maanantai 30. joulukuuta 2013

MAGNEETTIMIES

AIVOKUVIA MUISTOJEN MAAILMASTA

Asetun lavetille selälleen ja minut työnnetään laitteen sisään. Korvissani alkaa soimaan musiikki ja rentoudun.

Ajattelen lipuvani laineilla. Olen lastu, joka keikahtelee tuulessa. Aurinko lämmittää ja neidonkorento laskeutuu päälleni.

Äkkiä kaikki pimenee. Auringonpimennys, hätkähdän mielikuvistani. Lavetti liikkuu ja minut vedetään ulos.

NYRKILLÄ KYLKEEN

Tupakalle käryävä hoitaja mutisee jotain sähkökatkosta ja laiteviasta. Hän käy kopauttamassa nyrkillä laitteen kylkeä ja jos oikein kuulen, niin tokaisee siinä kuvatun koiraa edellisessä paikassa.

En tiedä kuulinko oikein, mutta ei se minua isommin haittaa.

Olen magneettirekassa, johon kuljettiin laskusillan yli kuin lapsuudessani tavaravaunuihin. Minulla on selkä kipeänä ja olen onnistunut pääsemään Lohjan sairaalaan magneettirekkaan kuvaukseen.

Päivystävä lääkäri ei ollut aluksi innokas kirjoittamaan lähetettä kuvaukseen, mutta onneksi siihen pääsin sillä kipu osoittautui välilevynpullistumaksi.

TIHRUISET KUVAT

Aikaa ja tupakkaa meni odotellessamme laitteen korjaajaa, mutta lopulta kuvat saatiin.

Muistelen nyt muutaman vuoden takaista matkaani magneettirekan kuvauksiin huvittuneena. Ortopedikin tihrusteli kuvia senoloisena, ettei niistä tainnut juuri selvääkään saada.

MAGNEETTIREKAN KYYDISSÄ

Olen kyllä kuullut muitakin hauskoja juttuja magneettirekan ympäriltä. Tarpomista liukkailla ja jäisillä parkkialueilla.

Odottelua viimassa lukitun rekan oven takana. Eksymisestä pimeältä parkkialueelta pois tullessa ja vastaavaa.

HOTELLIHOITOA

Olen käynyt myös yksityisellä lääkäriasemalla magneettikuvauksissa. Siellä kohtelu oli tietysti kuin hyvässä hotellissa ja laitteet kiilsivät kuin porsliinit.

Lääkärikin oli mukana ja selitti kuvia jo alustavasti.

Julkisella puolella on joka kerta heitetty ulos saman tien kuvien jälkeen. Eikä ole vaivauduttu edes vihjaisemaan mitä kuvissa näkyy.

RAHAKO TEKEE INHIMILLISEN?

Mikähän siinä on, että julkisen puolen sairaanhoitoon liittyy niin usein tylyys, tympeys ja tietojen ja tutkimusten vaikea saatavuus.

Eräskin egoltaan ja olemukseltaan suuri lääkäri karjaisi kerran terveyskeskuksessa minulle täysiä komennon, kun en riittävän nopeasti ottanut paitaa päältäni.

Sitten kun nämä samat ihmiset menevät yksityiselle puolelle töihin, he muuttuvat.

MAKSUSTA TULI TERVEHDYS

Rahako sen tekee. Asiakkaathan ovat kummallakin puolella potilaita.

Muistan lapsuudestani erään kotipaikkakuntani lääkärin.

Hän tapasi pitää myös yksityisvastaanottoa, ja kerrottiin, että hänen yksityisvastaanottonsa erosi hänen tavallisesta vastaanotostaan sillä tavoin, että hän maksun saadessaan tervehti potilaitaan.

ILOTON ILMAPIIRI

Minä ja monet muut ovat saaneet terveyskeskuksissa ja julkisen puolen hoidoissa joskus sen verran karua kohtelua, että tietty epäluottamus on jäänyt elämään.

Liian voimakkaana henkii “mehän ollaan vain töissä täällä”, iloton ilmapiiri.

PÄÄSIN PYYTÄMÄLLÄ

Nyt olen kuitenkin Lohjan sairaalan röntgenosastolla ja odottelen pääsyä magneettikuvaukseen.

Sain kutsun kuvaukseen neurologiltani, kun sitä erikseen toivoin.

Hän ei olisi nähnyt sitä tarpeelliseksi, koska hänen mielestään servikaalinen dystonia oli minulla niin ilmeinen.

POISSULKEVAT TUTKIMUKSET

Ihmettelin sitä kovasti, koska dystoniani ensimmäisenä tunnistanut fysiatri oli nimenomaan painottanut poissulkevien tutkimusten oleellisuutta.

Olin kuitenkin ehtinyt ystävällisessä, ja ihmisen huomioonottavassa yksityisessä työterveydenhuollossa unohtaa mitä kohtelua on joskus siedettävä julkisessa terveydenhuollossa.

On vain siedettävä saadakseen siedettävää hoitoa, että sietäisi.

Kysymys on eloonjäämistaistelusta. Jos et itse osaa vaatia tutkimuksia, niin minkä sille voi, lääkäritkin ovat vain ihmisiä.

LÄÄKÄRITKIN OVAT VAIN IHMISIÄ

Tai jos hoidossa sattuu virhe, niin minkä sille voi, lääkäritkin ovat vain ihmisiä.

Ovat, ovat, mutta erittäin koulutettuja ja hyvin palkattuja ihmisiä.

Kyllä heiltä pitäisi voida vaatia ja odottaa enemmän kuin tavan tallaajilta.

Ihan vain luonnostaan ilman jatkuvaa tietojen ja tutkimusten vaatimista.

RAUHOITTAVAT LÄÄKKEET

Pääsin sentään kuvauksiin ja kysyin rauhoittavista lääkkeistä, joista neurologi ja ajan varannut hoitaja olivat kertoneet.

Neurologi oli katsonut minua ja sanonut pääni liikkuvan sen verran, että kuvista tulee joskus epäselviä.

Ajan varannut hoitaja oli vielä painottanut, että rauhoittavien lääkkeiden jälkeen ei saa sitten ajaa autolla.

EI MEILLÄ ENNENKÄÄN...

Magneettikuvauksen hoitaja kuitenkin tokaisee, ettei heillä ole tapana antaa rauhoittavia lääkkeitä.

Hän sanoo uskovansa, että pääni saadaan kyllä tuettua riittävän hyvin.

VÄÄRÄT HOUSUT

Vaihdan sairaalan housut jalkaani ja kävelen pian hoitajan perässä avaruuskapselilta näyttävän laitteen viereen.

Mieleeni tulee Jack Nicholson hortoilemassa sairaalassa elokuvassa “Jotain annettavaa”.

Toinenkin hoitaja tervehtii ja kehoittaa makuulle lavetille. Palvelu on ystävällisen totista, hymytöntä ja asiallista.

Painan pääni lavetin päässä olevaan lokeroon ja noudatan hoitajan kehoitusta työntää päätäni syvemmälle lokeroon.

Hoitaja asettaa päähäni suuret kuulokkeet, jotka tukevat pääni hyvin paikoilleen. Vielä pienet pehmeät lisätuet ja kehikko naaman päälle.

Tunnen itseni Hannibal Lecteriksi, mutta en halua syödä ketään.

MATKA ALKAA

Toinen hoitajista kysyy haluanko kuunnella musiikkia kuvauksen aikana.

En halua.

Haluan nauttia kuvauksen kaikilla aisteillani sillä luulen, että se kestää vain tovin.

En ollut huomannut lukea kutsusta että kuvaus voi kestää jopa puoli tuntia, onneksi.

En myöskään muista kysyä saako kuvauksen aikana nielaista.

Ajattelen neurologia, joka kertoi, että kuva voi epäonnistua tai olla huono, jos pää tärisee, joten päätän olla nielaisematta.

Kyllä muutaman minuutin nyt nielemättä voi olla, ajattelen.

Kuvaus alkaa ja olen putkilon sisällä.

Ajattelen olevani krematoriossa, jonka tuliuuni vähitellen lähestyy, lämpö nousee ja valot käyvät kirkkaiksi.

KONEMUSAFESTARIT ALKAVAT

Pian saisin nähdä ne kaksi kaunista, totista, mutta ihanaa enkeliä, jotka minut tänne putkeen työnsivätkin.

Alkaa konemusiikkifestivaalit. Kuvaus on rytmikästä, siinä on selkeä tempo ja tarina, se on puhetta.

RUUSUPORA LAPSUUDESTA

Unettavaa puhetta, kuin luentoa, vastaansanomatonta takomista kuin sepän pajassa tai hammaslääkärissä pikkupoikana.

Silloin kun oli vielä ruusupora, joka jyrisi, niin että pää tärisi vielä kotimatkalla. Niin, tai tärisee vieläkin.

Onkohan dystoniani alkuperä lapsuuteni hammaslääkärissä valaistun magneettiputkessa.

HAMMASLÄÄKÄRIN PELKO

Muistan samalla flashina, kuin youtuben videona erään alakoulun hammaslääkärimatkan.

Olen ensimmäisellä luokalla ja minulla on paljon reikiä hampaissa. Tuntuu, että olen joka kerta jonossa, kun kutsuja jaetaan.

Kerta kerralta käynti on tuskallisempi ja alan pelätä hammaslääkärin odotushuoneen hajuakin. Pelko iskee lopulta niin voimakkaana, että minä jänistän.

KARKAAN HAMMASLÄÄKÄRISTÄ

Muistan kun kävelemme parin tytön ja pojan kanssa kohti keskustaa ja hammaslääkäriä. Toinen tytöistä on vielä yksi luokan ihastuksiani, joten yritän peitellä pelkoani.

Itku tulee kuitenkin väkisin ja jättäydyn porukasta yksin niiskutellen. Toinen pojista juoksee luokseni, hän on mukava poika, mutta ei malta olla kertomatta muille niiskutteluani.

Toiset jatkavat matkaansa, mutta minä pujahdan jollekin sivukujalle.

PUJAHDAN KIRJAKAUPPAAN

Menen äitini työpaikalle ja itkua kitisten kerron, etten uskalla mennä hammaslääkäriin. Äiti ei ole vihainen vaan antaa minulle vähän rahaa ja rohkaisee juoksemaan toisten perässä hammaslääkäriin.

Minä en kuitenkaan mene hammaslääkäriin. Kävelen keskustaan ja pujahdan kirjakauppaan. Ostan taskukokoisen pelilaatikon, jossa on shakki, tammi ja miilu.

Sitten kuluttelen aikaani ja menen illaksi kotiin.

HERTTAINEN OPETTAJANI

Äitini on illalla vihainen kun en mennyt hammaslääkäriin vaikka hän antoi rahaakin.

Koulukaverit kielivät opettajalle heti tunnin alussa etten ollut käynyt hammaslääkärissä. Herttainen opettajammekin on vihainen.

Hän ei valitettavasti elänyt enää monta vuotta, vaan kuoli nuorehkona sairauskohtaukseen.

MAAILMA OPETTI

Minä uskon tuosta yhdestä hannauksesta, enkä ole koskaan sen jälkeen jättänyt menemättä mihinkään lääkäriin.

Oli tosi kurjaa, kun pelotti, itketti, hammasta särki ja kaikki olivat vielä vihaisia.

TURPAAN TULEE AINA

Kyllä maailma antoi pikkupojalle siinä ensimmäisen koulutuksen.

Kipu ja iskut on parempi ottaa heti vastaan, turpaan tulee aina ja joka tapauksessa.

TOTISET ENKELINI

Putkessa on mukava muistella ja konemusiikin tahdissa alkaa unettaa.

Sylkeä on kertynyt suu täyteen, mutta en uskalla enää nielaista, koska pelkään alkavani yskimään ja pilaavani kuvauksen.

Onneksi musiikki lopulta sammuu, kuuluu askelia ja lavetti liukuu ulos.

Totiset enkelini odottavat minua ulkopuolella. Toinen avaa kasvojen yllä olevan raudan ja kehoittaa nousemaan ylös.

HEIDÄN HOUSUT

Kävelen pukuhuoneeseen ja toinen hoitajista käy sanomassa, että heidän housunsa voi heittää pesupussiin ja tämä oli tässä.

Kuvista hän ei pukahda mitään, niinkuin odotinkin. Minulle on sovittu soittoaika parin viikon päähän, joten uskon kuulevani jotain silloin.

LÖYTYYKÖHÄN PÄÄSTÄ MITÄÄN?

Viimeksi kyllä neurologi soitti niin hätäisen puhelun, että kovinkaan paljon en ehtinyt kyselemään.

Uskon kuitenkin, että sairaalasta otetaan yhteyttä jos päästäni jotain löytyy.

Yllätys se olisi minullekin. Eikä iloinen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti