keskiviikko 22. tammikuuta 2014

KORTTIRINKI

ONNELLINEN HETKI ELÄMÄSSÄ

Sähkö- ja radioliikkeen kauppias oli isäni vanha kaveri ja pikkupoikana kävimme joskus liikkeessä. Olin mukana koska en ollut vielä silloin koulussa.

Isä viipyi liikkeessä aina kauan. Koskaan hän ei kertonut syytä viipymiseen.

Eräänä kesäisen aurinkoisena päivänä isä meni liikkeeseen ja antoi kouraani muutaman kolikon. Kävin niillä viereiseltä kioskilta limukkaa. Palasin autoon ja istuin katselemaan ohi kulkevia ihmisiä.

AVASIN TAKAOVEN

Isä viipyi kaupassa sinä päivänä vielä pidempään kuin tavallisesti. Kuumuus kävi vähitellen autossa sietämättömäksi ja nousin katukäytävälle. Juoksentelin siinä ja harjoittelin pikajuoksua.

Lopulta menin liikkeeseen sisälle. Siellä oli hiljaista ja hämärää. Seisoin hetken paikoillani ja nautin viileästä ilmasta. Asiakkaita ei ollut ja pöydällä humisi tuuletin.

Kovat huudahdukset ja innokas keskustelu herättivät mielenkiintoni. Menin tiskin taakse ja avasin takaoven.

MUKAVAT IHMISET

Liikkeen takahuoneessa oli keskellä lattiaa suuri pöytä jonka ympärillä istui miehiä kortit kädessään. Pöydällä oli kolikkopinoja kuin torneja. Pystyjä ja kaltevia, komeita torneja.

Näin erään liikkeen myyjistä nauravan ja lyövän kortit pöytään. Taitavalla liikkeellä hän pyyhkäisi pöydältä kolikko- ja setelipinon eteensä. Tunsin myyjän mukavaksi mieheksi.

Hänen elämänsä ajautui vuosien kuluttua umpikujaan ja suomalaisen miehen tavoin hän tuli umpikujastaan ulos omin voimin. Tai pikemminkin hänet kannettiin ulos. Mietin miksi he ovat muistoissa usein  mukavia ihmisiä.

SAVU KIEMURTELI KUIN KÄÄRME

Onko elämä liian kovaa mukaville? Mikä tätä maailmaa vaivaa? Mietin sitä tänään, mutta silloin näin onnellisen miehen. Miehen, joka hymyili leveän voittajan hymyä.

Kuulin naurunremakan ja näin savun. Savun, joka kiemurteli kuin käärme kesäauringon kiilassa.

Naurunremakka siivitti peliä ja kaikui huoneen seinissä. Savu leijaili kauniina kiemuroina, jotka auringon valokiilassa elivät omaa elämäänsä.

ISÄ VIIPYI PITKÄÄN

Näin isäni, joka savuke suupielessä katseli kortteja kädessään ja siirsi rahaa pöydän keskelle. Hän huomasi minut, vinkkasi viereensä ja ojensi edestään minulle muutaman kolikon ja sanoi tulevansa pian.

Otin tyytyväisenä rahat ja kävin viereiseltä kioskilta vaniljatuutin. Menin auton takapenkille syömään nautiskellen jäätelöä. Oli helle ja tuutti alkoi sulaa valkoisina vanoina, maistui niin hyvältä.

Isä viipyi kaupassa vielä pitkään. Lopulta hän saapui ja pyysi, etten kertoisi kotona korttipelistä mitään. Lupasin olla kertomatta ja lupaukseni olen pitänyt.

MUISTOT MIELEN POHJALLA

Olen usein ajatellut tuota hetkeä kaupan takahuoneessa. Käärmeen tavoin kiemurtelevia savuvanoja ja korkeita kolikkopinoja. Kiroiluja ja naurunremahduksia. Voittajan onnellista huudahdusta.

Yllättävän paljon nousee mielestä muistoja, kun sopivan tarinan kuulee. Moni unohtunut, mielen pohjalle painunut tapahtuma nousee kuin vettynyt puunranko veden pohjasta.

Onnellinen hetki laiturilla, kun ensimmäinen kala iskee kiinni. Surullinen hetki lemmikin kuoltua. Kiusaaminen, kiusanteko tai tahaton vahinko, joka ehkä on unohtunut liian raskaana kantaa.

Paljon voi olla unohtunutta, tietoisesti unohdettua ja mielen pohjalle väkisin painettua taakkaa. Olisi parempi ehkä kaivaa se ylös ja kertoa pois mieltä painamasta.

ONNELLISET HETKET

Omat voimat eivät aina kuitenkaan riitä. Ihminen väsyy ja antaa olla. Ehkä niin on parempi, onnelliset hetket ovat keveämpiä. Niitä voi nostaa helposti muistoista. Onnelliset hetket. Oliko niitä?

Elämässä kaikki on joskus niin pienistä kiinni. Kaikki alkaa hyvin vähäisestä teosta, vahingosta, tai väärin lähteneestä sanasta. Väärä aika, väärin valittu reitti tai sana ja kaikki muuttuu.

TARINA HERÄTTI MUISTOJA

Eilinen kirjoitukseni “Kääntösilta” herätti lukijassa muistoja, jotka hän halusi jakaa. Kerroin siinä pääskynpesien rikkomisesta ja poikasten kiusaamisesta.

Vääriä tekoja omasta elämästäni, jotka olivat painuneet mielen pohjiin ja nousivat sieltä kerrottaviksi. Samaistin tarinani kohdan linnunpoikasesta, jonka yritin pelastaa yksinäisyyteen.

Vertaus herätti eräässä lukijassa muistoja, jotka hän halusi jakaa.





LUKIJAN MUISTOJA


Liian moni istuu yksin. Kunpa kävisimme tapaamassa noita yksinäisiä mummoja ja pappoja ja muita yksinäisiä. Kosketus olisi myös tärkeä, käden puristus tai hiusten silitys. Minua harmittaa, että en ollut läsnä isäni elon viime aikoina. Meillä oli yli neljäsataa kilometriä välimatkaa. Veljeni oli kyllä läsnä, mutta hän on jäyhemmän puoleinen, ja pelkään, ettei hän paljon pitänyt kädestä isää.

Minäkin aloin miettiä omia lapsuusajan tekosiani. Vähäinen pahuus oli se, että laitoin tikun paarman pyllyyn. Olin kuullut jonkun tekevän niin, ja sitähän piti kokeilla. Se jäi siihen yhteen kertaan, vaikka paarmoja sitten surutta läimäyttelen kuoliaaksi.

Navetassa kerran härnäsin lehmää tarjoamalla herkullista heinänippua kourassani mutta vein sen sitten etäämmälle. Taisin yrittää toista kertaa, mutta lehmäpä osasi puolustautua. Se pökkäsi minua luisella päällänsä, niin että nousin jopa vähän ilmaan. - Siitäs sait! Onneksi se ei ollut sarvipää lehmä.

Ehkä pahin tekoni oli, kun kokeilin hiirenpoikasella sitä, miten se hukkuu. Painoin sen lätäkössä veden alle. Kun se lakkasi hengittämästä, nostin sen ylös ja aloin antaa tekohengitystä pikku sormilla painellen rintakehää. Se virkosi hengittämään, mutta olin sitten taas julma. Tässä kohdassa tulivat tunnontuskat, enkä enää halunnut jatkaa kiusaamista. Hukutin se lopulta.

Aikuisena tehdyt rastaanpoikasten nopeat nitistykset puutarhassa eivät kaduta. Muurahaisten pesä lapioitiin kerran mustaan säkkiin ja vietiin kauas pois. Toisen, pienen pesän tuhosin kalkilla. Kyitä en tappaisi. Meillä ei niitä paljon ole ollutkaan. Yhden hääsin aidan taakse naapurin puolelle, eikä sen jälkeen ole näkynyt yhtään. Parastahan olisi elää sovussa luonnon kanssa.


Kiitos näistä muistoista ja ajatuksista, jotka antavat taas uusia virikkeitä muistoille meille lukijoille.





SADAT PUUPORTAAT YLÖS RINNETTÄ

Kävin eilen juoksulenkillä joella. Käännyin pyörätieltä ja juoksin tien yli alas jokilaaksoon. Monta muistoa liittyy tällekin jokireitille. Monta ihmistä ja tarinaa.

Tulen joenmutkaan, jonka polku kaartaa mäen alareunalta. Aikoinaan siitä menivät portaat ylös mäen päälle. Sadat puuportaat, kuntoilijan unelmat. Niitä ei hengästymättä juossut.

Ylhäällä sijaitsi palvelutalo. Vanha ja kaunis rakennus, joka uuden valmistuttua myytiin jollekin yritykselle. Portaat poistettiin samoihin aikoihin. Siinä portaiden alapäässä, suuren kuusen katveessa, penkin lähellä seisoi aina joskus vanhus.

HÄN KATSELI KOSKIKAROJA

En tiedä oliko hän palvelutalon asukas vai muuten tullut joelle kävelylle, mutta enimmäkseen hän vain seisoi paikoillaan. Katseli kevätjäitä kuljettavalle joelle ja nautti auringosta.

Kerran hän vilkaisi minua ohi mennessäni ja tervehti. Vastasin hänelle ja hiljensin vauhtia.

Hän viittasi joelle ja sanoi katselevansa koskikaroja. Pysähdyin hänen viereensä.

Hän kertoi siinä tarinoitaan ja sanoi tulevansa aina keväisin koskikaroja katsomaan, ennen kuin ne lähtevät pohjoiseen.

ONNELLINEN HETKI ELÄMÄSSÄ

Eilen tulin siihen samaan kohtaan ja muistin tuon lempeän mummon, joka pitkä takki päällä seisoi hiljaa paikoillaan. Pysähdyin ja näin koskikarat joen toisella puolella.

Huomasin seisovani juuri siinä samassa paikassa, jossa hän aina lintuja katseli.

En ole nähnyt häntä enää vuosiin, mutta muistan kuin valokuvasta hänen hahmonsa siinä suuren kuusen lähellä portaiden alla.

Kaksi koskikaraa pulahteli jään reunalta veteen ja pian joen yli lensi kolmas. Katselin lintujen pyrähtelyjä ja ajattelin, että tämä on onnellinen hetki elämässä.




4 kommenttia:

  1. Jostakin on jokaisen onnensa haettava. Se voi löytyä hyvin vähäisestäkin. Sellainen oli isäsi salainen korttipeli mukavien kavereiden kanssa. Se toisen blogikertomuksen vinttikamarimummo teki pitsejä. Toinen vanhus viimeisessä kertomuksessasi katseli koskikaroja. Pystytkö kiteyttämään, mistä sinä löydät nykyään suurimman onnen? Arvelen, että se on puolisosi. Mutta jos häntä ei oteta lukuun?

    Nuo kaksi mummoa olivat ehkä myös yksinäisiä. Mutta ei ihan varmuudella, olihan heillä tekemisensä, joka voi täyttää tyhjän tilan. Kun sinä menit juttelemaan, niin mummo oli varmaan onnellinen.

    Minulla on muistoissani pari kauppakokemusta lapsuudesta. Maaseudullakin oli ennen kauppoja aika monessakin talossa. Kodistani reilun kilometrin päässä oli kauppa. Muistan, kun olin kerran siellä mukana. Kun alettiin lähteä pois, niin minä sanoin, että minä otan tämän. Halusin ottaa jonkin tiskillä olevan tavaran kantaakseni. Aikuiset jotenkin kiinnittivät huomionsa siihen minun sanomiseeni. Muistan sen häpeän, kun en tiennytkään, että, että oliko se meidän tavara vai jonkun muun asiakkaan paketti. Sitä en enää muista, että miten se asia todella oli.

    Maalaiskaupat vähenivät yksi toisensa jälkeen. Nykyään on enimmäkseen vain suuria kauppoja. Kun tulin kaupunkiin kouluun, ostamista opettelin "nallekarkkien" kanssa. Nehän olivat nallen muotoisia, eri värisiä karkkeja. Ne maksoivat muistaakseni pennin kappale. Muutamat pennit olivat silloin lapselle arvokkaita rahoja. Esimerkiksi pystyi ostamaan kioskilta viidellä pennillä viisi karkkia pieneen pussiin.

    Nykyään on olemassa oikein karkkikauppoja. Karkkipussitkin ovat nyt huomattavasti suurempia, sanotaan, että ne ovat jopa liian suuria. Ihmiset syövät nyt aivan liian paljon kaikkea makeaa. Ennen lapsena ollessani oli kaupungista tuotu oma makkarapötky arvokas palkka propsin kolomisesta (kuorimisesta). Propsit ovat paperipuuksi tarkoitettuja runkoja. Eihän pikkutyttö edes yhtä runkoa kauan jaksanut kuoria petkeleellä. Mutta viiden sentin makkarapötky oli sitten todella maistuva. Se oli kai sitä "teemakkaraa".

    Tämän kirjoitti välläys (edellisestä kommentistani unohdin nimeni pois) (Tuntuu vähän blogisi sotkemiselta, kun sählään siellä ja täällä sekaan...)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Välläys!

    Ajattelinkin kirjoituksen olevan sinun. Hyvin kirjoitit, olet selvästi tottunut kirjoittaja ja ajatus siirtyy katkotta paperille tai päätteelle.

    Itse pidin ennen paperille kirjoittamisesta enemmän, siinä oli luovempi ote. Nyt kirjoitan pädillä koska voin tukea päätäni samalla. Sairaus muutti minua ja ajatteluani. Avasi mielen ja sydämen.

    Mielestäni kirjoitan samalla tavoin blogiini kuin ennen pitäessäni päiväkirjaani. On mukava saada ajatuksia johonkin ja nähdä ne itsensä ulkopuolella.

    Ajatukset näyttävät ulkoapäin erilaisilta kuin sisältäpäin. Siinä on jokin salaisuus. Kirjoittaessa käynnistyy jotain, kehittyy ja muuttuu matkalla, muuttaa kirjoittajaakin.

    Kirjoittaminen on minulle matka. Matka joka muuttuu kulkiessa ja näyttää erilaiselta kuin lähtiessä. Muuttaa kulkijankin ja tuo takaisin erilaisena, perille, mutta eri paikkaan kuin lähtiessä.

    Kirjoittaminen on seikkailu. Muistan juuri nyt sen sanan, jota lapsena käytimme seikkailuista. En ole koskaan muualla kuullut sitä sanaa.

    Ehkä kirjoitan siitä seuraavassa blogissani.

    Välläytellään taas harzu

    VastaaPoista
  3. Kirjoitan päätehtävänäni tiukkaa asiatekstiä. Ehkä sinä olet opettanut minut kirjoittamaan vähän vapaammin.

    Päiväkirjaa en ole koskaan kirjoittanut, muistiinpanoja ja havaintoja kyllä. Ne on kirjoitettu kynällä paperille niin pikaisesti, etten enää itsekään aina saa sanoista selvää. Minulla oli hyvä opettaja opettamaan virheetöntä ja kaunista kaunokirjoitusta. Taatusti opimme. Sellaiseen kirjoittamiseen ei ole sen jälkeen ollut aikaa. Olisi varmaan pitänyt opetella pikakirjoitusta!

    Nyt kirjoitan suoraan tähän kommenttialustaan. Kirjoittaisin kuitenkin käsin paperille nopeammin kuin kirjoitan tällä pöytäkoneella. Lauseiden tuottaminen ei minulle ole yleensä vaikeaa.

    Odotan mielenkiinnolla seuraavaa seikkailumatkaasi. Jokainen kertomuksesi on lukijallekin uusi seikkailu. Ja oppitunti kirjoittamisen taitoon.

    Ystävä välläys

    VastaaPoista
  4. Kiitos Ystäväni Välläys!

    Myös minä olen oppinut paljon sinulta ja saanut usein innoitusta kommenteistasi.

    Olet rohkaissut minua monesti juuri oikealla hetkellä ja sopivassa tilanteessa. Kirjoituksesi ovat antaneet blogiini värikirjoa ja elämänmakua lisää.

    Olen jokaisesta kommentistasi ja tarinastasi äärettömän kiitollinen ja toivon, että jatkat hyvää yhteistyötämme.

    Kiitollisena kirjoitteli harzu

    VastaaPoista