lauantai 25. tammikuuta 2014

KYMPPITONNI

POLIISIAUTO ON TULOSSA NOUTAMAAN MEITÄ

Nousemme hiljaisina veturitallin törmää. Veljeni kädessä vaappuu isän pitkä heittovapa, minun kädessäni kolahtelee peltinen vieherasia. Kolahtelu on rytmiltään syyttävä. Rasiassa on jäljellä vain yksi poikki puraistu viehe.

Minua harmittaa eniten tuo puraisu. Elän vielä siinä hetkessä. Näen suurhauen selän lipuvan vieheen perässä. Suurena kuin tukin kylki.

Näen sen tulevan ahnaasti. Näen ja odotan sen iskua, odotan kädet vavisten. Isku tulee ja vedessä käy pyörre. Nostan poikki puraistun vieheen ilmaan. Polveni vapisevat.

Veljeni katselee radalta ja heilauttaa kutsuvasti kättään. Apeana palaamme nyt retkeltämme. Isän vieheet ovat jääneet Raparannan reunaman vedenalaisiin ryteikköihin. Edessä on kotiinpaluu ja toivon, että isä ei olisi kotona.

ISO HAUKI

Olin koulusta tullessani kuullut töihin menevältä asemamieheltä, että Raparannan reunamille on tulvien laskeuduttua jäänyt lammikko.

Iso hauki majailisi sen lammikon pohjalla. Odotti ottajaansa. Melkein haavilla napattavana.

Minä kerroin hauesta kotona veljelleni, joka innostui heti. Meillä oli kuitenkin vain onget, eikä niillä haukia napattu. Varsinkaan suurhaukia. Vilkaisimme molemmat komeron ovea. Tiesimme, että siellä olisi välineet hauen noutoon.

Kotona ei ollut vielä muita kuin me. Isä oli junamiehenä iltavuorossa ja äiti hoitamassa asemakahvilaa. Isosisko oli vielä koulussa.

PUOLIKAS VAAPPU

Isällä oli hienot kalavehkeet. Hän oli kasvanut joen rannalla. Aina kalastellut taimenta ja harria. Vapa oli hieno ja pitkä. Vieherasia täynnä kaikenlaisia ihmeellisen näköisiä pörriäisiä ja vaappuja.

Nyt siinä rasiassa oli vain yksi puolikas vaappu. “Rik-ki, rik-ki, rik..” Se nalkutti peltisen rasian kylkeen. Ainoa viehe täydestä rasiasta. Hauki oli jäänyt sinne, lammikkonsa kuninkaaksi. Suurhauki.

Olimme yrittäneet sitä pari tuntia tuloksetta. Vuorotellen olimme heitelleet vieheitä hauen viereen. Yksi toisensa jälkeen ne olivat jääneet juurakoihin kiinni. Kiskoessa siima oli katkennut ja viehe jäänyt sinne.

ELÄMÄN ARPAJAISET

Näen isän seisovan puurivitalon kulmalla. Kävelen hitaasti ja jättäydyn veljeni taakse. Polvet tärisevät. Isä on tuimana. Ottaa vavan veljeltäni ja vieherasian minulta. Hän ravistelee vieherasiaa, kuin arpajaisissa ja katsoo minua. Arvaan, etten voita.

Pihan perällä päätynaapuri vahaa valkoista autoaan. Isä heilauttaa kättään ja menemme sisään. Äiti itkee makuuhuoneessa. Päätynaapurin setä on käynyt huutamassa meillä, koska olimme sotkeneet hänen uuden ja vasta pestyn autonsa mädillä mansikoilla.

Isä iskee viehelaatikon pöydälle ja vavan komeroon. Hän komentaa meidät istumaan pöytään ja julistaa tuomionsa. Isä on päättänyt lähettää meidät koulukotiin. Olimme nyt kasvatuslaitoksen tarpeessa, koska olimme niin villejä.

VETURITALLIN VATTUTÖRMÄ

Isä katsoo meitä vakavana ja ilmoittaa, että poliisiauto tulee noutamaan meidät illan aikana koulukotiin. Voisimme kerätä matkaan koulureppumme ja siihen jotain luettavaa.

Minun vatsani kihelmöi. Lähes miellyttävältä tuntuva pyörre nousee päähän ja humisee korvissa.

Menemme veljeni kanssa yhteiseen huoneeseemme. Vilkaisen sängyllä itkevää äitiä ja näen hänen selkänsä hytkyvän. Veljeni on innoissaan. Tämä on kova juttu, hän sanoo. Pohtii ääneen miten saisi kerrottua kavereille lähdöstä. Ja poliisiautolla vielä.

Minä en tiedä olisinko innoissani vai peloissani. Olen rajalla. Toinen jalkani on kotona, pihalla ja vattutörmään kypsyvissä vatuissa. Niitä tapasin syödä ja kerätä mukiin. Nyt ne veisi se etelän komennusmies.

Keräsimme hänen kanssaan niitä sieltä edellisenä kesänä. Kertoi vievänsä vatut minun ikäiselleni tytärelleen. Ajattelin sitä tyttöä kun keräsin vattuja. Minkähän näköinen hän oli?

VIIMEINEN MOHIKANI

Toinen jalkani on veljeni mukana jännittävässä koulukodissa. Uudessa maailmassa. Pärjäisinkö siellä, ajattelen.

Veljeni lupaa puolustaa minua. Puolustaa samalla tavoin kuin asemaperälläkin jos minua kiusattiin. Isoveljen tärkein tehtävä mielestäni.

Olen tyhjä sisältä, kuin autiomaan hiekalle kuivunut luukasa. Olen viimeinen mohikaani pakomatkalla.

Näen kirjan kulman patjani alta. Olimme käyneet naapurin vintillä ja kirja oli sieltä luvatta otettu. Tunnen olevani nyt kuitenkin viimeinen mohikani. Pelokas ja arka kani.

Olen juuri oppinut lukemaan ja kirja on kesken. Jännittävässä kohdassa reuna taitettuna. Otan kirjan ja tungen sen reppuuni. Veljeni on jo ovella odottamassa.

KUULEN AUTON LÄHESTYVÄN

Menemme keittiöön ja isä käskee meidät pihalle odottamaan poliisiautoa. He tulisivat kyllä äidin kanssa meitä sitten katsomaan joskus. Vilkaisen vielä makuuhuonetta kohti, mutta ovi on kiinni. Polvet ovat hervottomat, kun astun veljeni perässä ulos.

Pihalla on kaunista. Aurinko paistaa vielä korkealta. Pääskyset kaartelevat poutapilvien alapuolella, pieni tuulenvire hyväilee kasvoja. Vatsassa on kumma tunne, sinne valuu kylmää metallia, sulaa metallia, mutta kylmää.

Veljeni näkee viereisen rivitalon pihalla kaverimme ja huitoo innoissaan. Tämä heilauttaa kättään ja menee sisälle. Veljeäni harmittaa. Hän pohtii ääneen näkeekö kukaan poliisiautoa, kun se tulee noutamaan meitä.

Minä katselen tielle ja kuulen lähestyvän auton äänen. Vatsanpohjassa kihelmöi ja polvet valahtavat tunnottomiksi, mutta pakettiauto ajaa ohi.

HALAAN ÄITIÄ

Odottelemme tunnin verran poliisiautoa, kunnes isä tulee portaille ja huutaa meidät sisään. Äiti istuu keittiön pöydän ääressä pää käsien varassa. Hän ei itke enää, mutta nytkähtelee vähän.

Isä katsoo meitä vakavana ja sanoo onnistuneensa perumaan koulukotiin lähettämisemme. Ainoa ehto olisi se, että halaisimme äitiä ja pyytäisimme anteeksi.

Veljeni kasvot valahtavat, pettymys on selvästi raskas ja vaikea kestää. Minä menen halaamaan äitiä ja pyydän anteeksi.

ISÄNI IDEA

Heräsin koviin niskakipuihin ja vilkaisin kännykästä kelloa. Oli aamuyö enkä halunnut nousta vielä. Niskat olivat jumiutuneet sivulle vääntyneeseen asentoon ja kipu tuli siitä. Käännyin selälleni, annoin pään vääntyä ja ajatuksen lentää.

Mieleeni pyrähti tuo muisto lapsuudesta. Isäni oli keksinyt mielestään hyvän idean kasvattaa meitä. Hänen mielestään pelottelu koulukotiin lähettämisellä poliisiautolla säikäyttäisi meitä sopivasti.

Säikäytti minut puolittain, mutta veljeni sai innostumaan. Hänen mielestään suurin rangaistus oli rangaistuksen peruuntuminen.

KOMEA LÄHTÖ

Olisi se ollut komea lähtö, poliisiautolla. Olisi voitu vilkuttaa tutuille tytöille asematiellä, veljeni vielä iltayöllä vintin patjalla harmitteli.

Minä luin Viimeistä mohikaania ja ajattelin veturitallin törmän vattupensaita. Nyt ehtisin keräämään ne vatut ennen sitä komennusmiestä.

Tai ehkä sittenkin keräisin mukillisen komennusmiehen tyttärelle. Minkähän näköinen se tyttö on, pohdin ja nukahdin siihen.

KYMPPITONNI TÄYTEEN

Herään kahdeksan aikaan ja laitan takkaan tulen. Pakkasta on enää 14 astetta. Keitän kahvit ja maustan sen kookosrasvalla. Otan pädin käteeni ja alan kirjoittaa blogiini päivitystä.

Huomaan, että tänään menee kymmenentuhatta käyntiä rikki blogissani. Olen pitänyt blogia vasta vähän yli kaksi kuukautta, joten mielestäni lukijoiden määrä on hurja.

KIRJOITAN JA JUOKSEN

Nöyrä kiitos jokaiselle lukijalle. Nämä tarinat ovat syntyneet enimmäkseen aamuisin. Ajatusvirtana, muistikuvina ja tunnelmina.

Olen halunnut kertoa oman viestini ja rohkaista jokaista, varsinkin sairaita ja uupuneita.

Blogini aloitin, koska minulla todettiin viime kesänä servikaalinen dystonia. Päätin, että kerron näin avoimesti kokemuksistani blogini välityksellä.

Juoksen oman osuuteni viestistä. Kannan soihtua ja haluan kertoa, että elämä on ihanaa ja elämisen arvoista sairaudesta ja uupumisesta huolimatta.

Lukijoiden palaute täällä blogissa ja runsas kommentointi facebookissa on antanut intoa jatkaa kirjoittelua.

Juostessani ja kirjoittaessani olen vapaa, siksi kirjoitan ja juoksen.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti