lauantai 1. helmikuuta 2014

TERVASTULET

PAINOIN AIROLLA MINKINLOUKON VEDEN ALLE

Herään niskakipuun. Pään asento on kiertynyt ja jännittynyt sivulle, kuin tervaskanto metsässä. Ajattelen aamukahveja erämaassa tervastulilla.

Usva nousee järveltä, lipuu hiljaa rinnettä ylös savun mukana ja siivilöityy nousevassa auringossa verhomaiseksi.

Vilkaisen kännykkää. Vähän yli neljä. Yritän levätä vielä, mutta heränneenä niska on rauhaton. Jännitys on kiristänyt sen kipeäksi.

En halua ottaa särkylääkettä, koska tiedän kivun hellittävän istuallaan. Makoilen vielä hetken ja annan pään kiertyä sivulle. Jännittyä siihen ja kipsaantua paikalleen.

TERVASTULET ERÄMAAJÄRVELLÄ

Muistan eräät tervastulet kesäaamuna lapin luonnossa. Heräsin silloinkin ennen viittä ja kävelin rantaan. Pesin kasvoni kylmässä vedessä ja katselin hetken yli järven.

Utu liikkui vastarannan kortteikossa. Yritin nähdä joutsenparia, joka yleensä siellä lipui. Nyt lipui vain usva ja hiljaisuus.

Sytytin rantatulet kivikehään ja asetin nokipannun rautalangasta roikkumaan. Aamutuuli kuljetti savua silmille. Siirryin toiselle puolelle ja savu muutti suuntaa. Muistan isäni leukailleen aikoinaan, että savu seuraa sitä, joka on paimenessa riiannut tyttöjä.

ÄÄNET VASTARANNALTA

Saan kuohautetut kahvit höyryämään mukiini ja istun hiljaa emalimotti kädessäni. Kuuntelen haavan räplätystä yläpuolellani.

Surumielinen huuto vastarannalta hätkähdyttää minut. Ääni toistuu voimakkaana ja muistuttaa trumpetin törähdystä.

Näen suuren linnun kohoavan kaukaa metsikön takaa. Puro kulkee sieltä soistuneen rämeikön läpi. Olen käynyt siellä joskus tammukoita onkimassa. Toinenkin kurki kohoaa siivilleen ja suurten lintujen konsertti soi yli usvaisen järvenselän.

Trumpettien metelissä ei ole säveltä, se on alkukantaista keskustelua. Täällä sitä on helppo ymmärtää. Täällä se puhuttelee ja konserttia seuraa mielellään, niin kauan kuin nokipannussa kahvia riittää.

KURKIEN TRUMPETTISOOLO

Otan kännykän latauksesta ja nousen vähän yli viiden keittämään kahvit. Sytytän takkaan tulen. Istun tuoliin ja katselen tulen loimua. Rätisevät kuuset ja puiden pinnalla leikkivät liekit ovat rauhoittavaa ohjelmaa. Tähän hetkeen voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Minä jään.

Ajattelen sitä tervastulta kerran lapissa. Loppukesän varhaisaamua ja muuttomatkalle valmistautuvia kurkia.

Silloin ymmärsin kuinka suuri ja kaunis lintu kurki on. Ääni oli aluksi lähes pelottava, mutta ei yhtä pelottava kuin minkin rääkyminen loukussa. Olin sitäkin saanut kuunnella edellisenä päivänä.

RAIVOKAS KÄHINÄ

Olimme tulleet vaelluksella kämpälle edellisenä päivänä. Minkinloukon olin nähnyt puolukanvarpujen seasta sattumalta. Loukku oli asetettu kohti rantaa.

Olin näkevinäni liikettä verkon takana ja menin lähemmäs. Valkoiset suuret hampaat irvistivät ruostuneen verkon läpi. Raivokas kähinä oli kuin satojen käärmeiden kohinaa.

Minkki oli suuri ja tullut loukkuun hiljattain, niin hyväkuntoinen se oli. Tiesin, että minun pitäisi tappaa minkki. Kämpälle ei vähään aikaan tulisi ketään ja se jäisi kitumaan loukkuun. Irti päästessään se jatkaisi tuhojaan. Tappaisi kaikki lintupoikueet järveltä.

PÄÄTÄN HUKUTTAA MINKIN

Minkin kähinä oli karmeaa kuunneltavaa. Verkon läpikin irvistys hirvitti. Nuo hampaat tekisivät pahaa jälkeä. Minkki on tehokas tappokone. Lajina se on syrjäyttänyt kokonaan vesikon, joka oli alkuperäinen eläinlaji Suomessa .

Minä pohdin illalla kuinka tappaisin minkin, ja päädyn lopulta hukuttamiseen. Asetta minulla ei ole ja lyömään en niin nopeaa eläintä ehtisi.

Niinpä päätän upottaa pyydyksen veteen ja antaa minkin hukkua sinne. En tiedä onko ratkaisu oikea, mutta muutakaan en keksi.

PAINAN LOUKON PINNAN ALLE

Otan sitten pyydyksen varovasti mättäiden välistä ja nostan sen veneen pohjalle. Soudan kauemmas rannasta ja katselen sähisevää minkkiä.

Pyydyslaatikko heilahtelee minkin hätäisestä raivosta. Pysäyttelen airoilla venettä ja annan sen lipua hetken.

Nostan pyydyslaatikon veteen, johon se jää kellumaan. Otan airon ja painan pyydyksen veden alle. Se on raskas ja saan vaivoin painettua sitä syvemmälle.

LUONTO KATSELEE

Järvellä on hiljaista, jostain kuuluu kuikan huuto. Odottavan hiljaista. Suuret sinitaivaalle piirtyvät hongat seuraavat puuhiani.

Olen epävarma. Nuorempana metsästelin paljon, mutta etelään muuton jälkeen ne jäivät. En ole enää vuosiin ampunut edes jäniksiä. Luontokin seuraa huolestuneen hiljaisena tapahtumia erämaajärvellä.

Vedessä näkyy muutamia pulahduksia. Pinnalle nousee ilmakuplia, jotka pulpahtelevat rikki rytmikkäästi. Annan airon vielä pitää kevyeltä tuntuvaa pyydystä veden alla. Kevyeltä. Mietin miksi laatikko nyt tuntuu kevyeltä. Oudon helpolta pitää veden alla.

ETELÄN TURISTEJA

Viiden metrin päässä pulahtaa oudosti. Musta minkinpää nousee veden pinnalle ja vana etenee kohti rantaa. Minua vilkaisemattakaan minkki ui rantakiville ja vilahtaa varvikkoon. Nostan airon ylös ja tyhjä pyydyslaatikko nousee pintaan. Minkki on karannut pyydyksestä veden alla.

Tajuan virheeni kun nostan pyydyksen veneeseen. Loukun luukku on avautunut veden alla ja minkki on karannut siitä. Minun olisi pitänyt sitoa kansi rautalangalla ennen upottamista.

Olen ollut liian kauan pois pyytömailta. Minusta on tullut etelän mies, haahuileva turisti. Hävettää.

NOKIPANNUN PURUT

Nyt aamulla ajattelen minkkiä, joka nyt pujahtelee rantakivikoissa. Onneksi telkkäpoikue, joka kesällä rantavesillä liikkui on jo kasvanut ja osaa lentää.

Katselen loukkua rannassa, hörpin nokipannun viimeisiä puruja motista ja kuuntelen vastarannalla kaartelevien kurkien soittoa. Muuttomatka alkaisi kohta ja kurkiaura alkaa valmistua.

TAKKATULEN LEMPEÄ LÄMPÖ

Takka on kohta palanut loppuun ja vilkaisen lämpömittaria. Ulkona on 17 astetta pakkasta ja sisällä jo lämmintä.

Rakastan takkatulta, sen ääniä ja lempeää lämpöä. Ajatuksia herättelevää rätinää. Rauhoittavaa paukahtelua.

Olen ollut nyt lomautettuna työnhakijana viime heinäkuusta lähtien.

Sain viikon sisällä alustavan diagnoosin servikaalisesta dystoniasta ja lomautustodistuksen. En koskaan unohda kumpaakaan hetkeä. Molemmat tilanteet tallentuivat kuvanauhoina mieleni albumiin.

SERVIKAALINEN DYSTONIA

Muistan, kuinka pää vääntyen kuuntelin fysiatria, joka vilkaisemattakaan minuun, päätettään lukien, tokaisi, että teillä on torticollis, ja teidät olisi pitänyt lähettää neurologille.

Hän tulosti kopion, jossa luki cervikaalinen dystonia ja ojensi sen minulle. Otin vastaan viikon sairausloman koska olin niin uupunut niskojen vääntöön.

Tiesin, että se on iso riski niin vaikeina aikoina, mutta voimani eivät riittäneet enää.

KAKSI VIIKKOA KESÄLOMAAN

Kesälomani olisi alkanut kolmen viikon päästä ja olisin varmaankin jaksanut sinne vielä. Niskakipu sai kuitenkin minut ottamaan vastaan sairausloman.

Ihminen ei sairaana jaksa ajatella edes seuraavaa hetkeä. Kaatuu vain eteenpäin.

