulla metsään oravanpesiä etsimään. He näkivät muurahaispesään pistetyn kuolleen kuusen. Sen kuusen juurella oli piilossa rankkitynnyri. Isä löi kirveellä tynnyrin pohjapuoleen nähdäkseen, mitä siellä oli. Tynnyrin pohja oli ohut ja meni äkkiä rikki. Siinä rytäkässä roiskui ainetta heidän päälleenkin. Kotiin mennessään pojat vähän piilottelivat, ettei kukaan tuntisi hajua.

    Pestuumarkkinoilta voitiin pestata piikoja ja renkejä taloihin. Joku löysi sieltä palvelijakseen ”Anna-Johvin” (oikeasti Anna-Sohvi) eikä tarvinnut maksaa hänestä. Anna-Johvi oli vähän erikoinen, varsinkin epäsiisti. Jonkun kertoman mukaan Anna-Johvin kotona olivat lattiat kamalassa kunnossa. Diakonissa oli mennyt tarkastamaan kotihygieniaa. Anna-Johvi oli kertonut: ”Tähän pittin minä ja tuohon äiti ja tuohon itä.” Jokaisella oli lattiassa oma reikä.
    Leipätaikinalle oli otettu yksi saunapytty. ”Itä otti taanapytyn taikinalle, kun äiti oli seuroissa.” Kalakukkoon hän oli laittanut kalat suolineen ja sanonut sitten, että siellä on kalakukko, syökää ja siivotkaa syödessänne.

    Isäni kotona asui eräs kujeita tekevä mies. Kujeet menivät joskus yli äyräiden. Hän teki apulaisille kiusaa sillä aikaa, kun he menivät tansseihin. Hän oli sitonut heidän patjansa tuvan orteen. Kun tytöt tulivat, niin patjaa alas otettaessa se kolahti. Toinen silpaisi puukolla patjan halki. Kirveshän siellä kolahti. Nurkkaan se vain viskattiin. Kujemies oli kerran sotkenut nakiaisia (takiaisia) tyttöjen tukkaan. Emäntä oli joutunut irrottelemaan ne.
    Toinen asukas, Lassi, oli mukava mies. Eräänä lauantaina hän oli nauttinut viinaa ja oli juhlatuulella. Juovuspäissään hän teki lapsille ihmeellisiä taikoja. Hän otti kepin ja pani sen pystyyn eteensä. Hän rallatti – ja keppi pysyi ja tanssi siinä hänen edessään ilman että oli missään kiinni.

    Ellin Ierikka oli vähäosainen mies. Hän kävi kuokkavieraana kaikissa pidoissa syömässä. Isäni kotona nuoret syöttivät häntä joskus uhallakin paljon. Hänellä oli kai iso suu. Kerran aitassa lyötiin vetoa, että jos hän saa kissan pään suuhunsa, niin hän saa ruokaa. Siellä oli pieni kissa, jonka pään hän tarinan mukaan pani suuhunsa. Kissahan on märkänä ja karvat luimussa aika luikura. Tarina ei kerro sitä, että millainen taistelu siinä suuhun laitossa käytiin.

    Eräässä talossa asui perheineen kaksi Annia, joista toinen oli mielisairas. Heidän kanssaan oli tullut riitaa siitä saako toisen lehmä olla samalla lehmisavulla. Hullu Anni oli saanut mieheltään tulitikut sillä verukkeella että sytyttää hellaan tulen kahvinkeittoa varten. Mutta hän aikoikin polttaa toisen Annin aitan vinttiin ruokalepoaikaan. Sytytettyään piharakennukseen tulen hän piiloutui naapurin puimalaan. Eräs mies havaitsi tulen, mutta kaikki rakennukset navettaa lukuun ottamatta paloivat. Asukkaita oli silloin paljon talossa ja piharakennuksissakin. Heitä siirtyi sitten naapureihin asumaan. Isäni oli silloin kolmevuotias ja hän on kertonut muistavansa jotakin hälinää, kun ihmisiä tuli heille.

    Joku on kertonut, että unissa saarnaaja Taavetti kierteli kylällä noin vuoden. Hän oli nuori mies, muualta kotoisin. Ihmiset juoksivat perässä häntä kuulemaan. Hän makasi selällään sängyssä ja saarnasi ja ennusti. Saarnatessaan hän hikoili, ja ihmiset pyyhkivät hänen kasvojaan.

    Unissa saarnaaminen oli uutuutta ja ihmeellistä kun isäni oli lapsi. Helena Utriainen saarnasi silloin (noin v. 1923--1925). Naapureita ja isänikin menivät uteliaisuudessaan veneellä häntä katsomaan. Hän saarnasi kirjasta ja välillä laulettiin Siionia. Ihmiset pitivät häntä kuin parasta pappia. Isäni epäili, että lieneekö saarnaaja ollut tekopyhä vai muu.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni Välläys!

      "Sen tähden meille on tuska annettu, että näkisimme, miten paljon hyvää olemme saaneet!"


      Luin tuon kommenttisi vuodelta 1964 ja ajattelin miten viisaasti siinä sanot. Niinhän se juuri on, että pimeässä tähdet loistavat kirkkaimmin.

      Olet ollut Ystäväni valona täällä blogissa tarinoillasi. Olet ilahduttanut minua ja kaikkia lukijoita kertomalla menneistä ajoista.

      On ollut aina mukava lukea kuinka ennen elettiin. Olet kuvaillut ammatteja, joista monet ovat jo kadonneet, tekemistä, josta monet kuulevat ensimmäisen kerran.

      "SININEN SILKKINAUHA" -blogissa on kertomiasi tarinoita kylän taitajista ja ammateista, niitä oli mielenkiintoista lukea ja miettiä samalla kuinka maailma on suhteellisen lyhyessä ajassa muuttunut paljon.

      Myös monet lukijat kirjoittivat omia muistojaan, jotka heräsivät kertomustesi myötä.

      Kiitos hienoista muistoista Ystäväni, toivottavasti kirjoittelet niitä taas meille lisää kun jaksat.

      Kanssasi kirjoittaja harzu

      Poista
    2. Kiitos, Harzu!
      Huomasin vasta nyt Sinun kommenttisi.

      Mukava, jos muisteloni ovat innostaneet muitakin muistelemaan. Voi, niitähän olisi mielenkiintoista täällä avoimessa blogissakin lukea!

      Minulle on tullut mieleeni mennä vanhuksillekin kertoilemaan vanhoja asioita. Se ehkä palauttaisi heillekin, ehkä osittain muistisairaille, mieleen omia muistoja siitä, miten elettiin. Voitaisiin vähän niin kuin keskustellen muistella. Heidän pitää päästä osallistumaan, eikä niin, että joku vain paasaa edessä. Minäkin saisin ehkä uutta tietoa asioista.

      Vanhusten kohtaamispaikalla ovat nyt luontokuvieni sijaan taideteokseni, enimmäkseen 1980-luvulta. Useimmat niitä ovat kopioita, koska olen antanut alkuperäiset pois. En ole 20 vuoteen enää pirrtänyt tai maalannut.

      Menen huomenna kaupunkiin, ja voisin käväistä siellä vanhusten keskuksessa kahvilla. Jos vaikka tapaisi tuttuja kasvoja...

      välläys

      Poista
    3. Kiitos Ystäväni!

      Hienoa, että lukijatkin innostuvat muostelemaan.

      Monilla on kokemuksia, jotka tulevat esille juurikin tekstiesi lukemisen myötä.

      Saat olla innoittajana ja muistin virkistäjänä, se on arvokas tehtävä.

      Jaksat vielä vanhusten parissakin tehdä virikkeitä synnyttävänä avustajana.

      Varmasti tarvitset voimia tähän kaikkeen, mutta saat sitä myös vuorovaikutuksen kautta.

      Ystäväsi harzu

      Poista
    4. Kävin siellä. Sitä jaksaa, kun niin paljon itse sieltä saa. Kun astelin katua pitkin takaisin päin, niin tunsin ihan voimaantuneeni.
      välläys

      Poista
    5. Kun olen joulun aikana isäni papereita selannut ja puhtaaksikirjoittanut eläen mielessäni uudelleen entisajan tunnelmissa, löysin isälleni kesällä 1994 91-vuotipäiväksi lähettämäni kortin. Siinä on kuva vanamosta ja runoni.

      Leppeä tuoksutuulahdus vieno
      yllä sammalten viipyy.
      Se johonkin minua johdattaa.
      Käyn kallion notkelmaan,
      jossa pienet, punertavat kelloset
      hienon tuoksun aikaan saa.
      Ei kilinää kuulu kellojen,
      mutt' tuoksu valtaa koko tienoon sen
      - ja pienuus suureksi kasvaa.
      välläys

      Poista
  24. Tuli laskuvirhe, taisipa olla 2004 tuo synttäripäivä.
    välläys

    VastaaPoista
  25. Miten äkkiä elämä muuttuukaan! Ei tarvitse olla kuin valtavat kivut, niin elämältä katoaa merkitys. Olen kokenut tänä yönä kaksi viisiminuuttista ulvoen kivusta. Nukkumisyritykset loppuivat noihin. Nyt ei ole kipua. Soitin päivystykseen, mutta sieltä käskettiin menemään aamulla terveyskeskukseen.

    Alaraajat kramppasivat kaksi kertaa kaikkein pahiten, mitä tähän mennessä on koskaan tapahtunut. Melkein joka lihas kramppasi. Onneksi kuuma suihku lopulta auttoi. Nyt ymmärrän ihimisiä, joilla on valtavat kivut.

    Olen aiemmin tänään lähettänyt pitkästä aikaa sähköpostia ystävälleni, jolla on keuhkosyöpä. En ole saanut vielä häneltä vastausta.

    Olikohan tuo kipu jokin sanaton vastaus?

    Täällä istun yksinäni valveilla.
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia Ystäväni!

      Kyllä kipu vie elämänilon ja voiman. Tekee sen vielä hyvin nopeasti ja uuvuttaa, sen jälkeen kivuton hetki on elämän suurimpia lahjoja. Minulla on ollut lihaskramppeja silloin, kun olen unohtanut magnesiumin päivittäisen käytön. Jo sellainen suonenveto pohkeessa on tuskallinen. Toivottavasti olet saanut avun, eivätkä kohtaukset ole enää uusineet.

      -harzu

      Poista
  26. Kiitos, Ystäväni voimien toivotuksesta. Krampit ovat nykyään onneksi säyseitä, eivät kovin kivuliaita.

    Tein tänään taas yhden nuoren ihmisen lapsuudesta muistelukoosteen kuvien, kirjeiden ja korttien kanssa. Se on odottanut aikaa, ja nyt sain sen tehdyksi. Seuraava on tekeillä jo, kaksi vuotta syntymästä lähtien on kirjoitettu. Kuvia ei ole siihen vielä liitetty. Se on niin suuri urakka, että taidan antaa sen asianomaiselle osina: 18 vuoden iässä ensimmäiset kaksi vuotta.

    Näin saan noita muistiinapnoja täältä huoneestani vähemmäksi. Kukaan ei niitä minun jälkeeni enää muuten osaa arvostaa kuin ehkä asianomainen, jota ne koskevat.

    välläys

    VastaaPoista
  27. Edelliseen viitaten kolmannen vuoden kirjoitus on menossa. Tulee samalla eletyksi uudelleen menneen ajan ilot ja surut. Ihan kuin saisin voimaa siitä muistelusta ja kirjoittamisesta. Piti välillä soittaa sinne taloon, että mitä sinne kuuluu nyt.

    On pimeää aikaa. Uskokaa uuteen valoon. Oppikaa menneestä. Eläkää sovussa ja rakastakaa läheisiänne.

    Terveisin välläys

    VastaaPoista
  28. Kolmannen vuoden teksti on nyt kasassa. Koko testi pitää vielä muokata luontevampaan muotoon, koska se on melkein vain jäljennöstä hyvin nopeasti kirjoitetuista muistiinpanoista. Mistiinpanot ovat hyvin vähäsanaisia, osin vaillinaisia lauseita. Pääasia, että tapahtumat ovat muistissa.

    Skannattavat valokuvat olen valinnut, ja olen skannannutkin niitä 60 kpl, pitkälle neljännelle vuodelle. Kuvat täytyy käsitellä kuvankäsittelyohjelmalla, jotta niista tulisi printattuina mahdolisimman hyviä. Samalla rajaan niistä turhat asiat pois ja korjaan mahdolliset horisonttivirheet tai muita vikoja. Olen käsitellyt nyt vähän yli kahden vuoden kuvat, 35 kpl.

    Kuvankäsittely kysyy niskaa ja hartioita. Toisessa vaakakupissa on ilo aikaansaannoksesta. Seuraavana pitäisi teksti muokata ja sitten pääsen asettelemaan kuvia tekstin joukkoon.

    Nyt on niska niin väsynyt, että pitää lopettaa tältä päivältä. Olen tehnyt tätä tänään vain iltapäivällä ja illalla, koska olin aamusta lähtien kaupungissa. Monta asiaa oli sielläkin, mm. niskan fysioterapia. Tämän työn aikana olen pitänyt välillä jumppahetkiä.

    Näin se työ etenee.
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on kolme vuotta valmis kuvineen, ensimmäinen osa saajan lapsuusajan kertomuksesta.
      Annan sen asianomaisen lapsen äidin luettavaksi ensin, jotta paljastuu mahdolliset virheet tai väärinymmärrykset ja voin korjata ne.

      Nyt voin alkaa valmistautua jouluun.
      Hyvää, lämminhenkistä joulua kaikille!
      T. välläys

      Poista
  29. Miten kaupunkilaisäiti selvisi sota-ajasta

    Kertojan poika oli syntynyt syksyllä juuri ennen talvisotaa. Äiti oli pesemässä lapsenpyykkiä, kun sota syttyi. Tuli kiire panna lapsi koriin ja vaatteita paljon ympärille, ja oli mentävä kellariin pommisuojaan. Pojan täti vei hänet usein sinne mutta kertoja itse oli vähän laiska menemään. Kerran hänelle tuli hätä, kun pommi tuli lähelle. Ikkunakin oli mennyt rikki. Hädissään hän juoksi vessaan. Kodeissa oli pimennysverhot, jotka pistettiin ikkunoiden eteen pommituksen uhatessa ja iltaisin.

    Kertojan sisarella oli jonkin matkan päässä maalla omakotitalo ja isohko tontti. Kerran toisen siskon mies hommasi kuorma-auton ja vei kertojan lapsineen ja ompelukoneen ym. sinne maalle. He olivat siellä talvisodan ajan. Muitakin kaupunkilaissukulaisia oli sen seudun taloissa sodan ajan. Jossakin talossa oli lattia öisin melkein täynnä nukkujia. Kesäasunnoissa ei ollut eristettä eikä patjojakaan riittänyt, joten siellä oli melko kylmää. Kotirintamalla kudottiin sukkia ja lapasia ja lähetettiin niitä rintamalle.

    Kertoja oli kesäisin siellä maalla pojan kanssa. Siellä oli mm. perunamaa, lampaita ja possu ja niiden kanssa työtä. Jatkosodan alkaessa hän mietti pojan lähettämistä sodan alta Ruotsiin. Sukulaiset olivat sanoneet hänelle, että lähetä poika. Isä ei sitten tiennyt, että poika oli lähetetty. Jatkosodan aikaan kertoja oli arkipäivät tehtaassa töissä ja pyhäisin siskon luona.

    Maalla possulla oli koppi pihalla ja lampaille rakennus, ketta. Possu tapettiin syksyllä. Se piti ilmoittaa kansanhuoltoon. Lammas, joka oli talven yli, sai karitsoja keväällä. Se asui talven possun ketassa, kun possu oli teurastettu. Kesällä leikattiin lampaille kerppuja ja heinää ojan ja peltojen pientareilta. Siskolla kasvoi vähän vehnää ja herneitä, perunaa oli paljon. He saivat kartanon pelloilta kerätä sinne jääneitä ruistähkiä. Kun he haravoivat tarkkaan, niin aina niitä löytyi. Vilja vietiin jauhettavaksi myllyyn. Muutama kilo sitä oli. Elettiin nuukasti. Mitään ruokaa ei saanut heittää hukkaan.

    Kesällä käytiin keräämässä marjoja ja sieniä. Herkkutatteja oli paljon, ja niitä suolattiin. Perunasta laitettiin paljon ruokia. Tehtiin perunaryynejä ja perunajauhoja. Saavissa oli vettä ja sen päällä liina ja lauta. Perunoita raastettiin riivinraudalla. Perunajauhoaines laskee vedessä pohjaan. Vesi kaadettiin pois ja pantiin uusi vesi useita kertoja, kunnes saos oli valkoista. Se pantiin vaatteen päälle kuivumaan. Ehkä se kuivattiin lopullisesti ulkona tai pellillä hellan päällä. Perunaryyneistä saatiin hyvää velliä.

    Herneistä, ohrista ja rukiista tehtiin kahvia ja kaikkea semmoista. Pellolta otettiin voikukan juuria ja tehtiin korvikkeeseen sikuria. Juuret pestiin ja kuivattiin ja paahdettiin kahvipaahtimella viljan joukkoon ja jauhettiin kahvimyllyllä. Vastiketta ei ostettu vaan tehtiin eri viljalajeista, ruista ja vähän hernettä.

    Siskon maassa oli sokerijuurikkaita. Kertoja ei muista, miten niistä tehtiin siirappia. Siskon miehen isällä oli jossakin kasvamassa kessua. Sitä kuivattiin talon vintissä. Lehtiä oli siellä vielä kesällä 1987. Miehen isä käytti sitä.

    Siskolla oli myös pellavaa kasvamassa. Taloissa oli ehkä pellavan käsittelyvehkeitä. Lampaista saadut villat lähetettiin tehtaaseen, ei osattu kehrätä. Villoja ehkä vaihdettiin lankoihin. Villalankoja saatiin myös purkamalla kaikenlaisia villapaloja, ja langoista kudottiin uutta. Vaatteet ja jalkineet olivat sota-aikaan vanhoja.

    Muistiin merkitsi välläys

    VastaaPoista
  30. Olen käymsässä läpi isäni jälkeen jäänyttä valtavaa dokumentti-, lehtileike- ja kirjoitusaineistoa. Meidän perheen elämän historia ja vähän laajempikin alkaa jotenkuten hamottua.

    Säilytän jotakin, säilytyksen lisäksi tai sijaan kirjoitan jotakin tietokoneelle, joitakin pienempiä liimailen vihkoihin, pienen osan poltan, jos ne eivät mitenkään liity tuntemiimme henkilöihin tai paikkoihin, tai jos ne ovat kirjeitä, jota ei ole tarkoitettu kaikille luettavaksi, tai jos ne eivät muuten ole historiallisesti kiinnostavia.

    Aneisto on valtava. Sitä ei oikein pysty hallitsemaan. Keskusteltiin sisarusten kanssa, että voisiko sitä selvittelytyötä jotenkin jakaa. Totesin, että ei pysty, se kokonaisuus joutuu hajalleen ja yhteydet asioiden välillä joutuvat enemmän hämärään, kun ei ole mahdollista nopeasti tarkistella asioita.

    Minä olen perehtynyt pitemmän aikaa ja eniten aineistoon. Muilla ei ole oikein käsitystä siitä. Joku muu joutuisi aloittamaan täysin alusta. Mahdollisia tai halukkaita selvittäjiä ei edes ole monta. Minulla on tarve saada sitä jotenkin järjestykseen ja koota sieltä kiinnostavat tiedot ja erityisen kauniit kirjoitukset.
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti on iso ja vaikeasti ulkopuoliselle hahmottuva tehtävä. Uuraasti olet jaksanut painia paperien kanssa. Paljon helmiä olet sieltä löytänyt ja meidän, lukijoiden iloksi jakanut. Monet isäsi tarinat ja äidi ääni niissä kuuluu, monet kadonneet työtavat ja liikkumistavat ovat taitavien sanojen kautta heränneet niissä tarinoissa eroon. Isäsi oli verraton sanataituri, joka ei säilyttänyt kynttiläänsä vakan alla, siksi se loistaa ansiostasi tähänkin päivään ja tähän blogiin. Loistaa ja näyttää meille lukijoille ajan, joka oli työteliäämpää ja monin tavoin terveempää, luonnonläheisempää, kuin meidän aikamme elämä. Kiitos, kun olet poiminut muistojen paperisilta poluilta kauniita osuuksia iloksemme.

      -harzu

      Poista
  31. Kiitos Harzu, kun pidät noita tarinoita arvokkaana.

    Joo, vaikea on. Nimittäin suuren osan ajasta etsin johonkin aiheeseen liityviä pätkiä koneeltani, että missä jutussa se on, muistan, että sellainen ja sellainen pätkä on jossakin yhteydessä - ja sen voisi lisätä siihen ja siihen aiheeseen. Välillä todellakin luulen kadottaneeni jotakin. Aikojen kuluessa minulla ovat tietokoneet vaihtuneet ja tallennusmuoto muuttunut käyttämäni kirjoitusohjelman muuttuessa.

    Välillä on ongelmia vanhojen juttujen saamisessa edes näkymään tai nykyiseen muotoon. Sain jotkut jutut näkymään, kun komensin tulostusnäkymän, muuten olisin luullut kirjoituksen kadonneen.
    Kokoamistyötä se on jos aikoo jotakin järkevää saada aikaan.
    Aihepiirejä on esim. laivaliikenne, maatalousmoottorit, puimakoneet, ruoat, eri henkiöihin liittyvät asiat ja vaikka mitä. Asioita voi yhdistellä eri kanteilta.

    En alun alkaen tehnyt sopivaa systeemiä tallennuksille, nyt asiat ovat epäjärjestyksessä eri tasojen kansioissa.

    Kaikkia blogissasi kirjoittamiani juttuja ei ole muualla tallennettuna. Kävin läpi pari viime vuotta (2015-2016) ja tallensin kirjoituksiani - ja joitakin sinun kauniita tai osuvia vastauksiasi. Koko blogin tallentamiseen ei ole tilaa. Toivottavasti se pysyy netissä.

    Ongelma on siinä, että jos olen kirjoittnut kommentteja hyvin vanhoihin blogikertomuksiisi, niin en enää muista minkä kertomuksesi lopussa on mahdollisesti minulle tärkeitä historiallisia tietoja. Joskus olen kirjoittanut niin äkkiä, etten ole ehtinyt/muistanut tallentaa koostetta muualle. Täytyy varmaan käydä läpi kaikki blogikertomukset.

    Täytyisi päästä taas välillä tästä hommasta pois. Mutta aina vain tulee mieleen, että tämä ja tämä pitäisi tehdä, ettei jäisi välivaiheessa paljon sellaista, joka jää hajalleen tai vain muistin varaan niin ettei sitä muista sitten, kun pitäisi jatkaa. Muistiani se kuormittaa, mutta ehkä myös pitää kunnossa.

    Olisi muutakin kirjoitushommaa - ja niska on väsyksissä.

    Kiitos innoittamisesta!
    välläys

    VastaaPoista
  32. Kyllä olet tehnyt niin hienoja yhteisjuttuja kuvineen, että täytyy tallentaa joitakin blogikertomuksiasi kokonaisuudessaan!
    välläys

    VastaaPoista