perjantai 31. tammikuuta 2014

KAUNARIT

VELJENI SAMMUTTI KAUKALON VALONHEITTIMET

Isä sanoo tekevänsä minulle siskolta pieneksi jääneistä kaunareista helposti omat luistimet.

Tyttöjen valkoisista kaunoluistimista aidot mustat hokkarit. Katselen isää epäuskoisena.

Tyttöjen luistimia ei saa poikien luistimiksi mielestäni millään ilveellä.

Isä on kuitenkin vauhdissa eikä kuuntele. En kyllä uskalla mitään sanoakaan.

Pettymys eilisen jälkeen on niin raju, että se sulkee suuni kuin jääkansi järven.

VÄYLÄN PIRUETIT

Veturitallin takaa lähtee leveä väylä, joka on kovien pakkasten jälkeen jäätynyt.

Lumeton teräsjää kantaa hyvin. Luistelen veljeni vanhoilla hokkareilla yli väylän.

Viima nostaa lumipyörteitä väylän jääkannelle ja pyörittää niitä kuin piruetteja tanssivaa taitoluistelijaa. Sellaisilta tytöt näyttävätkin väylän keskellä.

He tekevät taitavia pyörähdyksiä ja pysähtyvät kaunarien kärjessä olevilla harjaterillä jää pöllyten. Isosiskoni on saanut uudet kaunoluistimet. Hän on taitava ja katselen ihaillen hänen pyörähdyksiään.

RAILO HALKI VÄYLÄN

Minä pääsen jääkiekkopeliin mukaan maalivahdiksi. Luistelen veljeni vanhoilla, vähän vielä isoilla luistimilla horjahdellen maaliin. Otan mailasta tukea ja lämään kohti pelaajia.

Parista lumipaakusta tehty maali on väylän vastarannan puolella. Välillä jää rysähtää ja pitää pelottavaa pauketta. Pitkä halkeama ilmestyy väylän poikki äkkiä.

Railo kulkee kuin näkymättömän käden piirtämänä maalipaakkujen välistä rantavallille asti. Isoja poikia naurattaa ja he huutavat maalia.

Minua vähän pelottaa. Näen mielessäni valtavan railon leviävän allamme ja nielaisevan kuohuihin kaikki väylällä luistelevat. Samassa kiekko livahtaa ohitseni maaliin.

AAMULLA LUISTELEMAAN

Illan hämärtyessä jää tyhjenee. Menemme kotiin ja asetan veljeni vanhat luistimet vintin portaiden alatasolle. Katselen niiden kiiltäviä teriä. Ajattelen viedä ne terotettavaksi seuraavalla viikolla.

Menen sisään ja juon iltakaakaon. Meillä on Viriä veteen sekoitettuna. Sekaan saa kaataa vähän maitoa, mutta se paakkuntuu ja maistuu karhealta suussa.

Kaverillani on kotona aina aitoa Nesquikia maitoon sekoitettuna. Hän tekee kupin täyteen pullamössöä ja syö sen särpien, niin että pöydällä lainehtii kaakaolätäkkö.

Juon paakkuisen, tummanruskean Virini ja syön leivän. Emme nuku talvella vintillä, koska siellä ei ole lämmitystä. Menen nukkumaan ja ajattelen palata heti aamulla harjoittelemaan luistelua.

LUISTIMET JA MOUKKU

Aamulla luistimet ovat kuitenkin hävinneet vintin portailta. Veljeni on myös lähtenyt aikaisin aamusta johonkin, joten menen pihalle laskemaan mäkeä.

Tunnin päästä näen veljeni tulevan asematietä pitkin. Hän tulee lähemmäs ja näen pullistuman poskessa. Tikkari, selvästi aito moukku.

LAATIKOLLINEN AUTOKARKKEJA

Veljeni vetäisee suustaan herkullisen vaaleanpunaisen moukun ja heiluttelee sitä jo kaukaa. Kaivaa taskuaan vielä ja näyttää karkkilaatikkoa.

Autokarkkeja, hedelmänmakuisia ja pehmoisia, tarttuivat hampaisiin ja niitä oli ihana lutkuttaa kitalaen ja kielen välissä. Minun epäilykseni alkavat herätä, sillä meillä ei usein karkkirahoja jaella.

LUISTIMISTA SAI HYVÄN HINNAN

Kysyn luistimista ja veljeni huitaisee moukulla kohti viereisiä puurivitaloja.

Moukussa on toisessa päässä liikennemerkki, joita keräämme. Näen siinä olevan kielletyn ajosuunnan.

Veljeni huikkaa myyneensä hyvällä hinnalla luistimet naapurin pojalle.


Hän lupaa liikennemerkin moukusta minulle korvaukseksi. Sanoo menevänsä vielä elokuviinkin luistinrahoilla.

Purskahdan itkuun ja potkin lumipaakkuja. Minua harmittaa, koska opin juuri luistelemaan.

KARKKIRAHAA

Veljeni on yleensä suojeleva jos minua kiusataan. Toisaalta hän on luonteeltaan minua vahvempi ja kooltaan suurempi. Hän osaa käyttää hyväkseen ylivoimaansa silloin kun se on tarpeen.

Nyt veljeni on huomannut, että hänen vanhoilla luistimillaan on kysyntää asemaperän poikien keskuudessa. Karkkiarvoa, joka on helppo realisoida.

Minulle ne olisivat menneet ilmaiseksi, mutta toisilta pojilta niistä sai rahaa. Rahalla puolestaan pääsi elokuviin ja sai karkkia. Elämän suuria huveja köyhälle rautatieläisen pojalle.

LUISTIMIA OSTAMAAN

Isä ajaa samassa pihaan ja kysyy mitä itken. Kerron veljeni myyneen vanhat luistimensa. Ne, jotka piti antaa minulle.

Isä on ensin vihainen veljelleni, mutta kauppoja ei hänen mielestään voi perua naapureiden vuoksi.

Isä sanoo, että lähdetään katsomaan käytettyjä kaupasta. Hän ottaa minut mukaan ja niin lähdemme hakemaan kaupasta luistimia.

Ajamme keskustaan ja menemme urheiluliikkeeseen. Uusia emme edes katsele vaan kävelemme käytettyjen korin luo.

Isä nostaa luistimet ja vilkaisee hintalappua. Minä sovitan luistimia ja ne hölskyvät hieman.

ISÄ ON KOVA TINKAAMAAN

Sanon isälle, että hyvin ne käy, jos laitetaan pari villasukkaa. Hän menee myyjän luo ja alkaa tinkaamaan.

Minua hävettää, vaikka tiedän, että isä on kova tinkaamaan. Hän vaatii aina alennusta kaupassa käydessään, ja saa tavallisesti tingattua vähän hintaa alas.

VILKAISEN PETTYNEENÄ KORIIN

Nyt isä palaa kuitenkin tuiman näköisenä ja nostaa luistimet takaisin koriin. Vilkaisen pettyneenä taakseni, kun lähdemme autoon.

Kotimatkalla isä tokaisee, että luistimet olivat minulle liian suuret.

Ajattelen mielessäni, että isä ei ostanut luistimia koska ei saanut tingattua niihin alennusta. En kuitenkaan uskalla sanoa sitä.

KAUNAREISTA HOKKARIT

Illalla isä saa mielestään loistavan idean. Hän keksii, että isosiskoni vanhoista kaunoluistimista voisi tehdä minulle hokkarit.

Isosiskoni on juuri saanut uudet kaunoluistimet, joten hänen vanhat luistimensa ovat joutilaina komerossa. Minä toivon mielessäni, että siskonikin olisi myynyt luistimensa kaverilleen.

Kaunoluistimet kädessä isä kuitenkin palaa ja viheltelee tyytyväisenä. Hän on ideansa lumoissa ja ällistelee itsekin nerokasta keksintöään.

ISÄ MAALAA KAUNARIT

Isä sanoo tekevänsä minulle kaunareista komeat hokkarit. Niin hienot hokkarit, ettei kukaan huomaisi eroa.

Tyttöjen luistimia ei minun mielestäni saa poikien luistimiksi millään ilveellä. Isä on vauhdissa eikä edes kuuntelisi jos uskaltaisin sanoa vastaan.

Terävällä puukolla hän leikkaa kaunoluistimien varret poikki ja ihailee sitten niitä ojennetuissa käsissään.

Vihellellen hän käy komerosta maalipurkin, ottaa luistimen ja vetelee pensselillä niihin mustaa pintaa. Maalattuaan molemmat luistimet isä asettaa ne kuivumaan.

UUDET HOKKARIT

Tyytyväisenä nerokkaaseen keksintöönsä isä kääntyy katsomaan minua ja julistaa että nyt sinulla on uudet hokkarit.

Seuraavana päivänä lähdemme veljeni ja kaverien kanssa kaukalolle. Sidon luistimet jalkaani ja syöksyn kentälle.

Harjoittelen vielä kulmassa kaartelua kuullessani ensimmäisen huudon tyttöjen luistimista.

KOKO KAUKALO KUULEE

Tarkat silmät ovat poimineet herkullisen yksityiskohdan jaloistani. Mustana kiiltävä, lohkeileva maali ja leikatut varret eivät peitä totuutta.

Minulla on kaunarit jalassa ja huomion tehnyt julistaa sen kovalla äänellä. Kaunareista jaloissani kuulee nopeasti koko kaukalo.

Poistun kohta kaukalosta ja menen itkien kotiin. Jostain kuuluu isomman pojan huuto, joka kieltää kiusaamasta.

VELJENI IDEA

Minua hyvää tarkoittava huuto itkettää vain lisää. Juoksen luistimet kädessä kotiin. Juoksen niin kovaa kuin pääsen. Juoksen häpeää pakoon. Juoksen vieläkin. En ole päässyt.

Veljeäni hieman hävettää luistimien myynti koska hän pyytää minua seuraavana iltana luistelemaan kaukalolle.

Hän kertoo keksineensä hyvän idean ja näkisin sen kaukalolla.

KAUKALO PIMENI

Menemme kaukalolle myöhään ja veljeni kävelee suoraan valotolpalle. Hän kääntää vivusta kursailematta ja koko kaukalo pimenee. Luistelijat kiroilevat luullessaan sähköjen katkenneen.

Menemme kentälle luistelemaan, eikä minun kaunareitani huomaa kukaan. Luistelu on tosin pelkkää törmäilyä. Hauskaa se kyllä kaikista on.

Lopulta joku huomaa käydä valotolpalla ja pian kirkkaat valonheittimet syttyvät. Lähdemme kotiin saman tien. Heitän mustat hokkarini vintin nurkkaan ja lopetan luistelun vuosiksi.

LENKILLÄ JOEN VARRELLA

Tänään juoksin lenkin joella ja tulin sen jäisille reunamille. Muistin siinä lapsuuden riemun pakkasten jäädytettyä väylät kotirannassani.

Muistin ensimmäiset hetket, kun luistelin halki jään. Muistin pettymyksen kun näin tyhjän vintin portaikon.

Muistin häpeän tunteen kaukalolla. Juoksumatkan kaunarit kädessä.

Olimme köyhä rautatieläisperhe kun olin pikkupoika ja rahat olivat aina vähissä. Veljeni myi luistimet saadakseen hieman maistaa meille harvinaisia herkkuja. Myöhemmin hän harmitteli luistimien myymistä.

Juoksen yli jäisen joenreunan ja katselen kivimuuria edessäni. Jää on muovannut siihen juoksijan kuvan.



tiistai 28. tammikuuta 2014

PEIKKOMETSÄ

KISSAT OLIVAT TAITAVIA LEPAKONMETSÄSTÄJIÄ

Korppi haukkui kuin koira. Katselin lumen peittämän hongiston yli ja näin niitä kaksikin. Kieppuivat toistensa ympärillä haukahdellen. Niillä oli selvästi hauskaa. Varmaan raato jossain lähistöllä kaverini arvio korppeja katsellen.

Olimme tulleet metsään heti aamun valjettua ja kävelimme polkuun painunutta uraa. Kuuset olivat lumen kuorruttamia ja koivun kylkeen pakkanen oli piirtänyt karttansa. Petäjän latva humisi rauhoittavaa musiikkia.

LUONNON ÄÄNET JA TUOKSUT

Minun oli hyvä olla. Nautin metsän hiljaisesta rauhasta ja tiesin, että tästä tulisi rankka päivä. Metsätöissä ulkona uupuu, väsyy, mutta virkistyy. Sisäinen ihminen valpastuu kuuntelemaan luonnon ääniä ja tuoksuja töitä tehdessä.

Kuljetan puita lanssilta halkopaikalle parin kilometrin matkan. Jääpaanteet mäen alla ovat paksuja ja liukkaita. Kuljen niiden päällä varoen. Niskoihin vähän sattuu puiden kuljettaminen, mutta yritän rentouttaa niitä.

KITEIDEN TANSSI AURINGOSSA

Hyvä puoli on aina siellä minne katsoo. Minun katseeni kääntyy servikaalisen dystonian vääntämänä vasemmalle. Siellä on kaunista mennen tullen, lumen peittämiä puita, jääkerroksen kuorruttamia kiviä ja hileisiä pajukoita.

Kuljetan puukuorman useita kertoja ja pysähdyn välillä kuvaamaan kauniita maisemia. Aurinko nousee metsän reunasta ja tuulen lennättämät kiteet tanssivat kuin miljoonat kimaltelevat tähdet. Tähän hetkeen voin jäädä hetkeksi lepäämään ajattelen ja annan katseeni levätä kiteiden tanssissa.

EVÄSTAUKO METSÄSSÄ

Saamme puut kuljetettua ja alamme halkomaan. Lähellä halkopaikkaa on kaverini lintujen ruokkimispaikka. Sieltä kuuluu lyhyitä varoitusääniä. Kuusitiaiset, talitiaiset ja hömötiaiset hyppivät kuusenoksilla.

Istahdamme syömään eväitä. Kaivan povitaskusta reissumies-paketin ja otan leipäparin käteeni. Välissä on suolakurkkua, kinkkua ja juustoa. Juomana on jääkylmää vettä.

Haukkaan suuni täyteen ja tunnen raukean, hyvän olon täyttävän koko olemukseni. Voiko leipä olla näin hyvää, ajattelen. Syön hitaasti ja pureskelen tarkkaan jokaisen suupalan.

PYLVÄS JA KÄPYKOLOT

Muistan, kuinka lapsena rakastin näkkileipää. Sanoin sitä ratuleiväksi. Purin sitä suussani niin kauan, että se oli vain mehukasta mössöä, joka painui kitalakeeni ja maistui niin hyvälle, että nieleskelin sen hitaasti nautiskellen.

Nyt tein reissarille samoin. Annoin sen viipyä suussani pitkään ja katselin sinerväksi kaartuvaa taivasta. Ohi kulkevan metsätien varressa oli pylväs, johon tikka oli tehnyt koloja.

Niissä koloissa oli jokaisessa avattu käpy. Kaverini ihmetteli missä käpytikka luuraili kun ei ollut eväspaikallaan. Syötyämme jatkoimme halkomista. Olen aina rakastanut puiden pilkkomista, siinä ajatus lepää ja samalla kunto kohenee.

LEHTOPÖLLÖ HARMITTAA

Tällainen metsä on suomalaisen sielunmaisema. Sydän lepää täällä, tuntee olevansa kotonaan. Katselen koko ajan ympärilleni ja yritän kuunnella luonnon ääniä. Kerran näimme suuren uroshirven seisovan kuin patsas metsän laidassa.

Toisella kerralla näimme lehtopöllön lehahtavan puiden katveesta, tai kaverini näki. Minä en, kuulin vain oksien kahinan ja humahduksen ja yritin kuikuilla joka puolelle. Harmittaa vieläkin kun en sitä nähnyt.

KIVIREKI JA UKKONEN

Erään kerran tapasimme metsässä puita tekevän miehen, joka pysähtyi juttelemaan kiireettä. Hänellä oli paljon tarinoita ja me kuuntelimme. Taitavan kertojan tarinat veivät mukanaan eikä ollut kiire. Metsässä voi kuulla ja katsella paljon parempaa ohjelmaa, kuin television äärellä.

Tuli siinä puheeksi ukkosenilmat. Hän kertoi, kuinka eräällä maatilalla oli mies, joka aina tapasi leukailla salamoiden leimuessa, että siellä se Pyhä Pietari ajelee kivireellään taivaankantta.

UKKONEN TAPPOI SONNIN

Sattui sitten kova ukkonen ja tuo mies oli soutelemassa järvellä toisen miehen kanssa. Salama leimahti ja pilkkaaja levähti tajuttomana veneen perälle selälleen, mutta toiselle ei käynyt kuinkaan.

Hän kertoi maatilasta, johon iski salama kesken iltalypsyn, sulatti putket seinästä ja tappoi suuren sonnin seinän vierestä. Lypsyllä olleet isäntä ja emäntä selvisivät hyppäämällä keskikäytävälle, mutta kaikki lehmät kuolivat.

HYLÄTTY KESÄKISSA

Mies kertoi myös siinä kaatamallaan petäjällä istuessaan heitteille jätetystä kesäkissasta. Ohikulkija oli nähnyt metsätiellä ajavan auton oven aukeavan ja kissan lentävän ulos.

Auto oli jatkanut matkaa ja kesäkissa jätetty heitteille luontoon selviämään tai ilvekselle ruuaksi. Erään kerran mies oli tullut mökilleen ja nähnyt kissan nakertavan löytämäänsä korppua.

Villiintynyt kissa oli kavahtanut sängyn alle huomattuaan miehen. Siellä se oli mourunnut hädissään. Hän oli sen siitä vähitellen kesyttänyt lemmikikseen.

OLKAPÄÄLLÄ JUTTELEVA KISSA

Kissa oli tullut niin läheiseksi miehelle, että se oli hypännyt aina olkapäälle rupattelemaan. Pihalla miehen tehdessä työtä oli kissa istunut pölkyn päällä odotellen. Tauon tullessa se oli hypännyt taas miehen olkapäälle juttelemaan.

Puolisonkin mökillä elellyt kissa oli löytänyt ja synnyttänyt pari poikasta. Mökin suojissa eleli myös lepakkoyhdyskunta ja jossain vaiheessa kissat opettelivat pyytämään niitä. Kissoista kehittyi ennenpitkää taitavia lepakonpyytäjiä.

TAITAVAA LEPAKONPYYNTIÄ

Lepakot elivät hiljaa suojassaan, mutta kissat keksivät ovelan keinon saada ne liikkeelle. Toinen kissoista meni mökin vieressä olevan pölkyn päälle odottamaan ja toinen kiipesi katolle.

Taitavasti tömistelemällä lepakoiden piilopaikan päällä katolle kiivennyt kissa sai ne liikkeelle kätköstään.

Pölkyn päällä vaaninut kissa nappasi nopealla iskulla lepakon syötäväksi. Mies oli lopulta huomannut lepakoiden kovan kohtalon ovelien kissojen kynsissä ja siirtänyt pölkyn pois.

VIISAAT KISSAT

Hän kertoi tehneensä kissoille pienen luukun, josta ne pääsivät pujahtamaan halutessaan ulos. Koskaan eivät kissat kuulemma ole tehneet tarpeitaan sisälle. Mökki on aina ollut siisti niiden jäljiltä, kun mies käy niitä päivittäin katsomassa.

Viisaita ja varovaisia mies kertoi kissojen myös olevan. Olisiko ihmisluottamus vieraita kohtaan mennyt aikoinaan kesäkissana hylkäämisen myötä.

Aina jos mökkiä lähestyy vieras auto, niin kissat katoavat kuin maan nielemänä kätköihinsä. Mutta aina kun mies menee mökille, kissat tulevat iloisina häntä vastaan.

PEIKKOMETSÄ

Saamme puut halottua ja käymme vielä noutamassa yhdet kuormat. Käymme katsomassa syysmyrskyn kaatamia puita.

Valtavat juurakkoseinät saavat lumisen metsän näyttämään peikkometsältä. Aurinko siivilöityy juurakoiden lomasta konkeloiden rungoille. On satumaisen kaunista.

Nostamme pölkyt olkapäille ja palaamme lanssille. Kapealla polulla pölkky alkaa painaa niskoja, muistan dystoniani, mutta en välitä siitä.

METSÄN POIKA

Olen viettänyt upean päivän metsässä ja unohtanut niskakivut. En ala niitä nytkään murehtimaan.

Päätän unohtaa dystonian ja nauttia vielä metsän poikana olosta.



maanantai 27. tammikuuta 2014

HEDELMÄCOCKTAIL

PIIKKARILAATIKKO JÄI ETEISEN LATTIALLE

Kävelen kenkälaatikko kainalossa sisään kaverini kotiin. Eteisessä pysähdyn kuuntelemaan. Iso kuisti on valoisa. Sisäoven verhon raosta näen eteisen ja tyhjän keittiön.

Näen keittiön pöydälle asti. Näen suuren kulhon keskellä pöytää. Jälkiruokakulhon.

Avaan oven varovasti ja hiivin sisään. Kuuntelen taas hetken. Tiedän kaverini olevan vielä koulussa, isä on töissä ja äidin näin lähtevän autolla kauppaan.

Olin vaaninut tätä hetkeä. Halusin tehdä tämän salaa. En uskaltanut muuten. Unelmani oli murskattu ja parempi oli tehdä se näin. Pöydällä odottava hedelmäkulho sotki suunnitelmani.

PALAUTAN VOITTOPIIKKAREITA

Tiedän että siinä on hedelmäcocktailia. En ole koskaan syönyt sitä, mutta olen nähnyt kaverini syövän odottaessani häntä.

Persikanpuolikkaita, päärynänpaloja, rypäleitä, kirsikoita, mandariininpalasia vahvassa, makeassa liemessä. Nielaisen sylkeä, kun ajattelen kaverini nopeaa hotkimista. Olen usein katsellut sitä eteisestä odotellessani häntä.

Nyt olen yksin talossa. Minä ja hedelmäcocktail. Minä ja tehtäväni. Palauttamassa unelmaani. Uusia piikkareita. Nahkaisia, hyvältä tuoksuvia valkoisia piikkareita. Kerran juostuja. Voittopiikkareita.

Olen kahden voiman välissä. Keittiön pöydän ja kaverini huoneen. Keittiön ja yläkerran. Piikkareita olin palauttamassa sinne. Piikkareita, jotka olisin saanut lähes lahjaksi.

PUOLEEN HINTAAN

Kaksi viikkoa aikaisemmin olin seisonut tässä samassa eteisessä ja katsonut kainalossani olevaa pakettia. Kaverini oli istunut jakkaralla toinen jalka piikkarissa. Paketti oli ollut auki lattialla.

Piikkarit olivat liian isot. Kaverini isä, joka oli tuonut ne urheiluliikkeestä vilkaisi minua ja pyysi kokeilemaan. Epäuskoisena otin toisen piikkarin laatikosta ja kiskaisin paperin sen sisältä.

Piikkari sopi jalkaani kuin linkkari käteen. Saisin piikkarit puoleen hintaan, kaverini isä lupasi. Hän tiesi työläisperheemme talouden. Lupasi itse maksaa toisen puolen.

AJATTELIN KOULUN KISOJA

Otin kenkälaatikon kainaloon ja lähdin mäkeä alas kotiinpäin. Kaverini istui isänsä viereen autoon. He lähtivät ostamaan uusia, sopivia piikkareita.

Minun tunnelmani oli aluksi huima. Päässä kävi kihinä, kuin tuhansien neulojen tanssi. Yksitellen ne singahtelivat taivaalle, kuin ilotulitusraketit juostessani kotiinpäin.

Ajattelin koulun kisoja. Juoksua urheilukentän ympäri, katsojia ja tuoksuja. Voitonhuumaa. Ajattelin sitä luokan ihanaa tyttöä, joka näkisi, kuinka minä piikkareissani kiitäisin ensimmäisenä maaliin.

Ajatukseni sumeni asematiellä. Näin puurivitalot. Näin köyhät rautatieläisten kodit. Näin veturitallin ja kääntösillan.

ÄITI TEKI SHAKKIMATIN

Tiesin, että meillä on rahat aina vähissä. Ruokaa oli joskus iltaisin niin vähän, että kaapissa oli vain kuiva leivänkannikka.

Olin itkenyt nälästä koska vatsaan koski niin kovin. Tiedän, että perheemme on köyhä ja elämä kädestä suuhun matkaa. Matkaa, jota ei juosta piikkareissa.

Vein piikkarit vintille ja kätkin ne laatikoiden taakse. En puhunut niistä kotona. En uskaltanut edes kysyä. Kerran vihjaisin äidille piikkareista.

Kysyin ovelasti mielestäni. Asetin sanat kuin shakkipelin siirron. Odotin hänen pelaavan itsensä mattiin.

Äiti arvasi juoneni ja puisteli päätään. Hyvä kun selvitään. Tennareilla mennään. Shakkimatti, äitiä ei helpolla harhauteta.

JUOKSIN YLI RATAPIHAN

Iltaisin hiippailin vintille ja sovitin piikkareita jalkaani. Tein sprinttejä vintillä ja kuulin kohinan. Hurraahuudot olivat pauhaavat. Juoksin ulos portaita pitkin, ohitin ällistyneen veljeni ja pinkaisin pihan yli alas veturitallin törmää.

Juoksin yli ratojen, yli suuren veturitallin pihan. Ohi käntösillan Raparantaan. Siellä oli suuri kenttä. Rata meni siitä vierestä ja hiekkaa pitkin oli hyvä juosta.

Minä pingoin kädet jäykkinä, kämmenet suorina ja leuka hirvittävässä irvistyksessä. Radan päätti ylös, taivaita kohti kaartuvat kiskot ja ratapölkky niiden päässä.

Siinä oli maalini, siinä nostin voittajana kädet ylös ja tuuletin. Näin luokkani kauneimman tytön hymyn, näin kavereideni ällistyksen, näin veljeni ilmeen kun tulin kotiin mitali rinnalla roikkuen.

Näin ylös taivaita kohti taipuvat ratakiskot. Puuskutin hetken niihin nojaten ja palasin kotiin. Puhdistin piikkarit, nuuhkaisin niiden huumaavaa tuoksua ja asetin ne laatikkoon. Päätin palauttaa piikkarit salaa.

MINÄ JA HEDELMÄCOCKTAIL

Nyt olen siinä samassa eteisessä ja katselen kulhoa keittiön pöydällä. On hiljaista. Tiedän, ettei kaverini tule vielä vähään aikaan joten lasken piikkarilaatikon lattialle. Kävelen keittiöön ja kurkistan jälkiruokakulhoon.

Suuri kulho on täynnä hedelmäcocktailia. Tartun kauhaan ja nostan sitä vähän. Nuuhkaisen makeaa tuoksua ja vilkaisen kulhon yli ikkunaan. Tiellä on hiljaista. Ikkunasta näkee kauas asematielle. Näkisin heti jos kaverini äiti palaisi kaupasta.

Maistan huulillani makeaa lientä kauhan reunalta ja hörppään siemauksen suuhuni. Kieleni liikkuu ja tunnen miellyttävän olon täyttävän minut, leijuvan olon.

Olen yksin tässä ja kaikki on minun. Todellisuudentajuni sumenee. Ahmin kauhallisen toisensa perään. Syvennyn niin syömiseen, etten huomaa saapuvaa autoa.

HÄN NÄKEE PIIKKARILAATIKON

Kaverini isä, hän joka lupasi maksaa puolet piikkareista tulee ruokatunnille. Herään ulko-oven ääneen ja kuulen kenkien kolahdukset kuistilla. Vatsanpohjassa käy kylmä pyörre.

Kauhuissani katson hahmoa eteisen verhojen läpi. Piikkarilaatikko on keskellä eteisen lattiaa. En tiedä mitä tehdä.

Seison keittiön pöytään nojaten kauha kädessäni ja suuni on täynnä hedelmäcocktailia. Olen ansassa.

Heitän kauhan kulhoon, niin että lientä roiskahtaa pöydälle ja ryntään eteiseen. Ovi avautuu samalla ja kaverini isä katselee minua hymyillen. Hän kysyy mitä minulle kuuluu ja huomaa sitten piikkarilaatikon.

HÄPEÄ KOHISEE KORVISSANI

Minä ryntään ovesta ulos kuistille, tönäisen ulko-oven auki ja loikkaan portailta pihalle. Juoksen tietä alas minkä jaloistani lähtee. Pingon asematietä ja käännyn alas kohti veturitallin pihaa.

Häpeä kohisee korvissani kuin tulvapuro keväällä. Juoksen sitä pakoon niin kovaa kuin pääsen. En pääse sitä koskaan karkuun.

KISKOT TAIPUVAT TAIVAISIIN

Katson taakseni ja näen kaverini mukavan isän katsovan perääni. Näen hänen pettyneen ilmeensä. Menetetyn luottamuksen vääntämät kasvot.

Elämän pettämät kasvot. Omat kasvoni. Ne kasvot, jotka vääntyivät hirvittävään irvistykseen, kun juoksin voittajana maaliin silloin rannassa kiskojen viertä.

Niiden kiskojen, jotka oli taivutettu taivasta kohti.






sunnuntai 26. tammikuuta 2014

HYMYTYTTÖ

LAULOIN RINNALLENI RAKKAANI




Sytyttelin aamulla takkaa. Oli pikkupakkanen yöllä ja kuusihalot paksuja, ei millään syttynyt ja sytykkeetkin olivat loppuneet.

Sitten minulla sytytti, onhan kaapissa vanha puhelinluettelo.

Hain sen ja aloin "soittelemaan". Lopulta takka vastasi iloisella rätinällä.

Soitella ja yrittää sitkeästi  kannattaa aina, huomasin taas.

Ei sitä koskaan tiedä kenet tapaa, kun jaksaa soitella. Voi saada vaikka työpaikan, kaverin tai ison puhelinlaskun. Parhaassa tapauksessa voi saada elämänkumppanin. Minulle kävi niin.




PENKKARIPÄIVÄ

Oli helmikuu vuosia sitten ja penkkaripäivä. Tiesin kaverini kanssa, että tyttöjä on paljon juhlimassa tänään. Nousin illalla bussiin, istuin kaverini viereen ja hänen tyttökaverinsa siirtyi istumaan eteemme.

Väliltä nousi kyytiin nuori nainen ja meni istumaan kaverini tytön viereen. Hän hymyili meille.

Ei, hän hymyili minulle, ja minä huomasin kauniit hymykuopat.

Juttelimme kaverini kanssa, mutta en katsellut maisemia. Katselin kyytiin noussutta kaunista juhlijaa. Hymytyttöä.




MUISTIN PUHELINNUMERON

Illan istuimme porukalla samassa pöydässä. Oli hauska ja vauhdikas ilta. Olimme nuoria ja vapaita. Välillä vaihdoimme ravintolaa. Koko pieni kaupunki oli juhlimassa. Iloista väkeä riehui kadut täynnä.

Unohdin siinä humussa tuon ihanan juhlijan nimen, mutta puhelinnumeron muistin.

Aamulla näin herätessäni ensimmäisenä tuon tytön silmät ja hymyn, muistin hymykuopat. Olin niistä hänelle iltayöstä sanonutkin.

Sanoin häntä usein illan aikana hymytytöksi. Ajattelin sitä hymyä ja muistin tytön puhelinnumeron, mutta nimi ei millään tullut mieleeni.

Keittelin kahvit, keräsin rohkeuteni ja otin puhelimen käteeni.




PUHELU JATKUU YHÄ

Mieleeni tuli Leevi and the Leavingsin laulu ja minulla sytytti. Soitin numeroon, joka mieleeni oli jäänyt ja kuulin tutun äänen vastaavan. Aloin laulamaan.

Kukaan, joka lauluääntäni on kuullut, ei usko tätä, mutta minä lauloin itselleni elämänkumppanin. Lauloin rakkaan, jonka kanssa olen elämäni jakanut, saanut ihanat lapset ja kodin, saanut perheen.

Tosin laulu loppui lyhyeen, mutta keskustelusta tuli pitkä. Se jatkuu vieläkin. Puhuimme ja puhuimme ja puhumme vieläkin. Meillä on aina asiaa toisillemme.

Hymytyttöni on hyvä keskustelija. Puhelumme ei ole vielä päättynyt, joten puhelinlaskua en ole vielä saanut.

Emme ole aina samaa mieltä asioista. Minä suutun helposti ja sanon terävästi. Anteeksi olen oppinut pyytämään usein. Poiminut sanoja kuin nastoja. Itse olen niihin astunut, teräviin sanoihin.

Omaan sydämeen ne aina lopulta sattuvat. Kovat sanat.




VASTA EILEN

Elämä hioo, muuttaa ja särmät tasoittuvat. Luonnettaan on vaikea muuttaa, varmaan mahdotonta. Olemme sellaisia kuin meidät tehtiin. Pysymme siinä.

Tapojaan voi parantaa, sanojaan käyttää taitavammin ja kypsyä ihmisenä, mutta sydämessä on sama ihminen ja ihmettelee minne vuodet menivät.

Vasta eilenhän minä nousin siihen bussiin. Vasta eilenhän minä näin hymysi kun istuit eteemme. Vasta eilenhän minä soitin ja lauloin sinulle. Vasta eilen.




NUORUUS JA HULLUUS

Kuukauden seurusteltuamme muutin hymytytön yläkertaan asumaan.

Kahden kuukauden kuluttua, eräänä aamuyönä polvistuin hänen eteensä.

Minä kosin rakkauteni kohdetta sillä ainoalla oikealla tavalla. Siinä polvillani muistin, ettei minulla ole yhtään rahaa. Millä ostaisin sormukset meille?

Nuoruus ja hulluus kuuluvat aina saumatta yhteen. Niinpä kävelin alakertaan ja herätin tulevat appivanhempani. Pyysin rahaa lainaan, että voisin ostaa sormukset meille.

Kello oli kolme aamuyöllä, mutta appeni vain haukotteli, nousi istumaan ja otti lompakon housujensa taskusta. Otin rahat ja suurenmoiset appivanhempani jatkoivat uniaan.

Nuoruus ja hulluus, kyllä he sen tiesivät. Viisaat ja kokeneet ihmiset. Olivat olleet itsekin kerran.

Sormuksiin lainatut rahat maksoin takaisin seuraavasta tilistä, se oli kunniakysymys.




ELÄMÄNI SAALIS

Seuraavana päivänä menimme kultasepälle sormuksia ostamaan. Tuttu liike kirkon vieressä. Toisessa päässä urheilu- ja kalastustarvikkeet. Sieltä oli tullut monet vieheet ostettua.

Kalastustarvikkeiden myyjä oli mukava ulkolainen mies, joka oli muuttanut Suomeen ja osasi letkauttaa aina hauskasti myydessään jotain. Minulle hän sanoi kerran, kun viehettä ostin, että “yksi vilku, kaksi kala”.

Nyt olin saanut elämäni saaliin, mutta kultasepän kaikki sormushyllyt olivat tyhjiä. Myyjä katseli apeana tyhjiä laatikoita ja kertoi, että liikkeessä oli käynyt edellisenä yönä varkaita. Kaikki korut oli viety. Lähdimme ulos ilman sormuksia.

Liikkeen pihalla katsoin toiselle puolen tietä ja näin taivaita kohti kurottuvan kirkontornin. Oli huhtikuu ja kaunis kevätpäivä.

Sormukset löytyivät onneksi seuraavasta liikkeestä.  Sama sormus on yhä sormessani





PIKKUPOIKA VATTUTÖRMÄLLÄ

Vuodet eivät ole muuttaneet minua, ajattelen usein. Olen yhä se sama kaveri, joka nappasi laulamalla, ilman lauluääntä elämänsä saaliin. Sai rinnalleen hymytytön.

Sai rakkauden, joka on vain kypsynyt ja vahvistunut elämän matkalla.

Toiset sanovat, että olen muuttunut. Minut hyvin tunteva ihminen sanoi jopa, että olen muuttunut täysin vuosien aikana.

Merkillistä. Itse tunnen olevani sama pikkupoika, joka juoksi kerran veturitallin vattutörmää alas.

Tunnen vieläkin vattupensaiden ja kypsien marjojen huumaavan tuoksun. Rakastan vieläkin sitä tuoksua ja minulla on monta pensasta pihassani. Vattupensaita, joiden tuoksu tekee minut onnelliseksi.




MIKÄ MUUTTAA IHMISEN?

Mikä muuttaa ihmisen, olen usein pohtinut. Tekee muutoksen, jota itse ei edes huomaa. Rakkaus muuttaa se on selvä.

Vastoinkäymiset voivat katkeroittaa ja tehdä epäluuloiseksi. Ihmisluottamus murenee, se on ymmärrettävää.

Voitot ja menestys ehkä pöhöttävät luulemaan, että kaikki on omaa erinomaisuutta, itse ansaittua. Ja kuitenkin kaikki on vain lahjaa, myös se millä kaikki menestys syntyy. Lahjaa, joka kerran otetaan pois.

Myös sairaus muuttaa. Murskaakin joskus. Ei enää tunne itseään tai toista. Mitä jää kun kaikki muuttuu? On vain rakkaus. Mitään muuta ei jää. Rakkaus jää. Rakkaus ei muutu.

Myötätunto on rakkauden lapsi.




LUKIJOIDEN PALAUTE ROHKAISI

Sairastuttuani servikaaliseen dystoniaan ja saatuani siitä diagnoosin viime kesänä, minä huomasin itsessäni pienen muutoksen. Halusin avata sydämeni ja kirjoittaa kokemuksistani. Avasin tämän blogin.

Aluksi ajattelin kirjoitella vain dystoniaan liittyvistä asioista. Kivuista, väännöistä niskassa, valvomisesta ja hoidoista.

Vähitellen aloin kuitenkin kertoa laajemmin elämästäni. Tarinoita, jotka halusivat tulla kerrottaviksi. Aloin saada palautetta ja lukijoita. Palaute on ollut ratkaisevaa blogini jatkumiselle.

Ilman lukijoita ja myönteistä palautetta antavia ihmisiä olisin varmaan jo lopettanutkin blogini. Onneksi heitä on alusta lähtien ollut, rohkaisijoita ja rakkaita tukijoita.

Muutaman kerran on paniikki iskenytkin ja olen pohtinut, miksi kirjoitan heikkoudesta näin avoimesti. Haluaisi niin olla terve ja näyttää vain vahvan puolensa. Tukea ja auttaa toisia olemalla vahva.

Parhaiten se onnistuu ehkä sittenkin heikkouden kautta. Oman heikkouden.




HIENO TUKIRYHMÄ

Hieno palaute ja vuorovaikutus on tehnyt suuren vaikutuksen minuun netin dystoniaa sairastavien tukiryhmässä.

Olen iloinnut siitä miten siellä tuetaan jokaista! Hieno tukiryhmä! Huumoria, iloa, tuskaa ja kyyneleitä.

Olen keskusteluissa tavannut ihmisiä, jotka elävät täysillä mukana blogini teksteissä. On hienoa kuulua samanlaiseen joukkoon.

En oikeastaan tiedä muutakaan paikkaa kuin nämä netin keskustelupalstat, missä olisin tekemisissä samaa sairautta sairastavien kanssa.

Tuntuu tosi mukavalta, että niin monet seuraavat blogiani ja kommentoivat tekstejä. Kiitos jokaiselle lukijalle!




ITKETÄÄN JA NAURETAAN

Tämä dystonia on tietysti yksi sairaus muiden joukossa. Tätä ei voi piilottaa millään tavalla ja se on toisinaan rasittavaa. Pää ei vain tottele, vääntyy väkisin sivulle, minkäs teet.

Välillä minä mietin, että onko tämä sairaus kohtalon ironiaa, jotain kosmista huumoria? Vai pitäisikö vain oppia ottamaan asiat ja itsensä rennommin?

Vertaistuki toimii hienosti siellä missä itketään ja nauretaan yhdessä.

Hymytyttöni kanssa puhelu jatkuu yhä ja puhuttavaa riittää.






AURINKOLAULU

Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.

Eino Leino








lauantai 25. tammikuuta 2014

KYMPPITONNI

POLIISIAUTO ON TULOSSA NOUTAMAAN MEITÄ

Nousemme hiljaisina veturitallin törmää. Veljeni kädessä vaappuu isän pitkä heittovapa, minun kädessäni kolahtelee peltinen vieherasia. Kolahtelu on rytmiltään syyttävä. Rasiassa on jäljellä vain yksi poikki puraistu viehe.

Minua harmittaa eniten tuo puraisu. Elän vielä siinä hetkessä. Näen suurhauen selän lipuvan vieheen perässä. Suurena kuin tukin kylki.

Näen sen tulevan ahnaasti. Näen ja odotan sen iskua, odotan kädet vavisten. Isku tulee ja vedessä käy pyörre. Nostan poikki puraistun vieheen ilmaan. Polveni vapisevat.

Veljeni katselee radalta ja heilauttaa kutsuvasti kättään. Apeana palaamme nyt retkeltämme. Isän vieheet ovat jääneet Raparannan reunaman vedenalaisiin ryteikköihin. Edessä on kotiinpaluu ja toivon, että isä ei olisi kotona.

ISO HAUKI

Olin koulusta tullessani kuullut töihin menevältä asemamieheltä, että Raparannan reunamille on tulvien laskeuduttua jäänyt lammikko.

Iso hauki majailisi sen lammikon pohjalla. Odotti ottajaansa. Melkein haavilla napattavana.

Minä kerroin hauesta kotona veljelleni, joka innostui heti. Meillä oli kuitenkin vain onget, eikä niillä haukia napattu. Varsinkaan suurhaukia. Vilkaisimme molemmat komeron ovea. Tiesimme, että siellä olisi välineet hauen noutoon.

Kotona ei ollut vielä muita kuin me. Isä oli junamiehenä iltavuorossa ja äiti hoitamassa asemakahvilaa. Isosisko oli vielä koulussa.

PUOLIKAS VAAPPU

Isällä oli hienot kalavehkeet. Hän oli kasvanut joen rannalla. Aina kalastellut taimenta ja harria. Vapa oli hieno ja pitkä. Vieherasia täynnä kaikenlaisia ihmeellisen näköisiä pörriäisiä ja vaappuja.

Nyt siinä rasiassa oli vain yksi puolikas vaappu. “Rik-ki, rik-ki, rik..” Se nalkutti peltisen rasian kylkeen. Ainoa viehe täydestä rasiasta. Hauki oli jäänyt sinne, lammikkonsa kuninkaaksi. Suurhauki.

Olimme yrittäneet sitä pari tuntia tuloksetta. Vuorotellen olimme heitelleet vieheitä hauen viereen. Yksi toisensa jälkeen ne olivat jääneet juurakoihin kiinni. Kiskoessa siima oli katkennut ja viehe jäänyt sinne.

ELÄMÄN ARPAJAISET

Näen isän seisovan puurivitalon kulmalla. Kävelen hitaasti ja jättäydyn veljeni taakse. Polvet tärisevät. Isä on tuimana. Ottaa vavan veljeltäni ja vieherasian minulta. Hän ravistelee vieherasiaa, kuin arpajaisissa ja katsoo minua. Arvaan, etten voita.

Pihan perällä päätynaapuri vahaa valkoista autoaan. Isä heilauttaa kättään ja menemme sisään. Äiti itkee makuuhuoneessa. Päätynaapurin setä on käynyt huutamassa meillä, koska olimme sotkeneet hänen uuden ja vasta pestyn autonsa mädillä mansikoilla.

Isä iskee viehelaatikon pöydälle ja vavan komeroon. Hän komentaa meidät istumaan pöytään ja julistaa tuomionsa. Isä on päättänyt lähettää meidät koulukotiin. Olimme nyt kasvatuslaitoksen tarpeessa, koska olimme niin villejä.

VETURITALLIN VATTUTÖRMÄ

Isä katsoo meitä vakavana ja ilmoittaa, että poliisiauto tulee noutamaan meidät illan aikana koulukotiin. Voisimme kerätä matkaan koulureppumme ja siihen jotain luettavaa.

Minun vatsani kihelmöi. Lähes miellyttävältä tuntuva pyörre nousee päähän ja humisee korvissa.

Menemme veljeni kanssa yhteiseen huoneeseemme. Vilkaisen sängyllä itkevää äitiä ja näen hänen selkänsä hytkyvän. Veljeni on innoissaan. Tämä on kova juttu, hän sanoo. Pohtii ääneen miten saisi kerrottua kavereille lähdöstä. Ja poliisiautolla vielä.

Minä en tiedä olisinko innoissani vai peloissani. Olen rajalla. Toinen jalkani on kotona, pihalla ja vattutörmään kypsyvissä vatuissa. Niitä tapasin syödä ja kerätä mukiin. Nyt ne veisi se etelän komennusmies.

Keräsimme hänen kanssaan niitä sieltä edellisenä kesänä. Kertoi vievänsä vatut minun ikäiselleni tytärelleen. Ajattelin sitä tyttöä kun keräsin vattuja. Minkähän näköinen hän oli?

VIIMEINEN MOHIKANI

Toinen jalkani on veljeni mukana jännittävässä koulukodissa. Uudessa maailmassa. Pärjäisinkö siellä, ajattelen.

Veljeni lupaa puolustaa minua. Puolustaa samalla tavoin kuin asemaperälläkin jos minua kiusattiin. Isoveljen tärkein tehtävä mielestäni.

Olen tyhjä sisältä, kuin autiomaan hiekalle kuivunut luukasa. Olen viimeinen mohikaani pakomatkalla.

Näen kirjan kulman patjani alta. Olimme käyneet naapurin vintillä ja kirja oli sieltä luvatta otettu. Tunnen olevani nyt kuitenkin viimeinen mohikani. Pelokas ja arka kani.

Olen juuri oppinut lukemaan ja kirja on kesken. Jännittävässä kohdassa reuna taitettuna. Otan kirjan ja tungen sen reppuuni. Veljeni on jo ovella odottamassa.

KUULEN AUTON LÄHESTYVÄN

Menemme keittiöön ja isä käskee meidät pihalle odottamaan poliisiautoa. He tulisivat kyllä äidin kanssa meitä sitten katsomaan joskus. Vilkaisen vielä makuuhuonetta kohti, mutta ovi on kiinni. Polvet ovat hervottomat, kun astun veljeni perässä ulos.

Pihalla on kaunista. Aurinko paistaa vielä korkealta. Pääskyset kaartelevat poutapilvien alapuolella, pieni tuulenvire hyväilee kasvoja. Vatsassa on kumma tunne, sinne valuu kylmää metallia, sulaa metallia, mutta kylmää.

Veljeni näkee viereisen rivitalon pihalla kaverimme ja huitoo innoissaan. Tämä heilauttaa kättään ja menee sisälle. Veljeäni harmittaa. Hän pohtii ääneen näkeekö kukaan poliisiautoa, kun se tulee noutamaan meitä.

Minä katselen tielle ja kuulen lähestyvän auton äänen. Vatsanpohjassa kihelmöi ja polvet valahtavat tunnottomiksi, mutta pakettiauto ajaa ohi.

HALAAN ÄITIÄ

Odottelemme tunnin verran poliisiautoa, kunnes isä tulee portaille ja huutaa meidät sisään. Äiti istuu keittiön pöydän ääressä pää käsien varassa. Hän ei itke enää, mutta nytkähtelee vähän.

Isä katsoo meitä vakavana ja sanoo onnistuneensa perumaan koulukotiin lähettämisemme. Ainoa ehto olisi se, että halaisimme äitiä ja pyytäisimme anteeksi.

Veljeni kasvot valahtavat, pettymys on selvästi raskas ja vaikea kestää. Minä menen halaamaan äitiä ja pyydän anteeksi.

ISÄNI IDEA

Heräsin koviin niskakipuihin ja vilkaisin kännykästä kelloa. Oli aamuyö enkä halunnut nousta vielä. Niskat olivat jumiutuneet sivulle vääntyneeseen asentoon ja kipu tuli siitä. Käännyin selälleni, annoin pään vääntyä ja ajatuksen lentää.

Mieleeni pyrähti tuo muisto lapsuudesta. Isäni oli keksinyt mielestään hyvän idean kasvattaa meitä. Hänen mielestään pelottelu koulukotiin lähettämisellä poliisiautolla säikäyttäisi meitä sopivasti.

Säikäytti minut puolittain, mutta veljeni sai innostumaan. Hänen mielestään suurin rangaistus oli rangaistuksen peruuntuminen.

KOMEA LÄHTÖ

Olisi se ollut komea lähtö, poliisiautolla. Olisi voitu vilkuttaa tutuille tytöille asematiellä, veljeni vielä iltayöllä vintin patjalla harmitteli.

Minä luin Viimeistä mohikaania ja ajattelin veturitallin törmän vattupensaita. Nyt ehtisin keräämään ne vatut ennen sitä komennusmiestä.

Tai ehkä sittenkin keräisin mukillisen komennusmiehen tyttärelle. Minkähän näköinen se tyttö on, pohdin ja nukahdin siihen.

KYMPPITONNI TÄYTEEN

Herään kahdeksan aikaan ja laitan takkaan tulen. Pakkasta on enää 14 astetta. Keitän kahvit ja maustan sen kookosrasvalla. Otan pädin käteeni ja alan kirjoittaa blogiini päivitystä.

Huomaan, että tänään menee kymmenentuhatta käyntiä rikki blogissani. Olen pitänyt blogia vasta vähän yli kaksi kuukautta, joten mielestäni lukijoiden määrä on hurja.

KIRJOITAN JA JUOKSEN

Nöyrä kiitos jokaiselle lukijalle. Nämä tarinat ovat syntyneet enimmäkseen aamuisin. Ajatusvirtana, muistikuvina ja tunnelmina.

Olen halunnut kertoa oman viestini ja rohkaista jokaista, varsinkin sairaita ja uupuneita.

Blogini aloitin, koska minulla todettiin viime kesänä servikaalinen dystonia. Päätin, että kerron näin avoimesti kokemuksistani blogini välityksellä.

Juoksen oman osuuteni viestistä. Kannan soihtua ja haluan kertoa, että elämä on ihanaa ja elämisen arvoista sairaudesta ja uupumisesta huolimatta.

Lukijoiden palaute täällä blogissa ja runsas kommentointi facebookissa on antanut intoa jatkaa kirjoittelua.

Juostessani ja kirjoittaessani olen vapaa, siksi kirjoitan ja juoksen.





perjantai 24. tammikuuta 2014

ELÄMÄN LUKOT

OLETKO KOSKAAN TAVANNUT ONNELLISTA IHMISTÄ?

Päivä sulkee, elämä sulkee, sanat sulkevat. Kaikki menee kiinni kun ihminen väsyy. Elämä käy ankaraksi ja armottomaksi. Ylivoiman edessä uupuu. Se väsyttää.

Haluaisi vain nukkua, upota hiljalleen heiluviin ahvenheiniin, joista kerroin eräässä lapsuuden kokemuksessani.

Ei lopullisesti. Levätä vain väsymyksen pois.

Aamulla jaksaa taas uskoa. Näkee toivoa ja on altis vaikutteille, uusille ajatuksille. Valoa tulee sydämeen ja sieluun. Ihminen herää. Elämä kutsuu.

Elämän realismissa on rekyyli, joka armotta nujertaa unelmat. Totuus tappaa. Totuuden nimissä on tehty monta murhaa. Ajettu umpikujaan. “Tottahan minä vain puhuin”.

ELÄMÄN AVAIMET

On helppo olla armoton. On helppo tappaa unelmat. On helppo puhua totta. On helppoa kun on sulkenut itsensä riittävän syvälle. Ei kuule sydämestään tulevia hätähuutoja.

On antanut sulkea itsensä tai pakotettu. Lyöty lukot kiinni ja heitetty avaimet pois. Siinähän etsit. Elämäntehtävän sait. Etsit elämäsi avaimia. Oman elämän.

Sulkijaa et tiedä. Hän katosi jo kauan sitten. Turha häntä on syyttää. Kohtalosi riippuu sanoista. Avaimet sisäiseen maailmaan, joka avautuu vain ulkoapäin.

Sinun on päästävä sinne, muuten se, joka on arvokkainta nääntyy sielusi kellareihin. Totuus on asettanut realismin ovenvartijaksi. Se ampuu aina kovilla. Siinä ensimmäinen tehtäväsi.

Ensimmäinen ohitettava. Juokse kovaa niin voitat sen. Voit löytää avaimet ja voitat vapauden.



LUKIJAN PALAUTE

Sain taas hyvää palautetta ja pohdittuja ajatuksia syvälliseltä lukijaltani Välläykseltä.


RAPARANTA BLOGIN HERÄTTÄMIÄ AJATUKSIA

Olen miettinyt jo aiemmin yllä olevaa kertomustasi, mutta en ole osannut kirjoittaa siihen mitään. Tuot kyllä tuntojasi siinä hyvin esille.

Minut on pari kertaa syrjäytetty viranhauissa, ja minulla oli useita työttömyysjaksoja. Taistelin kyllä kovin asemastani työpaikalla ja halusin tuoda esille loukkaukset. Ei auttanut. Kyllähän siinä joutuu ulos joukosta, johon on kuulunut. Vaikka minä olin koko työaikani pätkätyöläinen. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin joukkoon ja tuntea olevansa tarpeellinen. Aika on onneksi himmentänyt noiden kokemusten muistot.

Vedenalaiskertomuksesi on saanut minut mietteliääksi. Kertomuksessa myöhemmin vertaat niskakivuttomana saavuttamaasi leijuvaa hyvää oloa hyvään oloosi silloin, kun olit hukkumaisillasi. Kun ihminen kokee välillä kipuja ja sairautta, hän osaa arvostaa niitä hetkiä, jolloin on vähemmän kivulias tai jopa kivuton olo. On hyvä merkki, että tunnet välillä olevasi terve - sinut on kiskaistu ylös rapaisesta vedestä. Olisikohan lopullinen uppoaminen ollut kuitenkaan parempi? Joskus on vaikea ymmärtää ajatuksiasi.

Minä en ole onneksi koskaan joutunut veden alle. Kerran tipahdin kuulemma ykskaks avantoon, kun aikuiset olivat pyykkiä huuhtomassa rannan jäällä. Silloin huuhdottiin vaatteita melalla survoen puisessa korvossa (lieneekö se 'saavi' tai 'tiinu' jossakin päin Suomea). Uutta vettä nostettiin aina huuhtomisten välillä avannosta sankoilla (ämpäreillä). Putoamiseni huomattiin, ja minut kiikutettiin nopeasti saunan muuripataan lämpiämään. Siihen laitettiin ensin äkkiä jäähdykkeeksi kylmää vettä, etten olisi palanut kuumassa vedessä.

Toisen kerran loikkasin jo koululaisena laiturilta veteen, kun jostakin syystä horjahdin. Minulla oli silloin pitkät housut jalassani. Menin kotona komeroon vaihtamaan vaatteeni ja jätin märät housut naulaan. Toivottavasti ne kuivuivat pian eikä kukaan niitä huomannut. En uskaltanut kertoa putoamistani.

Maatiaiskanakuvasi tuo mieleen paljon kanamuistoja, mutta en laita niitä tähän.

Olen miettinyt monesti useissa kohdin esiintyvää juoksuasi. Minkähän tähden juoksu on sinulle tärkeää?

"Pingoin täysiä veturitallin törmää. Juoksin häpeää karkuun, mutta en päässyt.”

“En ole vieläkään päässyt ja juoksen yhä."

Viimeisessä kertomuksessäsi (Paluu juoksumatolle) juokset juoksumatolla jalat verille. Onkohan se jotain sovitusta? Hyvän kunnon ylläpitoa? Sairautta tai jotain muuta pahaa pakoon juoksua? Sijaistoimintaa?

Minulla taitaa tämä kirjoittelu olla sijaistoimintaa. Se vie ajatukset pois sairauksista.

Kiitos Ystäväsi Välläys!







ETIKETILLÄ VARUSTETTUJA AJATUKSIA

Hienoja ajatuksia Välläys, kiitos niistä. Luin ne eilen ja lisäsin kommentteihin. Näin heti, että olit kirjoittanut hyvin syvällisesti ja mietteliäästi.

Olit kirjoittanut pohdittavaa. Luettavaa ajatuksille. Etiketillä varustettuja ajatuksia. Välläyksiä.

Päätin siis lukea kirjoituksesi uudelleen aamulla. Olen silloin virkeämpi ja avoimempi ajatuksille.

Päivä sulkee, elämä sulkee, sanat sulkevat. Kaikki menee kiinni, ihminen väsyy. Elämä käy ankaraksi ja armottomaksi. Ylivoiman edessä uupuu.

Se väsyttää. Haluaisi nukkua, ehkä niihin hiljalleen heiluviin ahvenheiniin. Ei kuitenkaan lopullisesti. Levätä vain pois väsymyksen. Luovuttaa vähäksi aikaa.

MIKSI MINÄ JUOKSEN?

Aamulla jaksaa taas uskoa. Näkee toivoa ja on altis vaikutteille, uusille ajatuksille. Valoa tulee sydämeen ja sieluun. Ihminen herää. Elämä kutsuu.

Luin nyt aamulla tekstisi. Ajatuksia herättäviä sanoja. Välläyksiä. Olet syvällinen, luotaat minunkin elämäni, käyt sielussa ja kerrot mitä näet.

Pohdin sanojasi. Miksi juoksen? Juoksenko karkuun? Juoksenko saadakseni jotain kiinni? Vai juoksenko saadakseni rauhan. Tavoittaakseni vapauden. Elämän raukeamisen.

ELÄMÄN LUKOT

Yritänkö löytää levon ja vaistoni sanoo, että sinne on juostava. Ehkä siksi juoksen. Ajattelemalla en saa siitä otetta.

Minun on kirjoitettava. Vain kirjoittaminen avaa sen sisäisen maailman. On löydettävä sanat, jotka avaavat ne lukot, jotka elämä on sulkenut.

Ne lukot voi avata vain ulkoapäin. On siksi päästävä itsensä ulkopuolelle. Kirjoittamalla voi päästä.

Ehkä siksi juoksen.

VOITTAJILLE KOODATUT PELIT

Olen usein pohtinut ja varmasti moni muukin kanssani, miksi ihmiset uupuvat. Miksi ihmiset katoavat. Poistuvat hiljaa takaovesta. Elämän juhlat ovat raakaa peliä. Selviytymispeliä.

Niihin juhliin ei kannata mennä heikon. Ne ovat vahvojen juhlia. On mentävä toisaalle. On löydettävä rauha ja sisäinen voima sieltä missä juhlat ovat ohi. Ulkopuolelta.

Ihminen, joka sinne uskaltaa mennä löytää kyllä sarastavan valon. On uskallettava luovuttaa voittaakseen. On uskallettava hävitä.

On uskallettava poistua kilpailuista, joiden säännöt ovat epäreilut. Voittajille koodatut pelit. Ihmisen tekemässä on aina takana ihminen. Hamuava ihminen. Kyltymätön.

ONNETTOMAT VOITTAJAT

Pelistä poistuminen on rohkea teko, uskalias, mutta tuskallinen läheisille. Yhä useampi poistuu, poistuu lopullisesti.

Parempi olisi poistua epäreilusta pelistä ja selvitä vähemmällä. Antaa kovien kamppailla keskenään. Antaa periksi ylivoiman edessä.

Epäreiluun peliin ei ole pakko mennä. Ne pelit romahtavat aina lopulta itseensä. Vapaus on suurin voitto, jonka ihminen voi voittaa.

Vapautta ei voiteta niissä juhlissa, joiden säännöt koodattiin vain voiton tekemiseen. Niissä juhlissa suurimpia häviäjiä ovat voittajat. Huomaat sen kun katselet voittajien elämää ulkopuolelta.

Onnettomat ihmiset näyttelevät onnellisia ja uusi peli alkaa. Juhlat jatkuvat. Juhlijat vaihtuvat. Mihin ne menivät? Katosivat.

HÄN OLI AJATON

Oletko koskaan tavannut onnellista ihmistä? Minä olen kerran. Hänellä ei ollut mitään. Vaatteet vanhoja kirpputorivaatteita. Ruokaa hän osti niukasti. Eli kuin köyhä, mutta oli rikas. Rahaton, mutta varakas. Hänellä oli varaa olla köyhä.

Sain lopulta selville hänen salaisuutensa. Hän oli surullinen ihminen. Yksinäinen ja surullinen, mutta vapaa.

Hän oli ymmärtänyt elämän epäreilut säännöt. Vahvojen säännöt. Siksi hän oli onnellisin ihminen, jonka olen tavannut.

Hän voisi elää missä ajassa tahansa. Astua milloin tahansa mistä tahansa ovesta, lausua lempihuudahduksen, jota en koskaan unohda. Hän olisi kuin kotonaan missä ja milloin vain. Hän oli ajaton.

AVATUT LUKOT

Olin aina ajatellut, että hänen kaltaisensa vanhus haluaisin kerran olla. Riippumaton, vapaa, köyhä, mutta sisäisesti rikas.

Kunnes näin hänen salaisuutensa. Näin hänen haavansa. Näin hinnan, jonka vapaus maksaa. Näin syyn siihen miksi hän oli onnellinen.

Elämän lukot oli avattu, hän oli vapaa.





PALUU JUOKSUMATOLLE

VERISET JALANJÄLJET TOIVAT HÄNET MIELEENI

Iso mädäntynyt mansikka lentää komeassa kaaressa yli pihan ja läiskähtää auton katolle. Mansikka hajoaa katolle iskeytyessään ja täyttää sen punaisilla pisaroilla.

Minusta se näyttää kauniilta ja vilkaisen veljeäni tyytyväisenä. Hänen ilmeensä ja katseensa saavat minut kuitenkin hyytymään paikoilleni.

Katse on suuntautunut päätyasunnon ovelle, joka on avautunut.

Olemme saaneet mansikat pakettiautosta, joka kierteli asemaperällä myymässä niitä. Menimme pyytämään maistiaisia ja leppoisa setä antoi meille pussillisen ylimenneitä. Söimme niistä kelvot, mutta mätiä ja pahanmakuisia jäi vielä puoli pussia.

PIHAN KOMEIN AUTO

Päätyasunnossa asuva veturinkuljettaja on mukava, mutta kiivas mies. Hänen tyttärensä on paras kaverini pihalla, mutta aina väliin innostuin kiusaamaan ihastuksissani häntä. Silloin saan kyytiä tuolta tuimalta tytön isältä, ja osasin todella pelätä häntä.

Nyt onkin syytä pelätä, sillä olen mädällä mansikallani sotkenut hänen uuden valkoisen, juuri pestyn ja vahatun autonsa. Auton, joka on pihan komein.

Auton,jonka kiiltävästä katosta peilautuivat otava ja kaikki sen seitsemän kateellista naapuria, jotka jatkuvaa autonvahausta aina seurasivat ikkunoistaan hymähdellen.

VETURITALLIN PIHAN YLI

Minä olen heittänyt mädän mansikan ja setä on nähnyt sen ikkunasta. Veljeni lykkää mansikkapussin käteeni ja pinkaisee kaverimme kanssa karkuun.

Minä jähmetyn vielä paikalleni, sillä ison vihaisen miehen harppominen kohti on kauheaa katsottavaa.

Lopulta saan jalat alleni ja juoksen, juoksen minkä jaloista lähtee.

Vilkaisen välillä taakseni ja näen ison kouran huitaisevan jo lähellä tukkaani. Onneksi veturitallin törmä vattupensaineen tulee vastaan.

Syöksyn rinnettä täysiä pakoon, ylitän veturitallin pihan ja ohitan kääntösillan. Vilkaisen sitä ja mieleeni tulee pääskynpoikanen, jonka jätin sinne hansikkaan sisään.

Minun oli pitänyt käydä katsomassa sen vointia ja ruokkimassa poikasta, mutta olin unohtanut. Nyt en ehdi, sillä kuulen takaani puuskutusta.

Juoksen täysiä yli kiskojen kohti Raparantaa ja kuulen puuskutuksen hiljenevän. Tiedän pääseväni pakoon.

PALUU JUOKSUMATOLLE

Olin herännyt kymmentä vaille neljä niskakipuihin ja muistellut lapsuuttani asemaperällä veturitallin vieressä. Mansikanheitto ja pikajuoksuni alas törmää toi mieleeni juoksumaton. Huomasin, että minulla oli ikävä sitä.

Viime syksynä juoksumatto oli pakko siirtää kodinhoitohuoneen nurkkaan koska olin pudota siitä. Servikaalinen dystonia, joka minulla todettiin viime kesänä, veti päätäni niin voimakkaasti vasemmalle, että en pystynyt edes kävelemään matolla.

Siirsin sen syrjään ja siitä tuli mattoteline. Aina ohi kävellessäni tulin surulliseksi. Minä rakastan juoksumattoani. Olen elänyt sen päällä hienoja hetkiä. Juoksumatto on antanut minulle monta ajatusta, jotka ovat siirtyneet myös tarinoina paperille tai päätteelle.

Aamuyön tunteina päätin palata juoksumatolle. Kokeilla tauon jälkeen uudelleen. Ajattelin kokeilla sitä uudella tavalla. Ajattelin juosta siinä paljain jaloin. Samalla tavoin, kuin juoksin kerran pikkupoikana karkuun naapurin vihaista setää. Ja pääsin.

Nyt aioin päästä myös, sillä olin saanut hyviä neuvoja jalkaterapeutilta. Hän oli käynyt viikonloppuna miehensä kanssa meillä kylässä ja keskustelu meni tietysti ennen pitkää juoksuun.

MAAGINEN HETKI

Hän kertoi luonnollisesta juoksusta paljasjaloin ja siihen suunnitelluista jalkineista, joilla hänen miehensä juoksee.

Innostuin ajatuksesta ja sanoin haluavani kokeilla paljasjalkajuoksua. Hän lupasi seuraavalla kerralla tulla katsomaan juoksuani ja antamaan neuvoja tekniikasta.

Nyt minä halusin kokeilla paljasjaloin juoksua heti. Nousin viiden aikaan, keitin ison kupin kahvia, maustoin sen kookosrasvalla ja painelin alakertaan.

Kaivoin juoksumaton esille mattojen alta ja roudasin sen omalle, tutulle paikalleen. Vermeet päälle ja matto käyntiin. Hörpin loput kahvit kävellessä ja laitoin musiikin soimaan. Nautin tästä hetkestä, minulle tämä on maaginen hetki, jossa lataudun kuin akku.

JUOKSIN JA ANNOIN AJATUKSEN LENTÄÄ

Painautin juoksumaton hölkälle ja hain hyvää tuntumaa askelille. Tuntui oudolta juosta paljasjaloin. Paino oli selvästi päkiöillä eikä kantapäiden tömähtelyä ollut lainkaan. Rentoduin ja hölkkäsin kymmenen minuuttia. Hyvältä tuntui ja lisäsin vauhdin kevyeksi juoksuksi.

Parikymmentä minuuttia juostuani jalkapohjia päkiöistä alkoi kirvellä. Muuten minua ei edes vielä väsyttänyt, pohkeetkin tuntuivat hyviltä. Jalkaterapeutti oli sanonut, että pohkeet olisivat aluksi kipeät.

Nostin vauhdin juoksuksi ja nautin. Annoin mielikuvituksen lentää. Harjoitan usein mielikuvajuoksua matolla ja annan ajatuksen lentää vapaana.

Usein viimeiset hetket kuvittelen juoksevani kilparadalla ja ajattelen kaikki hetket siinä tilanteessa. Lopuksi nostan käteni vielä ylös ja juoksen voittajana maaliin.

VERISET JÄLJET LATTIASSA

Olen juossut neljäkymmentä minuuttia kun jalkojen kirvely alkaa olla sietämätöntä. Päätän ottaa vielä loppukirin ja painautan juoksumaton täysille.

Nautin vauhdista ja vapaudesta. Sanon juoksumatolle, että olen palannut, en enää koskaan hylkää sinua.

Lopuksi laitan pyykkikoneen päälle ja käyn suihkussa. Kävelen lattian poikki ja vilkaisen vielä juoksumattoa.

Annan sille lentosuukon ja huomaan samalla verijäljet lattiassa. Vilkaisen jalkapohjiani ja huomaan juosseeni päkiäni rikki.

Kävelen yläkertaan ja muistan ystäväni ja hänen vahakantiset vihkonsa. Niissä hän kertoo huutolaistytön lapsuudestaan josta olen kirjoittanut jo pari kertaa blogissani.

HUUTOLAISTYTÖN KENGÄT

Verijäljet lattiassa tuovat mieleeni muiston, jonka hän oli kirjoittanut vihkoonsa. Siinä muistossa veriset jalanjäljet jäivät lumiselle tien pientareelle. Jäljet olivat hänen.

Hän halusi kouluun vaikka omisti vain kuluneet jalkineet. Koulunkäynti oli hänen elämänsä suuri ilo. Kengänpohjat olisi pitänyt uusia, mutta huutolaistytön kengät eivät olleet niukassa taloudessa ensisijalla. Vielä ne pohjat varmaan yhden talven kestäisivät.

Niillä kengillä hän lähti sinä aamuna kouluun ja ihmetteli, ettei pakkanen purrut jalkoihin yhtään. Hän käveli kohti pysäkkiä, josta koululaiset nousivat linja-auton kyytiin. Tuntui mukavalta olla mukana, olla yksi muista. Samanarvoinen.

JALOISSA EI TUNTUNUT KIPUA

“Verijäljet, hei tuossa menee verijäljet”, hän kuuli takaansa huudon ja kääntyi katsomaan. Tien laidassa oli joku kävellyt verisillä jaloilla bussipysäkille asti. Jäljet päättyivät hänen alleen.

Pysäkillä seisoi myös pari aikuista ja toinen pyysi häntä näyttämään jalkapohjia.

Hän ihmetteli kysymystä, sillä jaloissa ei tuntunut minkäänlaista kipua.

Tottelemaan opetettuna huutolaislapsena hän nosti kiltisti jalkansa tädin nähtäväksi. Tämä huudahti, että kengästä on pohja kulunut puhki ja sieltä näkyy verinen jalkapohja.

PUNAINEN JÄLKI LUMESSA

Pakkanen oli vienyt tunnon jaloista, siksi hän ei huomannut kipua. Täti käski hänen palata heti kotiin ja lämmittämään jalat, ettei tulisi kuoliota. Jalkaterät voitaisiin muuten joutua leikkaamaan pois. Täti vielä varoitteli.

Tyttö pinkaisi juoksuun kohti huutolaispaikkaansa vaikka itku oli kurkussa koska hän ei nyt päässyt kouluun. Hän pinkoi minkä jaloistaan pääsi ja jokainen askel jätti lumeen punaisen jäljen.



keskiviikko 22. tammikuuta 2014

KORTTIRINKI

ONNELLINEN HETKI ELÄMÄSSÄ

Sähkö- ja radioliikkeen kauppias oli isäni vanha kaveri ja pikkupoikana kävimme joskus liikkeessä. Olin mukana koska en ollut vielä silloin koulussa.

Isä viipyi liikkeessä aina kauan. Koskaan hän ei kertonut syytä viipymiseen.

Eräänä kesäisen aurinkoisena päivänä isä meni liikkeeseen ja antoi kouraani muutaman kolikon. Kävin niillä viereiseltä kioskilta limukkaa. Palasin autoon ja istuin katselemaan ohi kulkevia ihmisiä.

AVASIN TAKAOVEN

Isä viipyi kaupassa sinä päivänä vielä pidempään kuin tavallisesti. Kuumuus kävi vähitellen autossa sietämättömäksi ja nousin katukäytävälle. Juoksentelin siinä ja harjoittelin pikajuoksua.

Lopulta menin liikkeeseen sisälle. Siellä oli hiljaista ja hämärää. Seisoin hetken paikoillani ja nautin viileästä ilmasta. Asiakkaita ei ollut ja pöydällä humisi tuuletin.

Kovat huudahdukset ja innokas keskustelu herättivät mielenkiintoni. Menin tiskin taakse ja avasin takaoven.

MUKAVAT IHMISET

Liikkeen takahuoneessa oli keskellä lattiaa suuri pöytä jonka ympärillä istui miehiä kortit kädessään. Pöydällä oli kolikkopinoja kuin torneja. Pystyjä ja kaltevia, komeita torneja.

Näin erään liikkeen myyjistä nauravan ja lyövän kortit pöytään. Taitavalla liikkeellä hän pyyhkäisi pöydältä kolikko- ja setelipinon eteensä. Tunsin myyjän mukavaksi mieheksi.

Hänen elämänsä ajautui vuosien kuluttua umpikujaan ja suomalaisen miehen tavoin hän tuli umpikujastaan ulos omin voimin. Tai pikemminkin hänet kannettiin ulos. Mietin miksi he ovat muistoissa usein  mukavia ihmisiä.

SAVU KIEMURTELI KUIN KÄÄRME

Onko elämä liian kovaa mukaville? Mikä tätä maailmaa vaivaa? Mietin sitä tänään, mutta silloin näin onnellisen miehen. Miehen, joka hymyili leveän voittajan hymyä.

Kuulin naurunremakan ja näin savun. Savun, joka kiemurteli kuin käärme kesäauringon kiilassa.

Naurunremakka siivitti peliä ja kaikui huoneen seinissä. Savu leijaili kauniina kiemuroina, jotka auringon valokiilassa elivät omaa elämäänsä.

ISÄ VIIPYI PITKÄÄN

Näin isäni, joka savuke suupielessä katseli kortteja kädessään ja siirsi rahaa pöydän keskelle. Hän huomasi minut, vinkkasi viereensä ja ojensi edestään minulle muutaman kolikon ja sanoi tulevansa pian.

Otin tyytyväisenä rahat ja kävin viereiseltä kioskilta vaniljatuutin. Menin auton takapenkille syömään nautiskellen jäätelöä. Oli helle ja tuutti alkoi sulaa valkoisina vanoina, maistui niin hyvältä.

Isä viipyi kaupassa vielä pitkään. Lopulta hän saapui ja pyysi, etten kertoisi kotona korttipelistä mitään. Lupasin olla kertomatta ja lupaukseni olen pitänyt.

MUISTOT MIELEN POHJALLA

Olen usein ajatellut tuota hetkeä kaupan takahuoneessa. Käärmeen tavoin kiemurtelevia savuvanoja ja korkeita kolikkopinoja. Kiroiluja ja naurunremahduksia. Voittajan onnellista huudahdusta.

Yllättävän paljon nousee mielestä muistoja, kun sopivan tarinan kuulee. Moni unohtunut, mielen pohjalle painunut tapahtuma nousee kuin vettynyt puunranko veden pohjasta.

Onnellinen hetki laiturilla, kun ensimmäinen kala iskee kiinni. Surullinen hetki lemmikin kuoltua. Kiusaaminen, kiusanteko tai tahaton vahinko, joka ehkä on unohtunut liian raskaana kantaa.

Paljon voi olla unohtunutta, tietoisesti unohdettua ja mielen pohjalle väkisin painettua taakkaa. Olisi parempi ehkä kaivaa se ylös ja kertoa pois mieltä painamasta.

ONNELLISET HETKET

Omat voimat eivät aina kuitenkaan riitä. Ihminen väsyy ja antaa olla. Ehkä niin on parempi, onnelliset hetket ovat keveämpiä. Niitä voi nostaa helposti muistoista. Onnelliset hetket. Oliko niitä?

Elämässä kaikki on joskus niin pienistä kiinni. Kaikki alkaa hyvin vähäisestä teosta, vahingosta, tai väärin lähteneestä sanasta. Väärä aika, väärin valittu reitti tai sana ja kaikki muuttuu.

TARINA HERÄTTI MUISTOJA

Eilinen kirjoitukseni “Kääntösilta” herätti lukijassa muistoja, jotka hän halusi jakaa. Kerroin siinä pääskynpesien rikkomisesta ja poikasten kiusaamisesta.

Vääriä tekoja omasta elämästäni, jotka olivat painuneet mielen pohjiin ja nousivat sieltä kerrottaviksi. Samaistin tarinani kohdan linnunpoikasesta, jonka yritin pelastaa yksinäisyyteen.

Vertaus herätti eräässä lukijassa muistoja, jotka hän halusi jakaa.





LUKIJAN MUISTOJA


Liian moni istuu yksin. Kunpa kävisimme tapaamassa noita yksinäisiä mummoja ja pappoja ja muita yksinäisiä. Kosketus olisi myös tärkeä, käden puristus tai hiusten silitys. Minua harmittaa, että en ollut läsnä isäni elon viime aikoina. Meillä oli yli neljäsataa kilometriä välimatkaa. Veljeni oli kyllä läsnä, mutta hän on jäyhemmän puoleinen, ja pelkään, ettei hän paljon pitänyt kädestä isää.

Minäkin aloin miettiä omia lapsuusajan tekosiani. Vähäinen pahuus oli se, että laitoin tikun paarman pyllyyn. Olin kuullut jonkun tekevän niin, ja sitähän piti kokeilla. Se jäi siihen yhteen kertaan, vaikka paarmoja sitten surutta läimäyttelen kuoliaaksi.

Navetassa kerran härnäsin lehmää tarjoamalla herkullista heinänippua kourassani mutta vein sen sitten etäämmälle. Taisin yrittää toista kertaa, mutta lehmäpä osasi puolustautua. Se pökkäsi minua luisella päällänsä, niin että nousin jopa vähän ilmaan. - Siitäs sait! Onneksi se ei ollut sarvipää lehmä.

Ehkä pahin tekoni oli, kun kokeilin hiirenpoikasella sitä, miten se hukkuu. Painoin sen lätäkössä veden alle. Kun se lakkasi hengittämästä, nostin sen ylös ja aloin antaa tekohengitystä pikku sormilla painellen rintakehää. Se virkosi hengittämään, mutta olin sitten taas julma. Tässä kohdassa tulivat tunnontuskat, enkä enää halunnut jatkaa kiusaamista. Hukutin se lopulta.

Aikuisena tehdyt rastaanpoikasten nopeat nitistykset puutarhassa eivät kaduta. Muurahaisten pesä lapioitiin kerran mustaan säkkiin ja vietiin kauas pois. Toisen, pienen pesän tuhosin kalkilla. Kyitä en tappaisi. Meillä ei niitä paljon ole ollutkaan. Yhden hääsin aidan taakse naapurin puolelle, eikä sen jälkeen ole näkynyt yhtään. Parastahan olisi elää sovussa luonnon kanssa.


Kiitos näistä muistoista ja ajatuksista, jotka antavat taas uusia virikkeitä muistoille meille lukijoille.





SADAT PUUPORTAAT YLÖS RINNETTÄ

Kävin eilen juoksulenkillä joella. Käännyin pyörätieltä ja juoksin tien yli alas jokilaaksoon. Monta muistoa liittyy tällekin jokireitille. Monta ihmistä ja tarinaa.

Tulen joenmutkaan, jonka polku kaartaa mäen alareunalta. Aikoinaan siitä menivät portaat ylös mäen päälle. Sadat puuportaat, kuntoilijan unelmat. Niitä ei hengästymättä juossut.

Ylhäällä sijaitsi palvelutalo. Vanha ja kaunis rakennus, joka uuden valmistuttua myytiin jollekin yritykselle. Portaat poistettiin samoihin aikoihin. Siinä portaiden alapäässä, suuren kuusen katveessa, penkin lähellä seisoi aina joskus vanhus.

HÄN KATSELI KOSKIKAROJA

En tiedä oliko hän palvelutalon asukas vai muuten tullut joelle kävelylle, mutta enimmäkseen hän vain seisoi paikoillaan. Katseli kevätjäitä kuljettavalle joelle ja nautti auringosta.

Kerran hän vilkaisi minua ohi mennessäni ja tervehti. Vastasin hänelle ja hiljensin vauhtia.

Hän viittasi joelle ja sanoi katselevansa koskikaroja. Pysähdyin hänen viereensä.

Hän kertoi siinä tarinoitaan ja sanoi tulevansa aina keväisin koskikaroja katsomaan, ennen kuin ne lähtevät pohjoiseen.

ONNELLINEN HETKI ELÄMÄSSÄ

Eilen tulin siihen samaan kohtaan ja muistin tuon lempeän mummon, joka pitkä takki päällä seisoi hiljaa paikoillaan. Pysähdyin ja näin koskikarat joen toisella puolella.

Huomasin seisovani juuri siinä samassa paikassa, jossa hän aina lintuja katseli.

En ole nähnyt häntä enää vuosiin, mutta muistan kuin valokuvasta hänen hahmonsa siinä suuren kuusen lähellä portaiden alla.

Kaksi koskikaraa pulahteli jään reunalta veteen ja pian joen yli lensi kolmas. Katselin lintujen pyrähtelyjä ja ajattelin, että tämä on onnellinen hetki elämässä.