keskiviikko 31. joulukuuta 2014

RUKOILIJAKORSI VIRRALLA


Viimeiset lumenriepaleet lennähtelevät katoilta ja putoilevat jysähtäen maahan, painuvat tiiviiksi kasoiksi, kuin vuoden uutiset televisiossa.

Joulunajan pakkaset ovat vaihtuneet kuun lopussa lämpöasteiksi.

Juoksen sohjossa ja korjaan usein pipon asentoa. Liike helpottaa pään vääntöä hieman.

Kosketus kasvoihin, leuan hieraisu tai pieni sormen painallus auttaa. On vaikea katsoa eteenpäin. Pää vääntyy väkisin sivuun.

Tien laitaa tulee joku vastaan, en näe kuka, en saa päätä kääntymään. Onneksi vasemmalla puolella on metsä, sinne voi olla katselevinaan, kun ei muutakaan voi.

On liike, on vääntö, on pakko mennä, on vain kestettävä.

MINNE MENET?

Mitä jos ei kestä? Eihän kukaan pakota siihen. On nähnyt jo tämän kaiken. Tietää mikä ihminen on. Tietää nämä metkut.

Ihminen pettää aina ja peilissä pahin petturi.

Lopulta jää aina yksin ja sen kanssa on vain pärjättävä. Itseään ei pakoon pääse.

Parempaa seuraa aina löytää. Itsensä on etsittävä.

On juostava kiinni, että voisi kysyä, mihin matka? Minne menet ystäväni?


VIRRALTA VIRTAA

Nuoskassa on hyvä hölkätä. Vauhti saa olla hidas ja kunto nousee silti.

Ei aina tarvitse kiihdyttää.

Voi antaa jaloille luvan viedä. Mennä omaa tahtiaan. Viedä minne mielivät.

Joelle ne juoksevat. Luonnosta etsivät voimaa. Virralta hakevat virtaa.

Mitä ne sieltä haluavat näyttää?

METSÄN SIUNAUS

Kävelen joen lumista rantapolkua. Tarvon jälkeä, saan tehdä oman reitin.

Virta on mustaa vettä, valkoisten rantojen kehys ja kaartuvat oksat.

Suuret, taivaisiin katsovat kuuset.

Valkoiset lumiset oksat kuin siunaavat kämmenet.

Puhuvat sanatta kulkijalle, pysy siinä, ole rauhassa ja katso meitä.

Opi meistä. Me hyväksymme sinut. Olet osa tätä kaikkea.

Ota metsän siunaus, ota virran voima, ota lumen valkeus ja mene uuteen vuoteen.


RUKOILIJAKORREN KÄDET

Rukoilijakorsi taipuu virran reunalla, jään ja maan välillä. Mustan veden veto on voimakas.

Korsi katsoo ylös, kohti taivaita, kuin anoen voimaa.

Hennot, lumen kuormaan väsyneet versot, pakkasten nujertamat, ovat painuneet alas.

Taipuvat mustaan virtaan. Luovuttajan kädet. Epätoivon kädet.

Kädet, jotka eivät jaksa enää kohota rukoukseen. Kädet, jotka putoavat väsyneinä alas.

Kädet, jotka suojelevat uupunutta vaeltajaa. Rukoilijakorren kädet.

MUSTARASTASPARVI

Mustien lintujen parvi pyrähtelee edestäni kun juoksen joen vierellä kulkevaa polkua.

Hyppelevät rantanotkon lehtikasassa, ovat rohkeita ja päästävät lähelle.

Lennähtävät oksalle kun kaivan kameran esiin. Ei niistä kuvaa ehdi saada tiedän kyllä hyvin. Osaavat varoa.

On silti kokeiltava. Joskus voi olla onnikin myötä. Hyvä kuva on yrittämisen arvoinen.

Niiden täytyy olla mustarastaita tuumin, kun näen pari lähempää. Nokka niillä ei ole kuitenkaan oranssi.

Varmaan ensimmäisen talven lintuja.


TALVEN ENSIMMÄINEN KOSKIKARA

Tuttu lintu päristää rantaviivaa kuin rallimopo. Koskikara viilettää valkoinen rinta vilkkuen mustan virran kuohujen yli vastarannalle.

Nökähtää jään reunalle, on vain olevinaan  ja kurkkii syvyyksiin samalla.

Pulahtaa sitten äkkiä veteen ja pulpahtaa heti takaisin jäälle. On kuin ei olisi pois ollutkaan.

Ensimmäinen koskikarani tänä talvena, olen onnellinen kun näin sen.

LAPIN TAMMUKKAPUROILLE

Vuosia sitten tässä samassa joen mutkassa seisoi usein kevättalvisin vanhus, joka katseli virralle.

Hän kertoi katselevansa koskikaroja.

Niitä oli silloinkin jäiden reunoilla monta. Muuttivat kevään myötä lappiin.

Seuraavana vuonna vanhusta ei enää joella näkynyt.

Koskikarat tulivat ja menivät. Täällä ne ovat vain hetken, keräävät voimia.

Talvehtivat ja valmistautuvat uudelle matkalle. Ikuiset kiertolaiset.

Lapin tunturipuroille mielivät, sinne tammukkapuroille. Kukapa ei mielisi?





maanantai 29. joulukuuta 2014

HITAALLA KÄYVIEN KAUPPA


Minne menevät kaikki ne tarinat, jotka jäivät kertomatta. Tarinat, jotka säästi sopivaan tilanteeseen ja kätki mieleensä. Säilöi kuin varastoon, ajatteli ottaa esille hyvällä hetkellä.

Unohti ne sitten sinne mielen hyllyille, autotallin perälle, ullakolle tai kesämökin kaappiin.

Unohti ja unohtui, tarinat jäivät lopulta kertomatta. Sopivaa tilaisuutta ei kai koskaan tullut. Oli vain sopimattomia tilanteita.

Ei niihin mahtunut niin kulmikas tarina. Sitähän oli silloin vielä raakile, pelkkä pentu ja elämän koulimaton.

Unohtukoon, parempi jättää ne johonkin toiseen kertaan. Toiseen elämään.

HETKEN ONNELLINEN VIIVE

Muistot vanhenevat ihmisen mukana. Vain kerrotut elävät. Kaikella ja kaikilla on tarinansa, joka asialla ja joka hetkellä.

Tarina on pienten sattumien ketju. Täynnä kokemusten helmiä. Toisinaan se ketju on pitkä, täynnä sattumuksia, poukkoilevia muutoksia. Toisinaan tasaista poimua.

Kenenkään elämä ei ole tylsä tarina. On vain katsottava sitä tarkemmin. Nähtävä pienet hetket.

Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus. Hetkeen kätketty ratkaisu.

On löydettävä katoavan hetken arvo.

Elämän ilo asuu pienissä asioissa.

Elämän ilo on hetkien viiveen väleissä.

Kipinässä, joka lennähtää paukahtavasta puusta takan lasiluukkuun, välähtää ikkunassa punaisena viiruna.

Roskien kuljetusautossa, jonka näkee tulevan kadun päästä. Ehtii viedä täyteen laatikkoon vielä viimeiset roskat.

Kerran vein pussin jo illalla ja kansi jäi auki.

Harakat olivat aamuvarhain repineet pussit auki ja ruokajätteitä oli koka puolella maassa.

Tänä aamuna vien pussin juuri ennen kuin auto tulee ja olen iloinen, että ehdin.

Samalla käyn sylyksen puita ja tuon ne sisälle.

Sytytän tulen takkaan ja annan takkatulen valaista ja loimuta seinistä.

Tämä on se onnellinen hetki.

Viive, jonka väliin voisi jäädä.

“HITAALLA KÄYVÄ”

Pienten tekemisten ilo on usein löytö, jonka vasta vakavasti sairastuneet ihmiset huomaavat. On upeaa tehdä tavallisia, arkisia asioita.

Hidas ja rauhallinen tekeminen, jokaisesta liikkeestä ja vaiheesta nauttiminen on joidenkin mielestä outoa.

Ihminen, joka ei pysy muiden tahdissa saa äkkiä leiman “hitaalla käyvä”.

Nopeus ja teho on joka paikassa valttia.


PARKINSON POTILAS POISTETTIIN KAUPASTA

Luin eilen tarinan miehestä, joka sairastaa parkinsonin tautia ja poistettiin siitä syystä kaupasta.

Hän oli kaupassa ja erottui muista, koska valikoi tuotteita myyjien mielestä liian hitaasti.

Ilmeisesti myös sairauden tuomat liikehäiriöt eroittivat hänet muista ihmisistä ja myyjät arvioivat miehen olevan humalassa.

He pyysivät häntä poistumaan ja vielä saattelivat tämän ulos. Nöyryytys oli täydellinen.

Kaikkien asiakkaiden ja työntekijöiden nähden vakavaa sairautta sairastanut ihminen nöyryytettiin äärettömän julmalla tavalla.

Häikäilemätön rahan ja talouden mahti näytti voimansa.

Mahti, joka hallitsee työpaikoilla, kaupoissa, sairaaloissa, kouluissa ja kaikkialla yhteiskunnassa.

SAIRAALLE LÄHTÖ ULOS ON JO KYNNYS

Ihminen, joka sairastaa vaikeaa sairautta on ison kynnyksen edessä jo lähtiessään asioille kauppoihin.

Hän tietää mahdollisesti herättävänsä huomiota.

Hän tietää, että voi pudottaa tavaroita, törmätä toisiin asiakkaisiin tai jäädä nopeampien jalkoihin.

Kaupathan on suunniteltu kaikissa yksityiskohdissaan siten, että asiakasvirta menee nopeasti läpi.

Ovelta kassalle, kärryt äkkiä täyteen, joutuisaan kassajonoon ja pihalle pikaisen pakkauksen jälkeen.

“HILJAA HYVÄ TULEE”

Kaikissa kaupoissa voi käydä kuten tälle miehelle. Näitä esimerkkejä on jokaisen ketjun liikkeistä.

Eräälle pienelle paikkakunnalle tuli ensimmäinen isompi market, ja ihmiset haluttiin opettaa siellä liikkumaan joutuisaan kaupan läpi.

Kauppaan oli pyydetty vartija, joka kierteli näyttävästi käytävillä.

Kun asiakkaat pysähtyivät keskustelemaan hyllyjen väliin, vartija käveli viereen ja jäi sivusta seuraamaan juttelua.

Lopulta liikkeessä kävellyt kauppiaskin huomasi myymälävartijan häiritsevän asiakkaita.

Hän lähettikin sitten vartijan viemään tyhjiä ostoskärryjä pihalle.

Ehkä asiakkaille haluttiin opettaa, että kaupassa pitää edetä koko ajan. Nopeushan on nykyisin hyvän ihmisen ja työntekijän määre.

“Hiljaa hyvä tulee” sanottiin ennen.

“Nopeat syövät hitaat”, sanotaan nyt.


HITAUS JA HARKINTA OLI ENNEN HYVE

Kaikki hyvä kehittyy luonnossa aina hitaasti. Vain saalistamisessa ja urheilussa nopeus on tärkeää.

Taloistakin alkoi tulla huonoja, kun niitä alettiin tehdä kiireellä, jopa vesisateessa.

“Ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi”, sanottiin ennen.

Merkillistä miten paljon hyvää nähtiin  menneessä maailmassa hitaudessa.

Olisiko syytä pohtia syytä siihen.

JUKOLAN KANSA JA PIKAKASSAT

Minä käyn usein tuon saman ketjun kaupassa, josta parkinsonin tautia sairastanut mies heitettiin ulos.

Sen ketjun liikkeissä on todella arvostettu nopeutta alusta lähtien.

Vuosia sitten, kun ensimmäisen kerran kävin ketjun kaupassa, siellä ei ollut edes liukuhihnoja kassoilla.

Myyjät takoivat ostokset kassan läpi silmissä vilisevällä vauhdilla. Tavarat lensivät käsissä ja pakkaus piti tehdä hankalasti ostoskärryissä.

Onneksi suomalainen luonne ei taipunut outoon pakkotahtiin. Jukolan pirteistä tullut jääräpäinen kansa pakotti ketjun lisäämään pakkaushihnat kassoille.

Nykyisin siellä on jo selvästi rauhallisempi tahti. Kassat eivät enää yritä olla itseään nopeampia.

Siitä huolimatta on kaupoissa oltava nopea tai muuten joutuu ikävän huomion kohteeksi, toisinaan jopa opastettavaksi.

PUSSINAVAUSKURSSIT KASSALLA

Olin kerran pakkaamassa ruokia pusseihin ja jonoa oli kassalle paljon tunkemassa.

En meinannut millään saada sähköisiä, yhteen liimautuneita ostospusseja auki ja aloin vaikuttaa myyjän mielestä liian hitaalta.

Hän alkoi kovalla äänellä neuvoa miten pussi avataan ja näytti vielä esimerkkiä avaamalla kassin näppärästi sivusta.

Kaikki asiakkaat muillakin kassoilla kääntyivät seuraamaan tätä opetushetkeä.

Neuvot olivat hyviä ja nyt tiedän miten nuo, joskus niin tiukkaan liimautuneet ostoskassit avataan.

Siitä huolimatta tuollainen julkinen kovalla äänellä opastaminen tuntui epämieluisalta.

Näin näytetään, että me haluamme vain rahanne mahdollisimman nopeasti.

Kaiuttimet huutavat äänekkäästi lisää myyjiä kassoille.

Toisinaan asiakkaat räjähtävät jonoissa ja huutelevat törkeitä herjoja.

Tunnelma on tehokas, hermostunut ja kireä.


SISÄÄN JA ULOS, NOPEASTI PIHALLE

En pidä kaupassa käymisestä juuri tuon kiireen vuoksi. Mihin meillä on kiire? Miksi ei ole enää aikaa? Pidä kiirettä tai lennät pihalle.

Sisään ja ulos, nopeasti ja edullista. Sehän on pelin henki myös työpaikoilla.

Vanhat ja hitaat putoavat pois varmimmin jo ensimmäisissä yt-neuvotteluissa.

Miksi ihmisen pitää sairastua, ennen kuin hän ymmärtää hitaan tekemisen, pienten asioiden arvon.

Yleensä tehokkainkin kiitäjä muuttuu silloin.

Ihminen on merkillinen pakkaus elämän hyllyllä.

Kun ajattelee ihmisen päämäärää, niin luulisi sinne vähemmälläkin ehtivän.

NOPEUS EI OLE HOSUMISTA

Hitaan tekemisen arvo olisi löydettävä uudelleen.

Harkinta ja puuhastelu, pienet arkiset askareet.

On uskallettava olla erilainen.

On uskallettava olla hidas.

Kukaan ei voi pakottaa hosumaan.

Nopeus ei perustu hosumiseen.

Nopeus perustuu rauhalliseen, asioiden tekemiseen oikeassa ajassa.

Oikeaa aikaa on aina riittävä määrä.

JUNA EI ODOTA

Luin kerran erään vanhan miehen muiston hänen lapsuudestaan. Mies oli pikku poikana lähtenyt junalle isänsä kanssa.

Matkalle oli lähdetty jo aamuvarhain, vaikka asema sijaitsi kävelymatkan päässä.

Perillä istuttiin asemarakennuksen seinustan penkille odottamaan junan lähtöä.

Poika vilkaisi suurta kelloa aseman edessä ja sanoi isälleen junan tulevan vasta tunnin kuluttua.

Hän ihmetteli miksi asemalle oli tultu jo näin varhain.

Isä tokaisi, että meillä on poika aikaa odottaa junaa.

Juna ei odota meitä.





sunnuntai 28. joulukuuta 2014

JOULUTÄHTI JA JUOKSUMATTO


Seuraan joulutähteä joka on pakattu kestämään pikkupakkasta. Kädessäni on kaunis kortti. Kotona askarreltu joulutervehdys.

Tutulla ovella katselen hetken ympärilleni. Olen ilmapiirien ihminen, elän kuulolla ja tunnustelen ajan liikkeitä.

Ilmassa on seesteistä, hieman värinää ja poikkisointuja.

Ovelle tulee ystävällinen lähimmäinen, näkee pussini ja sanoo leikillään, ettei nyt osteta mitään. Hymyilee sitten ja vetää sisään.

Annan kortit, halaan ja toivotan hyvät joulut, keittiössä avataan kukkapaketti.

Olen onnellinen, että sain mukaani joulutähden, hyasintti olisi jäänyt ulos. Voimakas haju on liikaa monille.

Seisomme siinä rivissä kuin kolme muskettisoturia, totean että sairaita tässä ollaan kaikki.

Ystävä kertoo rauhallisesti kuulumisia, heillä on ambulanssi vieraillut useamminkin.

Minä sanon siihen, että kyllä se vielä meidän jokaisen pihaan löytää.

On hyvä muistaa olevansa samassa jonossa. Samassa saattueessa. Samanveroinen sairastelija kerran meistä jokainen.

SEURASIN JOULUTÄHTEÄ

Tässä kodissa tiedetään mitä sairaus on. Liikun sisällä hiljaa ja katselen vanhoja valokuvia. Yhdessä kuvassa tuttavani on pienenä lapsena.

Se aika on jo vuosikymmenien takana. Elämän vuodet kiertyvät hiljaa kerälle. Kutovat valmiiksi vääjäämättä jokaisen.

Kodissa on harmonia, kuvien tuoma elämän jatkuminen. Juttelemme ja kysyn häneltä piikitysaikaa.

Sairastamme kumpikin liikehäriöitä lihaksiin aiheuttavaa dystoniaa.

Sairautta, jota hoidetaan lihaksiin pistettävällä botuliinilla noin kolmen kuukauden välein.

Silitän lähtiessä häntä hartioista, toivotan hyvää ja siunattua joulua.

Poistun ja ajattelen, että seurasin joulutähteä oikeaan paikkaan.

OLEN TOTTUNUT PEITTÄMÄÄN OIREITA

Pohdin elämän kulkua kävellessäni kotiin. Lumi narskuu kenkien alla. Pakkanen kiristyy illan hämärtyessä.

Päätä vääntää kävellessä vasemmalle. Dystonian oireet ovat tietyissä toiminnoissa voimakkaat.

Kaikki kaksin käsin, keskittyneesti tekeminen aiheuttaa pään vääntöä. Osaan käden liikkeillä ja kosketuksilla jo ohjata katseen oikeaan suuntaan.

Sairaus kulkee jo luontevasti mukana. Huomaan, että olen tottunut siihen. Olen antanut sairastamani dystonian muuttua osaksi elämääni.

Osaksi, johon on turtunut. En enää kapinoi sitä vastaan.


SISÄISET ENERGIAVIRRAT

Olen miettinyt, onko sairaus hieman parantunut vai olenko ehkä vain tottunut siihen.

Rehellisesti asiaa arvioidessani tulen siihen tulokseen, ettei sairaus sinänsä ole muuttunut.

Asenteeni on muuttunut ja sairauden hyväksyminen osaksi kaikkea tekemistä, on vapauttanut sisäisiä energiavirtoja.

Kapinointi ja pään seinään hakkaaminen vie voimia ja aiheuttaa kipuja.

Aiheuttaa niitä vaikka iskut olisivatkin vain henkisiä.

ELÄMÄN SALAISUUS

En silti ole mielestäni luovuttanut. Käyn koko ajan läpi prosessia, johon tämä sairaus on vienyt minut.

Mikäänhän ei pysy paikallaan elämässä. Kaikki virtaa, kaikki elämässä muuttuu.

Uoma mutkittelee, syöksyy välillä kuin koskessa ja toisinaan pulppuaa syvältä.

Hetki hetkeltä elämä virtaa ja niin murenee ajan kallio edessämme.

Avaa elämän salaisuuden halusimmepa tai emme.

Minne sitten kuljemme, se on onneksi arvoitus.

“KUKKULUURUU”

Eräs dystoniansa kovalla treenillä parantanut ystäväni, josta kerroin blogissa “Dystonia ja paraneminen”, kyseli hiljan minulta, onko kuntoilu vienyt parempaan suuntaan oloani.

Vastasin hänelle, että mielestäni on, vaikka oireet ovat edelleen samat.

Hiljalleen mennään kuitenkin parempaan suuntaan.

Olen huomannut, että dystonia pitää huomiosta. Toisinaan se jopa unohtuu, enkä ole varma missä se on.

Olenko ehkä parantunut tai tauti menossa selvästi parempaan suuntaan.

Sitten se hyppää esiin, juuri kun sitä ajattelee. “Kukkuluuruu”, täällä ollaan.


MIETISKELEVÄÄ AUTOILUA

Huomaan, että olen oppinut luovimaan sairauteni kanssa. Teen kaiken jos se on mahdollista, sillä tavoin, ettei dystonia aktivoidu.

Heti jos lähden ajamaan autoa, pidän ratista kahdella kädellä ja päätä eteenpäin, niin dystonia aktivoituu.

Pää lähtee vääntymään vasemmalle ja minun on tuettava sitä kädellä.

Ajan siis kyynärvarsi ikkunan alalaidassa ja käsi ohimolla. Mietiskelevää autoilua.

Dystonia ilmoittaa olevansa olemassa.

EN ANNA SEN VAIKUTTAA LIIKAA

Vajaa pari vuotta sitten se oli vielä hienovaraisempi väännöltään.

Ajaessa pää lähti hiljalleen menemään vasemmalle ja kosketus riitti pitämään pään suorassa.

Noin vuoden verran dystonia on minulla pysynyt samalla tasolla. En ole varma siitä, olenko tottunut siihen vai onko oloni hieman kohentunut.

Usein unohdan koko sairauden. Elän sen kanssa tai ilman sitä, mutta en anna sen vaikuttaa liikaa elämääni.

Monet ihmiset kärsivät huomattavasti rankemmista sairauksista ja elävät täysipainoista elämää.

ELÄMÄN VALO

Kuntoilu on elämässäni ollut usein avain ulos ahdistuksesta jonka sairaus toisinaan tuo elämään.

Lenkkeily ulkona luonnossa tai treeni juoksumatolla on avannut sisäiseen umpioon aukkoja.

Aukkoja joista elämän valo on virrannut sisään.

Koskaan en ole kuntoilun jälkeen ollut mieli maassa.

Kerta toisensa jälkeen olen liikunnan aikana saanut elämäniloa ja löytänyt myönteisten voimien lähteitä.


LUOVAA LEIKITTELYÄ

Sain tuolta parantuneelta ystävältäni kuntoiluohjeet, joiden avulla ja rajulla treenillä hän toipui tästä sairaudesta.

Suoraan ne eivät sopineet minun luonteelleni, jonka on vaikea tehdä mitään kaavamaista.

Kaipaan kuntoiluun luovuutta ja elävää leikittelyä rajun treenin lisänä.

Ne ovat suola ja piriste, joka tekee liikunnasta mielekästä.

Olen siis soveltanut saamani ohjeet oman makuni mukaan treeniini.

VÄHÄN ON ENEMMÄN

Päänäyttämö minulle on kuntoilussa edelleenkin juoksumatto.

Juoksen ja hölkkäilen, muutan rytmejä, kävelen ja väliin pinkaisen täysiä pidempiä ja lyhyempiä spurtteja.

En tiedä onko ohjelmani oikea, mutta minulle se sopii hyvin.

Tätä jatkan sopivan ajan ja alan tekemään niitä liikkeitä, joita sain ohjeissa.

Hyviä ohjeita sain ystävältäni ja paras oli varmaankin liikkeiden hidastaminen.

Repivä tempoilu ja yliyrittäminen tekee vain huonoa jälkeä. Lihakset kipeytyvät ja masentaa huomata, ettei jaksa kovin paljon.

Huomaan liikkeitä tehdessäni, että olen vaatinut lihaskuntoilussa itseltäni aiemmin liikaa, rouheaa armeijatyyliä.

Olen nyt ymmärtänyt, että on parempi tehdä rauhallisesti vähemmän ja nostaa sitten kunnon kohotessa ehkä tasoa.

Huomattavasti parempi, kuin rouhia itsensä kipeäksi ja lopettaa siihen.

Vähän on aina parempi kuin ei mitään.

HITAASTI JA RAUHALLISESTI

Nyt yritän lihastreenejä hitaasti matolla, teen liikkeet rauhallisesti ja annan aikaa.

Välillä vain makoilen ja rentoudun. Hengitän syvään ja annan ajan, elämän virrata lävitseni.

Hyvä ohje oli se hitaus ja rauhallisuus. Rentous meinaa joskus unohtua treenissä ja niistä tulee suorituksia.

Seuraava kerta voi jäädä väliin vain sen takia, että kiusasi itseään liikaa.

Kuntoilun on oltava sellaista, että ajatukset virtaavat uusissa uomissa treenin jälkeen.


JUOKSEN PÄIN SEINÄÄ

Välillä vedän soutulaitteella tietyt määrät sopivalla vastuksella ja pyöräilen kuntopyörällä, sitten juoksen matolla eri tahteihin.

Tämä tapa kuntoilla sopii hyvin minulle ja voisin jatkaa sitä loputtomiin.

Usein kuuntelen hyvää musiikkia ja toisinaan katson tietokoneelta elokuvia, sarjoja tai dokumentteja.

Joskus kuntoilen hiljaa ja annan ajatusvirtojen juosta.

Minulle ei ole mikään ongelma juosta matolla päin seinää.

Jo tasapainon hallinta ja tempojen vaihto tekee kuntoilusta mielenkiintoista.

PÄÄTIN JATKAA

Fiilis kuntoillessa on yleensä loistava. En oikeastaan siinä edes ajattele dystoniaa vaikka pääni vääntyy sivuun.

Annan sen vääntyä ja juoksen siitä huolimatta.

Toisinaan pidän päätä suorassa kädelläni. Tärkeintä on, ettei anna sairauden estää elämästä asioita, jotka tuovat siihen iloa ja voimaa.

Kuntoilin aktiivisesti jo ennen sairautta. Sairastuttuani kervikaaliseen dystoniaan jatkoin samalla tavoin kuin ennenkin.

Välillä olin vähällä lopettaa dystonian oireiden pahentuessa.

Lähes tasan vuosi sitten löysin kuitenkin kuntoilun uudelleen. Päätin jatkaa urheilua sairaudesta huolimatta.

HITAUS JA RENTOUS

Ystäväni ohjeet muuttivat vielä lisää tapaani treenata. Ymmärsin niiden aikana jotain.

Löysin enemmän iloa kuntoiluun. Tajusin hitauden ja rentoutumisen olevan isompi osa treeniä kuin olin aikaisemmin ymmärtänyt.

Vuosi sitten löysin kuntoilun uudelleen, nyt löysin siihen uuden, valoisamman asenteen.

Elämä virtaa eteenpäin ja löytää uusia uomia, kun vain on valmis kuuntelemaan sen viestejä.

Herkkä aistimaan uusia tuulia, nöyrä ottamamaan vastaan ja sisukas soveltamaan niitä elämään.

KUIN RAIVO HÄRKÄ

Välillä tuntuu, että tämä dystonia on kuin nyrkkeilymatsi. Se otti minusta pari tyrmäystä ensimmäisissä erissä.

Makasin kanveesissa pää sivulle kouristuneena ja halusin luovuttaa.

Jokin sisäinen voima nosti minut siitä kuitenkin jaloilleen ja luvun laskun jälkeen ottelu jatkui.

Sitten jossain vaiheessa opin rytmin ja matsi alkoi tasoittua. Nyt tuntuu, että tätä mennään vaikka viimeiseen erään asti.

Toisaalta olisihan se tyrmäysvoittokin ja paraneminen dystoniasta upea.

Ystäväni sen sai. Kävi kuin raivo härkä dystoniaansa päin, tyrmäsi ja voitti sen.

Pistevoitto kelpaisi hyvin minulle.

Pystyssä pysyminen seuraavassa erässä riittää tavoitteeksi.

Koko elämän mittaisen ottelun kestäminen on pääasia.





sunnuntai 21. joulukuuta 2014

POIKA JA KOIRA


Ruskeassa seinämässä on monta riviä reikiä. Jokaisen reiän alla on numero ja osassa niistä tappi jonka päästä roikkuu musta johto. Poika seisoo keskellä lattiaa pää ylöspäin kenossa.

Hän katselee suu raollaan johtoja jotka päättyvät johonkin seinämän reikään työnnettyyn mustaan tappiin.

Poika kuulee puhelimen soivan. Hän näkee keittiössä joulupuuroa sekoittavan tädin kurkkaavan ovesta seinämälle.

Täti pyytää poikaa hämmentämään puuroa, ettei se palaisi pohjaan ja asettaa kauhan kattilan reunalle odottamaan.

Nopein askelin täti harppoo huoneen nurkalla sijaitsevaan keskukseen ja asettaa kuulokkeet korvilleen.

Hän vastaa jotain ja sanoo yhdistävänsä. Nopein sormin täti nappaa tapin seinästä ja painauttaa sen reikään.

Poika seuraa ovelta tädin liikkeitä ja nopeita sormia lumoutuneena. Kauha on unohtunut ja täti juoksee lieden ääreen.

Hän ei toru poikaa, sanoo vain, että riisipuuro palaa herkästi pohjaan jos ei sitä hämmennetä.

Poika on nolona. Hän menee sohvalla nukkuvan punaruskean pystykorvan luo ja silittää sitä. Koira huokaisee syvään ja vilkaisee poikaa.

Nuopeasti se nuolaisee silittävää kämmentä ja painauttaa päänsä sitten sohvatyynylle.

LUMOTTU SEINÄMÄ

Poika katselee maalaistalon pirtin nurkassa sijaitsevaa kylän keskusta. Ihmeellistä näyttävää seinämää täynnä tappeja ja johtoja.

Toisessa nurkassa on suuri veivattava puhelin, kuulemma muistona vanhoilta ajoilta. Sitä jos vääntää kauan voimiensa takaa, pirahtaa keskuksen puhelin.

Poika tietää sen, on kokeillut ja saanut tädinkin kirjaimellisesti lankaan. Oli hauskaa saada tämä vastaamaan puhelimeen ja kysymään numeroa.

Lopulta pojan jekku oli kuitenkin paljastunut ja häntä oli kielletty.

Poika vilkaisee tätiä, joka on keskittynyt puuhiinsa keittiössä. Hän pörröttää raukeaa koiraa ja astelee sitten varoen nurkassa sijaitsevan keskuksen viereen.

Seinämän ruskea levy täynnä reikiä ja tapeista roikkuvia johtoja on hänestä vastustamaton ja lumoava.

Poika tarttuu tappiin, jonka täti juuri oli painauttanut paikoilleen, kiskaisee sen irti ja työntää toiseen reikään.

Nopein liikkein, kuin unessa, hän irroittelee loputkin ja painelee tappeja seinän reikiin summassa.

Pian hän on vaihtanut kaikki tapit uusiin paikkoihin ja tehnyt niistä joulutähteä muistuttavan kuvion.

Tyytyväisenä poika astuu taaksepäin keskelle lattiaa ihailemaan työnsä jälkiä.


PUHELUT SEKAISIN

Hän kuulee kauhan putoavan kolahtaen keittiössä. Puuroa putoaa sihahtaen liedelle, kuuluu huudahdus ja täti juoksee keskusnurkkaukseen.

Täti toruu poikaa ja sanoo tämän sekoittaneen kaikki puhelut.

Miten hän nyt voisi muistaa kaikki puhelut. Vielä joulutoivotuksia ihmiset olivat soittamassa.

Täti alkaa siirrellä tappeja takaisin muistinsa varassa.

Pian puhelin alkaa pirisemään vaativasti ja täti pyytelee anteeksi, lupaa yhdistää heti uudelleen.

Poika juoksee ulos ja pakenee lumisen pihan poikki aitan taakse.

Siellä on turvapaikka, lumilinna jonka nurkkaan hän syöksyy itkua tihrustamaan.

KOIRA LAINAAN

Pehmeä kuono painaa kättä ja poika nostaa päänsä. Märkä lipaisu nenässä kutittaa. Koira on tullut etsimään häntä tutusta piilosta.

Äidin ääni kuuluu pihasta ja poika kömpii koiran perässä tunnelista ulos.

Pihalla seisova äiti on kädet puuskassa ja komentaa poikaa pyytämään tädiltä anteeksi keskuksen sotkemisen.

Poika menee sisälle koira perässään. Täti ei ole kuitenkaan vihainen. Hän on saanut linjat yhdistettyä ja pyytää kaikkia joulupuurolle.

Isäkin tulee sisään, hän on ollut talon isännän kanssa jänismetsällä.

Syönnin jälkeen perhe valmistautuu jo kotimatkalle.

Täti ja hänen miehensä lupaavat koiran joulunajaksi lainaan, koska poika pitää siitä niin paljon.

Poika on riemuissaan. Hän saisi olla koko joulunajan mökillä koiran kanssa.

Isä ja äiti olivat vuokranneet mökin joulunajaksi kauempaa pohjoisesta, sinne mentäisiin junalla.

Pitkän kotimatkan ajan poika istuu takapenkillä. Koira nukkuu pää hänen sylissään.


JUNAMATKA MÖKILLE

Seuraavana päivänä aletaan pakkaamaan tavaroita joulomalle. Mökille mentäessä koira olisi lemmikkivaunussa. Isä lupaa, että poika saa käydä koiraa katsomassa niin usein kuin haluaa.

Matkalla pohjoiseen poika on lähes koko ajan koiran seurassa. Hän makoilee lattialla, silittää paksua turkkia ja kuuntelee junavaunujen ääniä. Kiskojen kolketta,nitinää ja nytkähdyksiä.

Perillä isä sytyttää takkaan tulen ja äiti alkaa valmistella jouluruokia pöytään. Poika lähtee ulos leikkimään koiran kanssa. Hän palaa sisään äidin huudettua ovelta syömään.

Koira jää vielä tutkimaan mökin maastoa. Sille olisi myös tarjolla hyvää syötävää myöhemmin.

JÄNIKSEN JÄLJILLÄ

Perheen ateria kestää pitkään. On raukea olo ja takan lämpö unettaa. Äiti asettaa vielä koiralle ruokakipon lattialle ja katsoo ikkunasta.

Koiraa ei näy missään. Isä käy huutamassa sitä ovelta. Hän sanoo pojalle koiran tutkivan maastoa ja pian palaavan. Kaikki menevät lepäilemään sänkyihin.

Isä ja äiti nukahtavat pian. Poika lukee sarjakuvalehteä yläorrella. Avovintin päätyikkunasta näkyy lumen peittämiä männynoksia. Hän nukahtaa ja näkee unta kinoksissa tarpovasta koirasta.

Poika herää isän kutsuhuutoihin ovelta. hän odottaa koiran ääniä, rapinaa lattiassa ja vingahduksia ylös orrelle. On pimeää ja ikkunasta näkyy tähtitaivas. On tulossa pakkasyö.

Poika ryntää tikapuita alas ja juoksee ulos. Koiraa ei näy missään. Nyt isäkin uskoo, että se on karannut.

Hän sanoo, että ehkä koira on vain lähtenyt jäniksen perässä ja palaa pian takaisin.

Aamulla koira on kuitenkin yhä pois.

APEA KOTIINPALUU

Koko joulun ajan poika ikävöi koiraa. Apeana hän kulkee mökin ympäristössä ja huutelee sitä. Vain kaiku vastaa metsästä huutoihin.

Läheltä kulkee junarata ja isä käy katsomassa sieltäkin.

Hän uskoo koiran jääneen junan alle ajaessaan jänistä takaa.

Kotiin paluu on hiljainen. Poika nököttää sarjakuvalehti edessään koko junamatkan.

Hän on lukevinaan, mutta katselee ohi viliseviä maisemia ja toivoo näkevänsä koirasta vilauksen metsässä.

Perillä kotona isä soittaa tädille ja kertoo, että koira karkasi mökillä jäniksen perään ja jäi junan alle.

Hän ei uskalla sanoa, ettei koiraa löytynyt. Pelkää tädin alkavan vain murehtimaan asiaa.

POIKA JA KOIRA

Joulu menee ja tulee uusi vuosi. Eräänä päivänä soi puhelin. Poika juoksee vastaamaan.

Täti soittaa ja kysyy pojalta, että arvaapa kuka meidän sohvalla makoilee omalla tutulla paikallaan.

Poika huudahtaa ilosta, äiti juoksee keittiöstä eteiseen katsomaan.

Täti kertoo puhelimessa, kuinka hän havahtui tuttuun rapinaan ovella, luuli ensin kuvittelevansa ja meni ovelle katsomaan.

Koira oli juossut suoraan oven auettua olohuoneeseen ja hypähtänyt sohvalle. Päänsä se oli painanut omalle tutulle paikalleen ja nukahtanut siihen.

Isä ei meinaa millään uskoa asiaa. Hän ei käsitä kuinka koira on tullut niin pitkän matkan yksin vieraassa maastossa.

Junalla kuljetun tuntien matkan mökille ja vielä lähes sadan kilometrin matkan kotoa tädin luo.

Miten koira on voinut löytää kotiinsa, talvipakkasilla läpi metsien. Ylittää jäiset joet ja tarpoa lumiset jängät.

Isää vielä hävettää hätävale koiran junan alle jäämisestä. Täti ei kuitenkaan ole vihainen.

Hän on onnellinen siitä, että koira palasi kotiin.


TARINA KOIRAN PALUUSTA ON TOTTA

Tämä tarina koirasta tuli mieleeni eräänä päivänä juoksulenkillä ja kirjoitin heti muistikuvistani tarinan “Poika ja koira”.

Tätä tarinaa kerrottiin lapsuudessani. Tarinaa pystykorvasta, koirasta, joka palasi kotiin.

Koirasta, joka kulki pitkät matkat halki lumisten metsien ja soiden, kunnes saapui tutulle kotiovelle.

Olin jo ehtinyt unohtaa vanhan tarinan ja muistin sen enää vain haaleasti, kuin unena, jonka olin lapsena nähnyt tai kuullut.

Halusin kirjoittaa tarinan ensin muistikuvistani, sitten soittaisin äidilleni ja kysyisin häneltä.

Äitini sairastaa alzheimerin tautia ja sairaus on hiljalleen edennyt. Vanhat asiat hän kuitenkin muistaa hyvin.

Ajan ja paikan taju on jonkin verran heikentynyt, eikä hän enää oikein aina tunnista kotiaan.

Paluu lapsuudenkotiin, siihen ainoaan oikeaan kotiin on menossa. Kaikkien muistisairaiden kotimatka.

ÄITINI ALZHEIMER

Olen blogeissani kertonut äidin alzheimerista jonkin verran. Viime toukokuussa hieman enemmänkin.

Olin silloin tuuraamassa leikkauksessa ollutta äitini omaishoitajaa. Vietimme äidin kanssa tuon viikon ja kerroin blogeissani niistä päivistä.

Äidin alzheimer on puolessa vuodessa hiljalleen edennyt. Hän on kuitenkin edelleenkin hyvin läsnä keskusteluissa.

Monet asiat unohtuvat keskustelun aikana, eikä äidin paikantaju enää ole kovin selkeä.

Hän on kuitenkin tarkka ja terävä huomioimaan asioita vieläkin. Sama oivaltaja kuin aina ennenkin.

PUNARUSKEA SUOMENPYSTYKORVA

Alan kysellä lapsuudestani, niistä ajoista, joita en selkeästi muista. Äitini kertoo, että olin aika vilkas pienenä.

Mennä vilistin, niin että kämmenet lattiaan läpsyivät. Kovin pitkälle ei pikkupojan nelivedolla kuitenkaan ehtinyt karkaamaan.

Asunto oli silloisia pieniä asemaperän taloja ja vierestä kulki junarata kohti Rovaniemen asemaa.

Muistelin jutellessamme vanhaa tarinaa koirasta, joka palasi pitkien matkojen takaa kotiin. Kysyin oliko meillä silloin koiraa?

Äitini sanoi, ettei vielä silloin, koska asunto oli niin pieni.

Vasta sitten kun muutimme isompaan asuntoon, me saimme oman koiran. Kauniin punaruskean suomenpystykorvan.

Isä käytti sitä näyttelyissäkin ja koira palkittiin muotovaliona.

Ajattelin, ettei muistamani tarina koirasta ehkä ollut tapahtunut kuten olin sen muistanut.

Äiti sanoi kuitenkin, että tarina on kyllä totta, eikä koira ollut meidän.

Koira oli erään tädin ja lainassa häneltä. Se oli haettu lähes sadan kilometrin päästä.

Isäni oli innokas erämies ja koira otettiin mukaan. Matka tehtiin junalla kuten tarinassa kerroin.

Äitini kertoi, että mökillä illalla isä päästi koiran ulos. Vähän ajan päästä sitä kutsuttiin sisään, mutta koira oli kadonnut.

Paluu mökiltä kaupunkiin oli tehtävä ilman koiraa. Tädille oli tietysti soitettava katoamisesta.


KOIRA JOKA PALASI KOTIIN

Äiti kertoi isäni kertoneen tarinan koiran jäämisestä junan alle, koska ei kehdannut sanoa, että se oli karannut ja ehkä metsässä kylmissään ja nälissään.

Täti olisi silloin jäänyt murehtimaan ja huolehtimaan koiran kohtaloa.

Asia oli jäänyt siihen ja vähitellen unohtunut. Monta viikkoa myöhemmin puhelin oli kuitenkin soinut.

Koiran omistanut täti oli soittanut, että täällä se junan alle jäänyt koira nyt makoilee sohvalla.

Koira oli tullut junaratoja tai niiden reunoja mökiltä takaisin ja vielä lähes sadan kilometrin matkan metsiä pitkin.

Löytänyt vielä kotiin talven pakkasilla.

Täti oli kuullut tutun raaputtamisen äänen ja avannut oven. Koira oli juossut suoraan olohuoneeseen ja hypännyt omalle lempipaikalleen sohvalle.

Muistin siis tarinan oikein, mutta se oli tapahtunut vähän eri tavalla.

Äiti naurahtaa, että olisipa meillä ihmisilläkin samanlainen kyky löytää kotiin kuin tuolla koiralla.

PALUU LAPSUUDENKOTIIN

Lopetan puhelun ja sjattelen, että niinhän se taitaa ollakin.

Äiti on palaamassa omassa mielessään kotiin.

Vaikka hän kertoi puhelimessa olevansa mökillä käymässä, tiedän, että hän puhuu mökkinä kotitalostaan.

Samasta kotitalosta, jota hän isäni kanssa aikoinaan rakensi rakkaudella, työllä ja vaivalla.

Talosta, jonka hän on rakentanut, maksanut ja asunut siinä vuosikymmeniä.

Äitini on nyt palaamassa kotiin, siihen ensimmäiseen kotiin, ainoaan oikeaan, lapsuudenkotiin.





keskiviikko 17. joulukuuta 2014

ELÄMÄN PUNTARI


“Mä tekisin tätä ihan varmasti ilmaseks myös edelleen”. Sanat jäävät illalla soimaan mieleeni taustalta kuuluvasta dokkarista.

Aamulla mietin niitä sanoja ja katson areenalta tuota dokumenttia Kimmo Laihosta, artistista ja musiikkialan  yrittäjästä, taitaeilijanimeltaan  Elastisesta.

Hänellä on hieno asenne tekemistään kohtaan. Menestys tulee ihmisten kautta, mutta kaikki perustuu omaan juttuun.

On rakastettava sitä mitä tekee niin paljon, että tekisi sitä myös ilmaiseksi.

ÄIDIN SANAT JÄIVÄT MIELEENI

Minulle kirjoittaminen on aina ollut oma juttu. Olen sitä tehnyt siitä lähtien kun tarinat alkoivat elää mielessäni.

Lapsena kirjoitin parin sivun tarinan ja äitini sattui lukemaan sen. Hän totesi luettuaan, että sinähän olet kirjailija.

Sanat olivat minulle arvokkaat, sillä äitini oli innokas lukija kiireisen työnsä keskellä.

ISTUIN HILJAA JA SEURASIN NÄYTELMÄÄ

Hän piti pientä kahvilaa ja valmisti kaiken myytävän itse. Hän paistoi aamulla munkit ja sämpylät. Teki lounaalle ruokaa ja pihvit hampurilaisiin.

Koko ajan hän oli liikkeellä, kiepahteli baarin heiluriovesta myyntitiskin ja keittiön väliä. Siitä huolimatta hän oli koko ajan läsnä.

Minä istuin keittiön pöydän vieressä lukemassa. Samalla seurasin kahvilan elämää kuin näytelmää.

TOINEN KUPPI KAHVIA

Äitini tuli aamuvarhain ennen kuutta kahvilaan isäni kanssa, joka meni asemalle töihin.

Pitkä päivä päättyi illalla kahvilan siivoamiseen. Kotona hän oli yleensä ennen seitsemää.

Hän oli taitava käsittelemään asiakkaita. Sanat ja vastaukset osuivat aina hyvään saumaan.

Pöydissä mölähtelevät, äänekkäät autoilijat saivat välillä letkeille sutkautuksilleen nasakan vastauksen.

Vastauksen, jonka päälle piti hörpätä toinenkin kuppi kahvia.


AUTOILIJAT KATSOIVAT SUU AUKI

Toisinaan kahvilaan sattui juoppo, joka alkoi pitää omaa esitystään. Huutelu saattoi mennä niin kovaksi, että toiset asiakkaat häiriintyivät.

Kerran äitini, joka ei ole kovin suuri kooltaan, mutta rivakka liikkeeltään, pani yhden räyhääjän vauhdilla pihalle.

Hän toimi niin nopeasti, että isot autoilijatkin jäivät suu auki katsomaan.

ÄITINI HEITTI HÄIRIKÖN PIHALLE

Äitini meni pöydässä äänekkäästi mesoavan juopon viereen, tempaisi tuolin tämän alta ja työnsi niskasta pihalle.

Mies ei ehtinyt edes vastaan panna ennen kuin oli pihalla.

Hän tajusi tilanteen vasta ulkona ja päätti kovalla äänellä kiroillen palata takaisin.

Siinä vaiheessa raamikkaat kuorma-autoilijat nousivat pöydästä ja estivät häirikön paluun.

Äitini ei pelännyt mitään, kun hän suuttui.

Muuten hän oli yleensä hyvällä tuulella touhuillessaan päivän tarjoiluja baariin.

SIIVOOJA PUHALTELI SAVUJA PIHALLE

Uskon, että äitini nautti siitä, että sai suunnitella ja tehdä kaiken itse.

Hän rakasti työtään, vaikka tuskin olisi sitä suoraan myöntänyt.

Baarin keittiössä kävi usein myös huoltamon siivooja juttelemassa äitini kanssa.

Hän nojasi avonaiseen oveen ja puhalteli tupakastaan savuja pihalle.

Siivoojalla oli aina mehukkaita juoruja, joita hän kertoili.

Minä istuin pöydän nurkassa keittiöjakkaralla ja olin hiljaa kuulolla.

Monta maukasta tarinaa imin siinä sisääni.


HAIN KIRJASTOSTA LUETTAVAA

Tästä kaikesta kiireestä ja puuhasta huolimatta äitini myös luki kahvilassa paljon.

Hän istui aamu- ja iltapäivän hiljaisina hetkinä heilurioven kapean ikkunan takana jakkaralla.

Rentona hän nojasi pöytään ja luki kirjaa tai lehteä.

Minä kävin äidille Kemijärven kirjastosta lainaamassa aina kassillisen luettavaa.

Samalla lainasin myös itselleni kasan nuortenkirjoja.

Toisinaan sain äidiltä rahaa ja kävelin rautatien ylittävän sillan kautta keskustaan.

Ostin kioskista jonkun lehden ja toin sen kahvilaan.

KIRJOITTAMISEN PALKKIO

Me luimme molemmat paljon. Äidiltäni olen perinyt rakkauden lukemiseen.

Jossain vaiheessa se sitten synnytti myös halun kirjoittaa itse.

Enimmäkseen olen kirjoittanut ilmaiseksi tai pienillä palkkioilla.

Kirjoittamisen kautta olen saanut aina purkaa jotain sisältäni. Samalla teen tilaa uudelle.

Palkkio kirjoittamisesta on yleensä monivivahteinen. Raha olisi motiivina mielestäni ahdistava.

Toimeentulo kirjoittamisen kautta tietysti olisi upea asia. Sitä en ole koskaan kokenut.

Parhaimmillaan olen saanut kohtuullisia korvauksia.

LUKIJAT OVAT KIRJOITTAJAN PALKKIO

Julkaistu juttu, tarina tai kirja, joka kruunaa kirjoittamisen, on ollut minulle aina riittävä palkinto.

Luonnollisesti mieluusti kirjoittajana menestyisi myös taloudellisesti.

En ole koskaan nähnyt sitä kuitenkaan omalla kohdallani mahdolliseksi, joten en osaa sellaista edes kaivata.

Olen kiitollinen siitä, että olen koko elämäni ajan saanut kirjoittaa lähes päivittäin.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa, runoja, tarinoita, juttuja ja kirjoja.

Lähes kaiken haluamani olen myös saanut julkaistua jossain muodossa.

Mielestäni se on pääasia. Lukijat ovat kirjoittajan palkinto.

Aina kun lukija antaa palautteen, se on minulle kirjoittajana ratkaisevaa.


AVAIN ONNELLISEEN ELÄMÄÄN

Julkinen kirjoittamiseni olisi ehkä loppunut jo alkuunsa jos en olisi saanut tekstejäni läpi ja palautetta niistä.

Ajattelen kuitenkin samalla tavoin, kuin alussa siteeraamani Elastinen.

Sitä mitä rakastaa, harrastaa joka tapauksessa, vaikka ei menestyisikään.

Myös kirjoittamista voi harrastaa vaikka vain omaksi ilokseen.

Siinä on iso avain onnelliseen elämään.

MIKÄ ON ELÄMÄSSÄ PÄÄLLIMMÄISENÄ?

Elämä on muutenkin niin arvaamatonta. Kaikelle ei vain löydy selitystä.

Pelkäisin ihmistä, joka osaisi selittää kaiken.

Kammottavin on ihminen, joka tietää ratkaisun kaikkeen.

Tapasin eräänä päivänä tutun, joka on sairastellut paljon.

Myös hänen perheessään sairaus on tuttu vieras, vakiovieras voi sanoa.

Hän kertoi muutamin sanoin nykyisestä tilanteesta. Haki sanoja ja lopetti lyhyeen.

Katsoi, niin että siitäkin ymmärsin lukea rankan tarinan.

Totesin, että vaikea meidän näistä on puhua ja sydäntä purkaa.

Ei se ole meille luontevaa.

Hän totesi, etteihän nämä asiat saakaan olla elämässä päällimmäisenä.

Elämässä on niin paljon muutakin.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Elämässä on niin paljon muutakin.

On luonto ja monta muuta hyvää asiaa.

On paljon sellaista, jonka voi nostaa elämässä päällimmäiseksi.

ELÄMÄN PUNTARI

Eräs lukijan kirjoitus tuli mieleeni kun tätä blogia ajattelin.

Kaikki koettu on aina hyvä punnita.

Tässä lukijan kommentissa on puntari, joka saa monet oman elämän asiat oikeaan mittaan.

On paljon turhaa valittamista.

Jokaisen elämässä on myös paljon hyvää.

Paljon sellaista, jonka voi nostaa päällimmäiseksi elämässä.

Tämän lukijan tarinan jälkeen jokainen löytää elämästään niitä asioita.



JÄLJELLÄ ON ENÄÄ VAIN OLEMINEN


On mies, syntynyt luovutetussa Karjalassa, kaksi kertaa kotoaan lähtenyt. Lähes tyhjästä kasvanut.

Luki lehden ja osasi hakea kouluun. Kolmekymmentäseitsemän työvuotta takana, kun eläke ja vapaus koittaa.

Miehellä on poika ja sairas tytär. Hieno poika, oikea herrasmies.

Tuo minullekin kukkaset äitienpäivänä, vaikka en ole äiti. Oikein hämäännyn.

Poika on ottanut isovanhempien tilan haltuunsa ja parantanut sen EU-kuntoon.

Hän on alkanut myös jatkaa kesken jääneitä opintojaan yliopistossa.

Olimme saaneet kutsun tilalle. Juhlittiin tilan laajenemista ja saimme myös kuulla yllätyksen.

Esikoinen on tulossa ja kaikki hyvin.

Mieheni on nyt virkatyöstään vapaa mies. Hän on vapaa menemään ja ilomielin auttamaan poikansa maatilalla aina  tarvittaessa.

Onnellista vapautta kestää viikon.

KÄDET RISTIIN JA MATKAAN

Eletään myöhäistä syksyä. Sato on saatu talteen. Traktorit on laitettu tip-top ajokuntoon.

Kalliine viljalasteineen ne ovat kaikkien sääntöjen mukaisia.

Mieheni on siinä asiassa hyvin tarkka.

Poika ja naapurin mies lähtevät ajamaan arvokkaita kuormia.

Me laitamme kädet ristiin ja toivomme onnea matkaan.

REKKA ON AJANUT PERÄÄN

Seuraavaksi tulee seurakuntasisar. Hän tulee pojan kotiin suruviesti mukanaan.

Rekka on ajanut takaa päin molemmat traktorit tiepuoleen.

Vapaa ja onnellinen mieheni, pojan isä murtuu, ja työstä palaava pojanvaimo järkyttyy lapsi kohdussaan.

Seurakuntasisar soittaa myös minulle. Olen tullut työstä kotiin myöhään illalla.

Ihmettelen, että kuka tähän aikaan soittaa.

EI SELITYSTÄ

Syksy on ollut rankka, ja olen hyvin uupunut. Olen yksin kotona, en oikein usko viestiä todeksi.

Soitan miehelleni. Hän sanoo, ettei hänellä ole enää elämää vaan on vain olemista.

Nuo sanat muistan ikuisesti.

Lapsi syntyy kahden kuukauden päästä, mutta hänellä ei ole isää.

Siitä on nyt yli kuusitoista vuotta.

On kuitenkin isoisä, pappa.

Tällaisille tapahtumille ei ole selitystä.

Lukijasi ja ystäväsi Välläys.








tiistai 16. joulukuuta 2014

PÄSSINPÖKKIMÄT VILLAHOUSUT


Ajan pitkää siltaa yli jäisen veden. Oikealla puolelle avautuu lavea Kemijärven selkä.

Vasemmalla puolella, rautatiesillan takana juoksee Kemijoki.

Taivaan tulet-sarja teki tämän sillan tutuksi televisiossa. Minulle se on tuttu jo lapsuudesta.

Pikkupoikana oli jännittävää mennä rautatiesillan palkkien alle ja katsella alhaalla kuohuvaan veteen.

ELÄMÄN LEIKKI

Muistelen vanhaa tarinaa nykyisen rautatiesillan rakentamisen ajoilta vuosikymmenien takaa. Kerrotaan, että erään perheen pieni poika oli leikkinyt siltatyömaan rantatöyräällä.

Oli sattunut maavyörymä, joka oli vienyt pojan mukanaan. Isä oli tehnyt kaikkensa, mutta pojan ruumista ei koskaan löydetty. Kysyin asiasta eräältä tutulta, joka on vanha kemijärveläinen.

Hän muisti tapahtuneen vielä hyvin ja kertoi siitä tarkemmin. Ajattelen elämän arvaamattomuutta.

Tapani Perttu on laulanut aikoinaan kauniin laulun “Aina voi olla viimeinen kerta”.

Elämä on leikki, joka voi hetkessä muuttua murhenäytelmäksi.

KEMIJÄRVEN NOUSUKAUSI

On pakkanen ja Kemijärven selkä jäässä kun ajelen sillan yli. Kaukana edessä, etuvasemmalla nousee selluloosatehtaan piipusta vaalea savupilvi mustalle tähtitaivaalle.

Jossain edessäpäin ovat vielä ne ajat kun tehdas ajetaan kylmästi alas.

Vuosien päässä se aika, kun toinen suuri työllistäjä Salcomp Oy siirtää koko tuotantonsa halvemman työvoiman perässä Kiinaan.

Edessä on vielä kuuluisan vaatetehtaan Torstai Oy:n konkurssi ja lapsuuteni kotikaupungin ajautuminen rajuun rakennemuutokseen.

Kemijärven kaupunki elää vielä vahvaa nousukautta. Kaikessa on tekemisen ja toivon sävy.


PARI LIUSKAA KAKKOSVÄLILLÄ

Minä olen avustajana paikallisessa ilmaisjakelulehdessä ja kirjoittelen siihen juttuja.

Nyt olen matkalla tekemään juttua eräästä Lapin kouluja kiertävästä työntekijästä.

Teen yleensä juttuja pyynnöstä tai omien ideoiden pohjalta. Tätä juttua olin esittänyt itse tehtäväksi.

Olin kuullut, että kouluja kiertävällä työntekijällä olisi tuoretta tietoa Lapin huumeongelmasta.

Esitin juttuidean päätoimittajalle, joka innostui siitä heti.

“Pari liuskaa sitten ja kakkosvälillä”, hän evästi minua kun hain kameralaukun toimituksesta.

“TÄTÄ EI SITTEN PAINETA LEHTEEN”

Hän tiesi, että muussa tapauksessa tulisi sivun juttu ja elämäntarina.

Minä rakastan tarinoita ja erityisesti elämäntarinoita.

Mielelläni olisin kirjoittanut jokaisesta jutun kohteesta koko elämäntarinan.

Yleensä sain sen tarinan myös esiin.

Ihmiset kertoivat mieluusti elämästään kun saavat siihen tilaisuuden.

Usein mehukkaimman jutun aloittaessaan he tosin tokaisivat, etteihän tätä sitten paineta lehteen.

LAPSUUDEN HAAVEENI

Lehti eli kuitenkin mainoksilla ja juttujen piti olla iskeviä, pieniä tai suuria juoruja.

Uutisetkin kävivät, jos pienellä paikkakunnalla yleensä jotain tapahtui.

Minä en ollut mikään ammattitoimittaja tai edes kirjoittaja.

Olin kirjoittamisen harrastaja. Haaveilin lähinnä siitä, että saisin joskus pidellä itse kirjoittamaani kirjaa kädessäni.

Myöhemmin sekin unelma kyllä toteutui ja upealta se tuntui.

Lapsuuteni haaveen toteutuminen.


RAKASTAN KIRJOITTAMISTA

Nyt tuo haave on kuitenkin vielä vasta pienenä höyhenenä mieleni taivaalla, kun ajelen kohti haastatteluani.

Olen innokas jutuntekijä. Palkkio niistä on todella pieni. Ei niillä edes elä, vaikka juttuja tekisi enemmänkin.

Rakastan kuitenkin kirjoittamista, joten raha on sivuseikka.

Oman jutun näkeminen lehdessä on minulle jo iso palkkio.

AJAN TIENRISTEYKSEN OHI

Lapin koulutyöntekijä on majoittuneena Kemijärven alueen kouluja kiertäessään eräässä yksityiskodissa.

Talon osoitteen sain puhelimessa.

Olen lapsuuteni ja nuoruuteni asunut Kemijärvellä ja tunnen alueen erittäin hyvin.

Nyt pimeässä ajan kuitenkin tuon pienen tienristeyksen ohi.

Vasta kauempana huomaan erehdykseni ja palaan takaisin.

Perillä olen vasta vähän ennen kahdeksaa, lähes tunnin myöhässä.

HAASTATELTAVA OLI KARATA JÄNISJAHTIIN

Tulen talon pihaan ja astun sisään. Talon isäntä tervehtii ja ohjaa sisään.

Hänen herttainen ja lempeä vaimonsa on kattanut kahvipöydän valmiiksi.

Tunnelma on aluksi vähän jännittynyt.

Olen lähes tunnin myöhässä ja he varmaankin ajattelevat sen olevan välinpitämättömyyttä.

Kerron ajaneeni harhaan, mikä herättää jo pientä hilpeyttä harvaan asutulla, tutulla seudulla.

Tunnelma muuttuu heti leppoisaksi ja rennommaksi.

Nojatuolissa istuva haastateltavani kertoo aikoneensa lähteä jo jänisjahtiin, kun en saapunut sovittuna aikana.

Vilkaisemme ikkunasta pimeällä Kemijärven selälle ja purskahdamme nauruun.

Tilanne vapautuu ja siirrymme kahvipöytään.


NISKAT JÄYKKÄNÄ KAHVIPÖYDÄSSÄ

Minulla on näitä juttuja varten aina pieni nauhuri. Olen saanut sen mukaani toimituksesta.

Ammattitoimittaja kertoi, ettei muistin varaan kannata jättää haastatteluissa mitään.

Hän itse kirjoitti yleensä nopeasti haastattelut pieneen kansioon.

Minä puolestani olen jännittäjäluonne.

Jo kahvipöydässä istuminen saa niskani jäykiksi ja päätä on vaikea kääntää.

DYSTONIA VIERAILI KAHVIPÖYDÄSSÄ

Nyt vielä olisi tehtävä haastattelu, kyseltävä ja kirjoitettava sanomiset ylös.

Kädet tärisivät, niin että pulla ei meinannut suuhun osua.

En silloin vielä arvannut, että niskojen jännitys ja vaikeus kääntää päätä olivat ehkä vihjeitä alttiudesta sairastua dystoniaan.

Jälkeenpäin, dystonian puhjettua sairaudeksi olen tietysti osannut yhdistää nuo kokemukset ja jännitykset.

KÄSILLÄ KÄVELLEN LUOKKAAN

Onneksi kaveri, josta jutun tein oli erittäin rento luonne.

Hän oli myös puhelias ja kertoi auliisti kokemuksiaan Lapin koulumaailmasta.

Hän oli Heikki Hursti, joka seurakuntien palkkaamana kiersi Lapin kouluissa.

Ihastelin Heikin ruskeaa mokkanahkaista hapsutakkia ja rentoa luonnetta.

Hän kertoi menevänsä joskus luokkiin käsillään kävellen.

Näyttävä ja säväyttävä sisääntulo, joka sai yleensä kaikki, takapenkin villitkin, keskittymään tilaisuuteen.

NAUHURI TÄYTTYI TARINOISTA

Heikki soitti kitaraa, lauloi ja puhui.

Hän oli monilahjakkuus, joka tempaisi tarinoillaan kuulijan mukaan.

Nauhurini täyttyi nopeasti hänen tarinoistaan.

Vaikeinta jutun teossa oli sen lyhyys.

Pariin liuskaan piti tiivistää oleellinen.

Muistelen, että kirjoitin jutun otsikoksi:

“Huumeiden tulo Lapin koulumaailmaan järkyttää koulutyöntekijä Heikki Hurstia”.

Juttuun tiivistin Heikin tarinoita huumeiden käyttäjistä Rovaniemeltä.


YLIAMPUVA OTSIKKO

Silloin juttua ja otsikkoa pidettiin yliampuvana ja liioittelevana.

Myöhemmin on nähty, ettei se sitä ollut, päinvastoin.

“Reindeerspotting - pako Joulumaasta” -elokuva tuli myöhemmin ja kertoi mihin tilanne ajautui.

Kuulin sitten myöhemmin, että Heikki Hursti lähti Espanjaan lähetystyöhön.

ELÄMÄN KOULU KIERRÄTTÄÄ

Eilen illalla näin aikakauslehden, jossa oli Heikki Hurstin kirje edesmenneelle isälleen.

Hän kertoi siinä suoraan tyyliinsä ajatuksiaan.

Hän käsitteli omaa lapsuuttaan, isänsä alkoholismia, perheväkivaltaa ja muutosta jonka Veikko Hursti koki.

Muutosta, jonka jälkeen alkoi uusi aika Hurstin perheessä.

Alkoi laupeudentyö, jota Heikki nyt jatkaa.

Kirje isälle oli koskettava ja puhutteleva.

Pienestä kuvasta katseli jo erinäköinen mies kuin silloin kerran Kemijärvellä.

Elämän kouluissa paljon kiertänyt mies.

ELÄMÄ KULJETTAA OMIA REITTEJÄÄN

Ajattelin kirjettä lukiessani sitä hapsutakkista nuorta miestä, joka kertoi Lapin koululaisten huumeongelmasta.

Nyt hän jatkaa vanhempiensa, Veikko ja Lahja Hurstin aloittamaa laupeudentyötä jakamalla ruokaa vähävaraisille.

Näin elämä kuljettaa omia reittejään.

Ei arvannut Heikki Hursti silloin, että hänen tiensä kiertyisi lähetystyön kautta Espanjasta Helsinkiin jakamaan ruokaa vähäosaisille.


KIRJE VEI MUISTOIHIN

Eilen lukemassani artikkelissa “Kirje isälleni”, hän kertoo isänsä saaneen näyn siitä, että Heikki jatkaisi hänen työtään.

Jostain syystä Veikko Hursti ei ollut kertonut sitä näkyä koskaan pojalleen.

Heikki vaikutti vieläkin olevan hieman pahoillaan, ettei isä kertonut hänelle tuosta näystä.

Hän sai lukea siitä vasta isänsä kuoleman jälkeen.

Tuo kirje vei minutkin muistelemaan sitä pakkasiltaa vuosia sitten ja eksymistäni matkalla haastattelemaan Hurstia.

PÄSSINPÖKKIMÄT VILLAHOUSUT

Muistan hyvin myös tuon vieraanvaraisen vanhan pariskunnan, jonka luona silloin iltaa istuimme Kemijärven rannalla sijaitsevassa talossa.

Nyt molemmat jo lepäävät hautausmaalla.

Heillä oli silloin hoidettavanaan lampaita ja talon myhäilevä isäntä kertoi niiden keritsimisestä.

Tilasin häneltä aidot “pässinpökkimät” villahousut itselleni.

Kävin myöhemmin hakemassa ne ja sain syödä perheen emännän valmistamaa herkullista paistia.

Pässinpökkimillä villahousuilla tarkeni hyvin Lapin pakkasissa.















torstai 11. joulukuuta 2014

ELÄMÄN KIPEÄ KEINU


Mies tulee portaita alakertaan. Hänen silmissään on innostuksen tuli. Hän syö ruokansa, hotkaisee ja lähtee.

Sanoo kirjoittavansa kertomusta, aivan loistavaa tarinaa.

Leimuaa luomisvoimaa ja menee. On kolme päivää kuin lumottu ja kirjoittaa kuin kirottu.

Tulee lopulta alas. Katsoo vaimoaan voitonriemuisena ja julistaa varmana mestariteoksen olevan valmis.

Hän lukee tarinan siltä seisomalta.

Eläytyy joka sanaan, antaa kuvausten tulla suustaan kuin liekkien takasta, loimuta, rätistä, paukkua ja lämmittää.

KRITIIKKI YLLÄTTÄÄ

Vaimo ei kuitenkaan lämpene tarinalle. Hän kuuntelee kertomuksen ja alkaa ruotia sitä kuin palvikalaa.

Sylkee ruodot suustaan nuotioon, niin että mies sähähtää joka sanasta kuin käärme.

Vaimo kiteyttää kritiikkinsä väittämällä tekstistä puuttuvan vertauskuvan.

Ilman vertauskuvaa tekstistä ei voi tulla loistavaa menestystarinaa.

Mies suuttuu, menettää täysin malttinsa, kun hänen odottamansa ylistys muuttuukin kritiikiksi.

Perheriita on raju, sanaisa, värikäs ja ilmaisurikas. Ovet paukkuen mies lähtee, vaimo jää yksin apeana istumaan.

Hiljaisuus päättyy vasta pitkän ajan jälkeen.

VAIMO OLI OIKEASSA

Mies tulee huoneeseen, kävelee takalle ja heittää käsikirjoituksen tuleen.

Tuli nielee liuskat ja kaikki järkyttyvät rajua tekoa.

Nyt tarina olisi lopullisesti mennyttä.

Mies toteaa, että vaimo oli oikeassa.

Tarina oli surkea ja ansaitsi tulla poltetuksi.

Hän sanoo, että ainoa mahdollisuus on kirjoittaa koko tarina uusiksi.


JEKYLL JA HYDE

“Tohtori Jekyll ja Mr.Hyde”, aikansa klassikkoteos syntyy seuraavien kolmen vuorokauden aikana.

Mies on Skotlannissa syntynyt kirjailija Robert Louis Stevenson Ja eletään 1800-luvun loppua.

Hänen vaimonsa, jonka kritiikki muutti klassikon täysin, oli Fanny os.Osbourne.

Tarinan kertoi kirjailijan poikapuoli ja oppilas, myöhemmin kirjailija itsekin Lloyd Osbourne.

Tarinan henkilöt, kiltti tohtori Henry (Harry) Jekyll ja hirviömäisen julma Mr.Hyde ovat tunnetusti yksi ja sama henkilö.

DYSTONIA JA KESKUSTELU

Tämä tarina tuli mieleeni koska olen parissa viime blogissani kirjoittanut kiltteyden ja dystonian yhteydestä.

Jopa siinä mitassa, että kiltteydellä olisi muiden syiden mukana eräs osa dystonian puhkeamiseen.

Blogit ovat synnyttäneet bloggarin lyhyen historiani vilkkaimman keskustelun. Ja vireää se on aikaisemminkin ollut.

Olen saanut olla kuin puusta pudonnut koivunlehti virrassa, pomppia rajusti keskustelun virrassa ja syöksyillä sen pyörteissä.

Dystoniaa sairastavien ihmisten taito verbaaliseen mielipiteiden esittämiseen on huimaava.

MITALIN TOINEN PUOLI

Tämä mieleeni tullut R.L.Stevensonin klassikko "Tohtori Jekyll ja Mr.Hyde", on tarina ihmisestä joka oli hellyttävän kiltti ja kammottavan julma.

Ehkä on niin, että loputtoman kiltissä ihmisessä on jotain samantapaista.

Voi olla kiltti muille äärimmäisyyteen asti ja samalla kuitenkin äärimmäisen julma itselleen.

Mikään ei maailmassa ole yksipuolista. Mitalin toinenkin puoli on aina jonkun katsottava. Aina.

HENKILÖKOHTAINEN ARVOITUS

Loistava keskustelu, joka on merkinnyt minulle paljon, niin henkilökohtaisen arvoituksen kuin yleisemmänkin ajattelun kannalta.

Mitä enemmän tunnen itseäni, sitä vähemmän käsitän ja hieman enemmän ymmärrän.

Keskustelu meni suoraan sille alueelle, johon jäin edellisessä blogissani kiertämään ja pohtimaan.

En päässyt siihen riittävästi kiinni.


LIIAN KILTTI

Kiltteys väärässä mielessä on mielestäni raaka osa. Niin kova osa, että en soisi sitä kenellekään.

En soisi yhdellekään tässä maailmassa kiltin ihmisen osaa. Osaa jossa on kiltti toisille, mutta julma itselleen.

Sellainen kiltteys on raskain taakka joka ihmisen päälle luonteena voidaan antaa.

Ja luonnetta on vaikea muuttaa.

Huomaan, että lähden taas kiertämään tätä asiaa. En vain uskalla mennä siihen.

Tiedän, että tiedän, mutta en uskalla tietää.

Olen kai liian kiltti.

KOTONA KILTTI

Mielestäni kiltteys ei ole pelkästään hyvyyden synonyymi. Kiltteys voi olla myös pahuuden synonyymi.

Kysymys on siitä, mitä kiltteys on.

Auswizhin keskitysleirin johtajan kerrotaan olleen työnsä ulkopuolella kiltti ja hellä perheenisä.

Samaan aikaan muurin takana tuhottiin ihmisiä hänen johdollaan.

HYTTYSEN SUOJELIJA

Ihminen voi olla muille kiltti, mutta itselleen mielettömän julma.

Ymmärrän, ettei sanomani tavoita kaikkia.

Puhun siitä, että kiltteys voi olla äärimmäisen raskas taakka jos ei osaa pitää puoliaan.

Siinä tapauksessa on aina jaloissa, aina hyväksikäyttäjien uhri.

Jokainen, kovinkin ja julminkin ihminen, lopulta väittää olevansa pohjimmiltaan kiltti ihminen, niin kiltti ettei tekisi edes hyttyselle pahaa.

Jostain syystä ihminen on jo pudonnut siinä vaiheessa pois.


KESKUSTELU JATKUU

Tämä, että blogiani on niin paljon kommentoitu, keskusteltu ja annettu palautetta on ollut minulle hyvin vaikuttava kokemus.

Jokaista vertaisryhmän keskustelijaa haluan sydämestäni kiittää.

On ollut iloinen yllätys, että keskustelu tästä aiheesta vieläkin jatkuu.

Keskustelu on herättänyt paljon ajatuksia mielessäni.

Se on vienyt pohdinnan mielestäni juuri sinne, mihin jäin edellisessä blogissani kiertämään.

TÖNÄISY OIKEAAN

Viimeisen blogini jälkeen jäin pohtimaan, miksi tämä teema on minulle niin suuri ja vaikea.

Jotenkin mielessäni hahmotan vastauksen.

En kuitenkaan yksin ymmärrä, enkä uskalla mennä siihen.

Siksi on niin hyvä, että keskustelu saa elää.

Me kaikki tarvitsemme näitä virikkeitä ja herätyksiä.

Me tarvitsemme tönäisyjä kohti sitä oleellista.

VAAKA JA KEINU

Eräs kirjoittaja vertasi kiltteyttä  vaakaan, joka tulee olla tasapainossa. Se oli mielestäni hieno vertaus?

Vertaus, joka sai monta assosiaatiota liikkeelle mielessäni.

Ensin se toi mieleeni keinun. Ajattelin, että ihmisen tunteet kulkevat usein kuin keinussa.

Tommy Tabermannkin kirjoitti aikoinaan runokirjan "Kipeästi keinuu keinumme".

ELÄMÄN KEINU

Elämä, keinuliike ilosta suruun ja kaikesta siltä väliltä.

Toisinaan tähdet ja taivas ovat edessä.

Sinne voisi singahtaa ja kiitää kuin kotka aurinkoon.

Liidellä taivaalla kuin haukka tai kieppua siellä pääskyn tavoin.

Toisinaan jalat osuvat maahan.

Järki ja tunteet ovat tasapainossa, on selkeä ja vakaa olo.

Näkee horisonttiin asti elämän ja osaa toisiakin laittaa ojennukseen.

On järjen ääni.


YKSI HEILAHDUS

Sitten nousee keinu toiseen suuntaan ja näkee vain allaan poljetun tantereen.

Musta multa täyttää koko näköalan.

Matka sinne on yksi heilahdus. Sillä hetkellä varmin asia maailmassa.

Tässä liikkeessä tunnemaailma usein kulkee.

SYDÄN SANOO

Kiitos keskustelusta ja kommenteista. Ne vaikuttivat tämän blogin kirjoittamiseen voimakkaasti.

Ilman keskusteluja ja kommentteja olisin kirjoittanut ihan muuta.

On kirjoitettava sitä mitä sydän sanoo.

Toisinaan se on helppoa ja joskus kaikki vain liikkuu kohti sanoja.

Ajatukset tulevat kuin valmiina. Nyt oli niin.

DYSTONIA ON MEIDÄN ASIA

Kun mietin eräänä yönä edellisten blogieni keskusteluja, näin kaikkien kommentit edessäni.

Näin ne siinä ja selasin ajatusten päätteeltä.

Olin niin onnellinen niistä tarinoista.

Ajattelin, että kirjoitan blogin.

Ajattelin sen rakennetta, etten loukkaisi kenenkään henkilökohtaista luottamusta.

Mietin, että tämä on meidän dystoniaa sairastavien asia, ja vain me voimme kertoa miltä tuntuu elää dystoniassa.

Sanamme voimme valita, tekomme voimme valita, mutta lukija valitsee itse mitä lukee.

Siteerasin siinä muunnellen erästä viisasta ajattelijaa.

SANAT LIIKKUVAT

Luulen, että jos me rehdisti ja avoimesti kirjoitamme ja kerromme tarinamme, niin aina joku tarinamme myös lukee.

Ja eräänä päivänä se kuulija voi keksiä mikä aiheuttaa dystonian, tai helpottaa sen oireita.

Keksihän eräs dystoniaa sairastaneen puolisokin kaulatuen, jota jopa ammattilaiset ihastelivat Meilahdessa.

Minä uskon, että sanat liikkuvat sitä kohti, minne ne on lähetetty.

KAUNISTA UNTA

Niin minä nukahdin, kun tuota kaikkea mietin.

Oliko se unta?

Ehkä, mutta kaunista unta se ainakin oli!




keskiviikko 10. joulukuuta 2014

DYSTONIASSA ON KILTTIPAKKO


Viime yönä heräsin puoli kolmen aikaan ja ajattelin, että on turhan aikaista nousta vielä ylös. Siitä huolimatta, että pidän aamuvarhaisesta.

Hetkestä, joka on tilava ja luova. Arjen huolet ja murheet eivät vielä ole heränneet mielen kellareista.

Vartijat eivät helisytä avaimiaan.

“SAIRAUDEN KEHITYSKAARI”

Aloin pohtia viimeisintä blogiani "Sairauden kehityskaari”, ja siitä käytyä keskustelua dystoniaa sairastavien vertaistukiryhmässä.

Ajattelin miten paljon jokainen tarina keskustelussa on minulle antanut.

Olen ollut täysin ilmat pihalla niistä kaikista lukemistani kommenteista.

Uskomaton keskustelujen ketju täynnä elämää jokainen kommentti.

Saisipa niistä helminauhan.

Siitä helminauhasta tulisi hohtava ja kaunis. Elämäntarinoiden helminauha.

Onneksi sen voi jokainen mukana ollut sydämeensä tallentaa.

VERTAISTUKEA PARHAIMMILLAAN

Muistelin siinä aamuyön hämärässä kaikkia kerrottuja kokemuksia ja ajattelin, että me emme ole yksin sairautemme kanssa.

Tämä on hienoa vertaistukea ajattelin.

Vertaistukea parhaimmillaan.

Niitä minä mietin ja nukahdin.

Kun havahduin, oli aamu ja olin virkeä. Lähdin keittelemään vahvat uittokahvit.

Sitä se vertaistuki teettää. Toiset laskevat lampaita ja nukahtavat ehkä siihen.

Minä pohdin dystoniaan sairastuneiden vertaistuen tarinoita ja nukahdan siihen.


NUOTTA OLI REVETÄ

Edelliseen blogiini, jossa kerroin oman sairauden kehityskaareni.

Tarinan siitä miten löysin dystonian valtakuntaan.

Kiltin kaverin, miellyttäjän, jännittäjän ja suorittajan tarinan.

Ihmisen, joka on liian usein tyytyväinen vasta kaiken mennessä täydellisesti.

Blogiini tuli kaikkien aikojen upein saalis kommentteja.

Käytän rohkeasti sanaa saalis, sillä siltä se tuntuu.

Tuntuu kuin olisin saanut niin paljon kaloja, että nuotta meinaa revetä.

Tuli niin huikean hienoja kommentteja, että olen ollut onnesta soikeana niitä lukiessani.

Luonnollisesti kaikki käyty keskustelu vertaistukiryhmässä on luottamuksellista.

Omat kommenttini, kokemukseni ja yleisluontoinen kuvaukseni keskustelun pyörteistä on tässä.

ISO KUPPI UITTOKAHVIA

Heräsin viime sunnuntaiaamuna ennen kuutta kirjoittelemaan blogiani "Sairauden kehityskaari”.

Kuu loisti vastapäisen talon katon yli kuin hopeapallo ohuen pilviharson läpi.

Oli hieno hetki hörppiä iso kuppi vahvaa uittokahvia ja kirjoitaa hiljaisuudessa.

Tunsin olevani täysin terve sen hetken kun kirjoitin.

Blogista syntyneen keskustelun teemaksi voi asettaa sanat: “Dystonia on kilttien kerho.”

Huomasin kerran toisensa jälkeen saman kehityskaaren sairastumisessa.

DYSTONIAN UOMA

Jo aikaisemminkin olen kirjoittanut tästä uomasta. Yhdestä selkeästä tavasta sairastua dystoniaan.

Kiltteys tuntuu olevan hyvin usean dystoniaa sairastavan luonteenpiirre.

On vaikea sanoa vastaan. On vaikea kertoa oma mielipiteensä.

Pelkää tulevansa hylätyksi ja alistuu vahvempaan tahtoon.

Suorittaa miellyttääkseen ja pakottaa tahdonvoimalla itsensä siihen.

Pakottaa ja miellyttää. Hakee hyväksyntää tekemällä, pinnistämällä kunnes katkeaa.

Romahtaa tai taipuu hiljalleen.

Dystonia on kilttien ihmisten tauti.


KUOLI KILTTEYTTÄÄN

Tuo "kiltin ihmisen syndrooma" vaikuttaa olevan monella dystoniaan sairastuneella.

Kiltin pojan minäkin olen aina itsestäni löytänyt, vaikka kuinka miestä olen yrittänyt olla.

Minun on hyvin vaikea olla hyvällä tavalla itsekäs ja puolensa pitävä.

En tiedä mistä se juurensa saa, mutta kyllä siihen tietysti syynsä ja oma henkilöhistoria on.

Kiltteydellä en tietenkään tarkoita, että dystoniaa sairastava olisi parempi kuin toiset.

Päinvastoin, sillä kiltti ihminen tekee kiltteydellään pahaa juuri itselleen.

Taipumalla loputtomasti toisten tahtoon hän sairastuu takuuvarmasti.

Loputon kiltteyden ja miellyttämisen tie on tuhon tie. Tämä on selvää.

Monen sairastuneen ja menehtyneen kiltin ihmisen negrologiin voisi kirjoittaa: “kuoli kiltteyttään.”

Luonnollisesti kiltti ihminen on aina hyväksikäytetty työpaikalla ja kotona. Hänet on helppo tunnistaa.

Kiltteyttä on vaikeaa, ellei mahdotonta peittää.

HOITO KUIN TIKANHEITTOA

Mieletön lääkärikierroksien rumba on myös ollut kohtalona monella dystoniaan sairastuneella.

Uskomatonta on ollut lukea, ettei edes sairauslomaa ole tähän tautiin usein saanut.

On kohdeltu tylysti, hoidettu väärillä diagnooseilla ja lääkkeillä.

Etsitty lääkettä suomalaiseen tyyliin kuin juhannuksen tikkakisoissa.

Avuton olo siinä tulee ja mitätön kun niskavaivoihin ja vääntöihin tulee arvailuja.

Pelkkä lääkekuuri ilman sairauslomaa.

“PIIKKI JA KOTIIN”

Dystoniaa sairastavat ovat kilttejä myös sairaanhoidon piirissä.

Meitä on helppo heitellä hoidoissa “Piikki ja kotiin” metodilla.

Kerran toisensa jälkeen näitä kokemuksia saa kuulla ja lukea. Hyvinkin törkeitä tapauksia.

Dystonia on harvinainen sairaus ja siitä syystä sen opiskelu lääkärikoulutuksessa on vapaaehtoista.

Moni opiskelija jättää siis nuo luennot harvinaisten tautien osalta väliin ja lukee pakollisten tentteihin.

Sitten ollaan “hoomoilasena”, kun potilas tulee niskaväännön vuoksi lääkäriin.


ON OLTAVA OMALÄÄKÄRI

Dystonian kerrotaan olevan neurologeille pieni osa-alue opinnoissa.

Esimerkiksi ENMG-laitetta ei käytetä aina botuliinipistoksia annettaessa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei osata.

Ei myöskään ehditä tai haluta opiskella laitteen käyttöä.

On oltava aimo annos tutkimusmatkailijan intoa ja tarmoa, että selviää tämän sairauden kanssa.

On oltava omalääkäri!

Dystonian oireita epäilevän tulee mennä urheasti riittävän monelle lääkärille.

Lopulta ymmärtävä ja ammattitaitoinen lääkäri löytyy, toivottavasti.

SÄILÖTYT SURUT JA PETTYMYKSET

Kirjoitin myös, että olisin voinut ehkä välttää sairastumisen erilaisella asennoitumisella ja kehoni viestien tulkinnalla.

Sain hyvää palautetta siitäkin.

Ehkä se tunnemaailma meillä pääosalla dystoniaan sairastuneista vain on niin voimakas.

Ne säilötyt surut ja pettymykset, joista kirjoitin, pitää vain jotenkin saada ulos.

Uskon että siinä on ainakin minun "kotiläksyni"!

Kiltteys meillä lähes kaikilla sairastuneilla on.

KADUN MIEHEN FILOSOFIAA

Olen toki kuullut ja lukenut myös toisenlaisista luonteista.

Ihmisistä jotka mielestään eivät ole kilttejä, mutta silti sairastavat dystoniaa.

Merkillistä kyllä. Olen niistäkin tarinoista löytänyt kiltin suorittajan kurkistelemasta jostain kiltin alta.

Tietysti on myös perinnöllistä dystoniaa.

On myös monin eri tavoin kuin tässä kuvaamani, aiheutuneita dystonian muotoja.

Kuvaan tässä vain yhtä sairauden syntymekanismia.

Tapaa, jonka olen tunnistanut itsessäni ja kohtalotovereissani.

Luonnollisesti tekstiäni tulee lukea maallikon pohdintoina.

Tämä on henkilökohtaista “kadun miehen” filosofiaa.


JULMA ORAVANPYÖRÄ

Minäkin tunnistan itsessäni kiltteyden ja halun miellyttää.

Huomaan olevani myös välillä hankala ja ylienerginen.

Kiltteys vaatii veronsa ja sen vaatimisen itseltään helposti kompensoi johonkin.

Enimmäkseen sen tasaa olemalla kova itselleen.

On myös oltava tarkka, ettei kiltteyttään kosta toiselle, vielä kiltimmälle.

Se oravanpyörä on julma.

Minä yritän purkaa näitä tunteita kuntoilulla ja kirjoittamisella.

Molemmat helpottavat oloa enemmän kuin mitkään lääkkeet.

AUKKOJA MIELEN PILVIIN

Toisille ihmisille on annettu lahja, jonka heti huomaa, kun heidän tekstejään lukee.

Minun lävitseni meni kylmät väreet kun luin erään lahjakkaan dystonikon kommentin.

Vaistosin tuon lahjakkuuden heti hänen ensimmäisistä teksteistään.

Kirjoitin silloin hänelle, että olet tunteiden avaaja.

Hänelle on annettu sanojen lahja avata aukkoja mielen pilviin.

Toivon tähdet sieltä tuikkivat lukijoille valoksi.

Niin usein hän on minullekin teksteillään avannut mielen pilviin aukkoja.

Aina tiedän kun luen hänen kommenttinsa, että jotain taas avautuu.

TYÖSTRESSIN AIHEUTTAMA DYSTONIA

Eräs keskustelija kiteytti yhteen lauseeseen tarinan sairastumisesta työssä koetun stressin vuoksi.

Tarinan, jonka työstäminen on iso, elämän mittainen urakka.

Sairauden mukanaan tuonut urakka.

Töissä meistä monet ovat sairastuneet dystoniaan.

Niissä ongelmissa ja ankaraa stressiä aiheuttavissa ristiriidoissa.

Elämä tuo joskus niin paljon taakkaa, että sitä joutuu kantamaan loputtomiin.

Omin voimin vieläpä liiankin usein.


SAIRAS JA OUTO HYYPIÖ

Minä en ole koskaan ollut niin hyvässä terapiassa, kuin se vuorovaikutus, joka vertaistukiryhmän keskusteluissa syntyy.

En tiedä onko parempaa tapaa käsitellä sairauteen liittyviä asioita kuin vertaistensa kanssa.

Siellä ei tarvitse edes jännittää, tai tuntea olevansa outo, sairas hyypiö.

Sellaisiksi toiset sairaat työpaikoilla ja muissa “terveiden” yhteisöissä liian usein leimataan.

TUNTEET SAAVAT SANAT

Toiset ovat käyneet sellaisia asioita läpi, että niitä lukiessa menee täysin sanattomaksi.

Hyvä että he ovat löytäneet sanoja surujen läpi käymiseen.

Usein koetut asiat kirjoitettuna ovat jo hieman käsiteltyjä kun tunteet saavat sanoja.

Jo se vähän helpottaa oloa ja olisi varmasti hyvä kirjoittaa aina uudelleen ne kaikki tunteet.

Voi olla, että sanat syntyvät vasta kirjoittaessa.

Minulle ainakin käy usein niin.

MATKALLA SAMOISSA MAISEMISSA

Olen aikonut kirjoittaa jonkin blogin ja minulla on jossain mielen takalevyillä kypsymässä aihekin.

Sitten jokin toinen asia valtaa mieleni ja sanoittuu tietokoneen taululle.

On kirjoitettava vain se mitä annetaan, muuten teksti tyrehtyy.

Tunteet usein kirjoittamisen kautta löytävät kanavan purkaa sisintä.

Vertaistukiryhmän keskusteluissa olen usein saanut huomata, että me käymme samantapaisia taipaleita.

Kuljemme matkalla dystoniaan, ja vaelluksella siellä samanlaisissa maisemissa.


ESIINTYMISJÄNNITYS YHDISTÄÄ

Esiintymisessä ja oman vuoron edessä, odotuksen aikana koettu jännitys on useille dystoniaan sairastuneille ollut se yhteinen kokemus.

Toiset ovat ajan ja kokemuksen myötä oppineet lieventämään jännittämistään.

Minä olen myös tämän saman kokenut.

Ennen luulin jännityksen lievenevän rutiinin lisäämisellä ja kyllä se vähän auttoikin.

Nykyisin pyrin esiintymistilanteissa enemmän luontevuuteen kuin esiintymiseen.

Ennen oli toisinpäin. Esiintymishalua oli, mutta luontevuus jäi jännitykseen.

PAREMPI NYT KUIN NEGROLOGISSA

Toisinaan pohdin, olenko liiankin avoin täällä blogissani. Moni on maininnutkin minun kirjoittavan hyvin avoimesti.

Olen itse kokenut sen suhteellisen luontevana.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle toimivin tapa ilmaista kokemaani ja tuntemaani.

Parempi nyt kuin negrologissa.

Varmaan siinäkin ajatuksessa on mukana luonteen ujous.

Ei kehtaisi kertoa heikkouksia, vaikkapa sitä, kuinka jännittäjä on aina ollut.

Ja kuitenkin sen tunnustaminen helpottaa.

Minulla on jotenkin sellainen hassu usko, että kirjoitan itseni näin vapaaksi tämän dystonian otteesta.

En tiedä paranenko, mutta ainakin tulen terveemmäksi ja sanatan sairauden.


KIRJOITTAMALLA VOI PURKAA JA RAKENTAA

Eräs keskustelija kirjoitti hyvin vaikuttavan ja tyhjentävän kuvauksen dystonian synnystä, oikean klassikon.

Näin se usein menee ja alkaa. Sylistä lähtee jo kiertymään sykkyrälle elämän kerä.

Elin niin mukana tuon koskettavan tarinan ja ihailin kirjoittajan lahjakkuutta.

Työelämä ja kiltteys oli hänenkin tarinassaan vahvasti mukana.

Pätkätyöt ja itseltään vaatiminen yli voimavarojen.

Hänen lahjakkuudellaan ja koulutuksellaan olisi pitänyt saada monta vakituista työpaikkaa.

Tuli vain tunne, että hän hajoitti itseään kilttinä ihmisenä liian moneen ruutuun.

Yritti täyttää kaikkien toiveet ja omat jäivät täyttämättä.

Lopulta palasia ei enää osannut kasata.

Taas yksi lisää "kilttien kerhoon".

Hyvä kun vertaistukiryhmässä voi käyttää hyväkseen tilaisuuden tyhjentää sisintään ja tehdä tilaa uudelle.

Niinhän se menee rakentamisessakin.

Ensin on tontilta vanhaa purettava, ennen kuin uutta tekee.

Niin se menee elämässäkin.

Kirjoittamalla voi usein purkaa myös sisäiset aikapomminsa turvallisesti.

Parempi nyt kuin negrologissa!

DYSTONIAN TUTKIJA

Kiitos paljon jokaisesta kommentista ja keskustelusta, joka blogistani käytiin.

Aivan upeaa on ollut lukea ne kaikki ja olla mukana keskustelussa.

Tuossa keskusteluketjussa olisi varmaankin paljon aineistoa dystonian tutkijoillekin.

Toivottavasti sellaisia suomessakin on.

YHTEISTÄ JAETTAVAA

Meille dystoniaa sairastaville ja minulle henkilökohtaisesti, tällainen keskustelu ja kommenttien lukeminen on ollut parasta mahdollista terapiaa.

Hienoa löytää näin paljon yhteistä ja samalla tavoin koettua.

Olen kuvannut edellisen blogini keskusteluja omien kommenttieni kautta yleisluontoisesti.

Kaikki muu keskustelujen sisältö on luonnollisesti luottamuksellista.

KILTTIEN KERHO

Suosittelen jokaiselle sairastavalle, omaiselle tai tukihenkilölle menoa mukaan vertaistukiryhmään.

Antoisat ja elämää avartavat keskustelut odottavat.

Kilttien kerho on koolla dystoniassa.

On upeaa kun saa olla mukana.