maanantai 13. tammikuuta 2014

HUUTOLAISTYTTÖ JA EURON LAARI

HÄKÄRÄPAKKASESSA MAIDON HAUSSA


Kävelen kauppakeskus Jumbon käytäviä ja osun kirjakauppaan. Tarjouslaari on aina tutkittava. Olen löytänyt sieltä usein loistokirjoja parilla eurolla.

Vähän kuluneita, käsissä pyörineitä tai painoksen rippeitä.

Äkkiä, euron laarista sinä katselet minua silmiin vakavana ja hiljaisena. Hiljaisuus on sinussa niin voimakas, että se puhuu pienestä kuvastakin.

KIRJAILIJAKIERTUE VUOSIA SITTEN

Tovin mietin, muistelen ja selaan sisäistä tietokantaani. Muistan lapin pitkät jäiset suorat. Muistan hotellit ja lounaan ravintolaksi muutetussa pankkiholvissa. Muistan kouluvierailut ja kirjastoillat.

Muistan kirjailijakiertueen lapissa vuosia sitten.

Otan kirjan käteeni. Euron hintalappu ei hämää minua. Tiedän pitäväni kädessäni helmeä, unelmien kirjaa. Kirjaa, joka oli työn alla sinulla silloin vuosia sitten.

KOLME KIRJAILIJAA

Meitä oli kolme kirjailijaa. Kaksi miestä ja yksi nainen. Hän oli hersyvä ja iloinen luonteeltaan.

Me miehet olimme jörömpiä, hiljaisia.

Aina jotain kuitenkin juttelimme, varsinkin iltaisin saunassa. Siellä kerroit olevasi vuoden apurahan turvin vapaalla toimittajan työstäsi.

Olit työstämässä unelmaasi, lähisukulaisesi elämästä kertovaa romaania. Kovin puhelias et ollut, paljon ei käteen jäänyt muisteltavaa.



Et ollut varsinainen tarinamies. Pidit kirjailijana luonnollisesti mieluummin itse tarinasi.

LAPPILAISTA TUTKINTAA

Olimme ehkä liian samantyylisiä. Pientä tarkkailua panin merkille. Katselua silmäkulmien sivusta, lappilaista tuumintaa.

Tuttua, olenhan itsekin kotoisin pohjoisesta. Hyvin tulimme silti toimeen tuon matkan ajan. Emme ottaneet nokkapokkaa, vaikka monta yötä yhdessä vietimme samassa huoneessa.

Mieleeni jäi tuo kirjaprojekti ja usein myöhemmin ajattelin, että saitkohan kirjaa valmiiksi ja kustannettua.

JÄMÄKKÄÄ KERRONTAA

Ja nyt se on siinä. Euron laarissa, Hotakaisen vieressä, kovassa kastissa siis. Otan molemmat. Ei sitä usein kahdella eurolla tällaisia löytöjä tee. Tyytyväisenä lähden ihmisiä kuhisevaan kauppakeskuksen käytävään.

Illalla kotona menen lämmittämään saunaa ja lueskelen siinä samalla tuota ystäväni romaania. Mielenkiintoisesti se alkaa ja maistuu heti tutulta. Jäyhää, miehekkään jämäkkää kerrontaa.

ALEKSIS KIVEN PÄIVÄ


Muistan samalla erään kirjailijakiertueen tilaisuuden, jossain Tornion koululuokassa syksyisenä aamupäivänä.

Oli Aleksis Kiven päivä ja tunnilla puhuttiin tietysti kirjoista.

Pidimme jokainen oman puheenvuoromme.

Minun mieleeni oli tullut edellisenä päivänä tarina, jonka eräs vanha ystäväni kertoi lapsuudestaan huutolaistyttönä.

Hän oli kirjoittanut tarinansa kaunokirjoituksella vahakantisiin vihkoihin.

Tarinan, joka sai minut hiljaisena pohtimaan elämän arvoja uudelleen.

Silloinkin myytiin tarjouslaarista. Silloinkin oli euron laarit. Mutta silloin myytiin ihmisiä.

Siihen aikaan ihmisen saattoi saada rahalla palvelukseensa, aina vuodeksi kerrallaan. Ystäväni oli silloin pieni tyttönen ja kulki elämänsä alkuvuodet huutolaistyttönä.

Eräs tilanne hänen elämässään oli jäänyt mieleeni. Tapaus oli sattunut pakkasaamuna ja oli koitua pienen lapsen kuolemaksi.

HÄKÄRÄPAKKASEEN MAIDONHAKUUN

Olin lukenut kertomuksen useita kertoja vihkoista, jotka sain häneltä. Tapahtumat oli kuvattu niihin tarkasti ja elävästi.

Kylmänä talviaamuna, jota ystäväni kuvasi häkäräpakkaseksi, hän sai komennon talon isännältä lähteä noutamaan maitoa joen takaiselta maatalolta.

Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin lähteä, vaikka vaatteita oli tuskin lämpimiksi. Pieni tyttö painui utuiseen pakkaseen ja lumen täyttämälle tiepohjalle.

VALONKAJO SEINÄNRAOSTA

Aamuhämärä vaihtui päiväksi lumessa tarpoessa, ja pieni tyttö eksyi tieltä. Lyhyt päivä alkoi hämärtyä ja häkäräpakkanen kiristyä.

Pieni tyttö hätääntyi, kunnes näki luminietosten peittämän ladon. Hän kahlasi läpi kinosten ladolle ja kiipesi ovipuiden välistä ladon heinien sisään.

Kylmä hiipi pian sinnekin ja pimeässä yksin pelkäävä lapsi alkoi jäätyä. Viima löi läpi heinien ja itkua tuhertava maidonhakija kurkisti ladon seinien raosta.

LÄPI KINOSTEN

Hän näki valopisteen lumisen metsän puiden välistä. Tyttö ymmärsi kylmästä täristen, että valo tuli jostain talon ikkunasta.

Hän piti matkaansa saamastaan maitopääläristä kiinni ja kömpi ulos ladosta. Maidonhakija kahlasi läpi lumisten kinosten, kainaloihin ulottuvan lumen läpi talolle ja ryskytti viimeisillä voimillaan talon ovea.

Talossa kuultiin koputus ja tyttö otettiin sisään. Hän sai lämmintä juotavaa ja yösijan. Pieni maidonhakija kertoi kulkeneensa tieltään harhaan utuisessa häkäräpakkasessa.

TUMMA HAHMO JOELLA

Yön nukuttuaan tyttö palasi jälkiään myöten takaisin kohtaan josta oli eksynyt.

Hän tiesi, ettei kotiin ollut menemistä ilman maitoa.

Pienen huutolaistytön oli palattava takaisin sinne missä oli astunut harhaan. Hänen oli jatkettava matkaa.

Aamuhämärissä tyttö näki tumman hahmon joen yli kulkevalla tiellä.

Häkäräpakkasen kylmettämä sydän jyskytti rintaa vasten tytön tunnistaessa tulijan.

PIISKAA PIENELLE HUUTOLAISTYTÖLLE

Huutolaispaikan isä tuli pian lähelle ja löi tyttöä piiskalla. Pieni maidonhakija sai siinä aamupäivällä joen jäällä häkäräpakkasessa kipeitä lyöntejä siitä syystä, että oli eksynyt matkallaan.

Selityksiä ei edes kyselty.

Ilman yöllä näkemäänsä valoa ladon seinäpuiden raosta tyttö olisi paleltunut kuoliaaksi. Nyt hän sai lyöntejä siitä, ettei ollut pystynyt tuomaan maitoa huutolaispaikkaan.

SELVIYTYMISTARINA

Koululuokka Torniossa kuunteli kertomuksen vanhan ystäväni lapsuudesta hiljaisina.

Tuosta rankasta lapsuudestaan hän nousi ja tapasi elämänsä rakkauden.

Entinen huutolaistyttö sai elää miehensä kanssa rakkauden täyttämän elämän, joka jatkuu yhä. Hänen tarinansa on selviytymistarina. Vahvan, karismaattisen naisen tarina.

Kauniin ja auttamaan valmiin naisen tarina.

Kertomus, joka pitäisi jokaisessa hoitokodissa ja palvelutalossa kertoa. Kertoa jokaiselle “pupupukuja” vanhuksille vaativille.

PIDETÄÄNKÖ VANHUSTEN HUUTOKAUPPOJA?

Pitäisikö nämä “euron lapset”, jotka kerran myytiin alennusmyynnillä vähiten tarjoavalle taas myydä "euron vanhuksina"?

Pitäisikö heidät myydä vähiten tarjoavalle hoito- tai palvelukodille?

Lääkehoidolla tyrmättäviksi, hygieeniahaalareihin puettaviksi.

Tiedän, ettei tarinani vanhaa ystävää enää myydä niin kauan kuin hänen rakkaansa elävät.

Häntä ei pueta “pupupukuun” vaikka hän sairastaakin jo vanhuuden myötä dementiaa.

HERTTAISEN VANHUKSEN LEMMIKIT

Vanha ystäväni on tänään herttainen ja ihana vanhus. Hänessä näkee helposti vieläkin, ja juuri nyt sen pienen eksyneen tytön häkäräpakkasessa.

Hän on tänään rakkaan miehensä omaishoidettavana ja leikittää hellästi pieniä koiriaan, jotka eivät hauku. Ne vain katselevat hänen sylistään kattoon.

Ehkä ne näkevät siellä sen saman valon, jonka pieni  maitotyttö näki kerran palellessaan pimeässä ladossa.

Häkäräpakkasessa, maidon haussa huutolaistyttönä.

Sellaiselle matkalle, pelkkään “pupupukuun” puettuna, pitäisi lähettää jokainen ihmisarvoa alentavia hygieniahaalareita vanhuksille myyvä ja pukeva henkilö.

SALAISUUDEN MIES

Tällaisia ajatuksia ja muistoja tuli mieleeni, kun otin euron laarista löytämäni kirjasi käteeni illalla ja avasin sen.

Muistin ajomatkamme loppureitin Sodankyläntietä alas Pelkosenniemen ohi, Kemijärveä kohti.

Matkalla emme puhuneet mitään erityistä, oli ollut kuitenkin hyvä reissu.

Hiljaisten miesten reissu.

Olimme kertoneet kirjoistamme ja kirjoittamisestamme. Kehaisit jossain vaiheessa minua, se tietysti jäi mieleeni. Sanoit, että osasin puhua nuorille kouluissa niin että he kuuntelivat.

HOTAKAINEN JA SINÄ

Minulle jäit salaisuuden mieheksi, mutta onneksi lopulta löysin sinun kirjasi, unelmasi jota silloin kirjoitit ja valmistelit.

Katselit minua Jumbon kirjakaupassa, siitä Hotakaisen vierestä.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti