sunnuntai 19. tammikuuta 2014

LINTUPERSOONAT

MIES HIIPPAILI TAAKSENI HILJAA

Koskikara on pullea, sen rinnan vaalea läikkä loistaa kauniisti tumman jään reunasta. Lintu vaikuttaaa jotenkin apealta. Mielestäni se on samassa kohdassa kuin viimeksi ohi juostessani.

Pohdin sen olemusta polun reunalla. Harmittelen, että akku loppui kännykästäni tullessani joelle. Kauniin huuruinen ilmavirta, joka nousi vedestä, lumosi minut. Kuljin joen jääreunalle ja kuvasin akun tyhjäksi.

Jatkoin matkaa, ja tietysti edelliseltä kerralta tuttu koskikara oli siinä. Linnun olemuksessa on jotain tuttua. Kyhjöttävä asento tuo mieleeni hieman masentuneen ihmisen. Tuumien se katselee veteen, aivan kuin miettien, ettei siellä mitään kuitenkaan ole.

UUPUNUT OLEMUS

Onko linnuissakin pessimistejä. Ajattelevat, ettei kannata, ei sieltä mitään tule. Lintu on kyllä komeassa kunnossa. Vahva ja kaarevan kaunis rintamus, mutta sen viesti on uupununut ja kohmeinen.

Lintu vilkaisee minua kohti, mutta pysyy paikallaan. Aivan kuin se haluaisi sanoa, että muistatko, kun viimeksi pulahdin kerran veteen, eikä silloinkaan tullut mitään.

Minua hieman huolettaa lintu, ehkä se on uupumassa jään reunaan ja jäätyy siihen. Lähden laskeutumaan polkua alas kohti joen rantaa. Koskikara ei tunnu välittävän lähestymisestäni.

MUSTA OLKALAUKKU

Linnun täytyy olla viidentoista asteen pakkasessa kylmissään tai sitten se on tottunut liikkujiin. Kulkeehan tässä, tunnetulla perhokalastusreitillä usein kalastajia.

Kerran kyykin joen rannalla ja hain hyvää kuvausasentoa virran reunalta. Taakseni hiippaili nuori mies, joka yllättäen kysyi syökö kala. Olin pudottaa kännykän veteen, niin hiljaa hän tuli.

Näin mustan olkalaukun miehen sivulla ja arvelin hänen tarkastavan lupia. Hän kertoi, että alueelle on istutettu kaloja ja netissä kerrottu paikkakin. Sanoin, että mielestäni sellainen ei ole varsinaisesti houkuttelevaa kalanpyyntiä.

KAUNIS JOKISUISTO

Minun mielestäni kalastuksen viehätys on juuri sen vaikeudessa. Saalis, jonka sillä tavoin saa, on sitten ikimuistettava. Hän kysyy olenko käynyt alueella koskaan kalastelemassa.

Kerron, että siitä on jo vuosia kun kävimme näissä vesissä poikani kanssa. Nyt lähinnä lenkkeilen ja kuvailen.

Tämä jokimaasto, joka kulkee yläjuoksulla tehtaan läpi on uskomattoman kaunis, varmaan eteläisen Suomen kauneimpia reittejä. Olen usein pohtinut, mikä oikeus ihmisellä on turmella näitä luonnon kauneimpia kohteita.

“TEHTAANKOSKEN HURJA”

Ilman tehdasta jokialue olisi ehdottomasti huikea koskikalastus- ja virkistysalue. Olen kierrellyt tehtaan alueen jokiosuuksilla ja saanut sieltä inspiraation erääseen eräkirjoitukseenikin.

Sijoitin tuon kuvitteellisen tarinan näihin joen maisemiin ja tehtaan läpi kulkevaan virtaan. Lähetin sen Eränkävijän vuosittaiseen kirjoituskilpailuun ja se voitti sinä vuonna kalastusaiheisen sarjan nimellä “Tehtaankosken hurja”.

ERÄKIRJAILIJOIDEN SUOSIKKINI

Oli upea tunne katsella omaa tarinaa tuossa legendaarisessa lukemistossa. Olin lukenut sitä jo pikkupoikana lapissa, kotikaupunkini kirjastosta lainattuna.

Erätarinat olivat aina kiehtoneet minua. Hans Lidman, ruotsalainen eräkirjailija oli suosikkini.

Hänen tarinoissaan oli niin paljon muutakin kuin saalistusta.

Ihmisen elämään kuuluvaa arkea, joka pyrki aina vaikeuttamaan kalalle ja eräretkille mielivän miehen lähtöä. Hän otti myös kantaa elämän epäoikeudenmukaisuuksiin, traagisiinkin tapahtumiin ja eli niissä tunteillaan.

SYDÄN JA IHMINEN

Mielestäni puisevimpia eräkirjoja ovat ne, joissa kalastetaan ja saadaan tai ei, metsästetään ja saadaan tai ei, sitten mennään kämpälle muistelemaan, kun eno sai.

Niitäkin tuli luettua kun olin himolukija. Lidmanin kirjoissa oli laajempi kaari, niissä oli sydän ja ihminen.

“SEPELIKAULAN TARINA”

Vasta vuosia myöhemmin, jo itse erätarinoita kirjoitettuani, löysin legendaarisen A.E.Järvisen.

Todellisen eräkirjailijoiden klassikon. Luin ahmimalla hänen kirjansa ja opin ymmärtämään termin “järvistely” merkityksen.

Sanojen kaaret luonnon kuvauksissa ovat kirjoissa niin huikeita, ettei niiden tasolle kannata yrittää. Koomisuus on sellaista yritystä liian lähellä. Erityisesti pidin Järvisen kirjasta “Sepelikaulan tarina”.

Kirja on novellikokoelma ja päätarina kertoo karhun elämästä sen omin silmin. Mainio tarina luonnon ystävälle. Myös ajankuvaus ja paikallisten ihmisten kohtalot ovat taitavasti kuvattuja.

ERÄKIRJALLISUUDEN KLASSIKKO

En yhtään ihmettele A.E.Järvisen asemaa suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Ihmettelen vain, kuinka innokkaana lukijana onnistuin ohittamaan hänet nuoruuden erävuosina.

Järvisen elämäkerrassa hän kertoo kuinka vaikea oli saada käsikirjoituksia läpi kustantamoissa. Tuntui oudolta ajatella sitä, koska hän oli niin suosittu kirjailija.

Eräkirjallisuus on kuitenkin ehkä hieman marginaalissa suomalaisessa kirjallisuudessa, joka muutenkin on lukijakentältään pieni verrattuna suurempiin kielialueisiin. Marginaalitkin ovat siellä lukijamääriltään suuria.

JÄIN KATSELEMAAN LINTUJA

Nämä ajatukset tulivat mieleeni, kun kalastuksenvalvojaksi arvelemani mies keskeytti kuvaamiseni.

Muutaman sanan juteltuamme hän palasi omia jälkiään takaisin. Ajatteli varmaankin, että yllätti salakalastajan rannalta kyykkimästä.

Minä olin nyt kuitenkin joen rannassa, jään reunalla lähellä tummana virtaavaa vettä. Muutaman metrin päässä kyhjötti tuttu koskikarani.

“VÄINÖPURJE” TARKKAILEE LAATUA

Ajattelin mielessäni ristiä sen “väinöpurjeeksi”. Tuoksi kuuluisaksi ja leppoisaksi, mutta hieman surullisen oloiseksi lihamestariksi mainoksissa vuosia sitten.

Koskikarassa on jotain samaa, sen vaalea rinta pullistuu kaarevan kauniina ja puhtaana, kuin myyjän essu.

Tarkkaan se katselee alas virtaan valikoivan tyynesti, kuin tiskiään tarkkaillen. Aivan, kuin viestittäen, että meillä on täällä laatulinja. Tiskissä on vain parasta ja maistuvaa.

“KYLPIJÄ” NAUTTI HETKESTÄ

Samassa näen toisen koskikaran hieman kauempana. Pienempi lintu on lähes riehakas “väinöpurjeeseen” verrattuna. Jään reunalla se vain käväisee ja syöksyy heti takaisin veteen.

Linnun eloisuus muistuttaa ensimmäistä kertaa kylpylässä vierailevaa. Sellaista, jonka on otettava kaikki ilo irti lyhyestä käynnistä, nautittava joka solullaan tästä hetkestä.

PÄÄSEN LÄHELLE LINTUA

Minua kuitenkin huolettaa tuo jään reunalla kyhjöttävä apean oloinen “väinöpurjeeni”. Päätän lähestyä sitä vielä, niin että se pyrähtäisi lentoon.

Ajattelen, että ehkä se on kohmettunut kylmään. Astun vielä muutaman askelen ja olen noin viiden metrin päässä linnusta.

Saisin nyt hyvin kuvia linnusta, mutta kännykän akku on loppunut innokkaaseen kuvailuuni.

Ravistelen hieman lumista oksaa saadakseni koskikaran lentoon.

Lopulta se hyppää vakiopaikaltaan ja pyrähtää kohti yläjuoksua. Lento on terveen näköistä.

JATKAN LENKKIÄNI

“Kylpylävieras” vähän kauempana hyppää ohi kiitävän "väinöpurjeen" mukaan ja molemmat lentävät joen mutkia kauemmas. Nousen risukon läpi takaisin polulle ja jatkan lenkkiäni.

Mietin lintujen käyttäytymistä ja ajattelen ovatkohan nekin persoonallisuuksia, jokainen erilaisia luonteita, kuten ihmiset.

“HÖLMÖ NUORI SYDÄN”

Vai oliko “väinöpurje” vain vanhempi ja kokeneempi. Odotti herkkupalan tulevan kohdalleen. Toinen noukki kaiken syötävän minkä löysi.

Linnun riehakkaassa kylpemisessä oli ehkä vielä nuoruuden intoa. J.Karjalaisen “Hölmö nuori sydän”, alkaa sopivasti soimaan kun jatkan juoksua.

“Hei missä sä oot. Mun hölmö nuori sydän...?”





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti