sunnuntai 26. tammikuuta 2014

HYMYTYTTÖ

LAULOIN RINNALLENI RAKKAANI




Sytyttelin aamulla takkaa. Oli pikkupakkanen yöllä ja kuusihalot paksuja, ei millään syttynyt ja sytykkeetkin olivat loppuneet.

Sitten minulla sytytti, onhan kaapissa vanha puhelinluettelo.

Hain sen ja aloin "soittelemaan". Lopulta takka vastasi iloisella rätinällä.

Soitella ja yrittää sitkeästi  kannattaa aina, huomasin taas.

Ei sitä koskaan tiedä kenet tapaa, kun jaksaa soitella. Voi saada vaikka työpaikan, kaverin tai ison puhelinlaskun. Parhaassa tapauksessa voi saada elämänkumppanin. Minulle kävi niin.




PENKKARIPÄIVÄ

Oli helmikuu vuosia sitten ja penkkaripäivä. Tiesin kaverini kanssa, että tyttöjä on paljon juhlimassa tänään. Nousin illalla bussiin, istuin kaverini viereen ja hänen tyttökaverinsa siirtyi istumaan eteemme.

Väliltä nousi kyytiin nuori nainen ja meni istumaan kaverini tytön viereen. Hän hymyili meille.

Ei, hän hymyili minulle, ja minä huomasin kauniit hymykuopat.

Juttelimme kaverini kanssa, mutta en katsellut maisemia. Katselin kyytiin noussutta kaunista juhlijaa. Hymytyttöä.




MUISTIN PUHELINNUMERON

Illan istuimme porukalla samassa pöydässä. Oli hauska ja vauhdikas ilta. Olimme nuoria ja vapaita. Välillä vaihdoimme ravintolaa. Koko pieni kaupunki oli juhlimassa. Iloista väkeä riehui kadut täynnä.

Unohdin siinä humussa tuon ihanan juhlijan nimen, mutta puhelinnumeron muistin.

Aamulla näin herätessäni ensimmäisenä tuon tytön silmät ja hymyn, muistin hymykuopat. Olin niistä hänelle iltayöstä sanonutkin.

Sanoin häntä usein illan aikana hymytytöksi. Ajattelin sitä hymyä ja muistin tytön puhelinnumeron, mutta nimi ei millään tullut mieleeni.

Keittelin kahvit, keräsin rohkeuteni ja otin puhelimen käteeni.




PUHELU JATKUU YHÄ

Mieleeni tuli Leevi and the Leavingsin laulu ja minulla sytytti. Soitin numeroon, joka mieleeni oli jäänyt ja kuulin tutun äänen vastaavan. Aloin laulamaan.

Kukaan, joka lauluääntäni on kuullut, ei usko tätä, mutta minä lauloin itselleni elämänkumppanin. Lauloin rakkaan, jonka kanssa olen elämäni jakanut, saanut ihanat lapset ja kodin, saanut perheen.

Tosin laulu loppui lyhyeen, mutta keskustelusta tuli pitkä. Se jatkuu vieläkin. Puhuimme ja puhuimme ja puhumme vieläkin. Meillä on aina asiaa toisillemme.

Hymytyttöni on hyvä keskustelija. Puhelumme ei ole vielä päättynyt, joten puhelinlaskua en ole vielä saanut.

Emme ole aina samaa mieltä asioista. Minä suutun helposti ja sanon terävästi. Anteeksi olen oppinut pyytämään usein. Poiminut sanoja kuin nastoja. Itse olen niihin astunut, teräviin sanoihin.

Omaan sydämeen ne aina lopulta sattuvat. Kovat sanat.




VASTA EILEN

Elämä hioo, muuttaa ja särmät tasoittuvat. Luonnettaan on vaikea muuttaa, varmaan mahdotonta. Olemme sellaisia kuin meidät tehtiin. Pysymme siinä.

Tapojaan voi parantaa, sanojaan käyttää taitavammin ja kypsyä ihmisenä, mutta sydämessä on sama ihminen ja ihmettelee minne vuodet menivät.

Vasta eilenhän minä nousin siihen bussiin. Vasta eilenhän minä näin hymysi kun istuit eteemme. Vasta eilenhän minä soitin ja lauloin sinulle. Vasta eilen.




NUORUUS JA HULLUUS

Kuukauden seurusteltuamme muutin hymytytön yläkertaan asumaan.

Kahden kuukauden kuluttua, eräänä aamuyönä polvistuin hänen eteensä.

Minä kosin rakkauteni kohdetta sillä ainoalla oikealla tavalla. Siinä polvillani muistin, ettei minulla ole yhtään rahaa. Millä ostaisin sormukset meille?

Nuoruus ja hulluus kuuluvat aina saumatta yhteen. Niinpä kävelin alakertaan ja herätin tulevat appivanhempani. Pyysin rahaa lainaan, että voisin ostaa sormukset meille.

Kello oli kolme aamuyöllä, mutta appeni vain haukotteli, nousi istumaan ja otti lompakon housujensa taskusta. Otin rahat ja suurenmoiset appivanhempani jatkoivat uniaan.

Nuoruus ja hulluus, kyllä he sen tiesivät. Viisaat ja kokeneet ihmiset. Olivat olleet itsekin kerran.

Sormuksiin lainatut rahat maksoin takaisin seuraavasta tilistä, se oli kunniakysymys.




ELÄMÄNI SAALIS

Seuraavana päivänä menimme kultasepälle sormuksia ostamaan. Tuttu liike kirkon vieressä. Toisessa päässä urheilu- ja kalastustarvikkeet. Sieltä oli tullut monet vieheet ostettua.

Kalastustarvikkeiden myyjä oli mukava ulkolainen mies, joka oli muuttanut Suomeen ja osasi letkauttaa aina hauskasti myydessään jotain. Minulle hän sanoi kerran, kun viehettä ostin, että “yksi vilku, kaksi kala”.

Nyt olin saanut elämäni saaliin, mutta kultasepän kaikki sormushyllyt olivat tyhjiä. Myyjä katseli apeana tyhjiä laatikoita ja kertoi, että liikkeessä oli käynyt edellisenä yönä varkaita. Kaikki korut oli viety. Lähdimme ulos ilman sormuksia.

Liikkeen pihalla katsoin toiselle puolen tietä ja näin taivaita kohti kurottuvan kirkontornin. Oli huhtikuu ja kaunis kevätpäivä.

Sormukset löytyivät onneksi seuraavasta liikkeestä.  Sama sormus on yhä sormessani





PIKKUPOIKA VATTUTÖRMÄLLÄ

Vuodet eivät ole muuttaneet minua, ajattelen usein. Olen yhä se sama kaveri, joka nappasi laulamalla, ilman lauluääntä elämänsä saaliin. Sai rinnalleen hymytytön.

Sai rakkauden, joka on vain kypsynyt ja vahvistunut elämän matkalla.

Toiset sanovat, että olen muuttunut. Minut hyvin tunteva ihminen sanoi jopa, että olen muuttunut täysin vuosien aikana.

Merkillistä. Itse tunnen olevani sama pikkupoika, joka juoksi kerran veturitallin vattutörmää alas.

Tunnen vieläkin vattupensaiden ja kypsien marjojen huumaavan tuoksun. Rakastan vieläkin sitä tuoksua ja minulla on monta pensasta pihassani. Vattupensaita, joiden tuoksu tekee minut onnelliseksi.




MIKÄ MUUTTAA IHMISEN?

Mikä muuttaa ihmisen, olen usein pohtinut. Tekee muutoksen, jota itse ei edes huomaa. Rakkaus muuttaa se on selvä.

Vastoinkäymiset voivat katkeroittaa ja tehdä epäluuloiseksi. Ihmisluottamus murenee, se on ymmärrettävää.

Voitot ja menestys ehkä pöhöttävät luulemaan, että kaikki on omaa erinomaisuutta, itse ansaittua. Ja kuitenkin kaikki on vain lahjaa, myös se millä kaikki menestys syntyy. Lahjaa, joka kerran otetaan pois.

Myös sairaus muuttaa. Murskaakin joskus. Ei enää tunne itseään tai toista. Mitä jää kun kaikki muuttuu? On vain rakkaus. Mitään muuta ei jää. Rakkaus jää. Rakkaus ei muutu.

Myötätunto on rakkauden lapsi.




LUKIJOIDEN PALAUTE ROHKAISI

Sairastuttuani servikaaliseen dystoniaan ja saatuani siitä diagnoosin viime kesänä, minä huomasin itsessäni pienen muutoksen. Halusin avata sydämeni ja kirjoittaa kokemuksistani. Avasin tämän blogin.

Aluksi ajattelin kirjoitella vain dystoniaan liittyvistä asioista. Kivuista, väännöistä niskassa, valvomisesta ja hoidoista.

Vähitellen aloin kuitenkin kertoa laajemmin elämästäni. Tarinoita, jotka halusivat tulla kerrottaviksi. Aloin saada palautetta ja lukijoita. Palaute on ollut ratkaisevaa blogini jatkumiselle.

Ilman lukijoita ja myönteistä palautetta antavia ihmisiä olisin varmaan jo lopettanutkin blogini. Onneksi heitä on alusta lähtien ollut, rohkaisijoita ja rakkaita tukijoita.

Muutaman kerran on paniikki iskenytkin ja olen pohtinut, miksi kirjoitan heikkoudesta näin avoimesti. Haluaisi niin olla terve ja näyttää vain vahvan puolensa. Tukea ja auttaa toisia olemalla vahva.

Parhaiten se onnistuu ehkä sittenkin heikkouden kautta. Oman heikkouden.




HIENO TUKIRYHMÄ

Hieno palaute ja vuorovaikutus on tehnyt suuren vaikutuksen minuun netin dystoniaa sairastavien tukiryhmässä.

Olen iloinnut siitä miten siellä tuetaan jokaista! Hieno tukiryhmä! Huumoria, iloa, tuskaa ja kyyneleitä.

Olen keskusteluissa tavannut ihmisiä, jotka elävät täysillä mukana blogini teksteissä. On hienoa kuulua samanlaiseen joukkoon.

En oikeastaan tiedä muutakaan paikkaa kuin nämä netin keskustelupalstat, missä olisin tekemisissä samaa sairautta sairastavien kanssa.

Tuntuu tosi mukavalta, että niin monet seuraavat blogiani ja kommentoivat tekstejä. Kiitos jokaiselle lukijalle!




ITKETÄÄN JA NAURETAAN

Tämä dystonia on tietysti yksi sairaus muiden joukossa. Tätä ei voi piilottaa millään tavalla ja se on toisinaan rasittavaa. Pää ei vain tottele, vääntyy väkisin sivulle, minkäs teet.

Välillä minä mietin, että onko tämä sairaus kohtalon ironiaa, jotain kosmista huumoria? Vai pitäisikö vain oppia ottamaan asiat ja itsensä rennommin?

Vertaistuki toimii hienosti siellä missä itketään ja nauretaan yhdessä.

Hymytyttöni kanssa puhelu jatkuu yhä ja puhuttavaa riittää.






AURINKOLAULU

Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.

Eino Leino








4 kommenttia:

  1. Lukaisin silmäillen nopeasti kertomuksesi. Silmiini osui seuraava:

    "Kukaan, joka lauluääntäni on kuullut, ei usko tätä, mutta minä lauloin itselleni elämänkumppanin. Lauloin rakkaan, jonka kanssa olen elämäni jakanut, saanut ihanat lapset ja kodin, saanut perheen."

    Silloin, kun on tarpeen, on pinnistettävä kaikki kykynsä toivomansa eteen.

    Minä olen runoillut itselleni kumppanin. Kumppaniehdokas vastasi runolla, joka on ollut hänen ainoa ja äärettömän tärkeä runonsa. Laulaa hän on luvannut vain "jos saadaan Karjala takaisin". Toistemme löytäminen on aivan uskomaton tapaus, josta olen ollut ikionnellinen. Oliko siinä jotakin johdatusta?

    Ihanan onnelllista elämää Ystävälle Harzulle ja hänen Hymytytölleen toivoo

    välläys ja nallensa

    VastaaPoista
  2. Kiitos Ystäväni!

    Olipa hieno tarina. Ja se runo. Ajatella mikä runoilija sinä olet. Sait oman Nallekarhun turvaksesi ja Rakkaaksesi. Onnittelut!

    On se hienoa, että uskaltaa oikealla hetkellä ylittää omat pelkonsa ja estonsa, voi saada jotain koko elämän kantavaa itselleen. Oman rakkaan rinnalleen.

    Ei sen suurempaa voi elämässä voittaa. Kaikki muu on sen rinnalla mitätöntä. Rakkaus on suurin!

    Rakkain terveisin harzu

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus sinä ja hymytyttösi :) Tälläisestä tulee väkisinkin hyvä mieli. Olette ansainneet toisenne
    Munkkis

    VastaaPoista