tiistai 14. tammikuuta 2014

SORATUUTTI

HERÄÄN NISKAKIPUIHIN KAHDELTA YÖLLÄ

On kesäaamu. Leikin puurivitalojen kuistin edessä. Ilma on kuuma, maasta nousee höyryä. Yöllä satanut kaste kuivuu ja nousee utuna ilmaan. Hiekkasankolla saa pikku lätäköstä komeita kakkuja.

Viereeni kävelee iso tyttö, varmaan jo koululainen ja kyykistyy eteeni. Hän on nätti ja ihanan näköinen mekossaan. Tyttö kertoo asuneensa kodissamme aikaisemmin ja hymyilee.

Minä otan rauhallisesti lapiollisen märkää hiekkaa ja vippaan sen tytön kasvoille. Niille siroille kauniille kasvoille. Tyttö juoksee itkien pois pihan laidassa seisovan äitinsä luo.

Äitini tulee itkun hälyttämänä kuistille ja kysyy mitä täällä itketään. Tytön äiti kertoo ja minun pitää pyytää anteeksi. Katson kättäni ja ihmettelen miten se sillä tavoin toimi. Ihmeellinen käsi.

JÄÄTELÖPALLON MATKA

Naapurin poika ajaa pihaan polkupyörällään jäätelötuutti kädessään. Katselen lumoutuneena hänen kädessään olevaa tuuttia. Taitavasti hän kaartaa kuistinsa eteen yhdellä kädellä ohjaten. Käännäyttää pyörän ja kumartuu hieman, niin että jäätelöpallo tuutin päässä putoaa.

Katselen kuin unelmaani hidastetusta elokuvasta, jäätelöpallon pyöriessä minua kohti. Naapurin pojan kasvot ovat vääntyneet ilosta itkuun, kun hän näkee ihanuuden matkan yli pihamaan. Minun lätäkköni viereen pysähtyessään pallo on ruskean hiekan peitossa, kuin nomparelleilla kuorrutettuna.

Nopeasti naapurin poika kasaa itsensä takaisin pihan hallitsijaksi. Hän kiroaa raskaasti ja asettaa pyörän kuistia vasten. Rennosti hän kävelee viereeni, kyykistyy ja nappaa hiekan päällystämän jäätelöpallon sormiinsa ja iskee sen tötteröön.

JÄÄTELÖPAKETTI

Katselen puolikas hiekkalapio kädessäni, suu puoliraollaan, kun hän ojentaa tuutin minulle. Ojennan käteni epäuskoisena ja poika pomppaa ylös vihellellen. Hän juoksee sisään ja minä olen pihalla yksin tuuttini kanssa.

Katselen kaunista jäätelöä kädessäni. En ole koskaan syönyt tuuttia. Ainoat jäätelöt, joita olen syönyt, ovat purkkijäätelö ja puikko, jonka syöminen on lähes taidetta.

Olen myös syönyt pakkajäätelöä, jonka saimme veljeni kanssa puoliksi syntymäpäivälahjaksi, vaikka olemme eri aikoina syntyneet. Isäni mielestä se oli loistava idea.

Jäätelöpaketti syötiin samaan aikaan, kummankin aloittaessa omalta puoleltaan pakettia. Siinä käytiin kova ja verinen taistelu, mutta kyllä vanhempi veljeni tuli aika nopeasti nenä jäätelössä vastaani.

PIHAN ONNELLISIN PIKKUPOIKA

Nyt kaikki ihanuus on yksin minun. Katselen vielä ympärilleni pihamaalla ennen kuin aloitan herkuttelun. Minua ei häiritse yhtään hiekka jäätelössä. Pikemminkin se vaikuttaa kauniilta. Auringon lämmössä jäätelö on alkanut sulaa ja valuu noroina.

Nuolaisen jäätelönoroa ja tunnen makean, lämpimän maun täyttävän suuni. En voi enää hillitä itseäni ja haukkaan suuni täyteen herkkua. Hiekka ei hidasta nautiskeluani. Ratisten se jauhautuu hampaisiini ja painuu kitalakeen.

Syljen hiekan sankkoon ja sekoittelen sen siinä. Hiekkavanat valuvat suupielistäni kun hotkin jäätelön suuhuni.

Olen pihan ainoa ja onnellisin pikkupoika. Jäätelötuutin syönyt pikkupoika. Tunnen itseni jo aika kokeneeksi. Tiedän nyt miltä jäätelötuutti maistuu. Hiekkaa syljeskelen vielä pitkään samalla kun lapioin hiekkakakkuja.

KELLO KAKSI YÖLLÄ

Otan kännykän latauksesta ja katson kelloa, joka on vartin yli kaksi. Olen nukkunut muutaman tunnin ja herännyt niskakipuun. On pakkasyö ja värisen kylmästä. Harmittelen hieman, etten laittanut paitaa päälle, mutta näin on mukavampi nukkua.

Niskoja särkee, olen selvästi nukkunut jännittyneenä yhdessä asennossa.

Liike on kuitenkin unen aikana rauhoittunut ja vain lievä jännite sivuunpäin riittää. Rennosti suorassa liike alkaa, kuin seinäkellon heiluri.

RASKAIN SYYTTÄJÄ

Lapsuusmuistot ovat vielä elävänä mielessäni. Näen tarkalleen kuvan pihamaasta, jossa leikin. Näen puurivitalojen kuistit.

Näen kauniin kukkamekkotytön, jonka itkuisilla kasvoilla valuu märkää hiekkaa. En ymmärrä miksi tein sen. Ehkä minä ihastuin tyttöön, hän oli liian kaunis minun maailmaani ja minulla ei ollut muita keinoja näyttää sitä.

Osoitin ihastumiseni niin oudolla tavalla. Merkillistä, mutta tunnen vieläkin hieman häpeää teostani. Mietin millaisia taakkoja kantavat ne, jotka tietoisesti tekevät pahaa toisille ihmisille.

Vaikka päälle ei näkyisi mitään, niin sisällä voi kulkea uupunut ja masentunut ihminen. Sisäisten taakkojen uuvuttama. Omien tekojen taakoittama ihminen. Raskain syyttäjä on aina oma sydän.

Ajattelen sitä naapurin poikaa, joka ojensi minulle jäätelötuutin. Muistan hänet ja hänen lempinimensä hyvin. Hänellä oli lempeä, iloinen ja ystävällinen äiti ja monta veljeä.

KAKSI VERISTÄ NENÄÄ

Kerran veljesten kesken syntyi kova riita ja tuo jäätelön minulle antanut poika ryntäsi ulos karkuun. Veljeni seisoi pihalla ja katseli nenä veressä viereensä juoksevaa poikaa.

Veljeni kysyi siinä, että minkähän takia teidän perheessä joka pojalla on eri isä?

Minulle jäätelön ojentanut poika oli silloinkin suoraviivainen toimissaan. Hän ojensi kätensä ja löi veljeäni turpaan. Suoraan nenään, niin että molemmilla valui samanlainen verivana huulille.

Veljeni varoitti myöhemmin minua, että ei kannata kysyä veljeksiltä tuota pohtimaamme isäjuttua. En koskaan kysynyt, eikä se oikeastaan minua kiinnostanutkaan. Nuorin veljeksistä oli kaverini ja pelasimme usein tammea tai miilua hänen kanssaan.

NORMAALI MENO PALASI

Hävisin aina, paitsi yhden kerran kun keksin uuden säännön peliin. Silloinkin olin reilusti tappiolla, mutta uuden säännön jälkeen nousin niskan päälle ja olisin voittanut ylivoimaisesti. Kaverini kuitenkin suuttui ja heitti pelin seinään. Minä lähdin kotiin harmitellen ensimmäisen voittoni menettämistä.

Muutaman tunnin kuluttua hän tuli pyytämään anteeksi suuttumistaan ja pyysi pelaamaan uudelleen. Hän oli tarkistanut säännöt ja nyt pelasimme normaalin pelin, jonka hävisin selvästi. Olimme palanneet turvalliseen arkeen.

OLEN TERVE TAAS

Vilkaisen kelloa kännykän ruudulla uudelleen. On jo aamu ja olen nukahtanut muistoihini. Ulkona on parikymmentä astetta pakkasta ja takassa tuli. Niskani tuntuvat hyvältä. Olen taas terve, niinkuin usein aamuisin.

Keitän kahvit, maustan sen kookosrasvalla ja istun takan ääreen. Alan kirjoittaa aamupäiväkirjaa. Mielestäni dystoniani on siirtynyt vaiheeseen, jossa oireet ovat toistaiseksi pysähtyneet.

DYSTONIANI ON ASETTUNUT

Syksyn ajan ne etenivät koko ajan ja lisäsivät otettaan elämässäni. Masennuin ja väsyin jatkuvaan valvomiseen.

Kirjoitin niistä hetkistä syystalven blogimerkinnöissäni.

Nyt servikaalinen dystoniani, joka viime kesänä diagnosoitiin, on asettunut ja vaivaa ainoastaan tietyissä asennoissa.

Olen oppinut jollain tavalla elämään sen kanssa. En enää päästä sitä niskan päälle.

ONNELLINEN PIKKUPOIKA

Elän ja nautin elämästä niillä osin joilla se ei vaivaa liikaa. Niitä hetkiä on paljon. Sairauden myötä hyvien hetkien arvo on noussut taivaisiin. Ja rakkauden arvo. Usein kyyneleet tulevat silmiini jo hyvistä sanoista.

Tunnen, että jotain on sairauden myötä muuttunut minussa. Olen löytänyt jotain kadottamaani, aivan kuin sen soraisen jäätelötuutin saanut pikkupoika.

Makean ja ihanan makuisen kesän maun.

Sora, hampaissa ratiseva sora, dystonian tuoma sora, ei tällä hetkellä häiritse minua.

Tiedän olevani soratuuttini kanssa taas pihan onnellisin pikkupoika.








2 kommenttia:

  1. Tammipelistä muistui mieleeni viisi vuotta vanhemman veljeni kanssa pelaamiset usein iltamyöhään. Minä tietysti aina hävisin. Ja nappulat lensivät silloin pöydän alle ja kiljuminen alkoi.

    Lopulta äiti nosti pelin kaapin päälle hyvin ylös, emmekä saaneet enää pelata. Minusta onkin aivan epäoikeudenmukaista pelata itseään vanhemman kanssa.

    Minua jäi askarruttamaan tuo kirjoituksesi alla olevan kuvan kapine. Onkohan se joku pikkupojan tekemä vempain? Ehkä kissan sokkelo? Mittakaavaa ei ole, joten on vaikea arvioida, mikä tuosta reiästä mahtuisi sisään tai ulos. Vieressä lienee kuitenkin oviaukko? Ehkä se reikä onkin pyöreä ikkuna.

    Onpa mukavaa, että dystoniasi on nyt paremmalla päällä eikä vihoittele kovinkaan.

    välläys (unohdin jostakin aiemmasta viestistäni nimeni)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Välläys!

    Mukava lukea kommenttiasi taas, tunnistin kyllä viimeksikin vaikka nimimerkkisi oli jäänyt pois.

    Marsunkopin tekelehän siinä on. Ikkuna on kurkistusaukko. Tein sen perheen marsulle, joka eli vain vuoden vanhaksi.

    Marsut joskus elävät niin lyhyen elämän. Varsinkin jos niitä “tehotuotetaan”. Tästä marsusta en tiedä sellaista, mutta äkkiä se vain alkoi laihtui, ei syönyt mitään ja lopulta nukkui vain pois.

    Siinä me istuttiin sängyn reunalla koko perhe pikku marsu sylissä ja itkeä vollotettiin. Kyllä nämä pienetkin eläimet on niin rakkaita.

    Eläimellisin terveisin harzu

    VastaaPoista