perjantai 22. marraskuuta 2013

RUNOT JA TARINAT


Minulla oli kerran vuosia sitten ystävä, joka oli elänyt kokemuksista rikkaan elämän, kiintoisan ja värikylläisen. Hän oli kuin elävä runo, paljon minua vanhempi nainen, silloin jo vanhus, mutta iätön ja vapaa. Näin aina hänet rypistyneen kuoren läpi, kuultavan nuorena ja sorjana.

Kerroin hänelle, että kirjoitan runoja. Hän kauhistui ja sanoi, ettei koskaan kirjoita runoja. Runoissa paljastaa todellisen sisimpänsä, hän sanoi, eikä halunnut kenenkään tuntevan hänen sisintä maailmaansa.

Ei hänen tarvinnutkaan kirjoittaa. Hän oli itse runo. Hän kertoi joskus elämästään ja kuuntelin mieluusti, opin häneltä paljon. Hän oli elävä runo, jonka elämä oli kirjoittanut. Luettavana koko ajan. Runo, jonka loppusoinnut muuttuivat jatkuvasti, joka päivä, joka askeleella. Vapaa ja huoleton, sitä hän oli, mutta silti taakkojen painama ja ahdistuksilla sidottu.

Sellaisia runot ovat, elävät ja kirjoitetut.


RUNOJEN JA TARINOIDEN OVI


Minä olen aina kirjoittanut runoja, jo koulupoikana huomasin, että niiden kautta tunnemaailmaan avautuu ovi.

Ovi, jonka kautta kaikki näyttää erilaiselta. Vuosien aikana ovi on pysynyt. Välillä se on ollut raollaan, kuin kiinni painumassa, huomaamatta unohtumassa.

Viime vuosina, työpaineissa mitättömältä, hupsulta ja romanttisen naivilta vaikuttanut ovi.

Kävelin sen ohi työmatkalla, lenkillä ja kauppareissuilla. Usein vaikutti, että se sulkeutuu, lahoaa ja katoaa, niinkuin kaikki tässä maailmassa, joka ei tuota, kannata.

Ovi veti minua kuitenkin puoleensa.


AVAAMALLA LÖYTÄÄ


Kerran taas avasin sen, ja olin jälleen kuin tuo koulupoika. Yllättynyt siitä, että värikylläinen, erilainen, salaperäinen maailma oli vieläkin olemassa.

Maailma, jossa kaikki puhuvat kuvauksilla, kertovat tarinoita ja tietävät, että vain antamalla saa, avaamalla löytää, ja jokaisella on tarina. Tarina, joka on runo. Ovi runon ja tarinoiden maailmaan, jonka kerran löysin, unohdin ja olin kadottaa.




ELÄMÄN VIRRALLA


Pitkän lenkkini puolimatkasssa
saavuin tutun virran rannalle.
Nousin sileälle kivelle,
katsellen kysyvänä kuohuihin.

Mikä on elämän tarkoitus, pohdin?

Mitä näet, kun painat pääsi, virta kysyi?
Näen vain oman hahmoni, vastasin.
Katso vasempaan päin, virta jatkoi.
Näin lehmuksen oksan kuvastuvan vedestä.

Mikä on elämän tarkoitus, kysyin lehmukselta?

Kantaa metsän lintuja oksillaan, se sanoi.
Antaa niille pesä ja syötävää.
Kaatua sitten virtaan suojaksi kaloille.

Mikä on elämän tarkoitus, kysyin kaloilta?

Uida vastavirtaan, ne sanoivat.
Syödä ja tulla syödyksi, siinä kaikki.
Katselin sileää kiveä jalkojeni alla.
Vaiti se oli kuunnellut kyselyäni.

Mikä sinun mielestäsi on elämän tarkoitus?

Hioutua sileäksi särmistä, kivi vastasi.
Kantaa talven  jäinen kansi ja lumipeite.
Sulaa kevätauringossa paljaaksi.

Valkorintaisen koskikaran levähtää,
muuttomatkallaan pohjoiseen.
Keräämään voimia ja sukeltamaan syötävää.

Tule ensi keväänä tähän,
niin lupaan että se kertoo sinulle
elämän tarkoituksen.

harzu



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti