keskiviikko 18. joulukuuta 2013

DYSTONIA JA ELÄMÄNTARINAT

SINUN TARINASI ON SELVIYTYMISTARINA

Minä saan lenkeillä toisinaan ideoita. Useinkaan ne eivät ole toteutuskelpoisia, mutta joskus ne toimivat.

Radikaalit ideani tosin sammuvat monesti jo juoksumatkan aikana, väsymys vie pullistelun halun. Tekee nöyräksi todellisuuden edessä, realistisesti punnittuna.

Kaikki ei vain toimi todellisuudessa niin kuin mielikuvituksessa.

Monta ideaa olen kuitenkin saanut lenkeillä, joiden toteuttaminen on onnistunut. Lähinnä ne ovat koskeneet kirjoittamista ja siihen liittyviä oivalluksia.

TULENLIEKKINÄ PALOIN KERRAN

Monta runoa tai tarinaa olen kirjoittanut lenkillä päässäni. Kotona olen kirjoittanut joskus ajatuksia ylös lenkkarit jalassa ja jäsennellyt suihkussa. Innoitus on nyt hetkessä, ainakin minulle, siinä elää ja palaa kuin tulenliekki.

En voisi kuvitella elämää ilman niitä hetkiä, kun jotain syttyy ajatusmaailmassa. Uskon, että se on elämän perusta meissä kaikissa. Eliksiiri. Syttyä jollekin ja palaa siinä innossa.

Usein valiettavasti ihminen ideoineen vain palaa loppuun.

Yrittää tehdä juhannuskokon, kun tarpeet on vain kynsitulille. Rosvopaistin villisiasta, kun ainekset on vain parille makkaralle.

JUNASTA ON VAIKEA HYPÄTÄ

Pitäisi olla nöyryyttä myöntää omat voimavaransa, pysyä toleranssissa ja taitojen rajoissa. Loppuunpalaminen on sokeutta, omien kykyjen ja voimien yliarviointia.

Usein siitä junasta on kuitenkin enää vauhdissa vaikea hypätä. Pääteasema tulee toisille sitten liian varhain.

PÄÄTEASEMASTA TULEE PÄÄTEASEMA

Luin kerran, että Japanissa kerätään aina toisinaan loppuunpalaneita ihmisiä pääteasemilta.

He ovat käyttäneet voimavaransa viimeisetkin rippeet pysyäkseen oravanpyörässä mukana ja painaneet töitä tauotta.

Junassa kotimatkalla he ovat sitten levähtäneet ja elimistö on luovuttanut. Pääteasema on ollut elämän pääteasema.

Usein kysymyksessä ovat kiltit ihmiset, suorittajat.

Sellaiset, jotka haluavat miellyttää muita, vaikka henki menisi.

Valitettavan usein se sitten meneekin.

LUOVUUS ON KANSALAISOIKEUS

Ihminen on luotu innostumaan. Syttymään ideoista, omista tai toisten. Palamaan ja roihuamaan aikansa. On hienoa saada toteuttaa omia pieniäkin innoituksen synnyttämiä ideoita.

On upeaa nähdä omien töidensä jälki.

Kun näkee oman kätensä jäljen, olipa se kudottu lapanen, nikkaroitu linnunpönttö tai kirjoitettu runo, niin siinä on jotain omaa, itse tehtyä.

On lupa olla luova, vaikka ei luo suurtekoja.

Innoitus on jokamiehen ja -naisen oikeus. Ei tarvitse olla taiteilija ollakseen taiteilija. Saa olla elämäntaiteilija.

Luovuus on kansalaisoikeus.

Usein tämä kaikki vaatiikin sitä. On taidetta pysyä elossa elämänsä loppuun asti. Elämäntaidetta.

KIRJA DYSTONIKOISTA

Olen ehdottanut Suomen Dystoniayhdistyksen tiedottajalle, Taina Lehtiselle, että tehtäisiin meistä dystonikoista kirja.

Sellaisen idean sain viimeksi lenkillä eilen ja lähetin siitä heti sähköpostia Tainalle.

Heti alkuun on sanottava, etten ainakaan vielä kuulu Suomen dystoniayhdistykseen, joten esitykseni on luonnollisesti erittäin epävirallinen.

Ymmärrän myös, etteivät kaikki minun ideani ole toteutuskelpoisia. Voi olla, että tämä kipinä sammuu sihahtaen lenkkipolun lätäkköön.

Varmaa kuitenkin on se, että vain kipinät sytyttävät nuotion, jonka loimussa moni voi lämmitellä ja tuoda omat sytykkeensä, niin että tuloksena on komea roihu.

VAIN AVAAMALLA SAA

Olen kuitenkin oppinut, että vain avaamalla itsensä voi löytää ja saada uutta.

Tiedotussihteeri piti ehdotustani hyvänä ja toteuttamiskelpoisena.

Ajattelin esittää ideani myös julkisesti täällä blogissani kaikille lukijoilleni.

Uskon, että useilla meistä olisi paljon annettavaa.

Elämäntarinat kiinnostavat aina. Samalla dystonia sairautena tulisi tutummaksi ja lisäisi ehkä myös sen tutkimista.

Kirjan tulisi mielestäni olla ihmispainotteinen. Ihmisen tarina. Selviytymistarina. Vain sellainen voi auttaa ja kiinnostaa. Tuotto kirjasta voisi mennä dystoniayhdistyksen kanavoimaan kuntoutukseen tai tutkimukseen.

Kirjan tulisi sisältää monta elämäntarinaa, selviytymistarinaa jotka auttaisivat omien vaivojensa kanssa kipuilevia.

Ainakin itse olisin sairauden alkuvaiheessa mieluusti sellaiseen kirjaan tutustunut.

MONET KIPUILEVAT YKSIN

Kuinka sairaus alkoi ilmetä elämässäni, kuinka sain diagnoosin ja kuinka selvisin siitä eteenpäin?

Luin itse joitakin tällaisia tekstejä dystoniayhdistyksen kadonneelta foorumilta ja sain niistä paljon apua.

Uskon, että myös kirja näistä tarinoista toimisi selviytymisoppaana.

Monet käpertyvät sisäänpäin. Yrittävät taistella työpaikalla ja piilotella yt-neuvottelujen pyörteissä vaivojaan. Ei ole välttämättä ketään tai mitään johon tukeutua.

Kaikki eivät löydä apua netistä, varsinkaan kun tekstit voivat joku kaunis päivä kadota nettiavaruuteen.

Kirja olisi kädenojennus kanssakärsijöille.

KIUSAAJAT ISKEVÄT HEIKKOIHIN

Heikkoudet on kovassa työmaailmassa usein pakko piilottaa. Aina pieni prosentti työpaikolla on julmia kiusaajia, jotka iskevät armotta heikkouteen.

Monta tuhottua elämää ja yhteiskunnan kustantamaa eläkeläistä on heidänkin jäljiltään keskellämme. Liian monta.

ELÄMÄN TAKAOVI JA ULOSHEITTÄJÄT

Loppuunpalaminen tulee sitten siinä, kun yrittää täyttää osansa yli voimiensa ja kantaa vielä sairauden taakkaa mukanaan. Toiset valitsevat elämän takaoven.

Sielläkin on vilkas liikenne.

Elämän sisäänheittäjiä on vähän, ulosheittäjiä riittää. Niitä, jotka lopuksi toteavat, että "enhän minä mitään pahaa, pitikö se niin tosissaan ottaa".

Olen itsekin kohdannut näitä elämän ulosheittäjiä joskus matkani varrella.

Täytyy myöntää, että kylmää kun ajattelenkin heitä.

KAAPEISSA KOLISEE

Tiedän heidän toimivan aina vastuullisissa tehtävissä ja pätevinä työntekijöinä. Siinä heidän puolustuksensa aina onkin, mutta vyöllään heillä on monta päänahkaa ja kaapeissa kolisee.

Hommia sellaisille luonteille riittää kuitenkin aina loppuun asti.

Onneksi tosin sekin päivä kerran koittaa näille elämän ulosheittäjillekin.

MEIDÄN FIRMASSA EI KYSELLÄ

Kerran eräs sellainen ulosheittäjä yt-neuvottelujen aikana kertoi tylysti eräälle tutulleni, joka nöyrästi ovensuussa kyseli kohtaloaan, ettei meidän firmassa ole tapana kysellä sinun tai työkaverisi mielipiteitä.

Syynä oli kertojan mukaan se, että he molemmat kuitenkin pitäisivät omia työtehtäviään liian tärkeinä. Päätökset tulisivat kyllä aikanaan oli kylmä vastaus.

NURMEN ALLA MOLEMMAT

Kumpikin työntekijöistä sai lähdöt ja ovat tänään nurmen alla. Toinen oman käden kautta ja toinen sairasteltuaan pitkään.

Molemmat nuoria ihmisiä, vuosikymmenien päässä eläkeiästä.

Tällaisessa yhteiskunnassa me elämme, tällaista sattuu työpaikoilla, enkä varmaankaan puhu marginaalitapauksista.

Tai, ehkä puhumme joidenkin mielestä nimenomaan marginaalitapauksista.

Itse uskon, että yhteiskunnassa on menossa jatkuvasti tietoinen, hiljaisuudessa hyväksytty heikkojen poistuminen.

Useimmalle valitettavasti riittää, että suurimmalla osalla menee hyvin.

Tämän totesi eräs johtaja minullekin vuosia sitten, edellisen laman aikana, kun puhuin monista itsemurhan tehneistä taakoitetuista.

SYSÄYS HAKEA APUA

Ehkä tuo ideani kirjasta olisi kädenojennus jollekin kiltille puurtajalle, sysäys hakea apua ennenkuin on liian myöhäistä.

Ennen kuin voimavarat ovat niin lopussa, että yt-neuvottelut ja poistaminen työyhteisön paineista tulee helpotuksena.

ULOSHEITTÄJÄ TARKKAILEE HEIKKOJA

Tai ennen kuin elämän takaovi käy liian helpottavaksi ajatukseksi.

Ulosheittäjä katselee jo, etsii heikointa lenkkiä eikä kysele turhia. Kuin korppikotka jyrkänteen loukusta, konttorin valvontaruudulta.

Päätökset tulevat aikanaan. Siinähän sitten odottelet.





3 kommenttia:

  1. Heino idea, kirja! Kannatan.
    Ehdottomasti kirjaan kannattaa liittää kaikki nämä Sinun blogikirjoituksesi. Hyvin havainnollisesti olet osannut tiivistää sanoiksi olennaisen. Alkumetreistä lähtien. Epävarmuuden, pohdinnan, mietiskelyn, reaktiot. Moni ajattelee samalla lailla, mutta vain harvat ja valitut ovat saaneet lahjaksi taidon pukea ajatuksensa sanoiksi näin hienolla tavalla. Vilpittömästi, avoimesti, rohkeasti, tuskallisestikin.
    Ostan kirjan heti ensimmäisestä painoksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis tietenkin HIENO IDEA. Ei heino.

      Poista
  2. Kiitos Kauniista palautteesta! Kommentoit niin kauniisti, että minä luin vesi silmissä.

    Kirjoitin aamuvarhain, vähän rauhattoman yön jälkeen tuon tekstin, ja olin hieman hämilläni siitä mitä syntyi, mutta luotin vaistooni.

    Merkillistä on, että sanat joskus ovat arvaamattomia ja vallattomia. Kun ne on päästänyt vapaiksi, ne kiittävät ja antavat tarinan. On ihmeellistä kokea se hetki.

    Olen oppinut, että kirjoittaminen on uskaltamista, on vain uskottava, että sanat löytävät sinut ja haluavat tulla kirjoitetuiksi, että tarinat ovat olemassa ja haluavat tulla kerrotuiksi, että luovuus on avoimuutta ja taas avoimuutta.

    Kirjoittajana tällainen palaute, jota sinä annoit, on minulle aina hyvin arvokasta. Kiitos!

    VastaaPoista