keskiviikko 22. tammikuuta 2014

KÄÄNTÖSILTA

KÄTKIN PÄÄSKYNPOIKASEN HANSIKKAASEEN

Pääskyset tekivät pesiä aseman räystään alle. Ne kaartelivat siinä yläpuolella kirahdellen ja herättivät aina huomioni. Katselin niitä mennessäni aseman kioskiin sarjakuvalehteä ostamaan.

Näin yhden niistä pujahtavan pesään sisälle mennessäni. Illalla kerroin veljelleni pääskynpesistä.

Hän innostui ja sanoi, että lähdetään katsomaan onko siellä poikasia.

Haimme vielä kolmannen kaverin mukaan ja lähdimme asemalle. Alkukesän iltayössä pieni asema oli hiljainen. Juoksimme räystään alle ja näimme taidokkaasti rakennetut pesät.

Ensimmäiset kivet lensivät ja pesät putosivat hajoten maahan. Pienet piipertävät pääskynpoikaset räpiköivät avuttomina maassa. Pari pesää vielä alas ja kaikki saivat taskunsa täyteen linnunpoikasia.

POIKANEN RÄPIKÖI VEDESSÄ

Juoksimme ratapihan yli kohti veturitallia ja tulimme pienen lammikon kohdalle. Joku keksi heittää yhden poikasen veteen. Ihmeellistä kyllä se näytti osaavan uida. Hädissään poikanen räpiköi muutaman metrin, mutta upposi sitten voimattomana.

Heitimme jokainen vuorollamme poikaset veteen ja yritimme kivittää niitä ennen uppoamista. Viimeisenä oli minun vuoroni. Tunsin kuinka linnunpoikanen liikkui taskussani hädissään. Otin toisesta taskusta elottoman, putouksessa kuolleen linnunpoikasen ja heitin sen nopeasti.

Lintu putosi kuin kivi ja pulahti kuolleena veteen. Veljeni vilkaisi minua kysyvästi, mutta lähdin juoksemaan kohti veturitallin kääntösiltaa. Tunsin poikasen liikkuvan taskussani.

TUNSIN HÄPEÄN JA PELON

Juoksimme kääntösillalle ja kurkistimme sisälle pieneen kopperoon keskellä siltaa. Oven saimme auki ja kävimme vuorotellen istumassa sillankääntäjän istuimella.

Minä istuin penkille viimeisenä ja katselin siitä yli ratapihan kohti asemaa.

Tunsin linnunpojan harvenevat liikkeet taskussani ja jotain kääntyi sydämessäni.

Tunsin hädän. Tunsin pienen linnunpojan pelon. Tunsin häpeän ja pelon. Heräsin tajuamaan mitä me olimme tehneet. Mitä oli tapahtunut. Mitä oli lähtenyt liikkeelle kertoessani pääskynpesistä.

En usko, että kukaan huomasi mitään, kun kaivoin puolikuolleen pääskynpoikasen taskustani ja asetin sen ikkunan vieressä olevan hansikkaan sisälle. Poikanen nytkähteli vielä hieman.

Toiset juoksivat jo ylös veturitallin törmää, juoksivat ylös minkä jaloista lähti.  Minä ryntäsin ulos ja pinkaisin perään.

UNI ARMAHTI LOPULTA

Kesäyön valvoin aamuyölle. Puurivitalon vintillä, kesäisellä nukkumapaikallamme oli mukavan vilpoisaa ja jännittävää. Yleensä nautin nukkua siellä. Nyt makasin kuin rautakanki, olin kauhuissani ja ajattelin vain yksinäistä pientä linnunpoikasta.

Syyllisyys jäi huolen alle ja tökkäsin veljeni hereille. Kerroin hänelle, että jätin yhden linnunpoikasista sinne kääntösillan koppiin hansikkaan sisälle. Veljeni purskahti nauruun ja kuvaili työntekijän yllätystä aamulla.

Hytkyen naurusta hän käänsi kylkensä ja oli taas unessa. Minäkin käänsin kylkeni ja hytkyin. Minä hytkyin itkusta ja syyllisyydestä. Ajattelin sitä pientä yksinäistä linnunpoikaa. Ajattelin aseman yläpuolella kaartelevia pääskyjä, kunnes uni armahti minut.

KOMMENTIT KOSKETTIVAT

Muisto varhaislapsuudesta tuli eilen mieleeni, kun pohdin yksinäisyyttä.

Sain blogiini “Kirja ja taskulamppu” kaksi hienoa kommenttia lukijoiltani.

Molemmat koskettivat minua ja herättivät voimakkaita tunteita.

Toinen viesteistä kertoi yksinäisyydestä.

Yksinäisyys, joka tarttui sieluuni silloin pienenä poikana,  hansikkaaseen jätetyn linnunpojan vuoksi. Kauan sitten unohtunut muisto palasi taas mieleeni. Unohtunut huoli ja tuska.

Ihmisen yksinäisyys, joka on toisille raskas taakka. Toisille, harvemmille varmaan, myös vapautus ja helpotus.

YKSINÄINEN VANHUS VINTILLÄ

“Sinä olet aika paljon herätellyt minua. Ainakin ajattelemaan ja vähän muistelemaankin. Tuli mieleeni, että minäkin olen asunut joskus tuollaisessa puutalossa, josta kerrot. Sen vintiltä näki vähän naapurin puolelle. En kuitenkaan muista, että mitä siellä naapurin puolella oli. Jännittävää oli. Omalla vintillä oli laatikoita, joissa oli muunmuassa meidän, koululaisten piirustuksia. Asuimme siinä talo-osassa keskenämme. Vanhemmat olivat maalla. Harmi, että piirustukset ehkä jäivät sinne tai menivät roskiin, kun muutimme pois sieltä.

Vintillä oli myös hyvin pieni lämmin huone. Siinä pikkuhuoneessa oli piironki, pieni pöytä ja juuri ja juuri mahtuva sänky. Huoneessa oli myös pieni ikkuna. Tarina kertoo, että huoneessa oli asunut vuokralaisena joku vanha naisihminen, joka oli sitten kuollut. Kun muutimme taloon, hänen tavaransa olivat siellä vinttihuoneessa. Kun osoittautui, ettei hänellä olut perillisiä, ihmettelimme, että mitä hänen tavaroilleen tehdään. Viranomaisten kanssa sovimme, että ostamme irtaimiston pieneen hintaan.

Piirongin laatikoissa oli muunmuassa liinavaatteita. Siellä oli myös paljon virkattuja pitsejä, esimerkiksi lakanoihin sopivia. Mummo oli varmaan aikansa kuluksi yksinään siellä vinttikamarissa virkannut. Lieneekö ollut edes radiota kuunneltavaksi. Voin kuvitella, kuinka yksinäistä on siellä ollut. Kai hän virkkasi niiden pitsien kuvioihin ajatuksensa ja muistelmansa. Hänen olivat pitsit.”


YKSINÄISYYS PALJAIMMILLAAN

Nämä viestin sanat toivat mieleeni tuon yksinäisen pääskynpoikasen kääntösillan kopissa kerran lapsena. Ajatukset palasivat elävästi mieleeni. Vastasin kirjoittajalle ja ajattelin ensin tuon kertomuksen mummon olleen onnellinen omassa lämpimässä tilassaan touhuillessaan.

Jäin kiinni siihen ajatukseen ja kirjoitin vastauksen, joka tuli mieleeni ensimmäisenä.

Yksinäinen mummo virkkaamassa pitsejä. Jotenkin ja yllättäen, minun tulee hyvä olo ja tunne, että hän oli tyytyväinen oloonsa. Oma paikka, hieno harrastus ja kauniit pitsit.

Tosiasiassa kyllä se ihmisen yksinäisyys tulee väkisinkin tuosta tarinasta läpi, ja suru, ihmisen taakka, kun ei ole ketään. Yksinäisyys paljaimmillaan. Yksinäinen vanhus.

ELÄMÄN KÄÄNTÖSILTA

Yöllä palasin siihen hetkeen vintillä ja muistooni linnunpoikasesta. Ajattelin sitä vanhusta virkkaamassa yksin pienessä vinttihuoneessaan. Ajattelin sitä yksinäisyyden tuskaa, jota moni ihminen kokee tänäänkin.

Elämä on vienyt siihen. Aina ei oma valinta ole kyseessä. On vain voimakkaampien käsissä. Elämän  kääntösillalla odotat. Mikä raide on edessä, sitä ei voi tietää, mutta matka jatkuu. Yksinäinen matka.

KÄVELY KEVÄTAURINGOSSA

Vein eilen auton huoltoon Lohjalle ja lähdin kävelylenkille. Kävelin pari tuntia Lohjanharjun tietä nauttien kirpeästä pakkasesta. Niskoja särki aika tavalla ja päätä veti joka askeleella sivuun.

Pään veto ja niskojen särky kuitenkin unohtuivat kävellessä. Totuin rytmiin ja unohdin kolotukset. Aurinko paistoi kasvoille lämpimästi. Ihmisiä käveli vastaan ja muutamat vilkaisivat vähän ihmetellen.

Tai ehkä kuvittelin vain. Sitä luulee olevansa niin huomattava henkilö, mutta luultavasti jokaisella riittää murheita kotitarpeiksi. Toisten ylimääräiset liikkeet eivät paljon kiinnosta. Vilkaisun verran ehkä.

Aurinko kuitenkin on sama kaikille. Hyväilee ja lämmittää ihoa, antaa uskoa kevään tuloon ja elämän voittamiseen.

Hain auton huollosta ja lähdin ajelemaan kotiinpäin. Kävely oli saanut niskani kipeiksi ja levottomiksi. Ajaessa päätä veti koko ajan vasemmalle. Kävin kaupassa ja kotona oli pakko ottaa särkylääke.

Istuin nojatuoliini ja otin pädin käteeni. Olin saanut toisenkin kommentin. Ystäväni Välläys oli muistanut kauniilla kirjoituksella minua.

VÄLLÄYKSEN KOMMENTTI

Sinulla on kirjaimellisesti sanat hallussasi. Olet jo kirjailija. Otat myös ajatuksen haltuusi ja viet sitä. Vai onko niin, että sanat ja ajatus vievät sinua tai jotakin voimaa, joka synnyttää kauttasi kirjoituksen? Taitaa olla yhteistyötä.

Kaikki tuo prosessi on käsittämättömän monimutkainen. Tulviiko se vain lukemattomien hermosolujen verkostosta? Mikä osa siinä on henkilön tahdolla ja ohjailulla? Miten joku voi olla kirjailija, joku säveltäjä jne.? En tiedä ainakaan minä. Jos näitä enemmälti mietin, joudun vain umpikujaan.

Pystyt varmaan kirjoittamaan lähes mistä vain. Leppoisan kiinnostavasti. Saat lukijatkin hiljentämään vauhtiaan ja hyppäämään ajatuksen selkään. Sieltä on tarjolla monenlaisia näköaloja, kauas, tai ehkä hyvinkin lähelle - itseen.

Ystäväsi välläys


MUMMO JA PÄÄSKYNEN

Sanat olivat niin kauniita, että jäin taas miettimään kuinka hienoja kirjoittajia olen kohdannut. Dystariryhmässä monet viestit ovat olleet niin syvällisiä ja kauniita, että olen pohtinut, miksi pidän blogiani.

Paljon paremmat kirjoittajat kommentoivat niitä. Kiitos rakkaat kommentoijat. Jokainen kirjoituksenne nostaa tämän blogin tasoa ja laajentaa sen värikirjoa elämän suureksi kaareksi.

Näitä pohtiessani nukahdin nojatuolini lämpimään pädi kädessäni. Näin unta veturitallin kääntösillasta. Vanha mummo virkkasi sen sisällä.

Äkkiä ovi avautui ja siitä lehahti pääskynen yli ratapihan. Nousi kiitäen kirkkaalle sinitaivaalle.



4 kommenttia:

  1. Kiitos sinulle, jos kertomukseni kelpaavat sinun hienoon tarinaasi.

    Monesti saamme hävetä lapsuuden ajan tyhmyyksissä tekemiämme tekoja. En häpeä niitä enää, koska tiedän, että lapsuudessa ihmisen kehitys on vielä kesken. Emme voi ymmärtää ja hallita vielä tekemisiämme. Osaan jo nauraa joillekin hassuille tekemisilleni.

    Tarinasi pääskysistä tuntui minusta surulleiselta. Mutta sinä olet nyt saanut vahvistuksen anteeksiantoon unessasi.

    välläys

    VastaaPoista
  2. Kiitos Välläys!

    Mietin itsekin uudelleen tuota iltayötä ja linnunpoikasten julmaa kohtelua. Ei mikään kaunis tarina, enkä sitä yrittänytkään puolustella. Raaka teko se oli, eikä alkuun herättänyt edes tunnonvaivoja.

    Kesken villin seikkailun minussa vain yllättäen heräsi sääli tuota pientä lintupoloa kohtaan. Sääli ehkä heräsi jo siinä vaiheessa, kun näin linnunpoikasten hädissään räpiköivän vedessä.

    Aivan yllättäen tajusin, että tekomme oli väärä.

    Olin kuitenkin niin raukkamainen, että en sanonut sitä ääneen. Piilotin vain salaa sen yhden poikasen. Halusin pelastaa sen ja uskoa poikasen selviävän.

    Linnunpoikasen tarinan halusin tuoda esiin vertauskuvana yksinäisyydestä ja avuttomuudesta tänä päivänä. Toisten armoilla olemisesta.

    Tuo tarina ja se avuton linnunpoikanen tulivat mieleeni, kun ajattelin vanhusta virkkaamassa yksin huoneessaan.

    Kuinka moni niissä huoneissa tänään istuu yksin?

    Pohtii harzu

    VastaaPoista
  3. Liian moni istuu yksin. Kunpa kävisimme tapaamassa noita yksinäisiä mummoja ja pappoja ja muita yksinäisiä. Kosketus olisi myös tärkeä, käden puristus tai hiusten silitys. Minua harmittaa, että en ollut läsnä isäni elon viime aikoina. Meillä oli yli neljäsataa kilometriä välimatkaa. Veljeni oli kyllä läsnä, mutta hän on jäyhemmän puoleinen, ja pelkään, ettei hän paljon pitänyt kädestä isää.

    Minäkin aloin miettiä omia lapsuusajan tekosiani. Vähäinen pahuus oli se, että laitoin tikun paarman pyllyyn. Olin kuullut jonkun tekevän niin, ja sitähän piti kokeilla. Se jäi siihen yhteen kertaan, vaikka paarmoja sitten surutta läimäyttelen kuoliaaksi.

    Navetassa kerran härnäsin lehmää tarjoamalla herkullista heinänippua kourassani mutta vein sen sitten etäämmälle. Taisin yrittää toista kertaa, mutta lehmäpä osasi puolustautua. Se pökkäsi minua luisella päällänsä, niin että nousin jopa vähän ilmaan. - Siitäs sait! Onneksi se ei ollut sarvipää lehmä.

    Ehkä pahin tekoni oli, kun kokeilin hiirenpoikasella sitä, miten se hukkuu. Painoin sen lätäkössä veden alle. Kun se lakkasi hengittämästä, nostin sen ylös ja aloin antaa tekohengitystä pikku sormilla painellen rintakehää. Se virkosi hengittämään, mutta olin sitten taas julma. Tässä kohdassa tulivat tunnontuskat, enkä enää halunnut jatkaa kiusaamista. Hukutin se lopulta.

    Aikuisena tehdyt rastaanpoikasten nopeat nitistykset puutarhassa eivät kaduta. Muurahaisten pesä lapioitiin kerran mustaan säkkiin ja vietiin kauas pois. Toisen, pienen pesän tuhosin kalkilla. Kyitä en tappaisi. Meillä ei niitä paljon ole ollutkaan. Yhden hääsin aidan taakse naapurin puolelle, eikä sen jälkeen ole näkynyt yhtään. Parastahan olisi elää sovussa luonnon kanssa.

    VastaaPoista
  4. Kiitos hienoista muistoista!

    Yllättävän paljon nousee mielestä muistoja, kun sopivan tarinan kuulee. Moni unohtunut, mielen pohjalle painunut tapahtuma nousee kuin vettynyt puunranko veden pohjasta.

    Onnellinen hetki laiturilla, kun ensimmäinen kala iski kiinni. Surullinen hetki lemmikin kuoltua. Kiusaaminen, kiusanteko tai tahaton vahinko, joka ehkä unohtui liian raskaana kantaa.

    Paljon voi olla unohtunutta, tietoisesti unohdettua ja mielen pohjalle väkisin painettua taakkaa. Olisi parempi ehkä kaivaa se ylös.

    Kertoa pois painamasta, mutta omat voimat eivät riitä. Ihminen väsyy ja antaa olla. Ehkä niin on parempi, onnelliset hetket ovat keveämpiä. Niitä voi nostaa helposti muistoista.

    Lisäsin hienon tarinasi myös seuraavan päivän blogiini.

    Muistellaan taas toivoo harzu

    VastaaPoista