tiistai 7. tammikuuta 2014

RAPARANTA

HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN OHENEVAT REUNAT

Otteeni irtoaa ja lähden laskeutumaan aaltojen tahdissa hiljalleen kohti pohjaa.

Ranta jyrkkenee nopeasti siinä kohdassa ja leijun kauan vihertävässä vedessä.

En pelkää. Tunne on miellyttävän kevyt. Pieniä pisteitä, kuin tummia tähtiä on ympärilläni, niitä on vedenalainen maailma täynnä.

Välillä ne kimmeltävät veden läpi tulevassa auringossa.

Minun on hyvä olla. Pyöritän päätäni ja katselen ympärilleni. Pohjasta nousee kasveja, suurilehtisiä tummanvihreitä kasveja kuin tanssien. Niissä on hiljainen, tasaisen unettava rytmi.

Ne tanssivat minun kanssani, tanssivat samassa rytmissä kuin minä leijuessani kohti pohjaa. Istahdan pohjahiekalle ja katselen ympärilleni.

ARKI ON ALKANUT

Arki on alkanut. Pitkien jouluviikkojen, lomien ja eilisen loppiaispäivän jälkeen. Lomautetun arki, servikaalista dystoniaa, tavallisen epätavallista niskasairautta sairastavan arki.

Arki, joka eroaa sillä tavoin pyhistä, että toiset ovat työssä. Oravanpyörät on käynnistetty siellä, missä ne ovat vielä käytössä. Minäkin joskus kaipaan omaan, entiseen oravanpyörääni.

KAIPAAN SINNE KAIPAAMAAN

Näin viime yönä jotain unta niistä ajoista. Oli tilauksia ja tekemistä. Keskusteluissa oli jokin tuttu sävy.

Työpaikan, olemisen tarpeellisuuden sävy.

Sinäkin kuulut koneistoon, sinusta riippuu nyt tämän tilauksen eteneminen.

Olet osa koneistoa.

Kaipaan sinne kaivatakseni sieltä pois. Töihin menoa, että kotiin tulo olisi edessä. Nyt on vain oleminen.

NORMAALIT ASIAT OVAT VAIKEITA

Lomautus ja sairaus. Nopeasti ihminen laitostuu oman itsensä sisälle. Alkaa pelottaa kaikki tekeminen.

Yhteydenotot ihmisiin, normaalit arjen asiat ovat jo sankaritekoja. Päivän hittejä. Ujolle syrjäytyneelle ihmiselle ei ole yhtä lähtöä, jonka jälkeen mennään kierros, kierrokselta kohti maalia.

On vain uusien kamppailujen, sisäisten painien sarja. On noustava aina uudelleen omasta sisäisestä maailmastaan.

REUNAT OHENEVAT

On kohdattava maailma. On luotettava, että on osa kaikkeutta, vaikka ei kädessä ole kutsua elämän systeemien käyttäjäksi. On vain leima, sisäinen vesileima, kelpaamattoman vesileima näille markkinoille.

Markkinoille, jotka eivät enää sinua halua. Eivät halua muuta kuin silloin jos on pakko.

Hyvinvointiyhteiskunnan reunat ohenevat. Putoajia kulkee reunoilla. Alas syöksyvien huudot, hätähuudot häviävät työmatkaliikenteen hälinään.

LEVOSSA NISKAT TANSSIVAT

Nukuin viime yönä hyvin. Olen oppinut pari asentoa, joihin niska jännittyy paikoilleen.

Liike loppuu ja jäykistyn siihen, kuin rentoutunut viulun kieli, epävireinen, mutta levossa.

Aikani siinä antautuneena odotan, kunnes vaihdan asentoa ja niskat alkavat levossa nytkähtelemään.

Käännyn sivuttain, vaikka tiedän, etten voi kauan olla kyljelläni.

Niskat kuuntelevat hetken, odottavat, sitten jostain aivoista tulee käsky ja pää alkaa nytkähdellä tyynyä vasten.

Tanssi alkaa. Niskojen tanssiinkutsu.

LAPSUUDEN KESÄAAMU

Jännityn tyynyyn kuin hukkuva pelastuslauttaan. Kouristuksenomaisesti ja muistan lapsuuden kesän. Helteisen aamupäivän. Utuisen lämpimän, kesäisen, kuin maitovellissä uisi.

Maasta nousee kuin höyryä. Olen niin pieni poika, etten osaa vielä uida, mutta pääsen siskoni mukana uimaan rannalle.

Kävelemme puolijuoksua alas veturitallin törmää, vattupensaat tuoksuvat voimakkaasti ja raakileet, kuin pienet viinirypäletertut roikkuvat polun yli.

VETURITALLIN KÄÄNTÖSILTA

Juoksen isosiskoni perässä läpi veturitallin pihan, ohi valtavan kääntösillan, joka liikkuu hiljaa natisten.

Valtava dieselveturi on kääntösillan keskellä. Sitä lähdetään ajamaan kohti suuria veturitallin ovia. Jännittävä, sisältä lähes pelottavan, huikean musta veturitalli hotkaisee massiivisen veturin sisäänsä.

Piki tuoksuu ja nappaan sepelikölle jätetyn pikisankon reunasta suuhuni purkan. Piki maistuu hyvältä ja sitä on mukava pureskella.

Kotipihalla voi sitten roiskaista mustan syljen komeassa kaaressa hiekalle. Kuunnella hihitellen tätien taivastelut, kuka puliukko on taas hoippunut pihan yli. Olisikohan vohkinut matkaansa mitään.

PIKAJUNAN KAATOPAIKKA

Pian tulemme rantaan. Sitä kutsutaan jostain syystä Raparannaksi, vaikka siellä on mielestäni ihan siistiä. Rantaan mennään kaksien ratakiskojen yli.

Toiset ovat heti veturitallin jälkeen. Siitä viedään Helsingistä tullut pikajuna siivouspaikalle.

Siellä on pieni kaatopaikka jonne heitellään junasta löytynyt jäte. Käymme siellä aina joskus etsimässä aarteita.

PALAUTUSPULLOT JA LINKKARI

Hieman kenollaan olevien lauta-aitojen reunustama pieni kaatopaikka on jännittävä seikkailukohde.

Kerran löysimme kaverini kanssa sieltä rikkinäiset kynälamput.

Usein löysimme sieltä myös pulloja. Kätkimme niitä ja veimme yhdessä kauppaan.

Kerran minä menin yksin kaatopaikalle kätköllemme, hain pullot ja vein kauppaan. Rahoilla ostin uuden linkkarin. Äiti ihmetteli, mutta kehuin itse hankkineeni rahat siihen.

JUOKSIN HÄPEÄÄ KARKUUN

Naapuripäädyn tyttö, paras kaverini pihalla kysyi sitten, että koska viemme ne pullot kauppaan.

Minä en vastannut mitään. Lähdin vain juoksemaan karkuun, ja pingoin täysiä veturitallin törmää alas.

Juoksin häpeää karkuun, mutta en päässyt. En ole vieläkään päässyt ja juoksen yhä.

RAPARANNAN UITTOPUOMI

Nyt tulemme rantaan ja isosiskoni pujahtaa kaverinsa kanssa uimapukuun.

He solahtavat kuin salakat veteen, kirkuvat ja kikattavat.

Minä leikin uikkareissa rantahiekassa.

Vesi peilaa poutapilviä, tiirat kirkuvat Juhannussaaren yläpuolella.

Uittolaiva kulkee pitkin isoa väylää ja vetää perässään valtavaa tukkilauttaa. Näen muutaman metrin päässä uittopuomin.

LEIJUN KOHTI VEDENPOHJAA

Puomi on ajautunut siihen jostain ohivedetystä lautasta. Siskoni auttaa minut puomille. Käskee pitämään kiinni ja ui kaverinsa kanssa rannan ja puomin väliä.

Minun otteeni irtoaa ja lähden leijailemaan pohjaan. Ranta jyrkkenee Raparannassa nopeasti ja leijun kauan vihertävässä vedessä. En pelkää. Tunne on miellyttävän kevyt.

Pieniä pisteitä, kuin tummia tähtiä on vedenalainen maailma täynnä. Välillä ne kimmeltävät veden läpi tulevassa auringossa.

VEDEN HILJAINEN RYTMI

Minun on hyvä olla. Pyöritän päätäni ja katselen ympärilleni.

Pohjasta nousee kasveja, suurilehtisiä tummanvihreitä kasveja kuin tanssien.

Niissä on hiljainen, tasaisen unettava rytmi.

Ne tanssivat minun kanssani, tanssivat samassa rytmissä kuin minä leijuessani kohti pohjaa.

Istahdan pohjahiekalle ja katselen ympärilleni.

Kaikki siellä on niin kaunista, hiljaista ja rytmikästä.

Muistan yhä sen levollisen, pelottoman tunteen, joka minulla oli siellä veden pohjassa hiekalla istuessani.

PULLAHDAN PINTAAN KUIN KORKKI

Kipu tuli salamannopeasti hiuksien kautta päänahkaani kuin äidin käsi joskus kotona. Käsi piti hiuksistani kiinni ja nousin veden pohjasta pintaan vauhdilla, pullahdin pinnalle kuin korkki.

Isosiskoni kiskoi minut samantien rantaan ja lähdimme kotia kohti. Matkalla sovimme, ettemme puhuisi tästä mitään äidille. Muuten en pääsisi enää isosiskoni ja hänen ihanan kaverinsa mukana uimaan.

Ei puhuttu, mutta seuraavalla kerralla pääsin mukaan vasta, kun minulle ostettiin kaularengas. Se puristi kaulaani, tuoksui kumille ja oli tummankeltainen. Olin ylpeä siitä ja pidin sitä jo pihassa.

OLEN TAAS TERVE

Herään aamulla ja huomaan nukahtaneeni taas muistoihini.

Minulla on leijuva olo, johtuu varmaan unistani ja muistoistani.

Niskoja ei särje yhtään.

Olen taas terve, niinkuin usein aamuisin.

Korvassa suhisee, ääni on samanlainen kuin veden alla pikkupoikana. Ehkä jäinkin sinne pohjalle ja olen siellä vieläkin. Minua ei pelota.

Odotan ja tiedän, että kohta tunnen tiukan otteen, joka kiskaisee minut ylös.

KEITÄN KOOKOSKAHVIT JA LÄHDEN LENKILLE

Käsi, joka nostaa taas todellisuuteen. Siellä ei ole leijuvaa oloa, ahvenheinän letkeää tanssia, tai mustia tähtiä, jotka kimmeltävät auringossa.

Keitän vahvat aamukahvit, lisään siihen kookosrasvaa ja maitoa.

Istun nojatuoliin ja alan kirjoittamaan aamupäiväkirjaa, sitten lähden lenkille.




3 kommenttia:

  1. Olen miettinyt jo aiemmin yllä olevaa kertomustasi, mutta en ole osannut kirjoittaa siihen mitään. Tuot kyllä tuntojasi siinä hyvin esille.

    Minut on pari kertaa syrjäytetty viranhauissa, ja minulla oli useita työttömyysjaksoja. Taistelin kyllä kovin asemastani työpaikalla ja halusin tuoda esille loukkaukset. Ei auttanut. Kyllähän siinä joutuu ulos joukosta, johon on kuulunut. Vaikka minä olin koko työaikani pätkätyöläinen. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin joukkoon ja tuntea olevansa tarpeellinen. Aika on onneksi himmentänyt noiden kokemusten muistot.

    Vedenalaiskertomuksesi on saanut minut mietteliääksi. Kertomuksessa myöhemmin vertaat niskakivuttomana saavuttamaasi leijuvaa hyvää oloa hyvään oloosi silloin, kun olit hukkumaisillasi. Kun ihminen kokee välillä kipuja ja sairautta, hän osaa arvostaa niitä hetkiä, jolloin on vähemmän kivulias tai jopa kivuton olo. On hyvä merkki, että tunnet välillä olevasi terve - sinut on kiskaistu ylös rapaisesta vedestä. Olisikohan lopullinen uppoaminen ollut kuitenkaan parempi? Joskus on vaikea ymmärtää ajatuksiasi.

    Minä en ole onneksi koskaan joutunut veden alle. Kerran tipahdin kuulemma ykskaks avantoon, kun aikuiset olivat pyykkiä huuhtomassa rannan jäällä. Silloin huuhdottiin vaatteita melalla survoen puisessa korvossa (lieneekö se 'saavi' tai 'tiinu' jossakin päin Suomea). Uutta vettä nostettiin aina huuhtomisten välillä avannosta sankoilla (ämpäreillä). Putoamiseni huomattiin, ja minut kiikutettiin nopeasti saunan muuripataan lämpiämään. Siihen laitettiin ensin äkkiä jäähdykkeeksi kylmää vettä, etten olisi palanut kuumassa vedessä.

    Toisen kerran loikkasin jo koululaisena laiturilta veteen, kun jostakin syystä horjahdin. Minulla oli silloin pitkät housut jalassani. Menin kotona komeroon vaihtamaan vaatteeni ja jätin märät housut naulaan. Toivottavasti ne kuivuivat pian eikä kukaan niitä huomannut. En uskaltanut kertoa putoamistani.

    Maatiaiskanakuvasi tuo mieleen paljon kanamuistoja, mutta en laita niitä tähän.

    Olen miettinyt monesti useissa kohdin esiintyvää juoksuasi. Minkähän tähden juoksu on sinulle tärkeää?

    - "Pingoin täysiä veturitallin törmää. Juoksin häpeää karkuun, mutta en päässyt.

    En ole vieläkään päässyt ja juoksen yhä."

    Viimeisessä kertomuksessäsi (Paluu juoksumatolle) juokset juoksumatolla jalat verille. Onkohan se jotain sovitusta? Hyvän kunnon ylläpitoa? Sairautta tai jotain muuta pahaa pakoon juoksua? Sijaistoimintaa?

    Minulla taitaa tämä kirjoittelu olla sijaistoimintaa. Se vie ajatukset pois sairauksista.
    välläys

    VastaaPoista
  2. Kiitos Välläys!

    Hienoja ajatuksia. Luin ne eilen ja lisäsin kommentteihin. Näin heti, että olit kirjoittanut hyvin syvällisesti ja mietteliäästi.

    Olit kirjoittanut pohdittavaa. Luettavaa ajatuksille. Etiketillä varustettuja ajatuksia.

    Päätin siis lukea kirjoituksesi uudelleen aamulla. Olen silloin virkeämpi ja avoimempi ajatuksille.

    Päivä sulkee, elämä sulkee, sanat sulkevat. Kaikki menee kiinni, ihminen väsyy. Elämä käy ankaraksi ja armottomaksi. Ylivoiman edessä uupuu.

    Se väsyttää. Haluaisi nukkua, ehkä niihin hiljalleen heiluviin ahvenheiniin. Ei kuitenkaan lopullisesti. Levätä vain pois väsymyksen. Luovuttaa vähäksi aikaa.

    Aamulla jaksaa taas uskoa. Näkee toivoa ja on altis vaikutteille, uusille ajatuksille. Valoa tulee sydämeen ja sieluun. Ihminen herää. Elämä kutsuu.

    Luin nyt aamulla tekstisi. Ajatuksia herättäviä sanoja. Välläyksiä. Olet syvällinen, luotaat minunkin elämäni, käyt sielussa ja kerrot mitä näet.

    Pohdin sanojasi. Miksi juoksen? Juoksenko karkuun? Juoksenko saadakseni jotain kiinni? Vai juoksenko saadakseni rauhan. Tavoittaakseni vapauden. Elämän raukeamisen.

    Yritän löytää levon ja vaistoni sanoo, että sinne on juostava. Siksi juoksen, ehkä. Ajattelemalla en saa siitä otetta.

    Minun on kirjoitettava. Vain kirjoittaminen avaa sen sisäisen maailman. On löydettävä sanat, jotka avaavat ne lukot, jotka elämä on sulkenut.

    Ne lukot voi avata vain ulkoapäin. On siksi päästävä itsensä ulkopuolelle. Kirjoittamalla voi päästä.

    Ehkä siksi juoksee harzu

    VastaaPoista
  3. Huomasin nyt, että tuolla Dystonia ja juokseminen kertomuksessasi annat vastauksia juoksu-ihmettelyyni. Esimerkiksi:
    "Saan niin paljon voimaa ja iloa lenkkeilystä, että se voittaa nämä dystonian vaivat."

    En hyvin helposti muista aikaisemmin lukemaani. Luin tuon kertomuksen uudelleen. Juoksu näyttää olevan sinulle erittäin tärkeä ja helpottava harrastus. Siinähän ihminen lentää askelten välillä oikeasti ilmassa. Myös ajatuksesi lentelee silloin kepeästi. On hyvä, että pyrit suorittamaan mieliharrastustasi vaikka sinulla on dystonia.

    Kun juoksun makuun on päässyt, niin tiedän itsekin, että siitä on vaikea päästä pois. Olin nuorempana eräässä lenkkiporukassa. Hölkättiin kaksi kertaa viikossa. Aina sinne halusi mennä. Silloin, kun sitä tekee säännöllisesti, siitä tulee jälkikäteen hyvä olo. Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt sen lenkkeilykauden merkityksen nykyiselle peruskunnolleni. Jos olisin jättänyt joitakin kertoja väliin, niin olisin saattanut luisua pois siitä hyvänolon vetävästä voimasta ja vajota huonoon kuintoon - se vetävän voiman lanka on hyvin ohut. Onneksi ei niin käynyt, ainakaan kovin pian. Nyt en enää jaksa juosta, mutta lyhyen lenkin teen. Puutarhassa möyriminen on nykyään minulle mieluista. Talvella, kun maa on jäässä kaipaan sitä ruumiillista rasitusta. Tosin ennen keikuin talvella tikapuilla tontin männyissä. Sahasin oksakiehkuroita alhaalta päin pois. Uusi varvihan kasvoi kesäisin latvaan. Nyt punarunkoinen männikkö on kauniin valoisa eikä alas asti oksäkäkkyräinen, kuten se oli tänne tullessamme. Alla kasvaa nuori taimisto kovaa vauhtia. Ilman valon lisäystä (välläys asialla!) maassa ei olisi kasvanut mitään.

    Toinen asia, minkä olen huomannut sinulla tuottavan mielihyvää, on kahvi. Kookosrasvalla tai muulla höystetyn kahvin juonti on kuin juhlahetki. Se on monesti kuin piste i:n päällä. Täytyy myöntää, että kyllä minullakin joskus, varsinkin kaupungissa käydessä kahvihetki on mukava, miksei myös kotonakin. Kumppanini ei juo kahvia eikä teetäkään, joten yleensä juon kahvini yksin. Se on rentouttava hetki, vaikka kylläkin joskus kahvi aiheuttaa jälkikäteen liikaakin virkistymistä.

    Kahvihetki päiväuutisten aikaan maalla on jäänyt lapsuudesta mieleeni. Silloin kutsuttiin isä ja muut esimerkiksi pellolta kahvitauolle. Kutsuna toimi navetan nurkkapäähän asetetun vältinkielen "soittaminen" jollakin rautaesineellä. Ne hetket ovat jääneet mieleen mukavina, varsinkin, kun usein oli äidin leipomaa tuoretta pullaa tai mustikkapiirakkaa. Kyllä pellollakin joskus juotiin kahvia. Minäkin vein kahvia heinäntekijöille lasipullossa, joka oli lämpimänä pysymisen varmistamiseksi pantu villasukkaan. Janojuomaa, äidin tekemää kotikaljaa pidettiin pellon läheisessä lähteessä kymänä.

    Nuotiotuli lienee sinulle tärkeä. Ja siinä tulella keitetty pannukahvi ja sen nauttiminen. Rauhallinen hetki. Luonto on siinä ympärillä kehyksenä. Voin kuvitella.

    Minä en aina mieti tarpeeksi viimeistellyiksi kirjoittamisiani. Varsinkaan nyt, kun kirjoittelen sijaistoimintana, kun en osaa keskittyä varsinaiseen työhöni ennen ensi viikkoa. Joskus tulee kirjoitetuksi vain sanahelinää. Tai ajatus rönsyilee liikaa.

    Sinun arviosi minusta: "Ajatuksia herättäviä sanoja. Välläyksiä. Olet syvällinen, luotaat minunkin elämäni, käyt sielussa ja kerrot mitä näet."

    Toivottavasti et ota kovin vakavasti sanomisiani. Tämä on kuitenkin vuorovaikutusta. Ehkä molemmat saamme siitä jotakin. Suodattamalla sopivasti. Hienoa, että tämmöinen väylä on olemassa. Toivon, että en väsytä sinua liikaa.

    välläys

    VastaaPoista