perjantai 24. tammikuuta 2014

PALUU JUOKSUMATOLLE

VERISET JALANJÄLJET TOIVAT HÄNET MIELEENI

Iso mädäntynyt mansikka lentää komeassa kaaressa yli pihan ja läiskähtää auton katolle. Mansikka hajoaa katolle iskeytyessään ja täyttää sen punaisilla pisaroilla.

Minusta se näyttää kauniilta ja vilkaisen veljeäni tyytyväisenä. Hänen ilmeensä ja katseensa saavat minut kuitenkin hyytymään paikoilleni.

Katse on suuntautunut päätyasunnon ovelle, joka on avautunut.

Olemme saaneet mansikat pakettiautosta, joka kierteli asemaperällä myymässä niitä. Menimme pyytämään maistiaisia ja leppoisa setä antoi meille pussillisen ylimenneitä. Söimme niistä kelvot, mutta mätiä ja pahanmakuisia jäi vielä puoli pussia.

PIHAN KOMEIN AUTO

Päätyasunnossa asuva veturinkuljettaja on mukava, mutta kiivas mies. Hänen tyttärensä on paras kaverini pihalla, mutta aina väliin innostuin kiusaamaan ihastuksissani häntä. Silloin saan kyytiä tuolta tuimalta tytön isältä, ja osasin todella pelätä häntä.

Nyt onkin syytä pelätä, sillä olen mädällä mansikallani sotkenut hänen uuden valkoisen, juuri pestyn ja vahatun autonsa. Auton, joka on pihan komein.

Auton,jonka kiiltävästä katosta peilautuivat otava ja kaikki sen seitsemän kateellista naapuria, jotka jatkuvaa autonvahausta aina seurasivat ikkunoistaan hymähdellen.

VETURITALLIN PIHAN YLI

Minä olen heittänyt mädän mansikan ja setä on nähnyt sen ikkunasta. Veljeni lykkää mansikkapussin käteeni ja pinkaisee kaverimme kanssa karkuun.

Minä jähmetyn vielä paikalleni, sillä ison vihaisen miehen harppominen kohti on kauheaa katsottavaa.

Lopulta saan jalat alleni ja juoksen, juoksen minkä jaloista lähtee.

Vilkaisen välillä taakseni ja näen ison kouran huitaisevan jo lähellä tukkaani. Onneksi veturitallin törmä vattupensaineen tulee vastaan.

Syöksyn rinnettä täysiä pakoon, ylitän veturitallin pihan ja ohitan kääntösillan. Vilkaisen sitä ja mieleeni tulee pääskynpoikanen, jonka jätin sinne hansikkaan sisään.

Minun oli pitänyt käydä katsomassa sen vointia ja ruokkimassa poikasta, mutta olin unohtanut. Nyt en ehdi, sillä kuulen takaani puuskutusta.

Juoksen täysiä yli kiskojen kohti Raparantaa ja kuulen puuskutuksen hiljenevän. Tiedän pääseväni pakoon.

PALUU JUOKSUMATOLLE

Olin herännyt kymmentä vaille neljä niskakipuihin ja muistellut lapsuuttani asemaperällä veturitallin vieressä. Mansikanheitto ja pikajuoksuni alas törmää toi mieleeni juoksumaton. Huomasin, että minulla oli ikävä sitä.

Viime syksynä juoksumatto oli pakko siirtää kodinhoitohuoneen nurkkaan koska olin pudota siitä. Servikaalinen dystonia, joka minulla todettiin viime kesänä, veti päätäni niin voimakkaasti vasemmalle, että en pystynyt edes kävelemään matolla.

Siirsin sen syrjään ja siitä tuli mattoteline. Aina ohi kävellessäni tulin surulliseksi. Minä rakastan juoksumattoani. Olen elänyt sen päällä hienoja hetkiä. Juoksumatto on antanut minulle monta ajatusta, jotka ovat siirtyneet myös tarinoina paperille tai päätteelle.

Aamuyön tunteina päätin palata juoksumatolle. Kokeilla tauon jälkeen uudelleen. Ajattelin kokeilla sitä uudella tavalla. Ajattelin juosta siinä paljain jaloin. Samalla tavoin, kuin juoksin kerran pikkupoikana karkuun naapurin vihaista setää. Ja pääsin.

Nyt aioin päästä myös, sillä olin saanut hyviä neuvoja jalkaterapeutilta. Hän oli käynyt viikonloppuna miehensä kanssa meillä kylässä ja keskustelu meni tietysti ennen pitkää juoksuun.

MAAGINEN HETKI

Hän kertoi luonnollisesta juoksusta paljasjaloin ja siihen suunnitelluista jalkineista, joilla hänen miehensä juoksee.

Innostuin ajatuksesta ja sanoin haluavani kokeilla paljasjalkajuoksua. Hän lupasi seuraavalla kerralla tulla katsomaan juoksuani ja antamaan neuvoja tekniikasta.

Nyt minä halusin kokeilla paljasjaloin juoksua heti. Nousin viiden aikaan, keitin ison kupin kahvia, maustoin sen kookosrasvalla ja painelin alakertaan.

Kaivoin juoksumaton esille mattojen alta ja roudasin sen omalle, tutulle paikalleen. Vermeet päälle ja matto käyntiin. Hörpin loput kahvit kävellessä ja laitoin musiikin soimaan. Nautin tästä hetkestä, minulle tämä on maaginen hetki, jossa lataudun kuin akku.

JUOKSIN JA ANNOIN AJATUKSEN LENTÄÄ

Painautin juoksumaton hölkälle ja hain hyvää tuntumaa askelille. Tuntui oudolta juosta paljasjaloin. Paino oli selvästi päkiöillä eikä kantapäiden tömähtelyä ollut lainkaan. Rentoduin ja hölkkäsin kymmenen minuuttia. Hyvältä tuntui ja lisäsin vauhdin kevyeksi juoksuksi.

Parikymmentä minuuttia juostuani jalkapohjia päkiöistä alkoi kirvellä. Muuten minua ei edes vielä väsyttänyt, pohkeetkin tuntuivat hyviltä. Jalkaterapeutti oli sanonut, että pohkeet olisivat aluksi kipeät.

Nostin vauhdin juoksuksi ja nautin. Annoin mielikuvituksen lentää. Harjoitan usein mielikuvajuoksua matolla ja annan ajatuksen lentää vapaana.

Usein viimeiset hetket kuvittelen juoksevani kilparadalla ja ajattelen kaikki hetket siinä tilanteessa. Lopuksi nostan käteni vielä ylös ja juoksen voittajana maaliin.

VERISET JÄLJET LATTIASSA

Olen juossut neljäkymmentä minuuttia kun jalkojen kirvely alkaa olla sietämätöntä. Päätän ottaa vielä loppukirin ja painautan juoksumaton täysille.

Nautin vauhdista ja vapaudesta. Sanon juoksumatolle, että olen palannut, en enää koskaan hylkää sinua.

Lopuksi laitan pyykkikoneen päälle ja käyn suihkussa. Kävelen lattian poikki ja vilkaisen vielä juoksumattoa.

Annan sille lentosuukon ja huomaan samalla verijäljet lattiassa. Vilkaisen jalkapohjiani ja huomaan juosseeni päkiäni rikki.

Kävelen yläkertaan ja muistan ystäväni ja hänen vahakantiset vihkonsa. Niissä hän kertoo huutolaistytön lapsuudestaan josta olen kirjoittanut jo pari kertaa blogissani.

HUUTOLAISTYTÖN KENGÄT

Verijäljet lattiassa tuovat mieleeni muiston, jonka hän oli kirjoittanut vihkoonsa. Siinä muistossa veriset jalanjäljet jäivät lumiselle tien pientareelle. Jäljet olivat hänen.

Hän halusi kouluun vaikka omisti vain kuluneet jalkineet. Koulunkäynti oli hänen elämänsä suuri ilo. Kengänpohjat olisi pitänyt uusia, mutta huutolaistytön kengät eivät olleet niukassa taloudessa ensisijalla. Vielä ne pohjat varmaan yhden talven kestäisivät.

Niillä kengillä hän lähti sinä aamuna kouluun ja ihmetteli, ettei pakkanen purrut jalkoihin yhtään. Hän käveli kohti pysäkkiä, josta koululaiset nousivat linja-auton kyytiin. Tuntui mukavalta olla mukana, olla yksi muista. Samanarvoinen.

JALOISSA EI TUNTUNUT KIPUA

“Verijäljet, hei tuossa menee verijäljet”, hän kuuli takaansa huudon ja kääntyi katsomaan. Tien laidassa oli joku kävellyt verisillä jaloilla bussipysäkille asti. Jäljet päättyivät hänen alleen.

Pysäkillä seisoi myös pari aikuista ja toinen pyysi häntä näyttämään jalkapohjia.

Hän ihmetteli kysymystä, sillä jaloissa ei tuntunut minkäänlaista kipua.

Tottelemaan opetettuna huutolaislapsena hän nosti kiltisti jalkansa tädin nähtäväksi. Tämä huudahti, että kengästä on pohja kulunut puhki ja sieltä näkyy verinen jalkapohja.

PUNAINEN JÄLKI LUMESSA

Pakkanen oli vienyt tunnon jaloista, siksi hän ei huomannut kipua. Täti käski hänen palata heti kotiin ja lämmittämään jalat, ettei tulisi kuoliota. Jalkaterät voitaisiin muuten joutua leikkaamaan pois. Täti vielä varoitteli.

Tyttö pinkaisi juoksuun kohti huutolaispaikkaansa vaikka itku oli kurkussa koska hän ei nyt päässyt kouluun. Hän pinkoi minkä jaloistaan pääsi ja jokainen askel jätti lumeen punaisen jäljen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti