sunnuntai 5. tammikuuta 2014

SELVIYTYMISOPAS

KUUSITUHATTA KIITOSTA RAKKAAT LUKIJANI

Aloittaessani blogini syksyllä kävin kovan sisäisen kamppailun.

Sisäinen maailmani varoitteli avautumisesta ja synnynnäinen ujouteni nousi vastarintaan.

Olen kirjoittaessani kuitenkin voittanut sisäiset pelkoni ennenkin ja saanut voiman jaksaa eteenpäin.

Olen kirjoittaessani rohkeampi kuin puhuessani.

Ulkoisessa maailmassa kommunikointi on usein niin nopeaa. Vastaan impulsiivisesti ja kärsin jälkeenpäin jos syntyy ristiriitoja.

SANOJEN KARTTA

Olen pohdiskelija ja sanojen maistelija. Yksikin sana, lause tai ajatus voi saada minut pysähtymään pitkäksi aikaa. Niin jos tekee keskustelun aikana se on varsin outoa ja epäkohteliasta.

Lukiessa voi pysähtyä pitkäksi aikaa ja vastata sitten ja se tuntuu aivan luonnolliselta. Sanat ovat joskus niin kauniita ja avaavat huimia näkymiä.

Katselen niitä maisemia, joita sanat avaavat sydämeeni ja annan sieluni levätä niissä. Siitä syystä olen joskus hidas lukija.

Lukeminen on minulle kuin kartta.

KIRJOITTAMALLA MUUTUT

Voin vuosienkin päästä palata keskenjääneeseen kirjaan ja huomaan ensimmäisenä sanojen maiseman, tutun maiseman, johon on taas helppo palata ja kulkea tovi eteenpäin.

Tiedän kokemuksesta, että kirjoittaminen avaa ja täyttää, purkaa ja rakentaa, suojaa ja parantaa.

Kirjoittamalla on muutettu maailmoja, miksipä mekin emme voisi muuttaa kirjoittamalla omia sisäisiä maailmojamme.

KIITOS LUKIJAT JA KOMMENTOIJAT

Murrosikäisenä löysin sisäisen tien tunnemaailmaani kirjoittamalla runoja. Siitä lähtien olen ymmärtänyt kirjoittamisen merkityksen ja voiman. Pelastavan voiman.

Voitin tuon sisäisen kamppailuni ja avasin blogini. Olen niin kovin iloinen ja hyvillä mielin saamastani palautteesta.

Kiitos kaikki lukijat ja kommentoijat, olette näyttäneet minulle, että tein oikein kun avasin blogin.

YSTÄVYYDEN TIENVIITTA

Vaikka pakko myöntää, että jostain sisäisestä maailmasta vieläkin nousee ajatuksia, jotka vaativat lopettamaan julkisen kirjoittamisen.

Palaute on siitäkin syystä merkittävä ja eräänlainen ystävyyden tienviitta, osoitus siitä että olen oikealla tiellä.

Olen saanut blogikirjoituksiini toisinaan sellaista palautetta, että aurinko on noussut sisäiseen maailmaani tekstiä lukiessani.

Sydämellinen kiitos jokaiselle kommentoijalle. Ilman teidän tukeanne olisin ehkä jo menettänyt rohkeuteni jatkaa blogia!

Tässä eiliseen tekstiini "Kaulapanta", saamani rohkaiseva kommentti.


LINDAN KOMMENTTI:

Hei Harzu! 

Sain oman niskatukeni minua hoitavalta fysioterapeutilta, joka myös opasti minua sen käytössä. Hän painotti, ettei tuki saa olla liian tiukalla. Minä pidän tukea vain kotosalla ja esimerkiksi pihatöissä. 

Olen kuitenkin huomannut, että vähän löysemmälläkin tuki "häiritsee" vääntöä sitä vähentäen ja toisaalta rentouttaa niskaa. Jos tuki on liian tiukalla, se ahdistaa ja on kuuma. 

Oireesi toki poikkeavat omistani siinä, että minä saan rentoutettua niskani, kun tuen sen johonkin. Öisinkään vääntö ei toistaiseksi ole häirinnyt, joskus vain kivut. Voin kuvitella, että on tosi raskasta, kun ei saa nukuttua.

Omassa elämässäni olen laittanut kaikki mahdolliset sairaudessa auttavat asiat järjestykseen. Olemme hankkineet automaattivaihteisen auton, olohuoneeseen korkeaselkäisen, niskaa tukevan tuolin, sekä hyvän vuoteen ja tyynyn. Lisäksi pidän öisin purentakiskoa, joka vähentää niskan jännityksiä. 

Kaikki tämä tietysti vaatii panostusta ja ymmärrän että siihen ei kaikilla ole mahdollisuutta. Olen kuitenkin ollut valmis luopumaan muista asioista, jotta olen saanut jokapäiväiset oloani helpottavat palaset paikoilleen. Taistelu sairauden kanssa on em. seikoista huolimatta aivan tarpeeksi haasteellista. 

Lisäksi olen opetellut liikkumaan ja lepäämään sairauden ehdoilla. Tämä on tarkoittanut joistakin harrastuksista, kuten liian rasittavista jumpista luopumista. Liikunta on kuitenkin selkeästi auttanut dystonian kanssa elämisessä. 

Hyvä lihas- ja peruskunto kehonhuollon ohella ovat selkeästi ilahduttaneet myös fysioterapeuttiani. Tietoisuus omasta kehosta ja sen toiminnasta auttaa harjoitteissa ja oman jaksamisen tunnistamisessa. 

Olen kokenut, että alle viiisikymppisenä vuosia dystonian kanssa on edessä vielä monia ja kaikki mikä auttaa pysymään kunnossa niin henkisesti, kuin fyysisesti, on panostusta loppuelämään. Haluan olla vielä joskus isoäiti (toivottavasti), joka jaksaa touhuta lastenlastensa kanssa. 

Tsemppiä uuteen vuoteen toinen toistamme tukien Harzu! T. Linda 

Ps. Kiitos tästä blogista, se on aiheesta riippumatta päivieni valo!


Kiitos Linda, sinun viestisi aikana kuljin sisäisessä maailmassani tunturille ja näin yöttömän yön valoisan auringon.


AVOIMUUTTA ON VAIKEA VARMUUSKOPIOIDA

Hyväksyvät, kannustavat sanat ovat ilmaisia, mutta mittaamattoman arvokkaita, jalokiviä, joita voi antaa, mutta ei ostaa.

Tallensin sanasi sydämeeni, enkä aio ottaa varmuuskopiota. Enhän voi varmuuskopioida elämääkään. On asioita, jotka elävät vain sellaisinaan, asioita joiden arvo on antamisessa.

Avoimuutta on vaikeaa varmuuskopioida. Sulkea ja piilottaa jotain sellaista, joka on luotu avoimen taivaan alle kasvamaan.

Sulkeutuminen on aina vaarallinen tie. Minulle se olisi jo usein ollut tuhon tie.

Siksi haluan jatkaa avoimella mielellä ja saan valtavasti voimaa palautteesta.

Voimia ja valoa Sinun päivääsi Linda!

KUUSITUHATTA KIITOSTA

En koskaan olisi uskonut saavani näin useita lukijoita blogiini, jo se tuntuu käsittämättömältä.

Ajattelin, että pidänhän minä päiväkirjaa muutenkin ja olen siihen aina merkinnyt kokemuksiani vapaasti. Nyt jatkoin samalla tavoin blogissa.

Kuusituhatta kiitosta teille rakkaat lukijat!

MUUMIPAPAN SEIKKAILUT

Nyt on tullut aika paljastaa esikuvani ja selviytymisoppaani elämän merellä.

Tove Janssonin kirja “Muumipappa ja meri” on lempikirjani. Muumipappa, tuo rohkea seikkailija ja verraton tarinankertoja.

Turvallinen ja lempeä hahmo, joka haluaa olla seikkailija elämän merellä. Hän on sitä, mutta inhimillisen peikkomaisesti ja huumorilla.

Minä pidän sellaisista tarinoista.

ELÄMÄ ON SATU

Alunperin sadut olivatkin varmaan selviytymistarinoita.

Niiden avulla ja niihin samaistumalla saattoi mikä tahansa tilanne muuttua.

Mikä tahansa ahdistavan harmaa hetki muuttua värien täyttämäksi seikkailuksi.

Miksi ei voisi myös tässä, omassa elämässään, olla seikkailija elämän merellä, katsella tätä kaikkea kuin satua.

Sitähän elämä lopulta on, vaikka jokaisen tarinalla on oma loppunsa.

REALISMI JA LUOVUUS

En silti uskalla väittää, että sadut olisivat aina kauniita. Eiväthän Grimmin sadutkaan usein olleet sitä. Kauhutarinoita niistä osa jonkun mielestä on.

Liian realistinen elämä on kuitenkin helposti ahdistavaa ja nitistää ensimmäisenä iloisesti vastaan hyppivän luovuuden.

On kuitenkin hyvä muistaa, että siinä saattaa mennä elämänilokin samassa paketissa.

MINÄ USKON VIELÄKIN

Muistan lapsena, kun opettaja kertoi flanellotaululla Jeesuksen syntymästä ja Beetlehemin ihmeellisestä tähdestä. Minä kuuntelin ja katselin suu auki.

Eräs luokkakaverini, karski kaveri, kysyi myöhemmin, muutaman vuoden kuluttua, että muistatko niitä satuja silloin eka luokalla?

Minä en uskaltanut sanoa hänelle, että muistan ja uskon niihin satuihin vieläkin.

Uskon vieläkin.

Me tarvitsemme selviytymistarinoita. Satuja, jotka muuttuvat todeksi kun uskomme niihin.

Uskotko sitä?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti