maanantai 27. tammikuuta 2014

HEDELMÄCOCKTAIL

PIIKKARILAATIKKO JÄI ETEISEN LATTIALLE

Kävelen kenkälaatikko kainalossa sisään kaverini kotiin. Eteisessä pysähdyn kuuntelemaan. Iso kuisti on valoisa. Sisäoven verhon raosta näen eteisen ja tyhjän keittiön.

Näen keittiön pöydälle asti. Näen suuren kulhon keskellä pöytää. Jälkiruokakulhon.

Avaan oven varovasti ja hiivin sisään. Kuuntelen taas hetken. Tiedän kaverini olevan vielä koulussa, isä on töissä ja äidin näin lähtevän autolla kauppaan.

Olin vaaninut tätä hetkeä. Halusin tehdä tämän salaa. En uskaltanut muuten. Unelmani oli murskattu ja parempi oli tehdä se näin. Pöydällä odottava hedelmäkulho sotki suunnitelmani.

PALAUTAN VOITTOPIIKKAREITA

Tiedän että siinä on hedelmäcocktailia. En ole koskaan syönyt sitä, mutta olen nähnyt kaverini syövän odottaessani häntä.

Persikanpuolikkaita, päärynänpaloja, rypäleitä, kirsikoita, mandariininpalasia vahvassa, makeassa liemessä. Nielaisen sylkeä, kun ajattelen kaverini nopeaa hotkimista. Olen usein katsellut sitä eteisestä odotellessani häntä.

Nyt olen yksin talossa. Minä ja hedelmäcocktail. Minä ja tehtäväni. Palauttamassa unelmaani. Uusia piikkareita. Nahkaisia, hyvältä tuoksuvia valkoisia piikkareita. Kerran juostuja. Voittopiikkareita.

Olen kahden voiman välissä. Keittiön pöydän ja kaverini huoneen. Keittiön ja yläkerran. Piikkareita olin palauttamassa sinne. Piikkareita, jotka olisin saanut lähes lahjaksi.

PUOLEEN HINTAAN

Kaksi viikkoa aikaisemmin olin seisonut tässä samassa eteisessä ja katsonut kainalossani olevaa pakettia. Kaverini oli istunut jakkaralla toinen jalka piikkarissa. Paketti oli ollut auki lattialla.

Piikkarit olivat liian isot. Kaverini isä, joka oli tuonut ne urheiluliikkeestä vilkaisi minua ja pyysi kokeilemaan. Epäuskoisena otin toisen piikkarin laatikosta ja kiskaisin paperin sen sisältä.

Piikkari sopi jalkaani kuin linkkari käteen. Saisin piikkarit puoleen hintaan, kaverini isä lupasi. Hän tiesi työläisperheemme talouden. Lupasi itse maksaa toisen puolen.

AJATTELIN KOULUN KISOJA

Otin kenkälaatikon kainaloon ja lähdin mäkeä alas kotiinpäin. Kaverini istui isänsä viereen autoon. He lähtivät ostamaan uusia, sopivia piikkareita.

Minun tunnelmani oli aluksi huima. Päässä kävi kihinä, kuin tuhansien neulojen tanssi. Yksitellen ne singahtelivat taivaalle, kuin ilotulitusraketit juostessani kotiinpäin.

Ajattelin koulun kisoja. Juoksua urheilukentän ympäri, katsojia ja tuoksuja. Voitonhuumaa. Ajattelin sitä luokan ihanaa tyttöä, joka näkisi, kuinka minä piikkareissani kiitäisin ensimmäisenä maaliin.

Ajatukseni sumeni asematiellä. Näin puurivitalot. Näin köyhät rautatieläisten kodit. Näin veturitallin ja kääntösillan.

ÄITI TEKI SHAKKIMATIN

Tiesin, että meillä on rahat aina vähissä. Ruokaa oli joskus iltaisin niin vähän, että kaapissa oli vain kuiva leivänkannikka.

Olin itkenyt nälästä koska vatsaan koski niin kovin. Tiedän, että perheemme on köyhä ja elämä kädestä suuhun matkaa. Matkaa, jota ei juosta piikkareissa.

Vein piikkarit vintille ja kätkin ne laatikoiden taakse. En puhunut niistä kotona. En uskaltanut edes kysyä. Kerran vihjaisin äidille piikkareista.

Kysyin ovelasti mielestäni. Asetin sanat kuin shakkipelin siirron. Odotin hänen pelaavan itsensä mattiin.

Äiti arvasi juoneni ja puisteli päätään. Hyvä kun selvitään. Tennareilla mennään. Shakkimatti, äitiä ei helpolla harhauteta.

JUOKSIN YLI RATAPIHAN

Iltaisin hiippailin vintille ja sovitin piikkareita jalkaani. Tein sprinttejä vintillä ja kuulin kohinan. Hurraahuudot olivat pauhaavat. Juoksin ulos portaita pitkin, ohitin ällistyneen veljeni ja pinkaisin pihan yli alas veturitallin törmää.

Juoksin yli ratojen, yli suuren veturitallin pihan. Ohi käntösillan Raparantaan. Siellä oli suuri kenttä. Rata meni siitä vierestä ja hiekkaa pitkin oli hyvä juosta.

Minä pingoin kädet jäykkinä, kämmenet suorina ja leuka hirvittävässä irvistyksessä. Radan päätti ylös, taivaita kohti kaartuvat kiskot ja ratapölkky niiden päässä.

Siinä oli maalini, siinä nostin voittajana kädet ylös ja tuuletin. Näin luokkani kauneimman tytön hymyn, näin kavereideni ällistyksen, näin veljeni ilmeen kun tulin kotiin mitali rinnalla roikkuen.

Näin ylös taivaita kohti taipuvat ratakiskot. Puuskutin hetken niihin nojaten ja palasin kotiin. Puhdistin piikkarit, nuuhkaisin niiden huumaavaa tuoksua ja asetin ne laatikkoon. Päätin palauttaa piikkarit salaa.

MINÄ JA HEDELMÄCOCKTAIL

Nyt olen siinä samassa eteisessä ja katselen kulhoa keittiön pöydällä. On hiljaista. Tiedän, ettei kaverini tule vielä vähään aikaan joten lasken piikkarilaatikon lattialle. Kävelen keittiöön ja kurkistan jälkiruokakulhoon.

Suuri kulho on täynnä hedelmäcocktailia. Tartun kauhaan ja nostan sitä vähän. Nuuhkaisen makeaa tuoksua ja vilkaisen kulhon yli ikkunaan. Tiellä on hiljaista. Ikkunasta näkee kauas asematielle. Näkisin heti jos kaverini äiti palaisi kaupasta.

Maistan huulillani makeaa lientä kauhan reunalta ja hörppään siemauksen suuhuni. Kieleni liikkuu ja tunnen miellyttävän olon täyttävän minut, leijuvan olon.

Olen yksin tässä ja kaikki on minun. Todellisuudentajuni sumenee. Ahmin kauhallisen toisensa perään. Syvennyn niin syömiseen, etten huomaa saapuvaa autoa.

HÄN NÄKEE PIIKKARILAATIKON

Kaverini isä, hän joka lupasi maksaa puolet piikkareista tulee ruokatunnille. Herään ulko-oven ääneen ja kuulen kenkien kolahdukset kuistilla. Vatsanpohjassa käy kylmä pyörre.

Kauhuissani katson hahmoa eteisen verhojen läpi. Piikkarilaatikko on keskellä eteisen lattiaa. En tiedä mitä tehdä.

Seison keittiön pöytään nojaten kauha kädessäni ja suuni on täynnä hedelmäcocktailia. Olen ansassa.

Heitän kauhan kulhoon, niin että lientä roiskahtaa pöydälle ja ryntään eteiseen. Ovi avautuu samalla ja kaverini isä katselee minua hymyillen. Hän kysyy mitä minulle kuuluu ja huomaa sitten piikkarilaatikon.

HÄPEÄ KOHISEE KORVISSANI

Minä ryntään ovesta ulos kuistille, tönäisen ulko-oven auki ja loikkaan portailta pihalle. Juoksen tietä alas minkä jaloistani lähtee. Pingon asematietä ja käännyn alas kohti veturitallin pihaa.

Häpeä kohisee korvissani kuin tulvapuro keväällä. Juoksen sitä pakoon niin kovaa kuin pääsen. En pääse sitä koskaan karkuun.

KISKOT TAIPUVAT TAIVAISIIN

Katson taakseni ja näen kaverini mukavan isän katsovan perääni. Näen hänen pettyneen ilmeensä. Menetetyn luottamuksen vääntämät kasvot.

Elämän pettämät kasvot. Omat kasvoni. Ne kasvot, jotka vääntyivät hirvittävään irvistykseen, kun juoksin voittajana maaliin silloin rannassa kiskojen viertä.

Niiden kiskojen, jotka oli taivutettu taivasta kohti.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti