sunnuntai 19. tammikuuta 2014

RATTIKELKKA

LUMIVALLIT JA TIE KUKKIVAT VERITULPPAANEJA

Kävelemme hiljaisina jäistä tietä. Korkeat lumivallit peittävät näkyvyyden sivuille lähes kokonaan. On kova pakkanen ja taivas vaaleansininen.

Ensimmäiset punaiset läiskät tiessä näemme jo kaukaa. Pian lumivallit ovat kuin tulppaaneilla koristeltuja. Kaikkialla kukkii punaisia veritulppaaneja.

Mäkeä alas kävelee hysteerisesti itkevä nainen, joka pitelee tuskissaan käsiä kasvojensa edessä.

Vanhemmat olivat aina varoitelleet meitä kovalla vauhdilla ohi ajavista autoista. Me luulimme aina ehtivämme ensin.

RISTEYKSEN LÄPI MENTIIN LUJAA

Rattikelkka, ajattelin heti kun näin ison paketin keittiön nurkassa. Paketin muodot eivät paljon peitelleet ja ne oli äkkiä repäisty irti.

Mäki alas tietä veturitallin pihaan oli pitkä ja hurja. Matkan puolivälissä meni tie, jonka reunalla seisoi aina joku varoittamassa autoista. Syytä olikin varoa, sillä autot menivät lujaa ohi asematietä.

Rattikelkka kulki lujaa. Siinä oli jarru, mutta sen käyttäminen tuntui raukkamaiselta. Täysiä alas, niin kovaa kuin pääsi, oli ainoa vaihtoehto. Jäinen tie antoi metallisille kiskoille vauhdin, jota oli vaikea hallita.

MEILLÄ ON AAVISTUS

Tien risteyksessä seisova katseli molemmille puolille ja nähdessään, ettei autoja tule, antoi merkin. Silloin juostiin kelkan vierellä ja hypättiin kyytiin. Auto saattoi silti ehtiä joskus lähes kohdalle ennen risteyksen ylitystä.

Kerran sitten meidät komennetaan tielle, joka kulkee kelkkamäkemme poikki. Meillä on aavistus, että vanhempien varoittelut ovat toteutuneet. Hiljaisuus ja vakavuus puhuu enemmän kuin sanat.

VERITULPPAANIT KUKKIVAT

Kävelemme vaitonaisina, tavallisesti riehakkaat asemaperän pojat. On pakkaspäivä ja nyt olisi hyvä laskea mäkeä, mutta ketään ei huvita.

Syy paljastuu nopeasti. Veriset läiskät, kuin tulppaanit lumivalleissa ja hysteerisesti itkevä nainen, joka kävelee alas mäkeä.

Kuulen että joku tyttö on lähtenyt laskemaan mäkeä yksin. Kuorma-auto on samaan aikaan ajanut risteyksen läpi.

Kaikkialla kukkivat veritulppaanit ovat jäljellä viimeisestä mäenlaskusta. Kukkivat elämän rajalla. Veritulppaanit.

Iloisesta riemusta ja vauhdista. Huudoista ja kirkaisusta. Elämän salaisuudesta, joka annetaan ja otetaan, kuin arpomalla.

RATTIKELKKA OLI YHÄ SIELLÄ

Emme koskaan enää laskeneet siitä kohdasta, joka kulki tien yli. Rattikelkka jäi katokseen. Unohtui sinne ja peittyi rojujen alle. Vuosia myöhemmin, kun olimme jo muuttaneet toiseen asuntoon, kävin entisellä leikkipaikallani salaa.

Menin linja-autolla ja kävelin asematien. Kurkistin vanhaan autotalliin, joka ennen oli ollut meidän käytössämme.

Ovi oli raollaan ja pujahdin sisään. Aluksi en nähnyt mitään, mutta pian silmäni tottuivat hämärään. Kaikki oli ennallaan. Rattikelkkakin.

MÄKI ODOTTI

Kiskoin sen rojujen alta ja istuin penkille. Tartuin rattiin ja kurkistin ovenraosta. Kaukana mäen päällä leikittiin. Uusia, outoja lapsenääniä. Riemua, joka tuli kuin toisesta maailmasta.

Mäki oli siinä. Hiljaisena ja tyynenä odottaen. Odottaen rattikelkan kiskoja. Odottaen riemunhuutoja matkalla alas veturitallin pihaan, kiskoille asti.

Muistuttaen samalla kirkaisusta. Kaikki on ohikiitävää, ohi niin nopeasti joskus.

ARVAAMATON KAUNEUS

Usein, kun kuuntelen laulua “Nuorallatanssija”, tuo tapaus tulee mieleeni. Elämän arvaamaton kauneus. Hetken riemu, onnistuminen ja katseet, voitonriemu ja loppu. Kaikki on ohi pienessä hetkessä.

Näen yhä silmissäni tuon kaiken. Näen kukkivat veritulppaanit. Näen naisen, joka laskeutuu alas mäkeä itkien rajusti. Näen unelmieni lahjan keittiön nurkassa.

Rattikelkan, joka odottaa jäisiä teitä, mäkeä alas yli risteyksen veturitallin pihaan raiteille asti.

EHJÄ PUOLI ESILLÄ

Ajattelen usein kuinka paljon meitä uupuneita on. Urheita uupuneita, jotka nostavat toisiaan. Rohkaisevat ja yrittävät esittää vahvaa. On niin paljon helpompaa kääntää se ehjä puoli esiin.

On niin paljon helpompaa sanoa rohkaisun sanoja, kuin ottaa niitä vastaan heikkona. Heikko voi olla pakko olla, mutta täytyy olla vahva näyttääkseen heikkoutensa.

Voi olla niinkin, että vahvuus on piilotettu heikkouden taakse. On vain uskallettava mennä pelkojen yli ja omistaa itselleen elämisen oikeus. Annettu ja hyväksytty sellaisenaan.

EILISEN KUTSU

Mistä ihminen saa voiman nousta aina uudelleen. Aloittaa alusta, vaikka jokainen päivä on vain eilisen kutsu.

Tulevaisuus on jyrätty elämän valtateillä. Yliajettu.

Elämä ajaa yli ennenpitkää jokaisesta, ruhjoo alleen tavalla tai toisella. ja vie syvälle uupumukseen.

Oma riittämättömyys ja vastoinkäymiset murtavat kuin kuorma-auto kelkkailijan.

Vastus on ylivoimainen.

SAIRASTUMISEN VUOSI

Minulla on tänään syntymäpäivä. Viime vuoden merkittävin asia omassa elämässäni oli viime keväänä pahentuneet niskakivut, jotka huomasin ensimmäisenä autolla ajaessani.

Kesällä sain diagnoosin servikaalisesta dystoniasta ja syksyn olin jo hoidettavana neurologisella poliklinikalla.

Hoitomuotona ovat olleet botuliinipistokset lihaksiin, jotka tässä harvinaisessa sairaudessa toimivat yliaktiivisesti.

USKON LÄHIMMÄISENRAKKAUTEEN

Syksy oli vaikeaa aikaa. Yöt olivat vaikeita, eikä hoito aluksi auttanut riittävästi. Valvoin paljon ja aamuyöllä olin kuin kuorma-auton ylijyräämä. Pysyin tolpillani pitämällä tätä blogiani.

Kirjoituksistani sain palautetta, joka antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Rakkaan vaimoni ja läheisten ihmisten tuki kantoi kuin sylissään uupunutta. Usko lähimmäisenrakkauteen on palannut sydämeeni sairastelun myötä.

Olen saanut lähellä eläviltä sellaista tukea ja rakkautta, että sillä rakkaudella elää vaikka syömättäkin vuoden. Erityisesti keskustelut ja neuvot, kuunteleminen ja ymmärtäminen ovat sulattaneet sydämeni.

ARMAHDA ITSESI

Armahda itsesi. Älä ole liian ankara itsellesi.

Tuo neuvo, jonka rakas ystävä antoi saunan lauteilla on arvokas matkaevääni tähän uuteen vuoteen.

Olen saanut sellaista tukea myös netin tukiryhmästä, että jokainen päivä on ollut kuin uusi yllätys.

Tuntuu oudolta, että ihmiset, joita ei ulkoisesti tunne, ei ole nähnyt tai keskustellut, tulevat tutuiksi ja läheisiksi.

Minulle on käynyt niin.

DYSTARIRYHMÄ FACEBOOKISSA

Dystoniatukiryhmä facebookissa on muodostunut minulle merkittäväksi vertaistueksi. Olen saanut lukea siellä kokemuksia, joihin samaistumalla päivä on alkanut usein paistaa sydämeeni.

Viestejä, joiden lukeminen nauramatta vaatisi maailman taitavimman tosikon.

Huumori tuntuu olevan lahja, joka sairastelevilla on kehittynyt huippuun, jalostunut itseironiaksi. Viaton itselleen nauraminen on lääke, joka auttaa aina.

Toisinaan siellä myös itketään. Löydetään yhteisen surun ja kivun jakamisen merkitys. Huojennetaan taakkaa kertomalla muille.

Jokainen saa vuorollaan olla tuettavana.

ELÄMÄ ON JUOKSUMATKA

Silloin kun elämä jyrää ja veritulppaanit kukkivat elämän jäisillä teillä. Silloin kun raju itkuinen huuto on ainoa vastaus kylmälle suljetulle taivaalle.

Silloin me tarvitsemme ihmisiä, jotka ottavat huutomme ja itkumme vastaan. Kuuntelevat ja ymmärtävät.

Unelmat jäävät joskus käyttämättöminä lojumaan, niin kuin minun rattikelkkani sinne autotallin nurkkaan. Toiset unelmat odottavat kuitenkin mutkan takana.

Nyt katselen sairauteni takia vasempaan päin. Odotan innolla mitä sieltä löytyy.

“Elämä on juoksumatka, nauti jokaisesta askeleesta.” Nämä sanat sain tänään syntymäpäivänäni.




2 kommenttia:

  1. Onnittelut syntymäpäiväsi johdosta!
    t. se entinen saunavasta

    VastaaPoista
  2. Kiitos Saunavasta!

    Hyvät löylyt ja saunavasta, tunnelmaa lämpöä, ajatusta...

    Kirjoitellaan taas toivoo harzu

    VastaaPoista