perjantai 17. tammikuuta 2014

KIRJA JA TASKULAMPPU

OMA KIRJA OLI LAPSUUTENI UNELMA

Kiipeämme vintin orsia ylös veljeni kanssa kuin oravat. Asumme puurivitalossa, jonka suuren avovintin väleissä on vain harvat lautaseinät. Niitä on hyvä käppäillä ylös ja pujahtaa naapurin puolelle.

Vintillä on hiljaista. Hiiri rapisee jossain puruissa. Tuoksuu ummehtuneelle ja unohtuneelle. Astiat kilisevät alakerran asunnoissa. Tulemme laatikoiden luo ja veljeni avaa ensimmäisen.

Laatikko on täynnä kirjoja. Kauniit kuvat kansissa lumoavat minut. Voisin sukeltaa laatikkoon ja upota tarinoiden virtaan.

Veljeni nostaa päänsä, kuuntelee hetken ja asettaa sormen huulilleen. Siinä on vielä haalea arpi alakerran erään veljeksen nyrkistä. Hän on varovainen, ei halua saada samanlaista lyöntiä toista kertaa. Kirjalaatikko ei kuitenkaan kiinnosta häntä. Lehtipino kirjojen sivussa katoaa nopeasti veljeni poveen.

KIRJOJEN MAAILMA

Alakerrassa asuvat naapurin pojat käyvät niitä täällä lukemassa. Veljeni tiesi kätkön ja halusi kuitata saamansa nyrkiniskun pihalla. Minä huomaan kirjapinon päällimmäisen kuvan.

Siinä on intiaani ja värikäs tausta. Kirja näyttää niin jännittävältä, että otan sen käteeni ja tungen housunkaulukseen. Veljeni kuiskaa, että enhän minä osaa edes lukea, mutta minä en kuuntele. Olen ensimmäisen kerran lumoutunut kirjojen maailmaan.

Illalla vuoteessa otan taskulampun ja menen peiton alle. Katselen kansikuvaa jossa ohimoilta paljaaksi leikattu harjastukkainen intiaani hiipii veitsi kädessään. Kuvassa on myös kaunis nainen ja takana juokseva mies.

VIIMEINEN MOHIKAANI

Kirjaimet ovat outoja koukeroita, mutta kuvia on aina välillä, mustavalkoisia kuvia, jotka sytyttävät minussa himon. Himon oppia lukemaan. Haluan tietää miksi intiaani vaanii tuota kaunista naista, mitä hän pakenee, sillä hänen katseessaan on villipedon ilme.

Äiti lukee minulle Aku Ankkaa ääneen, mutta joutuu välillä lähtemään töihin. Minä katselen kuvia ja alan ajatella itse sanoja kupliin niiden yläpuolella.

Mielestäni tarinasta tulee sillä tavoin jännittävämpi. Äiti tulee töistään ja minä luen hänelle keksimäni sanat. Äiti katsoo minua ällistyneenä ja kysyy missä vaiheessa minä opin lukemaan?

En ole varma juksaako äiti minua, mutta hän ei suostu enää lukemaan koska osaan itsekin. Niinpä keksin kupliin sanoja lukiessani. Lopulta kaivan kätköistäni naapurin vintiltä ottamani kirjan ja luen sen nimen. Kirja on Viimeinen mohikaani.

AVAIMET TUNNEMAAILMAAN

Kirjojen maailma on ollut osa elämääni siitä lähtien. Seikkailujen, jännityksen, ystävyyden ja rehellisyyden maailma. Olen viettänyt elämäni onnellisimpia hetkiä kirjan äärellä. Muistan vieläkin hyvin monia kirjoja jotka luin nuorena poikana.

Hyvin varhain minussa syntyi halu kirjoittaa omia tarinoita. Oman kirjan haaveeni voimistui vuosien aikana ja kirjoittelin kertomuksia vihkoihin. Runoissa löysin avaimen tunnemaailmaani. Sanat, joita olin etsinyt olivat siellä. Ne piilottelivat minua.

Olin yrittänyt etsiä sanoja usein. Tiesin, että niiden löytäminen ratkaisee elämäni. Olin sulkenut itseni ja sydämeni niin monen lukon taakse, että vaistosin vaaran. Tunnemaailmani oli vankina syvällä sydämen kellareissa.

Sana kerrallaan avasin ne lukot. Jokaisen oven takana oli yllätys. Värikäs, ihmeellinen kokemus, joka sytytti minussa samanlaisen himon, kuin oudot kirjaimet kerran. Tuntemisen himon. Tunnemaailman löytämisen himon. Elämän värikarttani alkoi kasvaa.

POLTIN RUNOKIRJANI

Kirjoitin runoja ja avasin tunnemaailmani niiden kautta. Selvisin murrosiän sulkeutuneisuudestani runojen avulla. Ymmärsin sanojen voiman. Yhden sanan voiman. Kuka ymmärtää sanan, ymmärtää paljon. Kaikki alkaa sanasta.

Haaveeni oli oma runokirja. Kirjoitin runoja ja haaveilin omasta runokirjasta. Lopulta sain sen valmiiksi ja lähetin kustantajalle. Vastaus tuli pian lähettämieni runojen mukana.

Ystävällisessä kirjeessä kerrottiin, että runoissani soi kyllä sympaattinen ääni, mutta koska se ei riittävän persoonallisena erotu muista, niin valitettavasti julkaisukynnys ei ylity.

Kirjoittaja kehoitti minua vielä hiomaan ja kehittämään lahjaani. Kauniita sanoja, mutta minä luin vain ei-sanan. Nuoruuden ehdottomuudella poltin runoni ja yritin unohtaa koko kirjoittamisen.

SANAT KUIN PÄÄSKYSET

Tänään lukisin mielelläni ne runot. Haluaisin katsella siihen maailmaan, jonka silloin löysin. Värikkääseen tunnemaailmaan, joka pelasti minut murrosiän myrskyissä.

Avasi minulle sisäisen maailmani, antoi minulle sanat, avaimet jotka ovat yhä käytössäni. Niitä en onneksi pystynyt polttamaan. En pystynyt enää sulkemaan sitä ovea, jonka sanat olivat avanneet.

Kirjoittelin silti koko ajan. Päiväkirjani täyttyi tarinoista ja runoista, mutta haave omasta kirjasta oli jäänyt vielä elämään. Luin loistavia kirjoja, nerokkaita tarinoita joiden kielikuvat lumosivat minut. Ymmärsin, että lahjani eivät koskaan tavoita tuollaisia sanoja.

Ne sanat olivat kuin korkealla taivaalla kaartelevat pääskyset. Joskus kalaretkillä pääskyt kuitenkin kaarsivat lähellä veden pintaa, lähes hipoen sitä. Kuulin sen merkitsevän sateen tuloa.

Minulle se merkitsi tarinan tuloa. Sanat tulivat katsomaan minua. Ne tulivat sanomaan minulle, että tässä me olemme. Me olemme sinuakin lähellä. Kukaan ei saa meitä kiinni, kukaan ei voi omistaa tarinoiden maailmaa.

Kutsu oli liian voimakas. Halusin nähdä enemmän. Halusin seurata sanojen maailmaan. Etsiä taas avaimet, jotka näyttäisivät minulle, että kaikki on mahdollista. Kaikki alkaa sanasta.

OMA TARINA

Ostin vanhan tietokoneen ja aloin kirjoittaa. Annoin sanoille vapauden. Annoin tarinoiden tulla ja kirjoittaa itsensä vapaaksi. En ollut kriittinen itselleni. Tiesin, että sillä tavoin sanat pakenevat taivaalle. Nerokkaat sanat, taitavat tarinat, ovat aina liian korkealla.

On aloitettava siitä sanasta, joka pitää sinusta. Sanasta, joka siitä vierestä sujahtaa veden pintaa hipoen. Sanasta, joka ottaa mukaansa, vie tarinoiden maailmaan. Näyttää sanojen mahdin. Voiman, joka ei ole tästä maailmasta.

Näin niiden mahdin jo silloin kun taskulampun valossa katselin ensimmäistä naapurin vintiltä otettua kirjaani. Tunsin jo silloin, että pidin käsissäni salaisuutta, joka avaisi minulle tarinoiden maailman.

PUHELU KUSTANTAJALTA

Sain viimein ensimmäisen oman tarinani valmiiksi ja lähetin sen kustantajalle. Käsikirjoitus oli nuorten seikkailutarina ja perustui paljolti omaan nuoruuteeni.

Pitkän ajan kuluttua sain puhelun kustantajalta. Käsikirjoitukseni oli hyväksytty ja kustannettaisiin.

Tuntui hyvältä, tunsin olevani taas se pieni poika peiton alla, joka taskulampun valossa yritti ymmärtää kirjaimia. Nyt sain katsella omia kirjaimia.

TASKULAMPPU JA KIRJAIMET

Kaunis pääsky, joka kaarteli tavoittamattomissa taivaalla oli kiitänyt ohitseni ja ottanut mukaansa. Kantanut tarinoiden maailmaan.

Käsikirjoitus käytiin läpi kustannustoimittajan kanssa moneen kertaan. Kirjoitin tarinan aina uudelleen ja uudelleen, mutta lopulta se oli valmis.

Lapsuuteni unelma, oma kirja oli kädessäni. Minun teki mieli hakea taskulamppu ja mennä peiton alle sitä lukemaan.




12 kommenttia:

  1. Sinulla on kirjaimellisesti sanat hallussasi. Olet jo kirjailija. Otat myös ajatuksen haltuusi ja viet sitä. Vai onko niin, että sanat ja ajatus vievät sinua tai jotakin voimaa, joka synnyttää kauttasi kirjoituksen? Taitaa olla yhteistyötä.

    Kaikki tuo prosessi on käsittämättömän monimutkainen. Tulviiko se vain lukemattomien hermosolujen verkostosta? Mikä osa siinä on henkilön tahdolla ja ohjailulla? Miten joku voi olla kirjailija, joku säveltäjä jne.? En tiedä ainakaan minä. Jos näitä enemmälti mietin, joudun vain umpikujaan.

    Pystyt varmaan kirjoittamaan lähes mistä vain. Leppoisan kiinnostavasti. Saat lukijatkin hiljentämään vauhtiaan ja hyppäämään ajatuksen selkään. Sieltä on tarjolla monenlaisia näköaloja, kauas, tai ehkä hyvinkin lähelle - itseen.

    Ystäväsi välläys

    VastaaPoista
  2. Kiitos Ystäväni Välläys!

    Kirjoitit minut sanattomaksi. Vastasit omaankin pohdintaani tavalla, joka omassakin mielessäni kuvaa tarkkaan kirjoitusprosessia.

    Ajatusta, joka kasvaa ja kirjoittaa itsensä, on taipuisa ja elävä, muotoutuu innoituksessa uomansa löytäen. Yllättää aina sillä tavoin, että jokaisessa tekstissä on osa tarinan itsensä kirjoittamaa.

    Olet vain välikappale, jollekin, mikä haluaa tulla kirjoituteksi. Kysymys on siinä vaiheessa uskosta omaan tekstiinsä. Kriittisyys on saatava ensin harhautettua, ihmispelko ohitettua ja oma mitättömyys voitettua.

    Mikä sinä olet kirjoittamaan, huutaa sisin.

    Olet osa tarinaa, kerrot mitä näet, oman tarinasi. Moni kertoisi sen paremmin, useimmat taitavammin ja lähes kaikki vähintään yhtä hyvin kuin sinä, mutta sinun omaa tarinaasi ei kukaan kerro.

    Ellet kerro sitä itse. Siinä minun motiivini.

    Kirjoituskaverisi harzu

    VastaaPoista
  3. Harvalta tuollainen tarinankerronta sujuu kuin sinulta.

    Ehkä sinulla on osaksi motiivina muiden auttaminen kertomalla, miten olet selvinnyt elämän vasta- ja myötämäissä. Jokaisella on joskus vaikeuksia. Niitä murehditaan ja harmitellaan aikansa, se on ihan luonnollista. Onnistumisiin voi joku toinen samaistua ja kokea itsekin toivoa ja iloa.

    Sinä olet aika paljon herätellyt minua. Ainakin ajattelemaan ja vähän muistelemaankin. Tuli mieleeni, että minäkin olen asunut joskus tuollaisessa puutalossa, josta kerrot. Sen vintiltä näki vähän naapurin puolelle. En kuitenkaan muista, että mitä siellä naapurin puolella oli. Jännittävää oli. Omalla vintillä oli laatikoita, joissa oli muunmuassa meidän, koululaisten piirustuksia. Asuimme siinä talo-osassa keskenämme. Vanhemmat olivat maalla. Harmi, että piirustukset ehkä jäivät sinne tai menivät roskiin, kun muutimme pois sieltä.

    Vintillä oli myös hyvin pieni lämmin huone. Siinä pikkuhuoneessa oli piironki, pieni pöytä ja juuri ja juuri mahtuva sänky. Huoneessa oli myös pieni ikkuna. Tarina kertoo, että huoneessa oli asunut vuokralaisena joku vanha naisihminen, joka oli sitten kuollut. Kun muutimme taloon, hänen tavaransa olivat siellä vinttihuoneessa. Kun osoittautui, ettei hänellä olut perillisiä, ihmettelimme, että mitä hänen tavaroilleen tehdään. Viranomaisten kanssa sovimme, että ostamme irtaimiston pieneen hintaan.

    Piirongin laatikoissa oli muunmuassa liinavaatteita. Siellä oli myös paljon virkattuja pitsejä, esimerkiksi lakanoihin sopivia. Mummo oli varmaan aikansa kuluksi yksinään siellä vinttikamarissa virkannut. Lieneekö ollut edes radiota kuunneltavaksi. Voin kuvitella, kuinka yksinäistä on siellä ollut. Kai hän virkkasi niiden pitsien kuvioihin ajatuksensa ja muistelmansa. Hänen olivat pitsit.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Sydämellisestä palautteesta!

    Minä jäin kiinni siihen yksinäiseen mummoon virkkaamassa pitsejä. Jotenkin ja yllättäen, minun tulee hyvä olo ja tunne, että hän oli tyytyväinen oloonsa. Oma paikka, hieno harrastus ja kauniit pitsit.

    Tosiasiassa kyllä se ihmisen yksinäisyys tulee väkisinkin tuosta tarinasta läpi, ja suru, ihmisen taakka, kun ei ole ketään. Yksinäisyys paljaimmillaan. Yksinäinen vanhus.

    Sinulla on hienoja tarinoita, eläviä tarinoita, jotka jäivät mieleni maailmaan. Kiitos kun kerroit niitä.

    Kerrotaan lisää ja annetaan tarinan elää.

    Kuunnellellen odottaa harzu



    VastaaPoista
  5. Kirjoitit ensimmäisestä kirjastasi, joka oli pihistetty napurin vintiltä. Haaveilit omasta kirjoittamastasi kirjasta. Alkuvaikeuksien jälkeen oletkin saanut nähdä monta kertomustasi painettuna. Niitä tulee varmasti vielä lisää, ties kuinka paljon.

    Minun ihkaoma luettava kirjani oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Sitä luettiin minulle vähitellen. Lumikkikirja on säilynyt minulla. Se on aika kulunut selästään, joten sitä on varmaan moneen kertaan luettu. Muita ihkaomia ei muistaakseni ollut. Sisarusten Aku-ankkoja luettiin minulle joskus. Muuten en ole kovin paljon lukenut kirjallisuutta.

    Tein ensimmäisen ja ainoan sarjakuvakirjani, "Myllärinmatti", kansi + kaksi sivua, yhdeksänvuotiaana. No 1 1956 KESÄKUUN 12 PN. Kannessa oli myös kotiosoitelappu piirrettynä. Se oli sitä aikaa, kun olin kuullut uudesta keksinnöstä, televisiosta. Matti menee jauhatuspäivän jälkeen "kuuntelemaan" televisiota. Ohjelma taisi olla aika tylsää, joten Matti vahtoi paremman puvun ylleen ja lähti iltamiin. Siellä istui jo paljon sakkia rivissä penkeillä.

    välläys

    VastaaPoista
  6. Kiitos Välläys!

    Hienoja muistoja. Täynnä oman aikansa elämää ja koettua kerrontaa. Muutamalla sanalla tuot kuvan, joka on täynnä tapahtumia ja ihmisiä, se on lahja, hienoa että käytät sitä lahjaa.

    Mielenkiinnolla odotan lisää tarinoitasi ja kuvia ajasta, jonka lahjallasi osaat värittää lukijan eteen. Niitä on ilo aina lukea.

    Kiitollinen lukijasi harzu

    VastaaPoista
  7. Suosittelisin, että jokainen merkitsisi muistiin aikansa tapahtumia ja valokuvaisi aikaansa. Kuvaisi ihan tavallisia asioita, kotia, lähiympäristöä, työntekomenetelmiä, työvälineitä ynnä muuta. Ei kestä kauan, kun tämä päivä on eilinen ja tämä vuosikymmen ja vuosikymmenet ovat menneet. Mitä muistamme sitten niistä? Minä en muista paljon edes eilisestä päivästä.

    Minä olen onnellinen, että olen sisäistänyt yllä mainitun asian jo nuorena. Olen kuvannut kotini esineet, työvälineet ja kotiseutuni hyvin tarkkaan. Muistikuvia on jonkin verran jo 1950-luvulta. Sittemmin olen haastatellut vanhoja ihmisiä ja merkinnyt muistiin meillä kylässä käyneiden tuttavien ja sukulaisten kertomuksia. Lisäksi isäni on kirjoittanut koko elämänsä ajan ja kuvannutkin aika paljon. Muistitietoa on siis pitkältä ajalta paljon.

    Jos on suvustaan tai kotiseudusta kiinnostunut, niin tietoa saa nykyään netin kautta paljon helpommin kuin ennen. Sukututkimuskurssejakin järjestetään.

    Tehkää lapsellenne, lapsenlapsellenne tai kummilapselle oma kirja, kertomuksia lapsuusajasta kuvien kera. Minä olen tehnyt pari sellaista ja kolmannen tiedot ovat olemassa kokoamista varten. Liitin mukaan kopioita lasten piirustuksista ja kirjeenvaihdostamme. Yhden kirjan annoin 15-vuotislahjaksi ja toisen, joka ei käsittänyt koko lapsuutta, häälahjaksi. Tekemäni kirjat olivat ihan vain käsin kirjoitettuja. Ei niiden tarvitse olla hienoja, nykyaikaisilla välineillä tehtyjä. Käsin kirjoitetut ovat persoonnallisia.

    Suosittelee välläys
    (20.1.-kommenttikin oli minun)

    VastaaPoista
  8. Palaan tuohon kysymykseeni: "Miten joku voi olla kirjailija, joku säveltäjä jne.?" Yritän selvittää asiaa.

    Otan esille isäni runosta "Miten on elämän malli?" alun:

    "Ihminen, joka täällä maan päällä elää,
    ken vain hetken, tuokion, montakin päivää,
    vuosiakin, enintään vähän yli satasen,
    on kolmen olemisen lain alainen.
    Niitä ovat: kyky, mahdollisuudet ja esteet."

    Harzu kirjoitti nuorena innolla runoja, mutta niitä ei hyväksytty painettavaksi. Kun tuli este, pettymyksessään hän poltti runonsa.

    Hänellä oli ihan selvästi kirjoittamisen kyky. Oli myös kova halu saada aikaan oma kirja. Pettymyksen nieltyään hän ryhtyi kirjoittamaan uutta käsikirjoitusta ja on sitten saanut julkaistuksi useita kirjoja.

    Henkilön kyky, esimerkiksi musikaalisuus, vaatii, että on saanut perustaksi suopean geenistön siihen. Ei sellaista henkilöä ole, jolla ei olisi lainkaan musikaalisuutta. Monesti on niin, että henkilö ei itse tiedä kykyään, koska ei ole kokeillut sitä, ei ole antanut mahdollisuutta sen kehittymiseen. Monet ihmiset sanovat: "Ei minulla ole ollenkaan lauluääntä", "En osaa kirjoittaa" tai "Minä olen kömpelö, enkä osaa rakentaa".

    Vaikka on vain vähäinen lähtökohta, niin laajemmassakin mielessä elämässä yrittäminen, harjoitus ja sinnikäs pyrkiminen voivat tehdä ihmeitä aikaan. Sanotaan, että ei se, mistä ihminen tulee merkitse, vaan se mihin hän menee.

    Minä olin kouluun mennessäni niin ujo, että mietin, että uskaltaako tunnin aikana yskiä. Esitelmät olivat ihan kamalia tilanteita. Sittemmin olen käynyt viihdyttämässä vanhuksia ja tehnyt muuta esiintymistä vaativaa.

    Laulussa minulla oli aluksi kuutonen. En minä lapsena juuri laulellut, vaikka kodissani laulettiin usein yhdessä vieraiden kanssa. Lauluni kehittyi sitten, niin että numero oli yhdeksää tai kymppiä. Karaokea en kylläkään menisi laulamaan. En ole perustaltani esiintyjäluonne, ja lauluni ovat kovin vanhanaikaisia. Pääasia on, että tekee sopivalla vaatimustasolla sitä, mikä tuottaa mielihyvää. Ei välttämättä tarvitse pyrkiä ”Voiceen” tai Finlandia-palkintoon.

    Minä opin jo lapsena sen, että jos ei jotakin saanut, yritin tehdä itse. Tein puusta leikkiautoja. Kun ei ollut piisameita nyljettäväksi kuten isällä oli, niin nyljin rottia. Kun en lapsena saanut käyttää äidin kangaspuita, tein itselleni kangaspuut kahdeksanvuotiaana. Opiskeluaikana ompelin hirmu monta paitapuseroa jäännöspaloista. Näin olen oppinut selviytymään ja saamaan tyydytystä elämässä. Mahdollisuudetkin täytyy usein etsiä itse.

    Monille tulee kompastukseksi liian voimakas itsekritiikki. Vaatimustasoa voi monesti ihan hyvin laskea. Tärkeintä on se, että edes yrittää. ”Osaamatonkin” osaa tehdä vaikka talon, olen sen nähnyt. Tietenkin rakennuksella on aina pätevä rakennusvalvoja, ja ammatti-ihmisten täytyy tehdä tietyt asiat, sähkö, LVI- ym. työt.

    Kannattaa tehdä löytöretki omaan itseen. Etsiä piileviä kykyjä. Harjoitella sitä, mikä tuottaa mielihyvää. Eivät geenit yksistään ratkaise sitä, mihin pystyy. Tekemisellä ja harjoituksella on hyvin suuri merkitys.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Olipa ajatuksia herättävä ja syvällinen teksti. Luin sen pohtien ja sanoissa viipyen, tuumien ja maistellen. Kirjoituksesi kypsyys oli elämän jälkileipää, hitaasti kypsynyttä, yön yli padassa muhinutta riisipuuroa. Viisauden sanoja.

      Kaikki eivät opi koskaan, tai pikemminkin halua oppia, keksivät tuhannet tekosyyt. Töitä, töitä, kiire, kiire, koneet käy ja raha haisee.

      On helppo elää, kun jättää pois turhan. Kiire vähenee ja oleellinen saa aikaa. Joskus pintaan nousee myös epämiellyttäviä asioita.

      Ihminen ymmärtää, että kiire olikin sen takia, että ne jäisivät taakse. Epämiellyttävät, pohjaan painuneet juurakot nousevat joskus sairauden, työttömyyden tai muun kriisin kautta pintaan ja ihminen herää todellisuuteen. Pako on päättynyt.

      Toiset vain painavat, loputonta kehää, ruuhkasta ruuhkaan. Luulevat, että ovat mukana elämän virrassa, kun jonottavat ruuhkassa. Etenevät nytkähdellen, kiihdyttävät ja kiroilevat. Elämänsä virrassa.

      Minun virtani on toisaalla. Mielestäni elämä on nyt. Sairaus varsinkin on siihen opettanut. Terveitä eläkepäiviä ei ole odotettavissa. On vain hivuttava tauti ja kivut, on pysähtyminen omien rajojen rajalle, terveyden rajalle.

      Siinä virrassa on imua, siinä virrassa menee menneisyyden juurakoita, siihen virtaan katselen ja annan sen mennä.

      Pohdiskeli harzu

      Poista
    2. Kirjoitat aika hauskoin kuvin, "juurakoita!"

      Mutta älä ole fatalisti: "Terveitä eläkepäiviä ei ole odotettavissa. On vain hivuttava tauti ja kivut," Pidä sielussasi aina, aina pieni optimismin siemen. Minäkin välillä sorrun tuommoiseen tulevaisuuden mustaksi maalailuun.

      välläys

      Poista
    3. Kiitos Ystäväni!


      Tuo oli hienosti sanottu kuin aforismi.

      "Pidä sielussasi aina, aina pieni optimismin siemen".

      Tallensin tuon ajatuksen sydämeeni.


      Kiitollinen ystäväsi harzu

      Poista
    4. Vastoinkäymisiä oppii lopulta kummasti sietämään. Tämä on nuorten hyvä muistaa. Niitä tulee elämässä, mutta eivät ne enää kauan kirpaise.

      Eilen olin jalkojeni takia neurologilla. Ensimmäinen kerta hänellä, hän oli uusi tuttavuus. Hän veti heti ensituntemuksen perusteella johtopäätökset, oli oikein ärripurri, vastarannan kiiski. Huomautin, että minä en ENMG-tutkimusta pyytänyt. Mihinkään muuhun en saanut antaa selitystäni enkä katsonut lyhyen tapaamisen ajaksi tarpeelliseksikaan ruveta inttämään. Lääkäri luulee tietävänsä monisairaasta kaiken (minulla on kielto tietojeni näkymisestä toisille lääkäreille). Lääkäreillä on kamalasti ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä. Eikä ihminen saisi toivoa parannusta toimintakykyynsä.

      Olin todella lyöty muutaman tunnin sen jälkeen. Mutta illalla en enää muistanut koko asiaa. Tänään asia on täysin merkityksetön.

      Poista