perjantai 20. joulukuuta 2013

LUOLAMIES JA RUNOILIJA

RUNOKILPAILUN VOITTI VÄÄRÄ RUNO

Heräsin tänään terveenä kuin tervaskanto. Niskoja ei särkenyt yhtään.

En huomannut edes vetoa vasemmalle.

Kävelin olohuoneeseen rennosti ja takan edessa hyvä olo virtasi kehoni läpi kuin lämpöaalto kesäisellä rannalla.

Tein aamiaisen, jonka olen rakentanut oman omalaatuisen reseptini mukaan.

Otin kahvin ja istuin takan eteen.

Olin nukkunut yli yhdeksän tuntia putkeen. Olin kuin lottovoittaja ilman rahapaineita.

DYSTONIAN OIKUT

Unella on ihmeellinen voima. Tiesin hyvin, liiankin hyvin, ettei tätä kestä kovin kauan. Tämä on vain pieni keidashetki ennen uutta erämaavaellusta.

Mutta otin kaiken ilon irti. Imin tikkarista kaikki mehut.

Asennot, joissa dystonia ei aktivoidu ovat jo tuttuja. Olen oppinut löytämään ne. Dystonia olisi mielellään vain tietyissä asennoissa ja oikuttelee heti jos ei saa tahtoaan läpi.

Sillä on keinonsa kuin pikkuvauvalla, joka huudollaan herättää karhunkin talviuniltaan.

TUNTEIDEN TULIVUORI

Kirjoittaminen onnistuu kyllä, varsinkin kun en anna tunteille liian suurta valtaa. Dystonia villiintyy tunnelatauksesta. Innostuu mukana ja näyttää voimansa.

Siinä me olemme dystonian kanssa samanlaisia, tunnevammaisia.

Minun tunnemaailmani on joskus kuin tulivuori. Välillä kuohuu kuin laavavirta, mutta kun tunnemaailma jähmettyy, niin se on kuin kallio tai ikirouta.

HERKKÄ KUIN KIVIAITA

Olen saanut kuulla siitä aina joskus kommenttiakin.

Sellaiset, jotka ovat kuin järvenpinta, jonka pinta kertoo kaiken.

Tuulenvirekin värisee ja pilvenlonka auringon edessä synkistää maiseman.

Sade saa pinnan tanssimaan ja iltanuotio hehkumaan laineillaan kuin saduissa.

Sellaiset ihmiset nauravat yleensä päin naamaa kun sanon olevani herkkä tunneihminen, joka vielä kirjoittaa runoja.

Tuommoinen kivimuuriko herkkä.

VÄHITEN LUETTU KIRJA

Insinöörioppaitako rustailet, kysyi toinen, kun katseli minua kuultuaan, että kirjoittelen.

En kehdannut sanoa, että runoja ja tarinoita.

Myöntelin, että oppaitahan minä. Ja totta puhuinkin, olen sellaisenkin kerran tehnyt ja päivitellyt.

Käyttöoppaan, eli maailman vähiten luetuimman kirjan. Tietokoneen käyttäjän käsikirjan.

RUNOJEN MAAILMA

Pakko on kuitenkin myöntää, että runoja minä olen aina kirjoitellut, vaikka sitä ei päältäpäin huomaisikaan.

Samalla on sanottava, että runot pelastivat henkeni nuorena.

Niihin sain purettua sen mihin en löytänyt sanoja.

Runojen maailmassa oli tilaa sellaiselle, mikä armotta tapettiin reaalimaailmassa.

OPETTAJAN SUKKANAUHAT

Muistan kouluvuosilta erään runokilpailun luokassa.

Oli äidinkielen tunti ja opettajamme päätti järjestää runokilpailun.

Hän oli vanhan ajan opettaja. Tiukka ja teräväsanainen.Pukeutui korsettiin, mikä luokan poikien joukossa pantiin mieluusti merkille.

Istuessaan hänen sukkanauhansa näkyivät. Niitä oli mukava katsella.

PARAS RUNO EI VOITTANUT

Kaikki kirjoittivat runonsa ja ne kerättiin nippuun.

Opettaja luki runot, mutta ei kertonut kirjoittajaa. Luokka sai sitten äänestää parhaan runon.

Minun kirjoittamani runo voitti kaikkien ällistykseksi.

Opettaja pyysi minua luokan eteen lukemaan runoni kaikkien kuullen.

EI OLISI USKONUT

Saatesanoikseen hän lausui, että vaikka tämä runo äänestyksen voittikin, niin ei se hänen mielestään silti paras ollut.

Minä vilkaisin hänen sukkanauhojaan ja unohdin terävät sanat.

Kävelin eteen ja lausuin runoni.

Eräästä pulpetista sanottiin että “ei olis kyllä ikinä uskonut, mutta kyllä se paras runo oli”.

MISTÄ HÄN TIESI

Nuoruuteni suurin haave oli saada oma runokirja julkaistua. Kirjoitin paljon ja lähettelin runojani paikallislehteen. Nimimerkillä tietysti. Ujo poika.

Yllätys oli sitten suuri, kun aloin saada hyvää palautetta. Eräs entinen opettajani kehui lehdessä julkaistua runoani ohimennessään kadulla.

Minä ilahduin, mutta jäin miettimään mistä hän tiesi minun kirjoittaneen sen.

HAAVE RUNOKIRJASTA

Lopulta sain runoja niin paljon, että mielestäni niistä voisi tulla kokoelma.

Lähetin runokokoelmani kustantajalle. Alkoi piinallinen odotus.

Yllättävän pian sain vastauksen kustantajalta.

Runoissani soi kyllä sympaattinen ääni, runojeni arvioija vastasi.

Runot eivät erotu kuitenkaan riittävän persoonallisina joukosta, joten kehoitan sinua vielä kehittämään lahjaasi ja jatkamaan kirjoittamista.

Vastaus oli kauniisti kirjoitettu ei, mutta tarkoitti samaa.

SYDÄNVERELLÄ KIRJOITETUT

Nuoruuden ehdottomuudessani hävitin samantien käsikirjoituksen lähes täysin ja lopetin vähäksi aikaa kirjoittamisen. Mieleeni ei tullut kysyä muilta kustantajilta.

Ajattelin ilmeisesti, etten kestä toista torjumista.

Nykyisin minua harmittaa se runojen hävittäminen. Ei niiden taiteellisen tason vuoksi vaikka ne sydänverellä kirjoitettuja runoja olivatkin.

Olisi mukava lukea niitä nyt ja nähdä oman nuoruutensa herkkä sielunmaailma, ennen kuin tämä maailma paadutti sen, niinkuin useimmille meistä käy.

KYYNELTEN LINNUNRATA

Vuosien myötä olen käynyt yhä enemmän taipuvaiseksi sarkasmiin. Näen kaiken nykyisin enemmän ymmärtävän huumorin kautta.

Olen huomannut, että usein kaikkein hauskimmat ihmiset ovat kaikkein onnettomimpia.

Klovnin kyynel on maalattu sieluun.

Minäkin muistan hyvin erään ystävän, joka takoi vitsiä, kuin seppä rautaa. Piti koko porukkaa hyppysissään kuin marionettinukkea, tanssitti tahtonsa mukaan.

Kuitenkin tiesin hänen elämänsä tragedian, kyynelten linnunradan, jota huumorimies kulki.

OMA KIRJA KÄDESSÄ

Minun haaveeni runokirjasta jäi nuoruuteen, mutta runot eivät jääneet. Aina silloin tällöin niitä päiväkirjaani kirjoittelin ja tilaisuuden tullen julkaisenkin.

Nykyisin pidän runoille omaa nettiblogia.

Haaveilla on kuitenkin taipumus toteutua. Kannattaa olla varovainen siinä mitä toivot, sillä se luultavasti toteutuu, on jossain sanottu.

Runokirjaa en koskaan saanut, mutta omaa kirjaa olen saanut pitää muutaman kerran kädessäni.

Olen saanut kokea sen tunteen, joka kirjoitetun kirjan julkaisemisesta syntyy. Olen onnellinen ja kiitollinen, että sain sen kokea terveinä, voiman päivinä.

Lapsuuteni unelma toteutui, mutta hieman toisella tavalla kuin odotin. Niinhän se tapaa mennä.

LUOLAMIES JA PÄDI

Kirjoitan nykyisin yleensä pädillä. Voin silloin tukea päätäni.

Pidän päätä toisella kädellä suorassa, pädin polvilla ja kirjoitan samalla.

Ajatus on nopeampi kuin käsi.

Siinä tulee usein ensimmäinen ristiriita. Ensimmäinen jännite, johon dystonia reagoi.

Välillä tunnen olevani kuin luolamies. Elän nuotion valossa ja kirjoitan kallioseinälle tarinoita.

VARJOJEN LEIKKI

Ajattelen, että ehkä joku lukee niitä. Näkee täällä eläneen jonkun muukalaisen.

Löytää luurangon ja hiiltyneen nuotion. Tutkii ne ja arvioi, että tämä on se kadonnut “homo vabiens”.

Liitukauden kadonnut kummajaisrotu. Veti päätä vavisten vinoon ja katosi kartalta jossain vaiheessa jääkauden alussa.

Evoluutio toimii ja varjotkin puhuvat. Ihmiselämää varjojen leikkiin kallion seinällä vertasi muinoin jo Platon.

Kirjoitan luolani seinälle taas jotain, ehkä uuden runon.

Luolamiehen runon.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti