torstai 14. marraskuuta 2013

KOTITONTTUNI DYSTONIA


DYSTONIAKOULU

Eräs pieni poika aloitti koulutiensä vuosia sitten. Siinä ei liene mitään ihmeellistä, moni muukin aloitti, aloittaa ja tulee aloittamaan, niin kauan kuin yhtään opettajaa on olemassa. Tämä pieni poika päätti kuitenkin hoitaa homman kerralla ja päästä koulusta jouluksi kotiin.
Niinpä hän kulki syksyn sateet, loat ja marraskuun loskat reppu tanassa, tippa nenässä koulutietään. Viimein koitti joulukuu, oli joulujuhlat ja poika saapui kotiin. Äiti odotti ovella. Siirtyi vähän syrjään, kun poika marssi ohi, heitti repun komeroon ja hihkaisi innoissaan: "Nyt se tuli koulu käytyä"! Koulutiensä mielestään tyylikkäästi hoidettuaan poika katosi huoneeseensa. Äiti jäi miettimään, pitäisikö pojalle kertoa, että koulu jatkuu tammikuussa.

Tämä dystoniakoulu on vähän samanlainen hoitokerrasta toiseen, botuliinipiikistä toiseen. Mielellään homman hoitaisi yhdellä kertaa kunnolla. Ottaisi vaikka muutaman piikin enemmän ja sillä selvä. Mutta koulu jatkuu.

PURTES ON HEIKKO

Minulle kävi tämän sairauteni kanssa kuin Mikkihiirelle merihädässä. Kesken leppoisan, kevyen tuulen siivittämän kalareissun yllättää myrsky touhukkaan Mikin. Aallot nousevat tuhoa uhoavina kuin valtava peikko ja uhkaavat syödä suihinsa koko pienen kaarnapurren. Peikko pullistelee ja uhoaa: “Purtes on heikko, aaltoihin jää”.

Yleensä neuvokas Mikki anoo armoa, tekeytyy säälittäväksi ja yrittää vedota Meripeikon tunteisiin: “Oi kiltti peikko, olen niin heikko, pelasta, auta, oi.” Meripeikko on kuitenkin tunteeton, voimansa tunnossa ja liikkeellä ammattilaisen ottein. Tämä peikko päättää hoitaa hommat loppuun tehokkaasti: “Myös pienen purtesi hävitän, hä-hä-hä-hää”.

Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Myrskyn keskeltä ilmestyy valkea lintu, joka yllättäen pelastaa Mikin. Ja tämä parantumaton optimisti kaarnajollassaan kajauttaa taas laulunsa: “Hiuli hei, huolta nyt ei. Merimies näin käy merta päin. Hiuli hei, merimies ei, pelkoa tunne ei”!

Tänäänkin elämä kantaa. Tuuli kuljettaa kaarnapurtta aalloilla ja laulu soi. Elämän "meripeikkojen" voima on pelko. Tuntematon pelko, joka hiipuu itseensä, romahtaa omaan mahtavuuteensa. Pieni on joskus mahtavaa vahvempi, mutta ei yksin. Ei koskaan yksin! Kaikki me tarvitsemme "valkean linnun"; rohkaisevan sanan, kosketuksen, tiedon, että tästäkin selviää.



DOBBY-KOTITONTTU

Dystonia on kuin Harry Potterin Dobby-kotitonttu, joka oli kiltti sinänsä, mutta hankala ja omapäinen. Kotitonttu-Dobby ihaili Harry Potteria suunnattomasti. Tuli tämän elämään pyytämättä ja halusi aina yksipuolisesti olla Harry Potterin lähellä.

Dobby ilmestyi silloin kun ei olisi pitänyt, nolaten yleensä isäntänsä. Omapäinen kotitonttu oli tekemisissään johdonmukaisen epäjohdonmukainen ja yllätti aina, yleensä epämiellyttävästi. Avulias, innokas, mutta hankala ja rasittava Dobby-kotitonttu. Eräänä päivänä Harry Potter lopulta vapautti vastentahtoiseen vapauteen uskollisen Dobby-kotitontun.

Tämä dystonia kotitonttukin seuraa uskollisesti mukana elämässä ja jokaisessa liikkeessä. Välillä se katoaa ja sitä luulee, että nyt se lähti. Sitten teet jotain tavallista, lähdet lenkille tai kävelylle, keskustelet tai ajat autoa ja huomaat, että se on palannut, tullut silloin kuin sille itselle parhaiten sopii. Uskollinen  Dystonia-kotitonttu, jonka mielelläni vapauttaisin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti