perjantai 29. marraskuuta 2013

RAUTAISEN HÄKIN VANGIT


KRIISIT IHMISEN ELÄMÄSSÄ

Keskikesän iltapäivä karun kauniilla järvellä. Aallot nuoleskelevat veneenlaitaa, tanssittavat kohoa lumpeikon laidassa. 

Unettavan raukean olon katkaisee siiman päässä temmeltävä ahven. 

Kokoilen kamppeet kun sankossa köllöttelee puoli sankollista raitapaitoja. Halsteri nuotiolle, sauna lämpiämään ja hövelistä illasta nauttimaan, ajattelen rapia kiskoessani.

Soudellessani leppoisassa tuulessa huomaan rantatörmällä lennähtelevän keltavästäräkin. Linnun pyrähdykset ovat oudon lyhyitä ja hätäisiä kuin häkkilinnulla. 

ILOISESTI LINTU PYRÄHTI VAPAUTEEN

Soudan lähemmäksi ja huomaan törmälle unohtuneen katiskan, jonka vangiksi lintu on jäänyt. Lintu riekkuu jo pää silmukassa kun avaan pyydystä. Virkeänä se kuitenkin pyrähtää lentoon ja tsirahtaa pienen kiitoksen mennessään. 

Suljen pyydyksen ja ryhdyn peittämään nielua kun huomaan surullisen näyn.

Kahden linnun jäännökset retkottavat katiskan pohjalla. Toinen on aikuinen ja toinen ilmeisesti poikanen, joka on ehkä seurannut emoaan surmanloukkoon. 

Illalla halsterilla hiillostettuja ahvenia syödessäni ajattelen lintujen hidasta kuolemaan rautaisen häkin nielussa.



OMAT VOIMAT LOPPUVAT

Tämä kesäinen, leppoisan päivän muisto tuli mieleeni kun pohdin sairauden otetta ihmisen elämässä. 

Ajattelin lintuja, jotka vähitellen huomasivat olevansa vankeja. Vaistojensa varassa ne pyrkivät vapauteen ja yrittivät väkisin murtautua rautaisen häkin nielusta, mutta kuolivat silmukassa vapauden kaipuussaan. 

Huomasivat lentojen lyhyyden, pelkkiä pyrähdyksiä, hätäistä säntäilyä, pelkoa ja kauhua. Omat voimat loppuivat. 

Sitten tuli joku ventovieras kulkija, avasi nielun ja tien vapauteen. Lentoon ja lauluun. 

Olisinpa tullut aikaisemmin.


KERRANKIN SISÄPIIRISSÄ

Kuka tulisi ja avaisi sairauden rautaisen nielun. Päästäisi vapaaksi kärsimyksen silmukassa riekkuvan, jonka lennot on lennetty. Elämä on enää hätäisiä pyrähdyksiä ja avutonta räpellystä. 

Kaikki alkoi niin huomaamatta, ensin luuli tien ulos löytyvän helposti. Näki vapauteen, kaikki oli niin kuin ennenkin. Elämä virtasi ohitse, kutsui mukaan. Sitten tajusi että jotain oli muuttunut ja oli sen muutoksen sisäpiirissä. 

Kerrankin elämässä kuului sisäpiiriin.

Ellei halua tukehtua sairauden silmukkaan, sisäpiiriin,  on otettava apu vastaan. Apu joka tulee sieltä, mistä ei ehkä odottanut. On hyväksyttävä tilanne. Ehkä tämä kaikki tapahtui, että pysähtyisi, että ymmärtäisi. Ehkä piti sairastua, että tulisi terveeksi.



KRIISI IHMISEN ELÄMÄSSÄ

Dystoniayhdistyksen tiedottaja Taina Lehtinen kertoo kuinka hän sai avun sairastuttuaan dystoniaan.

"Aluksi lähdin vain kuuntelemaan luentoja, esim. luentoa "Kriisi ihmisen elämässä", jota psykiatrian erikoislääkäri oli luennoimassa."

" Se on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen minuun. Hän kertoi yleisesti kriisin vaiheista; shokki, pelko/puolustus, lamaannus, ajelehtiminen, arvon muutos alkaa, uuden versoaminen, toivo ja uusi elämä. Kaikki nämä täytyy läpi käydä kaikissa kriiseissä."

" Ja sairastuminen parantumattomaan sairauteen on kriisi!"



KRIISIN VAIHEET


Shokki
Pelko/puolustus
Lamaannus
Ajelehtiminen
Arvon muutos alkaa
Uuden versoaminen
Toivo ja uusi elämä.





LEVOTTOMAT NISKAT

Viime yönä pohdin missä kohdassa kriisin vaiheita itse olen? Minä sain ensimmäisen botuliinipiikkini yli kaksi kuukautta sitten ja määrä oli neurologin mukaan hyvin pieni. Botuliinin vaikutus on varmasti jo lakannut, koska niskani ovat nyt hyvin levottomat. 

Maata mennessä ne eivät rauhoitu millään. Ei ole enää sitä yhtäkään asentoa jossa levähtää uneen. Aamuyöllä väsymys lopulta armahtaa ja nukun oikein hyvin varhaiseen aamuun saakka. Herätessä on aina paras hetki. Niskat ovat lähes rauhalliset, vain pientä nykimistä ja istuessa normaali olo. Kahvikuppi käteen ja hetkestä nauttimaan.

ITSESÄÄLIN MUTAKUOPASTA POIS

Mutta palatakseni siihen kriisin  vaiheen pohdintaan. Aamuyön tunteina tulin siihen tulokseen, että olen ajelehtimisvaiheessa. Shokki tuli jossain vaiheessa syksyllä, putosin itsesäälin niljakkaaseen mutakuoppaan ja itkin kuin suonsilmäkkeeseen pudonnut porsas. Sairauden parantumattomuus, tieto että tämä kestää elämän loppuun asti, olen astunut ansarautaan, olen rautaisen häkin lintu. Sen tajuaminen musersi.

Sitten se meni ohi. Itkin sen pois. 

Itkussa, hallitsemattomassa itkussa, joka tulee jostain syvältä sisältä, on jotain avutonta, pelottavan avutonta, se on kuin heittäytyisi jyrkänteeltä pimeyteen ja toivoisi, että joku ottaa vastaan. Onneksi otti. 

LEUKA KÄDESSÄ KÄVELYLLÄ

Pelko tuli juoksumatolla, kun meinasin menettää tasapainoni ja kaatua. Olen aina pitänyt tasapainoani loistavana. Rullaluistelussa olen rakastanut täydellä vauhdilla kiitämistä ilman kypärää. Mielestäni se on tuonut jännitystä ja vauhdin iloa elämään. Olen ollut niin varma että hallitsen vauhdissakin tilanteet. 

Nyt menin matolle enkä pystynyt edes kävelemään sillä horjahtamatta. Sammutin juoksumaton ja nostin sen syrjään. 

Lähdin kävelylle enkä pystynyt astumaan askeltakaan pitelemättä leukaani suorassa, muuten olisin pudonnut ojaan. Onneksi oli pimeä. Siitä lähtien olen käynyt pimeällä kävelyllä. 

Silloin iski pelko ja lamaannus. Tässäkö nyt mennään. 

Kohta elinpiirini pyrähdykset ovat seinien sisällä.



PULLOPOSTIA NETTIMERELTÄ

Onneksi löysin netistä dystoniaa sairastavien kuvauksia oman sairautensa etenemisestä. 

Eräässä yli viisi vuotta vanhassa viestissä, joku vuosia sairastanut kertoi, kuinka tässä erikoisessa sairaudessa tilanteet vaihtuvat eikä koskaan pidä menettää toivoaan. Vaikeat päivät vaihtuvat ennenpitkää parempiin. Aina.

Luin viestin ja uskoin sen. 

Lähdin lenkille. Laitoin kännykkään GPS-seurannan, jota juostessani käytän ja musiikin taustalle rytmiksi. Aluksi veti vietävästi vasempaan. Minä vedin takaisin. Kilometrin paikkeilla löytyi tasapaino juoksuun. Koko keho löysi rytmin, juoksu alkoi maistua, pää eli juoksun mukana. Tuli hyvä lenkki, nautin joka askeleesta. Tajusin, että jotain oli tapahtunut. 

Olin oppinut jotain sairauden sanomasta. kiitos tuntemattoman viestittäjän vuosien takaa.

HÄKKI ON AVATTU

Olen ehkä tänään tuossa ajelehtimisen vaiheessa. Olen ainakin tällä hetkellä hyväksynyt tilanteeni, en nyt kapinoi tai puolustaudu, olen löytänyt uuden juoksurytmin, olen löytänyt kirjoittamiseen uuden, voimaa antavan rytmin. Elämänrytmin.

Olen avoin ja ajattelen, että joku on ehkä avannut rautaisen häkin nielun.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti