tiistai 28. tammikuuta 2014

PEIKKOMETSÄ

KISSAT OLIVAT TAITAVIA LEPAKONMETSÄSTÄJIÄ

Korppi haukkui kuin koira. Katselin lumen peittämän hongiston yli ja näin niitä kaksikin. Kieppuivat toistensa ympärillä haukahdellen. Niillä oli selvästi hauskaa. Varmaan raato jossain lähistöllä kaverini arvio korppeja katsellen.

Olimme tulleet metsään heti aamun valjettua ja kävelimme polkuun painunutta uraa. Kuuset olivat lumen kuorruttamia ja koivun kylkeen pakkanen oli piirtänyt karttansa. Petäjän latva humisi rauhoittavaa musiikkia.

LUONNON ÄÄNET JA TUOKSUT

Minun oli hyvä olla. Nautin metsän hiljaisesta rauhasta ja tiesin, että tästä tulisi rankka päivä. Metsätöissä ulkona uupuu, väsyy, mutta virkistyy. Sisäinen ihminen valpastuu kuuntelemaan luonnon ääniä ja tuoksuja töitä tehdessä.

Kuljetan puita lanssilta halkopaikalle parin kilometrin matkan. Jääpaanteet mäen alla ovat paksuja ja liukkaita. Kuljen niiden päällä varoen. Niskoihin vähän sattuu puiden kuljettaminen, mutta yritän rentouttaa niitä.

KITEIDEN TANSSI AURINGOSSA

Hyvä puoli on aina siellä minne katsoo. Minun katseeni kääntyy servikaalisen dystonian vääntämänä vasemmalle. Siellä on kaunista mennen tullen, lumen peittämiä puita, jääkerroksen kuorruttamia kiviä ja hileisiä pajukoita.

Kuljetan puukuorman useita kertoja ja pysähdyn välillä kuvaamaan kauniita maisemia. Aurinko nousee metsän reunasta ja tuulen lennättämät kiteet tanssivat kuin miljoonat kimaltelevat tähdet. Tähän hetkeen voin jäädä hetkeksi lepäämään ajattelen ja annan katseeni levätä kiteiden tanssissa.

EVÄSTAUKO METSÄSSÄ

Saamme puut kuljetettua ja alamme halkomaan. Lähellä halkopaikkaa on kaverini lintujen ruokkimispaikka. Sieltä kuuluu lyhyitä varoitusääniä. Kuusitiaiset, talitiaiset ja hömötiaiset hyppivät kuusenoksilla.

Istahdamme syömään eväitä. Kaivan povitaskusta reissumies-paketin ja otan leipäparin käteeni. Välissä on suolakurkkua, kinkkua ja juustoa. Juomana on jääkylmää vettä.

Haukkaan suuni täyteen ja tunnen raukean, hyvän olon täyttävän koko olemukseni. Voiko leipä olla näin hyvää, ajattelen. Syön hitaasti ja pureskelen tarkkaan jokaisen suupalan.

PYLVÄS JA KÄPYKOLOT

Muistan, kuinka lapsena rakastin näkkileipää. Sanoin sitä ratuleiväksi. Purin sitä suussani niin kauan, että se oli vain mehukasta mössöä, joka painui kitalakeeni ja maistui niin hyvälle, että nieleskelin sen hitaasti nautiskellen.

Nyt tein reissarille samoin. Annoin sen viipyä suussani pitkään ja katselin sinerväksi kaartuvaa taivasta. Ohi kulkevan metsätien varressa oli pylväs, johon tikka oli tehnyt koloja.

Niissä koloissa oli jokaisessa avattu käpy. Kaverini ihmetteli missä käpytikka luuraili kun ei ollut eväspaikallaan. Syötyämme jatkoimme halkomista. Olen aina rakastanut puiden pilkkomista, siinä ajatus lepää ja samalla kunto kohenee.

LEHTOPÖLLÖ HARMITTAA

Tällainen metsä on suomalaisen sielunmaisema. Sydän lepää täällä, tuntee olevansa kotonaan. Katselen koko ajan ympärilleni ja yritän kuunnella luonnon ääniä. Kerran näimme suuren uroshirven seisovan kuin patsas metsän laidassa.

Toisella kerralla näimme lehtopöllön lehahtavan puiden katveesta, tai kaverini näki. Minä en, kuulin vain oksien kahinan ja humahduksen ja yritin kuikuilla joka puolelle. Harmittaa vieläkin kun en sitä nähnyt.

KIVIREKI JA UKKONEN

Erään kerran tapasimme metsässä puita tekevän miehen, joka pysähtyi juttelemaan kiireettä. Hänellä oli paljon tarinoita ja me kuuntelimme. Taitavan kertojan tarinat veivät mukanaan eikä ollut kiire. Metsässä voi kuulla ja katsella paljon parempaa ohjelmaa, kuin television äärellä.

Tuli siinä puheeksi ukkosenilmat. Hän kertoi, kuinka eräällä maatilalla oli mies, joka aina tapasi leukailla salamoiden leimuessa, että siellä se Pyhä Pietari ajelee kivireellään taivaankantta.

UKKONEN TAPPOI SONNIN

Sattui sitten kova ukkonen ja tuo mies oli soutelemassa järvellä toisen miehen kanssa. Salama leimahti ja pilkkaaja levähti tajuttomana veneen perälle selälleen, mutta toiselle ei käynyt kuinkaan.

Hän kertoi maatilasta, johon iski salama kesken iltalypsyn, sulatti putket seinästä ja tappoi suuren sonnin seinän vierestä. Lypsyllä olleet isäntä ja emäntä selvisivät hyppäämällä keskikäytävälle, mutta kaikki lehmät kuolivat.

HYLÄTTY KESÄKISSA

Mies kertoi myös siinä kaatamallaan petäjällä istuessaan heitteille jätetystä kesäkissasta. Ohikulkija oli nähnyt metsätiellä ajavan auton oven aukeavan ja kissan lentävän ulos.

Auto oli jatkanut matkaa ja kesäkissa jätetty heitteille luontoon selviämään tai ilvekselle ruuaksi. Erään kerran mies oli tullut mökilleen ja nähnyt kissan nakertavan löytämäänsä korppua.

Villiintynyt kissa oli kavahtanut sängyn alle huomattuaan miehen. Siellä se oli mourunnut hädissään. Hän oli sen siitä vähitellen kesyttänyt lemmikikseen.

OLKAPÄÄLLÄ JUTTELEVA KISSA

Kissa oli tullut niin läheiseksi miehelle, että se oli hypännyt aina olkapäälle rupattelemaan. Pihalla miehen tehdessä työtä oli kissa istunut pölkyn päällä odotellen. Tauon tullessa se oli hypännyt taas miehen olkapäälle juttelemaan.

Puolisonkin mökillä elellyt kissa oli löytänyt ja synnyttänyt pari poikasta. Mökin suojissa eleli myös lepakkoyhdyskunta ja jossain vaiheessa kissat opettelivat pyytämään niitä. Kissoista kehittyi ennenpitkää taitavia lepakonpyytäjiä.

TAITAVAA LEPAKONPYYNTIÄ

Lepakot elivät hiljaa suojassaan, mutta kissat keksivät ovelan keinon saada ne liikkeelle. Toinen kissoista meni mökin vieressä olevan pölkyn päälle odottamaan ja toinen kiipesi katolle.

Taitavasti tömistelemällä lepakoiden piilopaikan päällä katolle kiivennyt kissa sai ne liikkeelle kätköstään.

Pölkyn päällä vaaninut kissa nappasi nopealla iskulla lepakon syötäväksi. Mies oli lopulta huomannut lepakoiden kovan kohtalon ovelien kissojen kynsissä ja siirtänyt pölkyn pois.

VIISAAT KISSAT

Hän kertoi tehneensä kissoille pienen luukun, josta ne pääsivät pujahtamaan halutessaan ulos. Koskaan eivät kissat kuulemma ole tehneet tarpeitaan sisälle. Mökki on aina ollut siisti niiden jäljiltä, kun mies käy niitä päivittäin katsomassa.

Viisaita ja varovaisia mies kertoi kissojen myös olevan. Olisiko ihmisluottamus vieraita kohtaan mennyt aikoinaan kesäkissana hylkäämisen myötä.

Aina jos mökkiä lähestyy vieras auto, niin kissat katoavat kuin maan nielemänä kätköihinsä. Mutta aina kun mies menee mökille, kissat tulevat iloisina häntä vastaan.

PEIKKOMETSÄ

Saamme puut halottua ja käymme vielä noutamassa yhdet kuormat. Käymme katsomassa syysmyrskyn kaatamia puita.

Valtavat juurakkoseinät saavat lumisen metsän näyttämään peikkometsältä. Aurinko siivilöityy juurakoiden lomasta konkeloiden rungoille. On satumaisen kaunista.

Nostamme pölkyt olkapäille ja palaamme lanssille. Kapealla polulla pölkky alkaa painaa niskoja, muistan dystoniani, mutta en välitä siitä.

METSÄN POIKA

Olen viettänyt upean päivän metsässä ja unohtanut niskakivut. En ala niitä nytkään murehtimaan.

Päätän unohtaa dystonian ja nauttia vielä metsän poikana olosta.



11 kommenttia:

  1. Metsä on sellainen, että siellä mielellään viipyy. Eväitä, yksinkertaisia eväitä voi maistella pitkään. Ei tarvitse olla mitään herkkuja.

    Minulla oli Jake-Katti, joka eli vanhaksi. Se oli hieman ruskehtavaan vivahtava musta. Jossakin vaiheessa sen kuono, häntä ja pallit muuttuivat harmaiksi. Joku sanoi, että se olisi saanut jossakin rotanmyrkkyä ja siksi harmaantunut. Vai olisikohan herra vain harmaantunut suhteellisen varhain. Se oli kunnon kolli, kävi kylillä kollaamassa. Tuli usein kotiin korvanreunat verillä ja lommoilla.

    Minulle Katti oli hyvä ystävä. Se kulki usein olkapäälläni metsäretkillä. Se osasi vastata minun puheeseeni sanomalla "Vräh". Kun olimme verkkoja kokemassa, se oli rannan uloimmalla kivella odottamassa, josko jotain saisi. Pikkukaloja saatuaan se söi itsensä aivan palloksi ja sulatteli ruokaa ja tuhnautteli monta päivää. Sellainen oli Jack-Cat.

    VastaaPoista
  2. Kiitos hienosta tarinasta!

    Kissat ovat loistavia persoonallisuuksia. Erilaisia kuin koirat, jotenkin itsenäisempiä. Kesäyöllä olen joskus kuunnellut kollien välienselvittelyä siitä, kuka on alueen “KOLLI”.

    Hirvittävä mouruaminen, rääkäisyt ja pihan poikki viivana kiitävä häviäjä on kertonut tsistelun lopputuloksen.

    Kohta voittaja, iso vanha arpinaama on rennosti lötkähdellen astellut pihan poikki. Voittajan asenteella. Vain kissat pystyvät siihen.

    Minä olen aina ollut enemmän koiramiehiä. Johtuu varmaan lapsuudesta ja isäni haukkuvista lintukoirista, pystykorvista. Tartutti minuunkin koiravietin.

    Kerran pari meilläkin on kissa silti ollut, kuten lähes kaikkia muitakin lemmikkejä linnuista, marsuista ja kaloista ym. lähtien.

    Miisu-niminen kissamme oli notkea ja pörheä. Ylväänä se asteli kolmannen kerroksen kapealla parvekkeen kaiteella ja katseli tyynenä kauas asvaltille.

    Kesäpäivinä, kun keittiön ikkuna oli auki, se pujahti räystäälle lepäilemään. Sieltä se katseli, kuin sfinski maisemia kissamaisesti hymyillen, kuin valtakuntaansa.

    Kannatti aina kurkata ikkunasta ennen sulkemista, ettei Miisu jäänyt yöksi räystäälle.

    Kissat mielessä harzu

    VastaaPoista
  3. Minä olen enemmän kissaihminen, vaikka on meillä koirakin ollut, kun olin lapsi. Koira jäi sitten auton alle, kun se lähti hevosreen perään kun meitä vietiin linja-autopysäkille.

    Meille otettiin toinenkin kissa, kun jossakin oli puoliangorapentuja (vähän liikaa). Sen nimi oli Turrikka, Turnipsi, Tirnauskis ym. Rakkaalla lapsella on monta nimeä!

    Kissat olivat usein puimalassa työntouhussa vahtimassa rottia ja hiiriä. Kun kutsuin niitä, niin ne jättivät mieluisan työnsä ja tulivat heti häntä pystyssä katsomaan, mitä olisi saatavilla.

    Turrikalla oli ongelmana se, että sen anturat palelivat pakkassäällä helposti. Lumi tarttui turkkiin ja takkuunnutti sen pahasti. Sitten kerran Turrikka ei tullut enää kotiin. Arvelimme ketun vieneen sen. Katti eleli vielä vuosia Turrikan häviämisen jälkeen. Hän kokeneena maatiaisena oli varmaan oppinut selviämään vaaroista.

    välläys (kirjoitti myös edellisen jutun Jake-Katista)

    VastaaPoista
  4. Kiitos Ystäväni!

    Ajattelinkin kirjoituksen tutusta rakenteesta ja elävästä kerronnasta sinun tarinaksesi. Olet elänyt hienoa ja kokemusrikasta maalaiselämää.

    Moni lukija on minun lisäkseni hetken saanut elää kanssasi maalla. Nauttia siitä luonnollisesta, hiljalleen soljuvasta, elävästä ja luonnon myötä kasvavasta maalaiselämästä. Rukiilta maistuvasta ja terveen raikkaasta elämästä.

    Kiintoisaa elämää olet Välläys elänyt. Et sitä välttämättä itse huomaa, mutta minä lukijana. Monet kesät maalla lapsuudessa, mummilassani viettäneenä nautin tarinoistasi. Kiitos niistä jokaisesta!

    Oma elämä ei aina tunnu värikkäältä. Sitä on seurannut niin läheltä, joskus jopa kyllästymiseen asti.

    Miettinyt omia valintojaan, vatvonut joskus öitäkin miksei tehnyt toisin. Miksi ei valinnut paremmin sanojaan, tekojaan tai jotain muuta.

    Jotain mennyttä, mutta yhä elämässä vaikuttavaa, silloin kerran ehkä pieneltä vaikuttavaa, mutta nyt koko elämään vaikuttavaa valintaa.

    Hetkeä, jossa sai kääntää elämänsä kiskot, mutta valintaa ei enää voi vaihtaa. Juna meni jo ja vihelsi mennessään. Siinä istut ja odotat asemaa.

    Elämä voi kuitenkin tarjota vielä yllätyksiäkin. Voi tulla uusi mahdollisuus, sitä kannattaa odottaa. Ehkä se tulee jo tänään.

    Monesti tuo kaikki oma eletty elämä on kerrottuna kuitenkin jollekkin toiselle hyvin kiintoisaa. Ihminen saa apua ja voimaa siitä, että me kaikki olemme lopunperin hyvin samankaltaisia.

    Vain valinnat usein eroittavat meidät toisistamme. Siksi on niin mielenkiintoista lukea jokaisen elämäntarinaa.

    Aina se on kertomisen arvoinen ja arvoitus. Aina.

    Arvoituksen ääreltä harzu

    VastaaPoista
  5. Minä tulin kahdeksanvuotiaana maalta uudenvuoden jälkeen kaupunkiin toiselle luokalle kouluun. Se oli kovaa koulua laajemmassa merkityksessäkin. Myöhemmin olen ollut kiitollinen siitä, että olen saanut kokea sekä maalais- että kaupunkilaiskulttuurin. Se on rikkautta. Nykyään asun "siinä välillä".

    Mutta minun elämäni ja kokemukseni eivät ole niin tärkeitä sinun blogissasi. Haluaisin jäädä taka-alalle. Mutta kun innoitat minua...

    Voi Harzu, olet aina niin hirveän ystävällinen. Sinulta ei tule koskaan moitteen sanaa.

    Kiitos ystävällisyydestäsi!
    välläys

    VastaaPoista
  6. Kiitos Ystäväni!

    Kirjoittele vain, aina kun sydämesi siihen kehoittaa ja innoitus valtaa sinut. Kyllä tänne kommentteihin hyvin tekstejä sopii.

    Mielestäni ne vain rikastavat ja värittävät blogia. Tekevät siitä elämänmakuisen ja joustavan, ajatuksiltaan laajemman.

    harzu

    VastaaPoista
  7. Ukkoskertomuksistasi tuli mieleen, että meidän tuvassa aina räiskivät sähköjohtoja pitkin tulleet salamat. Kun sähköt oli saatu 1950-luvulla, ukkonen rikkoi jo ensimmäisenä kesänä mittaritaulun, joka oli tuvassa. Opimme aina ukkosella menemään turvallisempaan paikkaan peräkamariin. Välillä kuului tuvasta kauhea pamaus ja tulenleimaus näkyi sulaketaulusta. Joskus tulta löi myös jostakin jakorasiasta.

    Kerran meillä oli joku asiamies, en muista, missä merkeissä hän oli. Hän istui tuvan pitkän pöydän ääressä. Ukonilma oli tulossa. Isä sanoi, että siirrytään tuonne peräkamarin puolelle, koska mittaritaulusta voi räiskiä tulta ukonilmalla. Mies rehvasteli, ettei hän pelkää ukkosta.

    Jonkin ajan päästä tuli hirmu paukku ja tulen lävähdys. Patteriradio, joka oli hänen vieressään pöydällä tärisi, hyvä ettei kaatunut. Mies valahti aivan kalpeaksi, ja hän tuli kiltisti isän johdattelemana kamariin.

    Minulla on monia muistoja niistä istumisista pelkäämässä kamarin sängyn päällä. Isän koin tuvalliseksi. Luulin, että hän ehkä voi tehdä pelastamiseksi mitä vain. Aina, kun tuvassa räiskähti, isä meni varovasti katsomaan, että onko siellä jotakin tulessa. Jälkeen päin olen ymmärtänyt, että ei hän varmaan paljon olisi tulipalolle mahtanut. Turvallisuuden tunne kuitenkin meillä oli. Meillä otettiin kyllä ukonilman uhatessa vettä ämpäreihin tulipalon varalta. Pääkytkimestä katkaistiin virta, eikä sähkörasioiden lähellä saanut olla. Ikkunat suljettiin. Hellan lähellä ei myöskään saanut olla. Jos tuli oli uunissa, niin sen annettiin hiipua.

    Meille laitettiin melko alkuvaiheessa ukkosenjohdattimet pylvääseen. Ne eivät kuitenkaan toimineet riittävästi. Ne uusittiin paremmiksi, ja räiskiminen väheni. Kerran, kun minä en enää ollut siellä maalla, oli kuulemma ollut niin kova tärsky, että se oli ylittänyt ukkossuojat ja sähkötaulun ja jatkanut muualle mm. peräkamariin asti. Se sähkövirtapiikki oli sulattanut metallikuorisia sähköjohtoja toisin paikoin. Johtoja jouduttiin uusimaan. Talo oli silloin vain kesäkäytössä.

    Paljon myöhemmin veljeni korjasi kuistin valoja. Hänellä oli mittauskynä, jolla hän kokeili, että tuleeko virtaa. Yllätys oli kamala, hän huomasi, että rasiaan tuli 360 voltin voimavirta. Meillähän on ollut aikoinaan sähköllä pyörivä maatalousmoottori, jolla pyöritettiin mm. sirkkeliä ja puimakonetta. Voimavirtaa tarvittiin siihen. Se hurja salamasykäys oli sotkenut sähkötaulussa jotakin, niin että voimavirta pääsi väärään paikkaan. Talossa ei ollut ollut voimakoneita enää pitkiin aikoihin. Kun me lapset olimme lentäneet maailmalle, vähäiset pellot oli pantu "pakettiin" ja osa metsitetty.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Olipa hieno ukkosmuisto ja taitava ajankuvaus. Henkeä salpasi, kun kerroit salaman voimasta. Olitte todella vaarassa, mutta onneksi varjelus suojeli teitä kaikkia.

      Usko isäsi voimaan suojata teitä loi ehkä suojakentän. Lapsen usko on vahvinta uskoa tässä maailmassa. Uskoo ken haluaa. Minä uskon.

      Muutenkin pidän kovin näistä muistoista joita tänne kirjoitat. Salaman voimaa ei aina ymmärrä. Minäkin lapsena sitä pelkäsin kovin. Aikuisena en enää ole osannut pelätä, en tiedä syytä mikä vei pelon.

      Muistan kerran pohjoisessa eräkämpällä hurjan ukkosen. Kämppä oli suurten kuusien katveessa ja istuin terassilla ullosen ajan. Otin kuvia ja yritin salamaa saada kuvattua.

      Jälkeenpäin ajattelin, että olin varmaan suuressa vaarassa, koska salamat löivät lähelle, mutta silloin vain nautin jylisevästä ukkosesta ja salamoiden leimauksista.

      Kerran vuosia sitten ukkonen soittikin meille, mutta emme uskaltaneet vastata. En tiedä asiaa, mutta puhelin oli pakastimen päällä ja salama välähti, yläkerrassa räsähti ja puhelin pirisi.

      Menin jonkin ajan kuluttua nostamaan puhelinta ja sen alla oli musta, palanut täplä. Oli hyvä, että en vastannut, olisi varmaan ollut soittajassa virtaa enemmän kuin vastaajassa.

      Vastaili harzu

      Poista
    2. Olipa sinulla vähältä piti -tilanne. Minulle ukkosen pelko jäi. En uskalla olla ulkosalla ukonilmalla. Minun mielestäni ukonilmat ovat vähentyneet siitä, mitä niitä oli lapsuudessani. Tämä ei ole vain tuntuma, kesälomalaiset kotiseudulla sanovat samaa.

      Kotini oli mäen ja järven välissä. Jos ukonilma tuli, se jäi useiksi tunneiksi jytisemään päällemme, kun se pilvi ei "päässyt esteiden yli". Monet yöt valvottiin. Nykyään taajamissa on hyvät ukkosuojat, jotka kyllä laimentavat pelkoani.

      Salaman voiman saimme kerran kokea, kun salama iski aika lähelle kotiamme. Kodin takana on korkea mäki, jonka rinnettä pitkin vinottain kulkee yksityistiemme maantielle. Rinteellä tien yläpuolella oli isohko kivi. Salama halkaisi sen kiven, mutta ei onneksi vierittänyt puolikkaita tiellemme.

      Meillä oli kylän ensimmäisiä puhelimia. Isä laittoi pylväät ja kokosi ja juotti käytettyjä rautalankapätkiä pitkäksi langaksi. Puhelinlinja meille oli monia kilometrejä pitkä, ja lopussa oli pitkä alamäki mäeltä. Linja keräsi lähistön ilmasta sähköä ja sehän tuli mielellään alamäkeen. Jo kauan ennen ukonilmaa puhelin alkoi napsahdella ja rutista. Ukonilman aikaan se paukkui kovemminkin ja soitteli joskus. Joskus puhelin meni rikki.

      Opimme ottamaan puhelimen irti pistorasiasta. Vaikka se oli siirrretty kaus, niin kerran se meni silti rikki.

      Muistan jonkin hurjan ukonilman. Naapurista juoksi metsän läpi joku meille sanomaan, että heidän sähköpylväs aitan vieressä on tulessa. Hän toivoi, että meiltä soitettaisiin palokunta. Tämä oli kamala ratkaisun hetki. Veljeni uskaltautui soittaamaan puhelinkeskukseen pitämällä luuria vähän kauempana korvasta. Hänellä oli onni myötä, niin ettei sähkötälliä tullut korvaan.

      Isä keksi myöhemmin hyvän keinon maadoittaa puhelinlinjan. Meillä oli pihalla rautalanka, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty kivi. Ukonilman lähstyessä kivi heitettiin puhelilankojen yli, niin että maadoituslangan päät olivat maassa. Ukkosen loputtua lanka poistettiin heittämällä kivi takaisin toiselle puolelle Muistaakseni tästä oli suuri apu.

      Poista
  8. Savotoista

    Jääpolanteet rinneteillä ovat minullekin tuttuja. Vielä tutumpia ne olivat isälle, joka teki savotoita talvella hevosen kanssa. Rymyämistä se oli. Leiju oli kiltti työhevonen. Se sai kokea ohjastajansa kanssa monia vähältä piti -tilanteita. Maasto kotipuolessa on hyvin mäkistä. Olen kirjoittanut paljon muistiin tämän parin yhteisistä toimista, lähtien jopa nuorukaisen hassusta ”pappia kyydissä” -matkasta. Silloin ei tietenkään ollut kysymyksessä sama hevonen.

    Kun tukkeja vedettiin laanille, joka oli jossakin kohdassa alhaalla rannassa, joutui kulkemaan epätasaista rekiuraa mäkeä alas. Kerran täysi reki meinasi lähteä väkisin liikkeelle, hyvä että isä ehti mukaan ohjastamaan. Monesti isä on lentänyt kuorman päältä pois.

    Joku kerta reki puski niin kovaa aisoilla hevosta, että hevonen nousi puuhun. Reki lähti ensin menemään vähän sivuun. Toisella puolella uran vieressä kasvoi nuori koivu. Valjaiden rahje osui vauhdissa koivun runkoon. Koivu taipui, ja rahje liukuessaan runkoa pitkin veti hevosta puuhun siltä puolelta. Toisen puolen aisa katkesi. Kyllä isä luuli, että hevonen hirttyy siihen koiuun. Hän sai kuitenkin puukolla rahkeen poikki.

    Tukkikuorma tehdään usein parirekeen. Etummaisena on pankkoreki, jossa on poikittain rautainen palkki. Muistaakseni se oli keskeltä kiinni niin, että se salli kuorman ”taittumisen”. Palkissa oli pykäliä, joihin jäiset tukitkin tarttuivat hyvin kiinni. Tukkeja oli päällekkäin ja koko kuorma sidottu ympäri. Takareki oli ehkä vaijereilla tms. kiinni etureestä jonkin matkaa taaksepäin. Se oli pienempi. Tukkien takapäät olivat sen päällä. Kuormat tehtiin käsipelillä tukkisaksia ja kankia käyttäen.

    Aina ei takarekeä tarvittu, vaan tukkien takapäät laahasivat lumen päällä. Kun monta kertaa samaa uraa ajettiin, urasta tuli aika mukava metsätie vaikkapa kävelyyn. Jos savotta oli lähellä, kävin usein isän touhuja katsomassa kävellen tai hiihtäen uraa pitkin.

    Meillä oli usein savotassa apuna naapuripientilan vanhapoikamies. Hän oli lapsirakas ja jututti minua hauskoilla jutuillaan. Hän tykkäsi työskennellä meidän hevosen kanssa. Minua säälitti, ettei hänellä ollut omaa hevosta.

    Siihen aikaan koulussa lapsia opetettiin säästämään. Alakoulusta sai sellaisen pankin vastakirjan, johon liimattiin arvomerkkejä, kun oli tuonut muutaman pennosen. Kerran saatuani ehkä viisipennisen kotoa en vienytkään sitä kouluun. Laitoin sen kirjekuoreen, jonka annoin tuolle naapurin miehelle. Se raha oli hevosen ostoa varten. Mies oli kuitenkin palauttanut rahan vanhemmilleni ystävällinen hymy huulessa.
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Hienoja muistoja taas. Mielellään näitä lukee ja eläytyy tarinoihin. Osaat kuvata tilanteet eleettömän luontevasti ilman paisuttelua tai tunteiden kohotusta. Olet luonteva kirjoittaja.

      Mieluusti lukisin hevosmuistojasi enemmänkin jos jaksat niitä tänne kirjoitella. Olen itse jäänyt täysin paitsi hevosten kera elämisestä.

      Muistikuvia minulla on, että olisin pikkupoikana istunut hevosen selässä kamalasti peläten. Vierellä kulki varmaankin joku tukemassa, mutta en muista enempää.

      Toinen muisto on mummilasta ja hevosesta, jota juoksutettiin tai se oli karannut. Hevonen laukkasi villisti ympäri pihapiirin ja istuin puojin oven kynnyksellä katsoen hurjaa menoa.

      Mieleeni jäi hevosen villi ja pelottava voima, ehkä myös hieman pelkoa tuota viisasta ja jaloa eläintä kohtaan.

      Kiinnostunut lukijasi harzu

      Poista