En hakenut lisää sairauslomaa, vaikka fysiatri pyysi käymään työterveyslääkärillä juttelemassa siitä.

Olisin sitä varmaan saanutkin, mutta ajattelin kestäväni töissä vielä kaksi viikkoa. Sen jälkeen edessä olisi pitkä kesäloma. Pitkä siitä tulikin, sillä se jatkuu vieläkin.

KYMMENEN VUOTTA KUITATTU TOISTAISEKSI

Maanantaina menin töihin, vein lääkärintodistuksen ja aloin hommiin. Päätteelle syötin tietoja ja pitelin toisella kädelläni leukaa kohti näyttöä.

Vääntö oli kova, mutta tiesin nyt, että olen hoitojonossa Lohjan neurologiselle poliklinikalle.

Iltapäivällä, ennen kahvia kuulin tutun äänen takaani. En ehtinyt edes säikähtää, kun kuulin tuomioni.

Lomautukseni alkaisi heinäkuun 15 päivä.

Lomautuspaperi oli vielä avaamattomana kädessäni, kun askeleet jo poistuivat luotani. Yli kymmenen vuotta oli kuitattu siinä toistaiseksi.

RIVERDANCIA JOELLA

En ollut silti pahoillani. Tiesin, että tilanne on vaikea enkä ole ainoa, joka siitä kärsii. Tiesin myös, että olen nyt oikeasti sairas. Kahden vuoden oudot oireet olivat saaneet nyt nimen.

Minulla oli servikaalinen dystonia. Lähes parantumaton,  harvinainen lihasjännitesairaus. Elämää vaikeuttava, mutta ei tappava tauti.

Sairaus, joka haki minut tanssiin ja opetti askeleet. Tänään menemme jo lenkillä kuin vanhat konkarit riverdancea joella.

ULOS LENKILLE

Takan kuusihalot ovat palaneet loppuun ja kahvikuppi on tyhjä. Toisetkin alkavat heräilemään. Pieni koiramme Jerry astelee letkeästi viereeni ja raapii miehekkäästi kenkiä.

Ymmärrän vihjeen, lopetan tämän päiväkirja tähän ja lähden käymään Jerryn kanssa pihalla.




5 kommenttia:

  1. Hei Harzu!
    Sait minut muistelemaan omia vastaavia aikoja, kun sain diagnoosin sairaudesta, täysin vieraasta sanasta, mitä en tiennyt edes olevan; dystonia.
    Ei silloin yli 15 vuotta sitten, ollut Internettiä, mistä olisin hakenut tietoa sairaudesta, mitä sairastin.
    Toisaalta oli helpotus, kun tiesi, etten ollut hullu ja kuvitellut kaikkia oireitani, mitkä koko ajan niitä mietittyäni pahenivat. Jännitystila myös vaikutti oireideni pahenemiseen.
    Tänä päivänä sairastuvat ovat "paremmassa asemassa," jos nyt sellaista voi sanoa, kun on Internet, Google ja enemmän tietoa sairaudesta. Vaikka toisaalta liian usein saa lukea, miten joku on joutunut odottamaan diagnoosia jopa yli 10 vuotta!!
    Sinun kirjoituksesi on saanut dystoniatietoisuuden "uuteen nousuun".
    Voimia sinulle, että jaksat sairaudesta huolimatta kirjoitella meidän iloksi.

    Saat ajatukseni pois itse sairastamisesta ja autat huomaamaan, että tämähän on sitä elämää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Oli mielenkiintoista lukea kommenttisi. Kyllä tieto, että sairastaa oikeaa tautia, jolla on nimi ja hoidot, auttaa paljon.

      Ymmärrän, miten raskasta on ollut sairastaa tietämättä mikä on sairauden nimi. On vain epämääräinen, elämään voimakkaasti vaikuttava tauti.

      Minäkin koin sitä pari vuotta ja sain erittäin kokeneelta ortopediltakin vain auton penkinsäätöohjeita. Lannistuin ja menin vasta pakon edessä uudelleen.

      Diagnoosi nosti sisäistä ihmisarvoani ja paransi hoitojen kautta elämänlaatuani. En tiedä kuinka olisin viime syksyn kestänyt, jos en olisi kesällä saanut diagnoosia ja päässyt hoitoon.

      Siitä syystä kunnioitan teitä konkareita suuresti tienraivaajina ja meidän kaikkien sairastavien etuja ajaneina uranuurtajina.

      Toivottavasti vielä kirjoitat kokemuksistasi, minä lukisin täällä niitä mieluusti.

      Ystävyydellä harzu

      Poista
  2. Harzu, lukaisin kaikki juttusi uudelleen. En ole aiemmin oikein pysynyt perässä. Aivan mahtava kertomustulva lyhyessä ajassa. Lukukertoja on kohta 11 tuhatta!

    Olen ihan samaa mieltä kuin edellisen kommentin anonyymi kirjoittaja:
    "Saat ajatukseni pois itse sairastamisesta ja autat huomaamaan, että tämähän on sitä elämää!"

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentista!

    Tuntui hyvältä lukea, että olen kirjoituksillani voinut auttaa. Kirjoittaminen on minullekin sairaudesta pois katsomista, vaikka siitä välillä puhunkin. Puhun ikäänkuin itseäni terveemmäksi.

    Kirjoittamisen hetki on tila, joka on niin keskittynyt, ettei siinä ole sijaa sairaudelle. Kertominen sairauden vaikutuksista vähentää sen vaikutusta, mikä on merkittävää ja innoittavaa.

    Mukava kun jaksoit kirjoittaa tänne ja lukea blogiani. Toivottavasti voimme vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia täällä jatkossakin.

    Ystävyydellä harzu

    VastaaPoista
  4. Kommentteihin on hyvä laittaa nimimerkki. Huomaan, että lyhyestä kommentistani 31.1. on jäänyt nimimerkkini pois. Sinulta tulee juttuja sellaisessa tahdissa, ettei niihin ehdi laittaa kommentteja, vaikka joskus jokin asia tulee mieleen. Minulla on aika huono muisti, joten en enää muista aikaisemmin lukemiani juttuja. Siksi niitä joutuu lukemaan joskus uudelleen. Joskus en enää edes muista, että mitä itse kirjoitin, enkä muista, että mihin juttuun oli laittanut kommentin.

    Vapaaksi pääseet minkit ovat monin paikoin Suomessa riesana. Olen nähnyt kuinka minkki on vienyt ja syönyt sorsan munat. Kun kalastamme
    ja perkaan kalat, hautaan perkeet maahan. Vaikka siihen laittaisi kiviä päälle, niin minkki kaivaa perkeet ylös, yleensa vasta sitten, kun ne pilaantuneena haisevat oikein pahalle. Verkot ja katiskat ne repivät.

    Meidän kotipuolessa ei ollut kauan sitten minkkejä mutta oli piisameita. Meidänkin lahdella ja lammella oli useita piisaminpesiä. Tyhjiä simpukankuoria oli kivien vieressä kasoittain piisamine jäljilta. Ruovikon ne niittivät talttahapaillaan täydellisesti pois.

    Kun kalastettiin katiskoilla, piisameita meni silloin tällöin katiskaan ja hukkui. Isä nylki piisamit ja oikaisi tuppimaiset nahkat nurinpäin laudasta sopivan muotoiseksi tehdyn lastan (vähän niin kuin airon lavan muotoinen) päälle kuivumaan. Silloin piisamin nahkoja käytettiin turkeissa, ja nahkoista sai kaupungissa rahaa. Kyllähän teurastettujen lampaiden ja lehmien nahatkin menivät käyttöön. Nahat täytyy kylläkin parkita.

    Katselin aina, kun isä nylki piisamia. Harmittelin, kun minulla ei ollut piisameita. Mutta koira tappoi ja toi usein rottia. Niissäpä oli oiva nahka nyljettäväksi. Puuhasin puukkoni kanssa jossakin aitan takana kivellä. Muistan, että joskus sain peukalooni vertavuotavan haavan. Kietaisin siihen jonkin rätin ja piilottelin sitä, ettei sitä kukaan huomannut. Palkeenkielen ääriviivat näkyvät vieläkin peukalossani.

    Levitin nahat samalla tavalla kuin isä piisamin nahat jonkin leveän lastan päälle. Laitoin ne kuivumaan painamalla lastan varren aitan seinän rakoon. Kyllähän ne sitten kaikki joskus huomasivat.

    Minun rotannylkemisistäni puhuttiin vieraille huvittuneena. Minulle sanottiin: "Sinusta taitaa tulla I.T:n (nimeä en mainitse) seuraaja." Hän oli varmaan joku niillä seuduilla tunnettu teurastaja. Minä siihen tokaisin: "No veinkö minä nahkatkin kaupunkiin!"

    Sain sitten joskus nylkeä jokusen oikean piisaminkin. Aluksi nahkaan tuli reikiä, mutta sitten nylkeminen sujui ihan hyvin. Olinhan harjoitellut rotilla.

    Piisami oli tuotu Suomeen uutena tulokkaana. Nykyään sitä ei enää ole niin paljon kuin minun lapsuusaikoinani. Piisamiturkitkaan eivät enää kelpaa. Eikä turkki ylensäkään ole enää suosiossa.

    välläys

    VastaaPoista