keskiviikko 20. marraskuuta 2013

DYSTONIA JA JUOKSEMINEN


MUSTARASTAS PUUPENKILLÄ

Mustarastas hypähtää omenapuun oksalta maahan, nokkii jotain oranssinkeltaisella nokallaan, ponnahtaa harmaantuneelle puupenkille, ajan hiomalle ja halkeilleelle, omenapuun alle unohtuneelle puupenkille. Siinä se tepastelee, hypähtelee ja noppaisee nokallaan syötävää. Välillä se pysähtyy ja katsoo minua pää kallellaan.

Lähden lenkille ja muistan kuinka se sama mustarastas kerran, kesäillan viileydessä luritteli huiluaan pihalehmuksessa. Kuuntelin sitä kuin konserttia. Nyt on upea ilma, kirpakka ja kuulas. Aurinko lämmittää, sulattaa yön kuuraa.

HAUKKANI DYSTONIA

Juokseminen on minulle henkireikä, maailma jossa olen terve ja vapaa, taistelen kyllä loppuun asti sen puolesta, vaikka pakko myöntää, että olkapäällä istuu jo kynnet kourussa haukkani dystonia. Sivusilmällä se katselee minua, nokkii ja painaa päätäni sivuun, tiedostan sen olemasssaolon, mutta en anna sen viedä vielä rakkainta harrastustani.

Armahdan itseäni juoksemalla hitaammin. Kuuntelen hauskaa äänikirjaa ja nauran välillä, tai musiikkia ja lennän laulujen siivillä vapauteen. Kirjoitan mielessäni runon tai tarinan. Joskus, varsinkin kesällä kuuntelen joen rannassa juostessani lintujen konserttia, tai keväällä katselen koskikarojen hyppelyjä jään reunalla.

Saan niin paljon voimaa ja iloa lenkkeilystä, että se voittaa nämä dystonian vaivat. Vaikka kyllä se mukana pysyy, kuittaa joskus bonuksetkin, jos liian kovaa innostun rasittamaan itseäni. Jonkun verran se on tiukentanut otettaan viime aikoina, mutta minulle juoksu on elämää suurempi asia.


ELÄMÄÄ UUDESTA KULMASTA

Edellisellä iltalenkillä Dystonia-kotitonttuni oli vähän villimpi. Ehkä suututin sen. En tiedä. Olen innokas kuntoilija enkä aina muista varoa, ehkä sen herkkä luonne ärsyyntyi vääristä liikkeistä. Käyn lenkillä muutaman kerran viikossa ja vähän jumppaan, en aina muista rajoittaa ja varoa.
Lähdin viikolla lenkille illalla, oli jo pimeää. Ilma oli kostean happirikas ja tien pinnalla vesilätäköitä. Niskoja särki koko juoksun ajan. Pää oli päättänyt katsella elämää uudesta kulmasta. Ajattelin, että taso nousee. Ennen juoksin väsymystä vastaan, nyt juoksen väsymystä ja kipua vastaan, mutta palkinnoksi olen saanut uuden näkökannan.


TUMMAN ASVALTIN PÄÄLLÄ

Elämä on heittänyt uuden haasteen, olen siirtynyt seuraavalle levelille, vaikka vauhti on hidastunut. Huomasin sen jo ajat sitten ja ihmettelin miksi vauhti hidastuu vaikka kunto nousee. Nyt ymmärrän kun Dystonia-kotitonttuni on halunnut matkaan, istuu tukevasti selkärepussa ja painaa päätä sivuun.

Pimeässä, raikkaassa ilmassa on kuitenkin hauska juosta. Kuuntelen äänikirjaa ja nautin kerronnasta. Peter Franzenin Tumman veden päällä on sopiva kirja juoksijalle. Peten ääni on lämmin ja vahva. Kerronta etenee kuin hölkkä ja koko ajan tapahtuu, elämän makuista, soljuvaa tarinaa.

Tumma asvaltti kimmeltää himmeästi katuvaloja peilaten, sorapätkillä lätäköt läiskyvät. Autojen valot ja vastaantulijat. Lupasin kerran, että juoksu on minulle niin iso asia, että juoksen vaikka pää kainalossa. Ja nyt se todella on matkalla sinne. Elämä lunastaa lupaukset.

YÖN SYLIIN

Illalla Dystonia-kotitonttuni kostaa minulle rasitukset kun asetun nukkumaan, se ravistelee päätä tyynyä vasten, haettaa asentoa, pyörittää. Valvottaa ja herättää aamuyöllä. Minä siedän kyllä valvomista, joskus jopa nautin siitä, olen ollut aina heräilijä, yön pohtija.

Annan ajatusten lentää, joskus se on hauskaakin, päivän arkiminä ei ole rajoittamassa. Odottaa se kyllä jaksaa. Seisoo passissa kuin metsästäjä ja odottaa. Velkoo saatavansa seuraavana päivänä, aina.




PASSISSA

Yö meitä ajaa,
kuin koira jänistä.
Keksit harhautuksia,
teet paluuperiä.
Ja tiedät.
Siellä ne seisovat,
passissa.
Odottavat.




UNEN SIIVELLÄ LEPOON

Mutta yöllä, irti päässyt ajatus saa joskus siivet, pakenee ja lentää vapauteen, löytää uusia tarinoita, runoja. Siivittää joskus uneen ja antaa levätä aamuun asti. Kun herään, niin Dystonia-kotitonttuni on odottamiseen väsähtäneenä käpertynyt jalkopäähän nukkumaan. Nousen varovasti keittämään kahvit etten herättäisi sitä vielä.


harzu

2 kommenttia:

  1. Hei!
    Hienoa, että sinulta sujuu lenkkeily. Itse olen joutunut luopumaan tästä rakkaimmasta harrastuksestani dystonian vuoksi. Välillä on ollut pieniä kausia, että olen käynyt juoksemassa tai kuntosalilla. Osaatko sanoa, pahentaako liikkuminen dystonian oireita? En tiedä, uskallanko enään liikkua, edes rauhallisesti. Tietysti liikkumattomuus pitemmän päälle on pahaksi. Tähän kysymykseen ei oikein kukaan tiedä vastausta, sairastamme jokainen niin eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marja!

      Minullekin juoksu on ollut kauan rakkain harrastukseni. Tällä hetkellä se on jäänyt vähemmälle ja lenkit käyneet harvemmiksi. Syy on sama kuin sinulla. Dystonia painaa päätäni vasemmalle ja juostessa se rasittaa. Pään pitäminen väkisin suorassa sujuu jonkin aikaa. Juoksu tekee edelleenkin hyvää, mutta aiheuttaa myös kipua ja tuskaa siitä että se on niin vaikeaa. Olen siksi siirtynyt liikunnassa enemmän vaelteluun. Kävelen metsässä ja luontopoluilla kameran kanssa. Usein minulla on kamerarepussa eväät ja kahvit. Istun nuotiopaikoille ja kuuntelen, aistin metsän, linnut ja veden äänet. Olen kokenut sellaisen liikunnan tällä hetkellä minulle sopivimmaksi. Ehkä välillä taas kokeilen, miten juoksu sujuu, sillä en minäkään haluaisi tuosta hienosta harrastuksesta luopua. Liikunta mielestäni auttaa monella tavalla, silloin kun se ei ole väärällä tavoin rasittavaa ja dystoniaa aktivoivaa. Oikean, itselle ja dystonialleen sopivimman liikuntamuodon etsiminen on sitten oma löytöretkensä. Minulle ja dystonialle, jota sairastan, sopii parhaiten vapaamuotoinen, pakoton liikunta, joka saa olla kyllä raskastakin. Toivottavasti löydät itsellesi sopivan tavan kuntoilla. Kirjoittele miten olet onnistunut sen löytämisessä.

      -harzu

      Poista