perjantai 15. marraskuuta 2013

VOITTOARPA




Luin kerran viestin, joka kertoi nauravista pojista ja itkin. Itkin siksi, että naurun ja pilkan kohteena oli avuton vammainen pyörätuolissa. Mutta kun kyyneleet tulivat silmiini, tuli mieleeni myös muisto omasta elämästäni. Omasta naurustani vammaiselle arvanmyyjälle. Elämä on ihmeellistä ja kiertyy usein eteemme. Yllättää!

OSTOSKESKUKSESSA PILKATTIIN PYÖRÄTUOLIVAMMAISTA

Eräs sairautensa vuoksi pyörätuoliin joutunut kertoi dystoniayhdistyksen keskustelupalstalla, kuinka joutui ostoskeskuksen käytävällä pilkattavaksi. Sairautensa vuoksi hän joutuu käyttämään runsaasti lääkkeitä. Kerran sitten ostosmatkalla kaveriaan odottaessaan väsymys uuvutti hänet käytävän reunalle.




VÄSYNYT MATKAAJA

Dystonia painoi päätä alas niskatyynyn varaan ja silmäluomet lurpahtelivat kiinni. Naurunräklätys havahdutti kuitenkin hänet yllättäen hereille. Siinä pyörätuolin lähellä pari poikaa teki raakaa pilaa, joka kohdistui häneen. Pojat osoittelivat sormillaan, nauroivat ja puhuivat avoimesti kesken matkaa väsähtäneestä. Poistuessaan pojat vielä vilkuilivat uhriaan naureskellen.

SUORAAN SKETSISTÄ

Kertoja arveli olleensa omastakin mielestään varmaan huvittavan näköinen siinä pyörätuolissa nuokkuessaan. Ei se minuakaan isommin ihmetyttänyt. Olisi aivan hyvin voinut olla vaikka jostain television sketsiohjelmasta. Vammaisten pilkkaaminen niissä on aika yleistä ja rajoja etsivää. Ei ole enää ketään joka puolustaisi heikompia. On vain kestettävä tai annettava takaisin, jos pystyy, ja harva pystyy.




MIHIN OLEMME MATKALLA.

Tuollakin palstalla kirjoittaja sai aika tiukkoja viestejä siitä, että hänen olisi pitänyt sanoa pojille napakasti. Pysäyttää heidät ja panna miettimään. Mietin, että olisiko siitä seurannut vain poikien nappaama kännykkäkuva tai -video pyörätuoliriehujasta, joka ahdistelee lapsia ostoskeskuksessa. Näitä kuvallisia facebookjahteja on jo tehty, syyllisistä ja syyttömistä. Tai mitä jos tämä pyörätuolivammainen olisi kuvannut pilkkaavia poikia? Olisiko hänet poistettu ostoskeskuksesta, vai pahimmassa skenaariossa hakattu tai poltettu pihalla?

NIMITTELYÄ TYÖPAIKALLA

Suorastaan hätkähdin, kun luin, että kertoja oli tottunut tällaiseen pilkkaamiseen ja nimittelyyn. Oppinut kestämään ja  hyväksynyt sen! Vammaisena hän oli saanut sietää sellaista aina. Nimittelyä ja puheiden sekä liikkeiden matkimista työpaikalla. Näinkö se elämä menee yheiskunnan kuoren alla? Läpi tunkevat vain äärettömän julmat tapaukset, kuin jäävuoren huiput. Pysäyttävää oli lukea myös kertojan muistot kouluajoilta. Kiusaamista johti opettaja, joka näin järjesti kiusatun luokkakavereille pikkukivaa.

ASENNEVAMMAISET

Muistan itsekin vuosien takaa työkaverin, joka taitavasti matki näkemänsä vammaisen kävelyä ja pään liikkeitä. Oli varmaan omasta mielestään erinomainen näyttelijä. En nauranut, mutta en myöskään sanonut esitystä typeräksi, onneksi ketään vammaista ei ollut paikalla. Paitsi me. Asennevammaiset!




NAUROIN PÄÄTÄ VISPAAVALLE PYÖRÄILIJÄLLE


Lukiessani viestiä nauravista pojista tuli omasta elämästäni mieleen vähän vastaava muisto. Oma kokemukseni vammaiselle nauramisesta. Tällä kertaa naurajana olin minä itse. Tapaus sattui vuosikymmeniä sitten lapsuudessani.

"Seison tien laidassa, leikkilapio kädessä hiekkakasan reunalla ja olen niin pieni, että en edes ikääni muista. Tapahtuma kulkee kuitenkin kuin videoklippinä jossain aivojeni näytöllä. Siitä leikkipaikan ohi ajaa mies, jonka pää vispaa kuin äidin käsi taikinakulhossa. Pyöräilijän pää pyörii mielestäni tuuliviirin tavoin ja minua naurattaa aivan mahdottomasti. Näky on mielestäni niin hullunkurinen, että nauran vatsaani pidellen, kun mies huristaa ohi.




Kerron illalla mainion näkyni kotona, mutta yllättäen saankin toruja vanhemmiltani. Minulle kerrotaan, että mies on CP-vammainen ja kiertää arpoja myymässä taloissa. Missään tapauksessa hänelle ei saa nauraa, koska hän on sairas, eikä voi pakkoliikkeilleen mitään. Minua harmittaa kovin, etten voi enää nauraa niin hauskalle näylle.

Seuraavalla kerralla, kun arpoja myyvä mies ajaa leikkipaikkani ohi nousen seisomaan ja katselen häntä. Minua naurattaa taas kovasti pään hillittömät liikkeet, mutta en naura. Hytkyn vähän ja harmittelen kun en voi nauraa, mutta olen ottanut opikseni. Koskaan enää en naura miehelle, vaikka hän usein kiertää taloja arpoja myymässä. Vähitellen totun häneen, enkä näe tilanteessa enää mitään sellaista, jonka takia leikki pitäisi keskeyttää."


ELÄMÄN ARPAJAISET


Eräänä yönä heräsin aamuyöllä ja pääni nyki kuin kiiski koukussa, dystonia valvotti. Olin ollut päivällä pyöräilemässä pitkän matkan ja rasittanut ilmeisesti niskojani. Jostain syystä tuo pyöräilevä mies tuli mieleeni. Oli tultu pitkä matka hiekkalaatikolta tähän aamuöiseen hetkeen. En tiedä mitä arpoja myyneelle miehelle nyt kuului. Sattuiko häneen, kun pieni lapsikin nauroi hänen pyöräillessään ohi pakkoliikkeitään toistaen, vai näkikö hän vain iloisen leikkijän touhussaan?




Sitä en koskaan saa tietää, mutta elämä on nyt kiertänyt asiat toisinpäin. Kun minä nyt lähden pyöräilemään, niin pää on välillä eri mieltä ajosuunnasta ja pyrkii vääntymään vasemmalle. Osat ovat vaihtuneet elämän suurissa arpajaisissa. Arvanmyyjän ja pienen pojan osat. Päätä vispaavan pyöräilijän ja hiekkakasan reunalla nauravan leikkijän osat. Arpa lankesi pojalle. Voittoarpa dystoniaan.

Tiedän ettei se pieni poika hiekkakasan reunalla vedet silmissä nauraessaan tiennyt, että katseli siinä ohiajavassa päänvispaajassa tulevaisuuteen.





2 kommenttia:

  1. Kiitos Harzu värikkäästi kerrotusta tekstistäsi, sitä on ilo lukea. Sait minusta blogisi seuraajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Mukava kuulla että pidit kirjoituksesta ja seuraat blogiani. On aina mukavampi kirjoitella kun tietää jonkun lukevan ja jakavan ajatuksia.

      Voimia sinulle!

      harzu

      Poista