tiistai 24. joulukuuta 2013

TAKAOVI

ELÄMÄN TAKAOVI ON ANKARA OVI

Heräsin ensimmäisenä. Olin nukkunut levottomasti. Näin unta, joka pelotti ja huoletti minua. Niskat olivat levottomat. Rauhattomasti kääntyilevä pää ei pysähtynyt kuin muutamaksi sydänyön tunniksi.

On jouluaatto. Kuusi tuoksuu olohuoneessa. Sytytin ikkunan tähden ja jouluvalot. Tulin hiljaiseen olohuoneeseen, menin keittiöön ja keitin kahvit. Kuuntelin musiikkia. Sisältäni tulevaa musiikkia.

Mielessäni soi Tuure Kilpeläisen “Tämä tie” ja muistan sanat ulkoa. Olen kuunnellut sen niin usein juoksumatolla.

Nousin ennen varhain aamuisin toisinaan ja kuuntelin musiikkia juoksumatolla.

KUUMA LINJA

Nyt olen joutunut siirtämään juoksumaton syrjään. Dystonia ei antanut armoa. Olin pudota matolta kun viimeksi yritin. Jostain syystä matolla juokseminen on vaikeampaa kuin kadulla. Matto sallii vähemmän harha-askeleita.

Musiikki jäi kuitenkin soimaan. Kuuntelen Tuuren ymmärtävää laulua tiestä, joka ei ole helppo, mutta lopulta se oikea. Mutkainen ja sorainen, mutta lopulta kipu helpottaa. On vain jatkettava rohkeasti seuraavan mutkan taakse.

Ei ole kovinkaan monta vuotta siitä, kun meilläkin noustiin aattoaamuna katselemaan joulupukin kuumaa linjaa. Oli aito, änkyrä Kosti-pukki, jota seurattiin lasten kanssa. Tänään osa on jo aikuisia. Enää kukaan ei nouse katselemaan. Minäkin kirjoittelen yksin sohvalla.

JOULUSAUNA JA MIESTEN VUORO

Olimme ystäväni kanssa saunassa eräänä joulunajan iltana. Kävimme keskustelun, jota en koskaan unohda. Me kaksi aikamiestä. Miesten vuorolla. Keskustelimme sydänten tasolla. Minä avasin sydämeni ystävälleni ja hän kuunteli. Hieno kaveri, omat elämänkoulunsa kulkenut.

Kerroin viime syksystä. Kerroin sairaudestani. Kyllä hän sen tiesi, mutta avauduin peloistani. Puhuin hänelle, että olen valvonut viime syksyn aikana paljon öitä ja pohtinut. Kierähdellyt aamuyölle niskat levottomana. Rauhattomia öitä.

Sanoin miettineeni, että jos elämässä oli takaovi. Pieni ovi hämärässä nurkassa. Huomaamaton poistuminen. Niin käyttäisin sitä. Astuisin ovesta ja jättäisin nämä kivut, levottomat, niskoja reuhtovat yöt.

Lisäsin siihen, että mielestäni se olisi kuitenkin raukkamainen teko. Pakenemista vaikeuksien keskeltä. Olisin rintamakarkuri elämän taisteluista, joissa monella on vaikeampaa ja silti he jatkavat.

ELÄMÄN TAKAOVI

Yllättäen ystäväni sanoi, ettei se hänen mielestään olisi raukkamaista. Hän ymmärsi hyvin pohdiskeluni. Hän oli myös käynyt läpi omaa elämäänsä.

Hän kertoi, että olin aina ollut hänen mielestään hyvä mies ja perheenisä. Älä lähde vielä, hän jatkoi ja katsoi silmiini.

Kerroin, että elämän puntarissa olin punninnut itseäni ja havainnut kaiken tekemäni köykäiseksi. Olin ajatellut poistumista elämän takaovesta. Olin käynyt mielessäni läpi matkan sieltä.

Astumisen ulos näistä elämän taakoista vapauteen. Niin monen käyttämän reitin. Kovaksi tallatun polun pois kärsimysten laaksosta. Olin sinne portille eräänkin ystäväni nähnyt kulkevan. Tänä syksynä olin pohtinut sitä omassa elämässäni.

EN OSANNUT VASTATA

Mietin astumista elämän antajan eteen. Pohdin hänen kysymystään miksi poistuin kesken matkan. Miksi jätin kaiken siksi että oli niin vaikeaa. Huomaan, että ensimmäisenä rinnalleni kävelee vaimoni, hän hymyilee minulle, niinkuin hän on aina hymyillyt. Sanoin häntä aina hymytytöksi. Hänellä on hymykuopat.

Kuulen sisältäni kysymyksen miksi jätin kaiken, vaikka sain rinnalleni ihanimman ihmisen, jonka ihminen voi saada. Juuri minulle varatun, mittatilaustyönä valmistetun. Ihmisen, joka ei koskaan ole astunut rinnaltani syrjään. Rakkaan, joka synnytti minulle ihanat lapset. En osaa vastata tuohon kysymykseen.

Seuraavaksi kuulen sisältäni kysymyksen. Miksi jätin tehtäväni kesken. Vaikka minulla oli lapset, jotka kaipaavat isää hamaan vanhuuteen asti. Muistanhan itse, oman isäni kuoleman ja ikävän. Ikävän, joka on vieläkin olemassa. Olisinpa nähnyt isäni vanhenevan.

ÄITINI ESIMERKKI

Nyt oma äitini on lähes kahdeksankymmentä ja sairastaa alzheimerin tautia. Hänen kanssaan on ihana jutella. Muistella menneitä ja tarttua jokaiseen jäljellä olevaan muistoon. Unohtumattomia puheluita matkalla unohduksen maahan. Ne saan elää koska äitini on jaksanut ja kestänyt kaikki kärsimysten vuodet.

Ajattelen lapsiani, joiden kasvamista olen saanut seurata. Varttumista ja matkaa aikuisuuteen. Mietin heidän valintojaan, esimerkkiä suhtautumisessa elämän vaikeuksiin. Kuinka paljon tuskaa haluaisin heille tuottaa. En pysty vastaamaan, kun minulta kysytään miksi jätin niin ihanan perheen. Poistuin takaovesta kesken juhlien.

ARMAHDA ITSESI

Kerroin ystävälleni pohtineeni näitä viime syksyn aikana useana aamuyönä. Olin sairastunut lähes varmasti parantumattomaan sairauteen. Tautiin, joka ei ollut tappava, mutta vaikeutti kaikkea elämässäni. Olin lomautettu ja sairas. Sairauteni esti monenlaiseen työhön pääsyn ja tuntui isolta kynnykseltä aloittaa mitään uutta.

Ystäväni on lujaa tekoa. Hän ei hätkähtänyt avautumisestani. Oli helppo avautua alasti saunan lauteilla. Ystäväni, joka omat kasvukriisinsä oli jo nähnyt ja kokenut monta kertaa. Aikuinen ja maailmaa nähnyt. Oman elämänsä rakentanut ja kasvanut mieheksi. Mieheksi, jolle voi kertoa sydämen taakat.

Ystäväni sanoi minulle, että olen itselleni liian ankara. Minun pitäisi armahtaa itseni. Sitä hän painotti. Armahda itsesi. Ystäväni sanat toivat mieleeni erään toisen, edesmenneen ystäväni. Perheenisän, joka ei osannut armahtaa itseään.

AJOMATKA VUOSIEN HALKI

Siitä on jo vuosikymmeniä, mutta yhä muistan hyvin sen autokyydin. Matkan sairaalaan. Olin viemässä masentunutta ystävääni mielisairaalaan. Hän oli perheenisä, joka oli menettänyt elämänhalunsa.

Koko tuon pitkän ajomatkan yritin puhua elämänvoimaa ystävääni. Hän oli kuin kuoren sisällä. Vastaili minulle ulkopuolisena. Hän oli tuominnut itsensä. Hän tunsi olevansa Jumalankin hylkäämä ja tuomitsema. Hän ei löytänyt armoa itselleen.

Jätin tuon ystäväni sairaalan pihalle ja lupasin tulla viikolla katsomaan häntä. Ystäväni sanoi, etää älä suotta lupaa, niin ei tarvitse valehdella. Ihmettelin hänen sanojaan, mutta myöhemmin ymmärsin hänen suunnitelleen kaiken jo valmiiksi.

EN JAKSA ENÄÄ

Seuraavana aamuna tuo taakoitettu ystäväni, pienten lasten perheenisä lähti juosten tästä maailmasta. Rannalla ulkoillut ohikulkija oli nähnyt, kuinka ystäväni oli juossut suoraan järveen.

Hän oli jättänyt jälkeensä lapun, jossa kertoi, ettei jaksa enää. Hänen pieni poikansa sanoi kuullessaan isän menneen taivaaseen, että isi on niin vahva, että tulee sieltä pois. Palaa kyllä takaisin.

Kun kuljin saattueessa ystäväni haudalle ja kuuntelin ympäriltäni kuuluvaa itkua ajattelin ajomatkaamme halki kesäisten maisemien. Ajattelin ystävääni, joka ei osannut armahtaa itseään, oli liian ankara itselleen.

Päätin silloin mielessäni, että olen itselleni armollinen. Olen nähnyt tien, jolle vie armoton tie. Itselleen armoton tie.

YSTÄVÄN NEUVO

Ajattelin ystäväni sanoja saunassa. Sinä olet liian ankara itsellesi. Näin samalla vuosien taakse, näin istuvani ystäväni paikalla viimeisellä ajomatkalla.

Päätän samalla, että annan itselleni anteeksi. Armahdan itseni.

Mieti ennen kuin astut takaovesta, liian ankarasta ovesta, itsellesi ja läheisillesi.

Armahda itsesi!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti