lauantai 28. joulukuuta 2013

ELÄMÄN SUORA




YSTÄVÄNI ELÄMÄN VIIMEINEN SUORA

Rekka tulee vastaan pitkällä suoralla. Aluksi pienenä pisteenä rypsipeltoja halkovan tien päässä. Sitten raskaana massana.

Valmiina murskaamaan väärälle kaistalle eksyneen. Siivoamaan virheet yhteiskunnasta.

Tämän ajan pyövelit, pyövelit pyörillä. Tahtomattaan tehtäväänsä asetetut. Hevosenkengät puskurissa. Onnenpotkulla tuonpuoleiseen.

Aivan kuin elämässä, kuin ystäväni elämässä, huomaan pohtivani ja huomaan pelon. Pelon, kuin vatsan pohjalle valuvan jäisen veden. Entä jos ystäväni päättää tehdä tästä kaikesta lopun. Ja vie minutkin mukanaan.



REKKA JYRÄÄ OHI

Edellisenä iltana hän soitti ja pyysi kyytiä sairaalaan. Kysyi, voisimmeko mennä minun autollani. Hän maksaisi bensat. Ystävältäni se oli paljon luvattu. Hän oli visu mies, mutta tiesi meidät köyhäksi nuoreksi perheeksi.

Sain kuitenkin sovittua, että menisimme hänen autollaan. Vähänajetulla ja uudenkarhealla. Ystäväni silmäterällä. Sitä on nautinto ajaa omaan kärryyni verrattuna.

Vilkaisen vieressäni istuvaa ystävääni. Laihat, lähes luisevat kasvot ovat ilmeettömät ja vahamaiset. Sama ilme hänen kasvoillaan on ollut jo kuukausia. Värähtämätön, kuin veistetty ja kivulias katsojalle.

Rekka sivuuttaa samalla meidät. Kuljettajan kasvot vilahtavat tuulilasissa ja raskas diesel jyrää sivusta ohi. Häpeän hieman pelkoani. Ystäväni ei ollut käyttäytynyt koskaan uhkaavasti minua kohtaan.




JÄYHÄ JÄRKÄLE

Muutama muistikuva tulee kuitenkin mieleeni. Äkkipikainen, tosikko luonne, sitä ystäväni kyllä on. Laskee leikkiä, mutta ei siedä itseensä kohdistuvaa huumoria. Kerran jouduin lähtemään karkuun, kun letkautin liian nasevasti hänestä.

Ennen masentumistaan hän oli kuitenkin ollut tukikallio minulle, horjumaton ystävä. Peruskallio elämän myrskyissä. Jäyhä järkäle. Vakaa, vähäpuheinen, synkkä ja luotettava.

Mies, jonka asiat ulospäin olivat täydellä tolalla.

Hänellä oli hieno perhe. Komea omakotitalo ja hyvä työpaikka. Lisätienestissäkin hän kävi leipätyönsä ohella. Yhteiskunnan tukipylväitä mielestäni. Autokin vasta pakasta vedetty, kaunis ja nautinto ajaa.



LIIAN HERKKÄ MIES

Hän oli harras uskova. En tuntenut toista niin vakaata kristittyä kuin hän. Seurakuntakuorossa hän lauloi aina vakiopaikallaan. Oli kuin ikoni tai patsas penkissään.

Ja nyt kuin vaivaisukko kerjäämässä oikeutta olla edes olemassa, huomaan ajattelevani.

Mies, jonka uskoa ei kukaan kyseenalaistanut. Hän oli uskossaan läpikuultava, kuin henkiolento. Siitä huolimatta siinä oli jotain ristiriitaista. Pelottavan kovaa, mutta haurasta, kuin lasia.

Kuin kristallikruunu, joka loistaa kadulle, mutta helisee itseään vastaan, kun siihen törmää.

Samoin ystäväni löysi aina vian itsestään. Tuomitsi itsensä ja pyyteli anteeksi. Aina valmis virheensä tunnustamaan ja anteeksi pyytämään. Oliko hän liian herkkä mies tähän maailmaan, huomasin usein pohtivani. Tähän maailmaan, jonka särmiin itsensä tämän tästä jokainen teloo.

Liian ankara itselleen. Armoton.




SYNNIN MUSTA VERI

Ystäväni oli saanut uskonsa jo äidinmaidossaan. Hän halusi aina tunnustaa syntinsä ja vapautua niistä. Tutki elämäänsä usein ja tarkkaan kuin täikammalla.

Etsi syntejä kuin syöpäläisiä, nitisti kuin kirppuja, ajatti niitä vikkeliä vilistäjiä nopeilla sormillaan.

Puristi niin, että synnin musta veri tirskui. Ei auttanut. Uutta tuli kuin ruohoa kesäiselle nurmelle.

Kasvoi ja rehotti naapureidenkin silmiin hänen mielestään. Sitä piti leikata, ettei näy, sitä synnin ruohoa. Leikata, kunnes maa oli mustaa multaa. Mustaa kuin ystäväni mieli. Mustaa ja upottavaa kuin liejusuo.

Siinä suossa ystäväni nyt tarpoi. Upposi yhä syvemmälle joka askeleella.




ONNELLISEN MIEHEN PAINAJAINEN

Miten tähän oli tultu? Miten onnellinen tarina, muuttui painajaisuneksi. Olin usein pohtinut sitä. Ystäväni elämäntarinaa.

Miehen, jonka elämässä kaikki muu oli tolallaan, paitsi mies itse. Kaikki muu oli kuin onnellisesta sadusta, paitsi mies itse.

Hänen koko olemuksensa huusi vastausta klassiseen kysymykseen; kuka ei kuulu joukkoon?

Luulin häntä onnelliseksi mieheksi täydellisessä tarinassa. Tarinassa, joka ei ollut totta. Muistan sen vielä hyvin, koska kirjoitin silloinkin päiväkirjaa.




LINNUNPOJAN KATSE

Lähdin töistä lumisateessa, oli maanantai ja pilvet roikkuivat matalalla. Näin ystäväni jo kaukaa. Hän talutti polkupyöräänsä vaikka tallissa lepäsi lähes uusi auto. Hartiat olivat kyyryssä ja pää kumarassa. Pysähdyin vierelle juttelemaan.

Hän vastaili ystävälliseen tapaansa, mutta huomasin heti, ettei kaikki ollut kohdallaan.

Hän katsoi minua avuttoman näköisenä silmiin. Katse oli kuin nälkäisen linnunpojan katse, sisintä viiltävä katse. Lumi satoi lakin lipalle ja suli silmiin kuin kyynelinä.

Kyynelinä, joita hän ei koskaan löytänyt, ei osannut itkeä kipuaan ulos.

Ystäväni kertoi masennuksestaan, siitä ettei oikein jaksa enää. Sanat olivat harvat, mutta olemus kertoi kaiken. Yritin lohduttaa häntä vaikka oli kiire syömään ja takaisin töihin. Ystävälläni ei ollut kiire. Hän oli matkalla omiin hautajaisiinsa.

Peli on menetetty, sai ystäväni vielä sanottua ennen kuin erosimme.



VIIPYVÄ VALO

Masennus jatkui kuukaudesta toiseen ja ystäväni vietiin hoitoon mielisairaalaan. Viikot hän oli hoidossa ja viikonloput kotona. Nyt olin viemässä häntä viikonloppulomalta takaisin sairaalaan.

Aloimme lähestyä sairaalaa ja vihreiden harjujen takaa päilyi järvenselkä kauniin sinervänä. Ilta-auringon säteet viipyivät rinteiden jykevissä männyissä. Piirtyivät kuin karttana kaarnalle. Karttana tuntemattomaan maahan, johon ystäväni kohta matkaisi.

Viipyvä valo kaarnan pinnalla. Olisitpa viipynyt pidempään ystäväni.



VOIMATTOMAT SANAT

Viimeinen suora ennen sairaala-alueelle kääntymistä. Ystäväni elämän viimeinen suora. Upea järvimaisema ja auton täyttänyt raskas tunnelma saavat oloni tuntumaan epätodelliselta. Pohdin sanoja, kuin voimasanoja, joilla voisin rohkaista ystävääni. Sanon jotain.

Sanoja, jotka putoilevat välillemme ja valuvat allamme kiitävälle sulkuviivalle. Voimattomia sanoja.

“Minusta tuntuu siltä, että en selviä enää tästä”, ystäväni kuiskaa liikkumattomien huulien välistä. Hänen kasvonsa ovat jähmeät ja vahamaiset.

Yritän sanoa taas jotain, mutta hän ei vastaa mitään. Ei tunnu kuulevan sanojani. Katselee vain harjujen takana välkkyvien vesien yli. Katselee sinne, kaukana siintäviä vaaroja kohti.

Koen jälleen kerran saman tunteen kuin aikaisemminkin. En tavoita enää ystävääni. Sanani eivät löydä tietä hänen sydämeensä. Ei, vaikka kuinka yritän, olen koko ajomatkan yrittänyt.




MIES JA MATKALAUKKU

Sairaalan tienviitta kertoo, että keskustelut on käyty ja aika ystäväni tiimalasissa on valumassa loppuun.

En minä sillä hetkellä ymmärrä sitä. Halaan ystävääni suurella sairaalan pihalla ja lupaan tulla käymään. Hän toivoo, etten turhia lupailisi, ettei tule valehdeltua.

Nousen autoon ja käännän keulan kotiinpäin. Vilkaisen taustapeiliin ja näen ystäväni kumaraisen hahmon katoavan matkalaukku kädessä sairaalan ovista sisään. En tiedä, että se on viimeinen muistikuvani ystävästäni.

Seuraavana aamuna hän juoksee siihen sinertävänä päilyvään järveen jota ajomatkalla yhdessä katselimme.

Hänen matkalaukustaan löytyy lappunen, jossa hän kertoo, ettei jaksa enää.





OMAN ELÄMÄNI SANAT

Minä huomaan usein ajavani sitä pitkää suoraa, oman elämäni suoraa ja miettiväni niitä sanoja, jotka putoilivat keltaiselle keskiviivalle.

Ne sanat jäivät kerran mieleeni ja kirjasin ne päiväkirjaani. Nyt haluan antaa ne sanat sinulle ystäväni.

Toivon, että sanani löytävät sydämeesi.




2 kommenttia:

  1. ”Luulin häntä onnelliseksi mieheksi täydellisessä tarinassa.
    Tarinassa, joka ei ollut totta.”
    Miksi meistä on tullut tällaisia?
    Miksi kulissit on säilytettävä, tuntui mitä tahansa?
    Jos ei jaksa olla olemassa, miksi pitäisi?
    Olisiko vihdoin aika ajatella itseään ja päästä pois täältä helvetistä?
    Jäljelle jäävät surevat aikansa, mutta heillä on voimaa mennä eteenpäin.
    Jos itsellä ei ole enää mitään, mitä järkeä tässä on?
    Olen niin väsynyt.
    ”Kyynelinä, joita hän ei koskaan löytänyt, ei osannut itkeä kipuaan ulos.”

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi väsynyt Ystäväni!

    Olen niin samaa mieltä kanssasi, ettei tässä ole mitään järkeä, ei sitten yhtään. Olen itsekkin niin väsynyt kaikkeen, vatsinkin kun sairastuin ja jouduin lomautetuksi.

    Tunnelmistani ja omista pohdiskeluistani kerroin blogikirjoituksessani “Takaovi”.

    Ystäväni sanoi siinä minulle, että armahda itsesi ja minä sanon sinulle saman. Armahda itsesi, älä ole liian ankara itsellesi ja yritä löytää ne kyyneleet.

    Minä selvisin kun opin itkemään ja kirjoittamaan tuskani ulos. Siitä syystä myös pidän blogiani, että saisin kirjoittaa pahan mielen pois.

    Tämä voi siitä syystä tuntua jonkun mielestä negatiiviselta blogilta, mutta minua kirjoittaminen helpottaa.

    En pysty oikein makoilemaan sängyllä niskavaivojeni vuoksi, joten istun paljon ja kirjoittelen.

    Olen nähnyt ja keskustellut useiden uupuneiden ihmisten kanssa, jos haluat kirjoitella, niin pura vaikka tuntojasi ja kirjoittele minulle.

    Itse olen saanut paljon apua netin ja erityisesti facebookin dystoniaryhmästä. Aivan ihania ihmisiä löytyy kun lähtee avoimin mielin etsimään.

    Neuvon sinuakin etsimään vertaistukea ja kirjoittamaan hädästäsi toisille. Varmasti saat apua.

    Meitä on monta, jotka jaamme kanssasi elämän mielettömyyden ja kuitenkin jaksamme hetken kerrallaan toistemme tuella.

    Valonpisaroita Sinun elämääsi. Kirjoittele!

    VastaaPoista