keskiviikko 11. joulukuuta 2013

POSLIININUKET JA NUORALLATANSSIJA

POIKA KIRVES KIELESSÄ

Kuuntelin aamulla Susanna Haaviston laulaman Nuorallatanssijan. Laulu vaikuttaa minuun niin voimakkaasti, etten halua kuunnella sitä kovin usein.

 Aamulla se on paras kuunnella.

Siinä on sellainen tarina ihmisen elämästä, symboli sellaisesta mitä ei saanut tapahtua.

Kertomus hetkestä jossa kaiken piti onnistua, kun rajojen piti olla vain varjoja. Ja tarinan kohteesta tuli varjo. Ihmisvarjo.

POSLIININUKET SIRKUKSESSA

Haavisto laulaa, kuin kertoisi tarinan, jonka haluaisi unohtaa. Lakonisesti, vähän vastentahtoisesti.

On asioita, jotka kerrotaan vain kerran, mutta niitä ei unohdeta koskaan.

Ja tarina jää elämään omaa elämäänsä, kiertämään kuin posliininuket sirkuksessa.

Musiikki soi taustalla, siihen jäät pyörimään, elämän kehä ei pysähdy. Sirkus jatkuu ja osat jaettiin sinulta kysymättä.

KUKA KORJAISI SÄRKYNEET

Anu Neuvonen on Posliininuket laulussaan tavoittanut jotain olennaista.

Ihmisenä elämisen haurasta voimaa, nousta vielä, vaikka kaatuisikin, vaikka joku kamppasi, tönäisi vahingossa nurin ja posliini halkesi.

Osat liimataan yhteen ja tanssi jatkuu.

Kuka lopettaisi musiikin. Kuka pysäyttäisi tanssin. Korjaisi särkyneet. Nostaisi nuorallatanssijan takaisin nuoralle. Tekisi kaiken taas ehjäksi.

KIMMELTÄVÄT KITEET

Äitini pyysi minua kerran pikkupoikana hakemaan pilkkeitä liiteristä. Oli pakkasaamu ja kuura nousi maasta.

Kävelin lumisen pihan poikki liiterin ovelle. Ruostunut säppi oli kauniisti jääkiteiden peittämä.

 Silitin sitä lapasilla.

Kiteet leijailivat kimmeltäen maahan. Jäljelle jäi vain ruostunut säppi.

KIRVES PÖLKYSSÄ

Avasin liiterin oven ja siinä se oli. Kirves iskettynä vanhaan halkopölkkyyn. Terä kauniiden jääkiteiden peitossa. Haukoin henkeäni, se oli niin kaunis näky ovesta tulevassa valossa.

Terä kimmelteli kuin timantteina saduissa.

Minun teki mieli katsoa sitä lähempää. Kumarruin katsomaan kimmeltäviä kiteitä. Kuin taikamatto ne peittivät terän.

KIRVES EI SULANUT

Painoin päätäni lähemmäs ja kosketin huulillani jääkiteitä. Ne sulivat huulieni lämmössä.

Vastustamaton kiusaus maistaa jäistä harsoa sai minussa vallan.

Työnsin kieleni huulien välistä ja tunsin jäisten kiteiden kylmän maun.

Painoin kieleni ja huuleni jääharson peittämää kirveenterää vasten. En tuntenut enää makua, kirves ei sulanut.

JÄÄKITEIDEN TANSSI

Minä olin vanki. En saanut suutani enää irti kirveestä. Kieleni oli jäätynyt siihen kiinni.

Oviaukon valokiilassa tanssivat tuhannet jääkiteet kuin posliininuket laulussa.

Minä en voinut tanssia niiden mukana.

Olin jäätynyt kiinni kirveeseen. Pölkkyyn voimalla iskettyyn kirveeseen.

Pikkupojan voimat eivät riittäneet irrottamaan kirvestä pölkystä. Oli vain odotettava. Odotettava, että joku tulisi auttamaan. Edes huutamaan en pystynyt.

SANAT JÄIVÄT TANSSIMAAN

Lopulta äiti tuli katsomaan mihin hänen pieni apulaisensa oli hävinnyt. Äiti irroitti varovasti kirveen pölkystä. Minä vapisin kivusta ja kylmästä, mutta olin ihan hiljaa. Sanat olivat lähteneet. Ne tanssivat kiteiden kanssa liiterissä.

Kirves oli leikannut ne irti kielestä, eivätkä ne enää halunneet palata takaisin.

Kävelimme äidin kanssa halki pihamaan. Äidillä kirves kädessä, minulla suussa. Onneksi pakkashuuru täytti pihamaan, kaikki ikkunat olivat jäässä eikä kukaan nähnyt meidän matkaamme kotiin.

LEIKIN JA KUOLEMAN RAJA

Sisällä äiti otti lämmintä vettä ja valeli sitä kirveen terän ja huulieni väliin. Olin vapaa, mutta hiljainen. Olin kohdannut kylmän todellisuuden.

Olin nähnyt leikin ja kuoleman rajan.

Jääkiteiden loputtoman tanssin oven valokiilassa, vapauden, joka on lähellä, mutta liian kaukana.

Tanssin, joka on niin kaunista, että sitä voi vain katsella.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti